Kolme kirjaa äideistä

Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)

Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.

Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)

Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia + Keltaisen kesän koonti

Olen huomannut irlantilaisesta Colm Tóibínin ensimmäisen kerran jossakin kirjablogissa. Sitä kautta olen kiinnostunut herran Brooklyn-nimisestä teoksesta. Alkukesästä bongasin kirjastosta Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia, joka lähtikin sitten mukaani. Olen lukenut kirjaa pikkuhiljaa, yksi novelli kerrallaan koko kesän. Pari päivää sitten sain viimeisenkin novellin luetuksi. Hyvä niin, sillä nyt tämäkin kirja ehtii vielä mukaan Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haasteeseen.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pohjimmiltaan kertovat erilaisista äitien ja heidän poikiensa välisistä suhteista. Jokainen äiti ja jokainen poika kokee tuon suhteen erilaiseksi. Kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikki äidit ovat erilaisia. Novellikokoelman äidit ovat niitä, jotka tahtovat pysyä poikansa rinnalla, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Niitä, jotka ovat häipyneet poikansa elämästä jo varhain. Niitä, jotka pyrkivät tekemään kaikkensa oman lapsensa eteen. Niitä, jotka eivät kestä pojan aikuistumista. Kokoelman pojat pitävät äitejään hupsuina ja viisaina, huolehtivaisina ja ylihuolehtivaisina, etäisinä ja liian lähelle tulevina.

Novellien henkilöiden kirjo on laaja. Kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla hieman syrjässä, yhteiskunnan reunamilla. Tóibìn kuvaa novelleissaan niin varkaita, alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä kuin yksinäisiä, lähes erakoituneita ihmisiäkin. Monessa novellissa yhtenä teemana on homous. Erityisesti läheisyyden kaipuun tunnelmaa kirjailija sanoittaa osuvasti.  

Kokoelman novellit ovat kaikki tarkkanäköisiä kuvauksia aiheestaan. Ne luovat lukijalle monipuolisen kuvan siitä, millainen äidin ja pojan suhde voi olla. Kolme novellia nousi - näin jälkikäteen ajateltuna - ylitse muiden. Kolmesta kokoelman novellista pidin enemmän kuin muista. Laulu-niminen novelli kertoo pojasta, joka ei tunne äitiään. Lopulta hän jo nuorukaisena tapaa tämän pubissa, jossa äiti laulaa. Lauluhetken kuvaus jäi mieleeni erityisen vahvana.

Äidin voimistuva ääni tuntui kumpuavan kuin tyhjästä. Se oli myös matalissa sävelissä vahvempi kuin levyllä. Noel ajatteli, että suurin osa läsnäolijoista tunsi äidin laulamasta laulusta yhden tai useammankin yksinkertaisemman version, ja muutama saattoi jopa tuntea äidin oman tulkinnan. Tällä kertaa tulkinta oli hurjempi, pelkkiä korusäveliä ja juoksutuksia, laulun tunnelma vaihtui nopeasti. (Novellista Laulu s. 63)

Pappi suvussa -novellissa äiti saa kuulla viimeisenä poikansa, katolisen papin, pimeistä puuhista. Silti äiti on se, joka osoittaa suurinta ymmärrystä ja uskoo kestävänsä kaiken, mitä oikeudenkäynti tuo mukanaan. Kokoelman viimeinen novelli, Pitkä talvi, ei jäänyt mieleeni siksi, että se päätti kokoelman vaan koska se oli tunnelmaltaan vahva ja jätti taakseen jonkinlaisen mysteerin. 

Haavoittunut lintu makasi nurinniskoin ja alkoi kirkua, yritti nousta ja lysähti takaisin. Yhtäkkiä sen pää nousi; ele oli raaka ja kumartelematon, se oli elossa, ja sen silmät vilkkuivat pilkallisina ja terävinä, sitä vaille etteivät sieraimet häijyssä nokassa hönkäisseet tulta. (Novellista Pitkä talvi s. 315)

Kaikki ei selviä. Miquel huomaa - ihan liian myöhään - äitinsä alkoholisoituneen. Äiti katoaa ja Miquel jää isänsä kanssa kahdestaan selviytymään. Kuvioihin tulee mukaan myös Manolo, johon Miquel alkaa tuntea vetoa, suorastaan vihlovaa kosketuksen kaipuuta. 

Colm Tóibín jäi novellien perusteella mieleeni vahvojen kuvien ja tunnelmien maalaajana. Brooklyn houkuttelee edelleen.

Tóibín, Colm: Äitejä ja poikia (Tammen keltainen kirjasto 2013)

Englanninkielinen alkuteos: Mothers and Sons (2006)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

******************************************************

Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haastetta varten luin lopulta kolme kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli melko monta enemmän. Ensi kesänä uusi yritys?

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Toni Morrison: Armolahja
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kiitos haasteesta Opuscolo-blogiin!

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Minna Canth on ollut pitkään eräs kotimaisista lempikirjailijoistani. Ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan kirjoittaa aiheista, joista ei hänen aikanaan ollut sopivaa puhua. Olen tutustunut lähinnä hänen näytelmiinsä ja joihinkin novelleihinsa. Monta hänen teostaan on ollut  - ja on edelleen - lukematta. Siksi lukulistallani on jo pitkään ollut omaan hyllyyni kotiutunut novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja, joka itse asiassa taitaa olla siskoni omaisuutta. Kokoelma esittelee Canthin novelleja, jotka ovat alkujaan ilmestyneet eri sanoma- ja aikakauslehdissä.

Samalla saan vihdoin aloitettua J. S. Meresmaan Kide-haasteen, jossa on ideana lukea ja esitellä yksittäisiä novelleja. Niinpä keskityn tällä kertaa koko kokoelman sijasta yhteen novelliin.

