Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Tunisialainen tyttö ja Afrikan tähti -haaste

Mennään samalla kaavalla kuin eilenkin, sillä myös Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haasteesta puuttuu näemmä yhden kirjan esittely. Ensin siis Lina Ben Mhennin Tunisialainen tyttö -kirjasta ja sitten lyhyt yhteenveto haasteesta, joka ei sujunut ihan toivotulla tavalla. Muihin haasteisiin palaan vielä hieman myöhemmin. 

Tunisialainen tyttö on pamfletti, bloggaajan ja arabikevään tapahtumiin vaikuttaneen nuoren naisen kertomus siitä, mitä tapahtui ja miten hän asioiden kulkuun vaikutti. 63-sivuinen kirjanen valottaa arabikevään tapahtumien taustoja ja näyttää sosiaalisen median voiman. 

Vuoden 2011 vaihteessa Tunisiassa oli meneillään vallankumous, joka räjähti liikkeelle Mohamed Bouazizin joulukuisesta polttoitsemurhasta mutta joka oli alkanut meneillään jo ennen sitä. Vastarintaliike toimi ja kokosi voimansa ennen kaikkea internetissä, sosiaalisessa mediassa. Lina Ben Mhenni oli yksi heistä, jotka vastustivat hallitusta ja kokosivat yhteistä rintamaa. Tunisian onnistunut vallankaappaus oli pohjana arabikeväälle, jonka aikana nähtiin kansannousuja mm. Egyptissä, Jemenissä ja Libyassa.

Tunisialainen tyttö on mielenkiintoista luettavaa. On käsittämätöntä, miten medialla ja etenkin internetillä sosiaalisine medioineen on niin valtava mahti, että se mahdollistaa jopa vallankumouksen. Täällä kun sitä käytetään lähinnä viihtymiseen ja kevyeen yhteydenpitoon. Toisaalta meillä ei ole täällä mitään syytä käyttää sosiaalista mediaa mihinkään muuhun. Ei meillä ole mitään syytä – toistaiseksi – nousta vallanpitäjiä vastaan. Jos olisi, niin eiköhän blogit, facebookit, twitterit ja mitä näitä nyt on olisi valjastettu vastarinnan aseiksi. Onneksi siihen ei ole mitään syytä, ja minäkin voin rauhassa jatkaa kirjabloggailua ihan vain omaksi huvikseni. 

Minä olen oman tieni kulkija, ja sellaisena haluan myös pysyä. Heti kun ryhdyin toimimaan Internetissä, sain kuulla kaikkialta, että olen typerä, jollen liity mihinkään puolueeseen: "Yksin et saa mitään aikaan." Kokemukseni osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. 

- - 

Puolueessa aika käy rajalliseksi, jäsenet iestetään tehtäviin, suut kapuloidaan ja kädet sidotaan; pitää seurata poliittista agendaa, eikä enää reagoida tapahtumiin tuoreeltaan. On sääntöjä, protokollia ja rajoitteita. Vapaa toimija ei tunnusta rajoja. Bloggaaja on sata kertaa tehokkaampi ja nopeampi. Johtajia ei ole. Kaikki voivat osallistua päätöksentekoon. Nettiaktivismissa jokainen kantaa kortensa kekoon ja kaikki tekevät kaikkea, juuri niin kuin tapahtui Tunisian vallankumouksen aikana. Kaikki tunisialaiset olivat vallankumousaktivisteja; kukaan ei ollut johtaja, mutta toisaalta kaikki olivat, kukin omalla tavallaan. (s. 7–9.) 

Tunisialainen tyttö olisi oivaa luettavaa ihan jokaiselle internetin ja sosiaalisen median käyttäjälle. Ensinnäkin kirja näyttää niiden voiman, mutta myös heikkouden. Se myös näyttää, että kuka tahansa voi halutessaan tehdä jotakin, vaikuttaa.

Ben Mhenni, Lina: Tunisialainen tyttö – Arabikevään bloggaaja (Avain 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Tunisian Girl – Blogueuse pour un printemps arabe (2011)

Suomentanut Sampsa Peltonen

Kansi: Magnus Peterson

Saatu ystävältä

**

Merenhuiske pyöräytti liikkeelle alkuvuodesta hillittömän hienosti suunnitellun ja mielenkiintoisen Afrikan tähti -haasteen, jossa oli tarkoitus lukea afrikkalaista kirjallisuutta eri puolilta maanosaa ja samalla kerätä Afrikan tähti -pelin hengessä jalokiviä. Kirjoista-blogista voit käydä kurkistamassa haasteen säännöt ja vaikkapa listan afrikkalaisesta kirjallisuudesta.