1 / 10

Novellikokoelmasta parhaiten mieleeni jäi novelli, joka oli muista poikkeava. Canthhan on tunnettu siitä, että hän käsittelee teoksissaan naisen asemaa ja eriarvoisuutta mieheen nähden. Naisen on aina alistuttava miehen tai perheensä tahtoon. Nainen on se, joka kantaa esimerkiksi kielletyn suhteen seuraukset ja saa siitä haukut. Nainen on syypää kaikkeen (perinteisen kristillisen näkemyksen mukaanhan näin on). Samoin on järjestäen asian laita myös tämän kokoelman novelleissa - yhtä lukuunottamatta. Novelli Kodista pois on erilainen.

Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet yltään. (Novellin Kodista pois aloitus s. 129)

Novellin päähenkilö Fanny on äkkirikastuneen perheen tytär, joka käy jatko-opistoa. Hänen vanhempansa haluaisivat hänet hyviin (lue: rikkaisiin) naimisiin, mutta Fanny ei ole kovin innokas. Hänellä on omia unelmia, jotka hän haluaa toteuttaa ja lopulta toteuttaakin. Hän ottaa valmistuttuaan vastaan opettajan paikan kaukaisesta maalaispitäjästä vanhempien vastusteluista huolimatta. 

Tavallaan tässäkin novellissa tottelematon tytär, nainen, joutuu kärsimään siitä, ettei hän halua alistua muotteihin tungettavaksi. Hän saa haukut sekä vanhemmiltaan että muutamalta itseään tärkeänä pitävältä rouvalta. Vanhemmat jopa ilmoittavat, etteivät auta Fannya elinkustannuksissa eivätkä oikein häntä hyvästelekään, kun tyttö lopulta lähtee. Silti tyttö pitää päänsä ja lähtee kohti unelmaansa, pois kotoa, pois sivistynyttä teeskentelevien vanhempiensa luota. 

Vaikka Fanny joutuu kärsimään päätöksensä takia, hän ei kuitenkaan horju. Hänet on kasvatettu niin, että vanhempiaan pitää totella ja heidän tahtoonsa alistua, muuten on kiittämätön. Silti Fanny tekee omat ratkaisunsa, vaikka tunteekin itsensä huonoksi ihmiseksi ja huonoksi tyttäreksi. Nainen siis joutuu Canthille tyypilliseen tapaan kärsimään. Fannyn kärsimys ei kuitenkaan ole niin kurjaa kuin monen muun Canthin naisen. Hän ei joudu mieron tielle, häntä ei häpäistä tai hylätä kokonaan eikä hän tee itsemurhaa, koska ei löydä tilanteesta muuta tietä ulos. Kodista pois -novellin loppu on epäcanthmainen: siinä on toivoa. Fanny uskoo, että tulevaisuus on hyvä, parempi kuin tämä hetki. Siksi hän uskaltaa tehdä radikaalin ratkaisun ja elää omien päätöstensä ja haaveidensa mukaan.

Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus. (Novellin Kodista pois lopetus s. 152 - 153) 

Canth, Minna: Laulaja ja muita novelleja (WSOY 1998)

Toimittaneet: Anne Helttunen ja Tuula Uus-Halila

Lainattu siskolta / omassa hyllyssä

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuva: Gummerus

Turkka Hautalan Kansalliskirja oli varmasti yksi Blogistanian kehutuimmista kirjoista viime vuonna. Minäkin halusin rakastua tähän suomalaisista kuvaa piirtäneeseen novelli- tai tarinakokoelmaan. Mutta kävi kuten niin usein näiden ylistettyjen kanssa: en oikein edes ihastunut. Toisaalta alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä lueskelin vielä kokoelmaa sieltä täältä ja käänsin useammankin novellin hiirenkorvalle, merkitsin. Jokin niissä sittenkin vaikutti.

Katsokaa sitä kun se makaa yksiössään ja kuolee hiljaa pois. Se on tehnyt itselleen pesän sohvalle, se makaa alasti ja toivoo ja pelkää. Sillä on pizzaa siinä ja aamuolut ja suuri sydän jota ei kukaan näe. (Katsokaa yksiöön -novellin aloitus, s. 66)

Kansalliskirja sisältää viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa tai novellia suomalaisuudesta. Hautala on onnistunut puristamaan näihin pääosin yksi- tai kaksisivuisiin tuokiokuviin jotakin hyvin olennaista siitä, millaisia me suomalaiset olemme. Tai ehkä ennemminkin, millaisia suomalaiset miehet ovat, sillä miehiä Hautala kuvaa kuitenkin enemmän. Kirsin sanoin Hautala "on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi."

Kukaan ei varmaankaan voi väittää, ettei Kansalliskirjan tarinoista tunnistaisi suomalaista. Osa tarinoista on oivaltavia, ja kaikista on mahdollista löytää merkityksiä enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt tämän jo. Tai ehkä ennemminkin lukenut tämän jo. Sanat ovat ehkä olleet toiset, mutta sama lakoninen tyyli ja ironinen ote on löydettävissä esimerkiksi Petri Tammisen teoksista. Jenniä Hautalan ja Tammisen tyylien samankaltaisuus jopa alkuun häiritsi – ehkä vähän minuakin.

Toinen minua häirinnyt seikka oli se, että taas lukiessani pohdiskelin, miten ja mitä kokoelman novelleja voisi käyttää hyödyksi oppitunneilla. Ehkä novelli on kirjallisuuden muotona niin helposti opetukseen soveltuva, että aina niitä lukiessani yritän bongailla niistä yläkoululaisille sopivia luettavia. 

Oli muuten mielenkiintoista huomata, että aika moni kirjan lukenut bloggaaja oli lopulta samaa mieltä kanssani. Minulle oli jäänyt sellainen kuva, että kaikki ylistivät Kansalliskirjaa, mutta yllättävän moni (kuten Zephyr, Linnea, Karoliina ja Villasukka kirjahyllyssä) suhtautuikin siihen hieman kahtalaisesti. Piti ja samalla ei pitänyt.

Lisää arvioita löydät googlaamalla.

Hautala, Turkka: Kansalliskirja (Gummerus 2012)

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Lainattu kirjastosta

 

Lyhyttä Lukudiplomiin

Olen yrittänyt hieman kiriä, jotta saisin Lukudiplomini suoritetuksi ennen toukokuun loppua. Siksipä esittelen tässä postauksessa kolme sitä varten lukemaani kirjaa. Kaikki kolme ovat tekstikokoelmia: tarinoita, satuja ja novelleja kotimaisilta tekijöiltä.

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa

Kuva: WSOY

Hotakaisen novellikokoelma on ensimmäinen Hotakaiseni ja voin sanoa, etten ole - ainakaan tästä kirjasta - kovin vaikuttunut. Lukemisesta on kulunut nyt kuukausi, enkä enää oikein muista novelleista mitään. Eivät ne siis järin suurta vaikutusta tehneet.

Sammuttakaa savukkeenne ja hilatkaa ne säälittävät käsimatkatavaranne jalkatilasta sinne yläpesään. Nyt tää kirja alkaa. (s. 5)

Näytän hyvältä ilman paitaa on seitsemäntoista novellin kokoelma, jonka minäkertojana puuhaa Pete, entinen Ilari Purontakanen. Pete kertoo puhekielellä tarinoita itsestään, vaikka niiden henkilöt ovatkin erinimisiä. Tarinat kertovat tavallisista nuorista hieman epätavallisista kulmista. Kaikkien nuorten elämä on rankkaa, mutta näiden nuorten elämä on sellaista tavallisen rankkaa.

Näin openäkökulmasta en myöskään syttynyt teokselle kovin paljon. Muutama novelli on ihan hauska ja niitä voisi jotenkin tunneilla käyttää. Huumeeton elämä -novellissa puheenvuoron saa tavallinen nuori, sellainen, jota ei koskaan nähdä dokumentissa ääni muunnettuna kertomassa huumehelvetistään. Novellin parasta antia on sen ironisuus. Sama ironinen ote on myös novellissa Pizzeria 2037, joka kääntää vähän samaan tyyliin ns. normaalin asetelman päälaelleen.

Anneli Kanto: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita

Kuva: Karisto

Jännitystä-listasta valitsin luettavakseni Anneli Kannon tarinakokoelman, jonka idea on sinänsä ihan toimiva. Kirjassa on siis uudelleenkirjoitettuna tunnettuja myyttisiä tarinoita Raamatusta, antiikin Kreikasta, Kalevalasta ja pohjoisten kansojen mytologioista. Kanto on pyrkinyt löytämään tarinoihin uuden näkökulman, jonka avulla alkuperäisiä tarinoita voisi ymmärtää paremmin. Tarinat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa eli huumoria niistä ei puutu.

Tämän kertomuksen kertoi Nooan vaimo. Minun nimeäni ei Raamatussa mainita, katsokaa vaikka. Poikieni nimet sinne on kirjoitettu, mutta ei minun eikä miniöiden. Vaikka niin se oli, että kun Nooa neuvotteli Jumalansa kanssa ja Seem kinasteli isänsä kanssa, Haam makasi mahataudissa ja Jaafet lammaskarsinassa, me naiset keitimme puuroa, lapioimme sontaa ja yritimme pitää järjestystä yllä Nooan arkissa, ja se oli totisesti urakka se. (Tarinasta Hirmuinen vedenpaisumus s. 29)

Vaikka ajatus kokoelman taustalla on kiva, niin en silti kovin hyvin viihtynyt kirjan tarinoiden parissa. Luultavasti en vain kuulu kohderyhmään, mutta en toisaalta tuntejakaan varten keksinyt tarinoille kuin muutaman käyttötavan. Tunnetuimpia (oppilaiden tuntemia siis) tarinoita voisi esimerkiksi verrata alkuperäisiin ja miettiä, mitä uusi versio tuo niihin lisää.

Eija Timonen - Pirkko-Liisa Surojegin: Käsikäpälässä

Eija Timosen kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama satukokoelma Käsikäpälässä on sitä vastoin aivan ihana! Kokoelma sisältää kymmenen eläinaiheista satua (valittu Luontotarinoita-listalta), jotka ovat kaikki uusia mutta silti hyvin traditionaalisia. Niissä ihmisten ja eläinten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja  molempien on opeteltava elämään toistensa kanssa. Myös metsä on tärkeässä roolissa. 

Timonen on yhdistänyt kansansatujen viisauden ja herkkyyden, jollaista vanhoissa saduissa ei aina ole. Surojeginin kuvitus herättää sadut eloon ja tuo esiin jokaisen sadun tunnelman ja tavoittaa niiden herkkyyden. Piirrokset ovat tyyliltään hurmaavan vanhanaikaisia.

Lempisadukseni nousi kokoelman aloittava tarina Susi ja ihmisen varjo, joka kertoo sudesta ja sepästä ja väärinymmärryksestä, joka johtaa siihen, että näistä kahdesta tulee vihamiehiä. 