Innostuin ajatuksen tasolla haasteesta todella paljon, sillä tunnen afrikkalaista kirjallisuutta todella huonosti. Tämä haaste olisi tarjonnut tilaisuuden paikata aukkoa sivistyksessä. Vähän heikostihan tässä kuitenkin kävi. Sain hädin tuskin kerättyä pisteitä topaasiin eli jalokivistä vähäisimpään! Luin siis kolme kirjaa kahdelta alueelta, Pohjois- ja Etelä-Afrikasta:

Pohjois-Afrikka 

Tunisia – Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Etelä-Afrikka 

Etelä-Afrikka – Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa 

Botswana – Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies (Mma Ramotswe tutkii)

Mielenkiintoista muuten on, että kaikki lukemani kirjat ovat minulle vähän vieraampaa genreä. Eteläiseen Afrikkaan sijoittuvat kirjat ovat nimittäin molemmat dekkareita, joita en yleensä lue olleenkaan ja Pohjois-Afrikkaan sijoittuvan voisi kai laskea jonkinlaiseksi asiaproosaksi tai tietokirjallisuudeksi, joita molempia luen hyvin vähän. Tämä oli siis kaikin puolin jonkinlainen hyppy tuntemattomaan.

Sen verran tämän haasteen puolittainen epäonnistuminen (olisin siis halunnut lukea enemmänkin) jää kaihertamaan, etten suinkaan aio jättää afrikkalaiseen kirjallisuuteen tutustumista tähän. Ehkä saan ensi vuonna luettua kirjahyllyni nigerialaisen ja kenialaisen täydennyksen. Ehkä jotain muutakin afrikkalaista.

Kiitos hienosta haasteesta, Merenhuiske!

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Ostin Sofi Oksasen uutuuden, Kun kyyhkyset katosivat, jo heti sen ilmestyttyä, mutta kaikki siihen liittynyt hypetys piti minut kirjasta tähän asti erossa. Odotukseni olivat Puhdistuksen jälkeen melko kovat. Toisaalta niin kovin moni on keskusteluissa kertonut, ettei pitänyt tästä romaanista ollenkaan. En vielä tähän päivään mennessä ole lukenut yhtään Kyyhkysiä arvioivaa tekstiä, joten en tiedä, mitä siitä on kirjoitettu.

Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:

- Me emme tapaa enää koskaan. (Epilogin aloitus s. 7)

Kun kyyhkyset katosivat kertoo tarinan kahdesta ajasta, joista ei paljon ole kirjoitettu tai kerrottu. Edgar, Roland ja Juudit yrittävät selviytyä parhaansa mukaan ensin 1940-luvun alussa Neuvostoliiton miehityksestä, sen jälkeen kansallissosialistisen Saksan miehityksestä ja vielä lopulta taas Neuvostoliiton tiukassa valvonnassa 60-luvulla. Jokainen heistä pyrkii selviytymään hengissä. Yksi tekee sen yrittämällä sopeutua kulloisenkin miehittäjän toiveisiin häivyttämällä taustansa ja tuhoamalla jopa itselleen läheisiä ihmisiä päästäkseen tavoitteeseensa. Yksi toimii vastarintaliikkeessä ja elää maan alla, piilossa. Yksi elää yhä uudelleen kerran koettua rakkauttaan, valitsee puolensa ja toimintatapansa tunteella, aina rakastamiensa ihmisten parhaaksi tai heidän toiveidensa mukaan mutta myös itseään ajatellen.

Takakannessa kirjan kerrotaan olevan kuvaus eräästä surullisesta avioliitosta. Minusta kirjassa on kuitenkin kyse jostakin muusta. Onhan se toki avioliittokuvaus - jos kyseistä miehen ja naisen suhdetta voi avioliitoksi kutsua. Ennen kaikkea Oksanen kertoo siitä, millaista on elää miehitetyssä maassa ja millaisia asioita ihminen tekee (tai on valmis tekemään) selvitäkseen erilaisissa tilanteissa. Kirjassa etenkin Edgar on kuvattu opportunistina, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan itse selviää. Edgar on hahmo, johon samaistuminen on todella vaikeaa, ellei jopa täysin mahdotonta. Hän on suoraan sanottuna kuvottava, paha mies. Hänen toimensa eivät ole hyväksyttäviä eivätkä oikeastaan edes ymmärrettäviä, vaikka hankalan tilanteenkin ottaa huomioon. Juudit ja Roland tekevät valintansa hyväksyttävämmistä syistä. Toisaalta Edgarin hahmo on kirjassa tärkeä ja näyttää yhden tavan toimia kriisitilanteissa.