Metsän siimeksessä susi nuoli haavojaan. Se oli vuorenvarma, että vahinko oli tavalla tai toisella sepän aikaansaannosta. Niin se kokosi ympärilleen susilauman ja varoitti tovereitaan tulen kärventävästä voimasta. Sitten se odotti kumppaneineen sopivaa hetkeä kostaakseen sepälle. Tällainen hetki koittikin ensimmäisten kovien pakkasten tullessa. (Sadusta Susi ja ihmisen varjo s. 10-11)

Hotakainen, Kari: Näytän hyvältä ilman paitaa (Bulevardisarja, WSOY 2000)

Päällisen kuva: Jussi Karjalainen

Kanto, Anneli: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita (Karisto 2007)

Kuvittanut: Mika Kolehmainen

Timonen, Eija - Surojegin, Pirkko-Liisa: Käsikäpälässä (Tammi 2004)

Kannen kuva: Pirkko-Liisa Surojegin

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen

Kaikki lainattu kirjastosta

Petri Tamminen: Muistelmat

Lukaisin erään junamatkan aikana Petri Tammisen Muistelmat. Ne eivät millään muotoa ole "tavalliset" muistelmat enkä sitä odottanutkaan. Odotin jotakin samanlaista kuin vuonna 1994 ilmestynyt, huikean hieno Elämiä on. Muistelmat onkin kerronnaltaan hyvin samankaltainen, mutta Elämien ideaa on siinä muokattu hieman toiseen suuntaan.

Tamminen on lakonisen tyylin mestari. Hän tietää, mitä pitää kertoa ja mitä voi jättää kertomatta. Muistelmissa hän keskittyy elämän pieniin hetkiin yhden ihmisen näkökulmasta. Nämä hetket voivat olla muistoja jostakin tilanteesta, ohikiitäneitä hetkiä, joissa jokin pieni seikka kiinnitti huomion.

1973, Mietoinen KUULARINKI

Vanhaemäntä tiesi paljon. Hän katseli kahden kilometrin päähän naapurin pihaan ja kertoi näkevänsä siellä luudan nojallaan ovea vasten. Minä työnsin poikien kanssa kuulaa navetan päädyssä. Kuula lensi kolmen metrin päähän. Vanhaemäntä käveli ohi. "No mitäpä ne pojat?" Minä tuijotin maahan ja sanoin: "Ei tiedetä vielä."

Ne voivat olla myös hetkiä, tapahtumia, joilla on elämässä suurempi merkitys. Hetkiä, jotka ovat muovanneet tulevaisuutta.

2001, Vääksy ONNI

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossakin kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Oli muisto millainen tahansa, sen hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi samaistua siihen, ottaa muiston omakseen. Kenenkään muistot eivät tietenkään ole täsmälleen samanlaisia, mutta jokainen tunnistaa taustalta sen muiston ytimen.

On minun silti myönnettävä, että olin hieman pettynyt. Muistelmat ei mielestäni yllä Elämien tasolle. Kerronta ei ole aivan yhtä oivaltavan nasevaa. Toisaalta syy voi olla lukutavassa: luin kirjan todella nopeasti enkä ole lukemisen jälkeen palannut siihen. Luru pohti olisiko tämän kirjan kohdalla hidas, makusteleva lukunopeus toimivampi. Ehkäpä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja Satun Lyhyesti-minihaasteeseen (kirjassa on vain 78 sivua!).

Tamminen, Petri: Muistelmat (Otava 2004) 

Kansi: ? / Kannen kartta: Museovirasto

Yhden promillen juttuja

Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja -novellikokoelma jäi mieleen jo tämän syksyn uutuusluettelosta. Tämähän on siis jo ajatuksena - näin openäkökulmasta - aivan loistava: lyhyitä tekstejä, joita ehtii käsitellä tunnilla, nuoria kiinnostavasta asiasta, alkoholista. Kaikki eivät tietenkään juo, mutta erilaiset kokemukset juomisesta ja alkoholista varmasti kiinnostavat. Koska kiinnostus kirjaa kohtaan oli puhtaasti ammatillinen, en oikein saanut karistettua opemoodia missään vaiheessa pois päältä. Mietin siis koko ajan lukiessani miten novelleja voisi käsitellä ja mitä novelleja voisi yläkoulussa luetuttaa. Kaikki nimittäin eivät mielestäni sovellu tunneilla käsiteltäviksi. Novellit eivät juurikaan herättäneet tunteita suuntaan eivätkä toiseen, paitsi muutama, kuten Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtileikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa. Se varmasti johtuu siitä, että luin tekstejä oppitunnit mielessäni. Lukuelämyksen se latisti, mutta toisaalta olin aivan innoissani näin hienosta opetusmateriaalista.

Yhden promillen juttuja koostuu siis novelleista, joiden aiheet liittyvät tavalla tai toisella alkoholiin. On tarinoita alkoholistiperheiden lapsista, bilettämisestä ja sen aiheuttamasta pikavippivelkavankeudesta, alkoholin vaikutuksista eri ihmisissä, rattijuopoista ja kadunmiehistä maahanmuuttajanäkökulmaa ja lieveilmiöitä unohtamatta. Novellit muodostavat melko kattavan katsauksen suomalaiseen alkoholinkäyttöön. Valitettavasti. Kuvaavinta on ehkä se, että kirja alkaa luettelolla kommenteista juomattomuuteen, joita on kaksi sivua(!). Onhan se nyt hei tosi kummallista, jos joku ei halua juoda! 

Ota nyt yksi. 

Kyllä sä yhden voit ottaa.  

Sä et edes huomaa ottaneesi yhtä. 

Hei come on, nauti elämästäsi! (Tää on Suomi! s. 9)

Täytyy toivoa, että nämä novellit antaisivat lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Omasta mielestäni ne siinä onnistuvat olematta kuitenkaan liian osoittelevia. Pitäisi vielä kysyä nuorten mielipidettä, sillä heillehän nämä karut tarinat on tarkoitettu.

Minun on pakko vielä antaa kunniamaininta novellille Sekakäyttäjämagneetti. Se kertoo tytöstä, jonka viereen istuu bussissa aina joku deeku. Eräänä päivänä hän saa tarpeekseen.

Mies pysähtyy juuri minun kohdalleni ja kampeaa suurieleisesti viereeni. Äijä haisee siltä, ettei ole peseytynyt viikkoihin, vanha viina, pinttyneet vaatteet ja hiki lemuavat. Alan hengittää suuni kautta. Miehen hartiat ovat niin leveät, että litistyn ikkunaa vasten. (Novellista Sekakäyttäjämagneetti s. 96)

Kyllä vain, alkoholi liittyy jokaisen elämään jollakin tavalla. Tää on Suomi. (Toim. huom. Tiedän, juodaan sitä muuallakin ja on se ongelma muuallakin kuin täällä.)

Syvällisempää analyysia kokoelmasta löytyy Mari A:n ja Valkoisen kirahvin blogeista.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Rannela, Terhi: Yhden promillen juttuja (Otava 2012)
Kansi: ? (Taas se tarra!)

Kulkureita & Unohtajia

Maarit Verronen on kirjailija, jonka tuotantoon minun on jo pitkään pitänyt tutustua. Lainasin kirjastosta lukumaratoniani varten Kulkureita & Unohtajia -novellikokoelman. Maratonin puitteissa ehdin kuitenkin lukea siitä vain viisi novellia. Toisaalta Verrosen novellit ovat siinä mielessä vaativia, että ne tarvitsevat aikaa ympärilleen, pakottavat miettimään. Maratonolosuhteet eivät siis ole hänen novelliensa kannalta ne ihanteellisimmat.

 

Kun  saaristolaiva lähestyi meren ja harmaanmustien kukkuloiden ympäröimää pientä vihreää kaistaletta, vaeltaja ei ollut aivan varma, oliko hän tehnyt virheen noustessaan tuohon alukseen - ja pitäisikö hänen korjata se, niin ettei astuisikaan maihin Zouralle. (Aloituskappale novellista "Oma maailmansa" s. 11)

Yhteistä kokoelman 14 novellille on jonkinlainen etsiminen. Se voi olla itsensä etsimistä, tuttuuden etsimistä tuntemattomasta tai uuden, tuntemattoman etsimistä totutusta tai oudosta. Etsijä on kokija, joka novellista riippuen voi olla mies tai nainen, vaeltaja, unohtaja, kulkija, kulkuri, kivenhalaaja, ajelehtija, matkustaja tai kylmässävaeltaja. Kokija on aina eri mutta kuitenkin sama. Ikään kuin kaikki tapahtuisi samalle henkilölle.

Verrosen novelleissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Maailma ei ole sellainen kuin sen kuvittelemme olevan. Silti novellit eivät sijoitu mihinkään fantasia- tai mielikuvitusmaailmaan tai dystopiaan. Ne ovat hyvinkin realistisia, vaikka ovatkin täynnä outoja tapahtumia ja paikkoja, joita ei ole olemassa - ehkä.

Novellien tunnelma on melko raskas, jopa painostava. Minusta ne tuntuivat melkeinpä painajaisunilta. Epäuskoinen paniikki: Mihin voi luottaa? Mikä on totta? Onko mikään totta? Verronen ei kikkaile koristeellisella kielellä, mutta onnistuu sanoillaan luomaan tuon tunnelman ja tarinat, joilla jokaisella on merkitys.

Kulkija, joka nyt oli hieman vanhempi kuin ennen, jatkoi matkaansa ensin öljynporaajien mukana, sitten muilla tavoilla. Tuosta päivästä lähtien hän turvautui ihmisiin hieman useammin kuin ennen, aina aivan kuin kysyäkseen: eihän tämä vielä ole se tyhjä maa. (Lopetuskappale novellista "Nomadit" s. 54)

Pitäisi kuitenkin huolehtia myös siitä, että eteen tulisi aina jotain uutta, josta voisi itseään tunnistaa. Siinä tarkoituksessa voisi turvautua ihmisiin. Se oli kylmässävaeltajalle uusi ja outo ajatus, mutta hän ei torjunut sitä. Jos jo kahden paikoilleen jähmettyneet kylmässäasujan tiivis kohtaaminen tuotti tuollaisia oivalluksia, mitä voisivatkaan sysätä liikkeelle aivan toisenlaiset ihmiset, kun heille antaisi tilaisuuden. (Lopetuskappale novellista "Mökki autiolla rannalla" s. 135)

Maailmanlopun tunnelmista huolimatta Verronen on mielenkiintoinen tuttavuus. Pidin novelleista paljon: ne ovat kaikki yhtä hyviä, taidokkaita sekä kieleltään että tarinoiltaan ja teemoiltaan. Ne ovat virkistävän erilaisia. En muista juuri lukeneeni tällaista, mutta tunnistan tunnelman, joka on hyvin samankaltainen kuin vaikkapa Robbe-Grillet'n Labyrintissa. Verronen ei päästä lukijaansa helpolla, mutta ei kai aina tarvitsekaan.

Verronen, Maarit: Kulkureita & Unohtajia (Kirjayhtymä 1996)

Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat kuuluvat rikoskirjallisuuden klassikoihin. Kaiken kaikkiaan Conan Doyle kirjoitti kuusikymmentä Holmesin tähdittämää salapoliisitarinaa. Sherlock Holmesin parhaita -kokoelmassa on niitä kolmetoista.

Oletan, että jokaisella on jonkinlainen mielikuva Sherlock Holmesin hahmosta, vaikkei olisi koskaan lukenut yhtäkään Conan Doylen novellia. Suuria yllätyksiä ei hänen hahmonsa kirjallisena versiona minullekaan tuonut. Viihdyin Holmesin parissa ihan mainiosti: novellit ovat hyvin eteneviä ja välillä jännittäviäkin ja aikakausi, 1800-luvun loppu, viehättävä. Meillä tämän päivän kiireisillä kansalaisilla olisi paljon opittavaa asioihin ja aikaan suhtautumisesta. Holmesilla ei esimerkiksi koskaan ole niin kiire rikosten pariin, ettei voisi ensin nauttia runsasta ateriaa.

Holmes selvittelee novelleissa hyvin erilaisia rikoksia ylivertaisilla salapoliisin kyvyillään. Hän ei kuitenkaan koskaan halua kunniaa ratkaistuaan hankalan tapauksen, vaan kiitokset saa useimmiten poliisi tai sitten jutut ovat niin arkaluontoisia ja yksityisiä, että niistä vaietaan. Holmesin ylivertainen päättelykyky - tai oikeastaan novellien kerronta - sai minut muutaman kerran ärsyyntymään. Tarinoissahan toimii kertojana Holmesin ystävä ja apulainen, tohtori Watson, joka on kirjoittanut tapaukset muistiin kuten hän on ne nähnyt tai kuullut. Näin ollen lukija ei ennen loppupäätelmiä saa tietää yhtä paljon kuin Holmes. Tällöin on melkoisen vaikeaa yrittää päätellä rikoksen kulkua. Siitä kun ei juuri merkittäviä vihjeitä jaella. Minä taisin peräti kahdessa tarinassa keksiä syyllisen ennen kuin se tekstissä mainittiin, motiivia ja tapahtumien kulkua en kertaakaan. Toisaaltahan on hyvä, ettei juttu etene ennalta arvattavasti, mutta olisi kiva, että lukijakin voisi päätään käyttää.

Pääpiirteissään novellien juoni kulkee aina samalla tavoin, mutta tapaus ja sen yksityiskohdat muuttuvat. Kokoelmaa kannattaakin lukea aina yksi tai kaksi tarinaa kerrallaan eteenpäin. Vaikka luin tarinoita muutaman kerrallaan, on pakko myöntää, etten osaa välttämättä näin jälkeenpäin yhdistää kunkin kertomuksen tapahtumia sen nimeen. Jäi minulle toki muutama novelli mieleenkin. Ehkä siksi, että näistä jokainen on hieman tavallisesta Holmes-tarinasta poikkeava. Kirjava nauha on jännittävä ja kekseliäs. En millään olisi voinut arvata tai päätellä rikoksen tekijää saati tekotapaa. Viimeisessä tapauksessa Holmes kohtaa vertaisensa, Lontoon alamaailmaa johtavan professori Moriartyn. Kokoelman viimeinen novelli, Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus, on täysin erilainen kuin muut. Siinä ei ensinnäkään seurata miten Holmes ratkaisee tapauksen. Toinen muista erottava seikka on se, että novellissa on ulkopuolinen hän-kertoja. Tämä ratkaisu muuttaa sekä rakenteen että tunnelman.

Conan Doyle, Arthur sir: Sherlock Holmesin parhaita (Loisto / Basam Books 2009 [2001])

Suomentanut Tero Valkonen

Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja

Haastoin itseni maaliskuussa lukemaan kreikkalaista kirjallisuutta. Antiikin kirjallisuuteen jo jonkin verran perehtyneenä rajasin haasteeni koskemaan nykykirjallisuutta. Halusin aloittaa kirjallisuusmatkani jollakin sellaisella teoksella, joka antaisi yksittäistä romaania laajemman kuvan. Sellainen löytyikin: Reija Tannisen ja Maria Martzoukoun toimittama novelliantologia Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja esittelee lukijalleen kymmenen nykykreikkalaista kirjailijaa (jokaisesta kirjailijasta on lyhyt esittely), jotka ovat syntyneet vuosien 1851 ja 1951 välillä. Novelleja on yhteensä 25 ja niiden lisäksi lopussa on vielä katsaus nykykreikkalaisen proosakirjallisuuden historiaan. Uusin novelli on julkaistu 1980-luvun loppupuolella, joten kovin uusista teksteistä ei ole kyse. Kreikkalaisen kirjallisuuden historia on kuitenkin niin pitkä, että näitä kaikkia voi pitää nykykirjallisuutena.

Jos haluaisi etsiä novelleista joitakin yhteisiä piirteitä, niin maiseman kuvailua on melko paljon, uskonto on hyvin keskeisessä asemassa (samoin kuin monessa novellissa armeija) ja näkökulma on miesten. Naisnäkökulma jää todella vähälle, sillä kirjassa on vain kolme naisen kirjoittamaa novellia, jotka myös kuvaavat naisen elämää naisen näkökulmasta. Kokoelman novellit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin realistisia, ja useassa elämän karuus esitetään karun luonnon kuvauksen avulla. Aiheet ovat hyvin universaaleja, mutta toisin kuin esimerkiksi kotimaisessa saman aikakauden proosassa, kreikkalaisissa novelleissa on enemmän sijaa pohdinnalle - sekä filosofiselle että uskonnolliselle.

Aleksandros Papadiamantis (1851-1910)

Aaltojen viemä -novellissa asianajaja muistelee viimeistä kesää, jolloin hän oli onnellinen. Hän oli tuolloin 18-vuotias köyhä vuoristolaispaimen. Kylmä rakkaus taas kertoo tarinan viinaanmenevästä ukko-Jannioksesta. Näiden kahden novellin jälkeen olin antaa periksi ja todeta, ettei kreikkalainen kirjallisuus taida olla minua varten. Onneksi maltoin mieleni ja jatkoin. Papadiamantis on arvostettu kirjailija ja hänen pienoisromaaniaan Murhaajatar (1903)  pidetään Kreikan kirjallisuuden helmenä. Minuun hänen novellinsa eivät kuitenkaan uponneet.

Konstantis Theotokis (1872-1923)

Mahalleen-novellissa (1899) ryöväri palaa kotiinsa piileskeltyään vuorilla vuosia vain huomatakseen, että hänen vaimonsa on synnyttänyt toiselle miehelle lapsen. Mutta katkerasti hymyillen hän sanoo vaimolleen: "Älä pelkää vaimo. En tee sinulle pahaa, vaikkakin sen ansaitsisit." Maalaiselämää kuvaa nimensä mukaisesti millaista on elää pienessä maalaiskylässä. Päähenkilö Petros Kladis on isäntä, joka haluaisi naittaa poikansa, mutta morsianehdokas haluaakin valita puolisonsa rakkaudesta. Novelli kuvaa hyvin naisen asemaa maalaisyhteiskunnassa. Tätä novellia lukiessani löysin paljon yhtymäkohtia suomalaiseen realistiseen kirjallisuuteen. Naisen ja köyhän asema on ollut (ja on) sama oltiin sitten missäpäin maailmaa tahansa.

Ilias Venezis (1904-1973)

-->

Yksi kokoelman parhaista novelleista on mielestäni Lokit (1944). Se kuvaa koskettavasti yksinäisyyttä vanhan majakkavahti Dimitriksen kautta. 

Vanhus painoi päänsä ja kyyneleet putosivat kuivaan maahan. Majakan valo syttyi ja sammui tasaisin aikavälein, ankarasti ja lakkaamatta, kuin elämän pimeät voimat - kuin ihmisen kohtalo ja kuolema.

Asklepionin yö (1954) kertoo turkkilaisesta Ahmedista, joka vaimonsa kanssa asuu eristyksissä Asklepionin temppelin raunioiden lähettyvillä, Kos-saaren vuorten kupeessa. Novellissa pohditaan ihmisen sisintä: miksi ihminen ei tyydy osaansa vaan haluaa enemmän - jopa tietää kohtalonsakin.

Dimitris Hatzis (1913-1981) 

Laskuveden aika (1966) kuvaa lapsen muuttumista aikuiseksi, hänen ymmärryksensä kehittymistä. Konstantiksen ja hänen kehitysvammaisen veljensä Stratiksen äiti on huora, mutta pojat eivät sitä ymmärrä. Stratis pakenee mielikuvitusmaailmaansa vammaisuuttaan ja elinolojaan ylipäätään. Konstantis alkaa kuitenkin ymmärtää ja ymmärtäessään hänen lapsuutensa loppuu. Voiko äitiään ja elämäänsä vain paeta? Tämä novelli jäi vahvana mieleeni, sillä kuvaus on hyvin vaikuttavaa ja antaa lukijalle avaimet päästä Konstantiksen ajatuksiin ja kokemuksiin.

Spiros Plaskovitis (s. 1917)
Novellissa Tutka (1970) munkki Nikandros kamppailee maallisen ja hengellisen välillä pohtiessaan kannattaako kuitenkaan uskoa ja heittää kaikki muu pois. Hengelliseen elämään häntä kannustaa igumeeni Gabriel, kun taas maalliseen, materialistiseen elämään houkuttelevat noppapeli, raha ja alkoholi. 

E. H. Gonatas (s. 1924)
Vierailu-novellissa (1963) kaksi ystävystä on tehnyt sopimuksen, jonka henki on kuitenkin vaarassa yllätysvierailun vuoksi. Mielenkiintoinen novelli piti otteessaan yllätykselliseen loppuunsa saakka. Matkustaja (1945) kuvaa nuoren miehen sisäistä taistelua syyllisyyden otteessa. Novellissa on vivahteita maagisuuteen ja kauhuun, joten se on kaikkea muuta kuin realistinen. 

Marios Hakkas (1931-1972)
Nysähäntä (1966) on sotilasyhteisössä asuva pahamaineinen muuli, joka saa uuden komentajan raivon partaalle. Tilannetta ei varsinaisesti helpota myöskään se, että pataljoonassa palvelee petturi. Komentaja aikoo päästä kertaheitolla eroon sekä muulista että petturista. Vankilasta vapautuminen (1966) on lyhyt novelli, joka kuvaa hetken, jolloin mies on vapautumassa vuosien istumisen jälkeen. Novelli Maailmankaikkeuden salissa (1966) kertoo pettymyksestä rakkaudessa ja petoksesta. Sitä uskoo toiveensa ja unelmansa rakastetulleen, luottaa. Valitettavasti kaikki rakkaudet eivät ole luottamuksen arvoisia. Pidin kovasti kaikista kolmesta Hakkaksen novellista. 

I. H. Papadimitrakopulos (s. 1930)
Ilias Papadimitrakopuloksen novelleja antologiassa on eniten - yhdeksän kappaletta (Uni, Hautajaiset, Tyräleikkaus, Asemalla, Rosamunde, Eleni, Hevonen, Rotko ja Epilogi). Ne ovat ainakin jollakin tasolla omaelämäkerrallisia: päähenkilönä on Ilias-niminen mies, jonka elämä seuraa melko orjallisesti kirjailijan elämän vaiheita. Papadimitrakopulos on ensimmäiseltä ammatiltaan sotilaslääkäri ja novelleissaan hän kritisoi armeijan toimintaa, simputusta, korruptiota. Parhaiten mieleeni jäivät seuraavat kolme novellia. Asemalla-novellissa mies menee ystäväänsä asemalle vastaan käytyään ensin onnittelemassa äitiään. Novellin loppu on hieman hämmentävä eikä tällainen lyhyt juonikuvaus todellakaan tee novellille oikeutta. Rosamunde-novellissa Ilias-kertoja muistelee, miksi valitsi sotilaslääkärin uran. Eleni taas kuvaa ensimmäisiä viikkoja kasarmilla. 

Rea Galanaki (s. 1947)
Mustavalkoinen-novelli (1986) on unenomainen ja hämmentävä matka valokuvan kautta menneisyyteen, muistoihin. Kuvat kertovat paljon, mutta ilman sanoja paperilla kaikkea ei voi muistaa. Myös kokoelman niminovelli Näkymätön ja näkyvä (1986) on hämmennystä herättävä. Neljä ystävystä matkustaa pieneen kylään luentoa kuuntelemaan, mutta paikan tunnelma on niin epätodellinen, jopa maaginen, että se saa tarinassa pääosan. 

Ziranna Zateli (s. 1951)
Viime vuoden morsian (1984) on vahva ja eroottisesti latautunut novelli Markoksen ja kertojan välisestä suhteesta. Novelli on hyvinkin kiintoisa, sillä se hämmästyttää lukijaa useammankin kerran. Lukija luulee ymmärtävänsä punaisen langan, mutta tulee vielä lopussa yllätetyksi. Näin kävi ainakin minulle.

Novelliantologia lisäsi mielenkiintoani kreikkalaista nykykirjallisuutta kohtaan. Voisin lukea lisää lähes kaikilta antologian kirjailijoilta, mutta etenkin Hatzis, Hakkas, Galanaki ja Zateli jäivät mieleeni. Kokoelman ulkonäöstä annan suuren miinuksen, sillä se ei varmasti kannusta ketään tarttumaan kirjaan ainakaan hetken mielijohteesta. Niin tylsä ja "tenttikirjamainen" se on.

Tanninen, Reija - Martzoukou, Maria (toim.): Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja (Suomen Ateenan-instituutti 2000)
Novelleja ovat suomentaneet Anneli Lieko, Petra Pakkanen, Marja Suominen, Reija Tanninen, Juha Valkeapää ja Anna Wartiovaara. 

Kirjeitä Jekaterinburgiin

Riina Katajavuoren novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin koostuu kymmenestä novellista, tarinasta, jotka takakannen mukaan "sijoittuvat lapsuuden lopun ja aikuisuuden välimaastoon". Toisaalta "tarinat kuvaavat oivalluksen hetkiä, käännekohtia". Joudun turvautumaan takakansitekstiin, koska minun on vaikea löytää novelleista yhtymäkohtia, yhteistä teemaa. Yleensä en sitä välttämättä kaipaakaan, mutta nyt jostain syystä jäin miettimään, mikä on näitä kymmentä yhdistävä tekijä. Ehkä siksi, että takakannen kuvaus jäi mieleeni kummittelemaan. Kuka tietää.

Kirjeitä Jekaterinburgiin ei herättänyt minussa lukijana tunteita suuntaan eikä toiseen. Tarinat ovat ihan toimivia ja Katajavuoren lauseita lukee mielellään, mutta sekä yksittäisiä novelleja että koko kokoelmaa voisi silti kuvata sanoilla "ihan ok". Kovinkaan moni novelleista ei edes jäänyt mieleeni, vaikka lukemisesta ei kovin kauan ole. Muutama toki jäi, jätti jonkinlaisen jäljen. "185 jokea ja kanava, 158 siltaa" kertoo 13 suomalaisesta, toisilleen tuntemattomasta kielikurssilaisesta Venäjällä Aijan näkökulmasta.

Sinä vuonna ei tullut kevättä ollenkaan, Aija ajatteli. Kaunis lause.

Se oli vale, tietenkin. Kevät tuli aina, räikeänä ja röyhkeänä ja vei hänen rakkaan talvensa, sen umpimieliset äänet ja pimeyden.

Sen takia Aija tännekin oli loppujen lopuksi lähtenyt. Tämä maa edusti hänelle talvea, hytinää ja narskumista. Mitä siitä, että sattui olemaan kesäkuu.

Miten toisilleen vieraat ihmiset toimivat tuntemattomassa ympäristössä? Mitä tapahtuu, kun yksi ryhmäläisistä heittää henkensä?
 

Novelli "Käpälät" kertoo kosketuksesta ja siitä hetkestä, kun tyttö tajuaa olevansa nainen, miesten halun kohde. Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun joku ottaa oikeudekseen koskettaa nuorta tyttöä takapuolelle.

Silloin Aino tunsi kosketuksen takapuolellaan. Se ei ollut läimäys vaan jotenkin erilainen. Hidas, vaivihkainen. Kielletty. Jokin ikiaikainen vaisto kielsi Ainoa kääntymästä. Kääntymällä hän myöntäisi. Tunnustaisi osuutensa asiaan, syyllisyytensä. Oli hänen oma syynsä, että hänellä oli pylly.

 

Miksi naista saa koskea ilman lupaa? (Sama muuten pätee silloin, kun on raskaana. Mikä siinä onkin, että henkilökohtainen reviiri menettää monen silmissä silloin merkityksensä ja vatsan koskeminen muuttuu sallituksi?)

"Rämö is back" kuvaa nuoren tytön aikuistumista huonon ihmissuhteen kautta. Renttu mies ja kiltti tyttö, joka roikkuu mukana, vaikka mies tekisi mitä. Kunnes koittaa hetki, jolloin tyttö tajuaa.

Kolmessa mainitsemassani novellissa aiheena ovat aikuistumisen ja oivaltamisen lisäksi myös ihmisten väliset suhteet ja niin itse asiassa melkeinpä jokaisessa kokoelman tarinassa. (Olihan siis jokin yhdistävä tekijä!) Ihmissuhteet eivät ole helppoja olivat ne sitten sisarusten, miehen ja naisen, ystävien tai lapsen ja vanhemman välisiä. 

 

Katajavuori, Riina: Kirjeitä Jekaterinburgiin (Tammi 2006)