Romaania voisi luonnehtia yhdellä sanalla: vaikea. Minulla oli aluksi suuria hankaluuksia päästä tarinaan mukaan. Oli liian vaikea ymmärtää kuka oli kuka, kenen näkökulma ja mikä aika milloinkin oli kyseessä. Oli liian vaikeita sanoja, liian vaikea rakenne, liian vaikeaa asiaa. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos en olisi luvannut lukea kirjaa, olisin varmasti luovuttanut ensimmäisten 80 sivun jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä, että oli pakko. Pääsin mukaan kirjan maailmaan ja ideaan jossain sadannen sivun tienoilla. 

Alussa ärsytti ehkä eniten kieli, jossa oli liikaa yritystä runollisuuteen, liikaa ihmeellisiä kielikuvia, jotka eivät mielestäni tuoneet tarinaan mitään lisäarvoa. Onneksi kieli tasoittui loppua kohti. Lopussa itse asiassa nautin tekstistä, sen poljennosta ja sen luomasta tunnelmasta.

Jouduin viimeisen sivun luettuani palaamaan vielä kerran romaanin alkuun, jotta sain varmistuksen sille, olinko ymmärtänyt kaiken oikein. Lukijalle paljastetaan koko ajan melko taloudellisesti ja kyky koota annetuista vihjeistä järkevää kokonaisuutta on tarpeen. Kirjassa pelataan näkökulmilla ja aikatasoilla, joista jokaisessa lukija saa tietää ihmisistä jotakin uutta. 

Kun kyyhkyset katosivat on vaikeudestaan huolimatta hyvä ja taidolla rakennettu teos.

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012)

Kansi: Mika Perkiökangas

Ostettu omaan hyllyyn

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

"Jack! Hey, Jack! Wake up, there's someone to see you."

"Ohhhh... go away, Martin. I'm dead."

The man on the bed didn't bother to face Martin in the doorway or even open his eyes. Instead, he rolled to his left and curled up. Undeterred, Martin rushed to the bed and shook Jack with vigor, then bounced back to the doorway and swayed hanging on the doorframe, knees bent.

"Jack!" Martin wasn't about to give up so easily. "I think you want to see who came in today." (Aloitus s. 4)

Jos Heikki Hietala ei olisi ottanut minuun blogini kautta yhteyttä, en varmaan olisi koskaan tullut lukeneeksi hänen Tulagi Hotel -romaaniaan. Liekö olisin siitä koskaan kuullutkaan. Pohdin jonkin aikaa, otanko kirjan luettavakseni, sillä minulla oli ennakkoluuloni. Esimerkiksi siitä, että suomalainen kirjailija kirjoittaa englanniksi. Voisiko muka kirjoittaa niin hyvää englantia, ettei ei-natiiviutta huomaa? Hietalan englanti on (totta kai) sujuvaa, onhan kirjan kustantajakin englanninkielinen. Lukemiseni ei sitten niin sujuvaa ollutkaan, sillä matka kirjan ensimmäisen virkkeen alusta viimeiseen pisteeseen otti lähes kaksi kuukautta.

Jack McGuire on sotaveteraani, toisen maailmansodan lentäjä. Sodan jälkeen hän ei tunne kuuluvansa minnekään - ei ainakaan kotitilalleen - joten hän etsii itselleen uuden kodin. Hän löytää sen Salomonsaarilta, sodanruntelemista maisemista, itselleenkin sodan ajoilta tutuista. Sinne hän perustaa armeijan ylijäämätavaraa hyödyntäen Tulagi Hotelin. Jackin maailma järkkyy, kun hänen luokseen saapuu yllättäen hänen sodassa kuolleen ystävänsä vaimo, Kay. Eihän Jack edes tiennyt Donilla vaimoa olevan. Kay tulee tapaamaan Jackiä, koska haluaa tietää, mitä Donille tapahtui, millainen tämän viimeinen lento oli.

Kirjassa operoidaan oikeastaan kolmella aikatasolla. Nykyhetken lisäksi kerrotaan sekä Jackin lapsuudesta että sota-ajasta. Suurimpia ongelmia koin lukiessani sota-ajasta. Ymmärrän, että se on tärkeä esimerkiksi Donin henkilökuvan muovaamisessa. Toisaalta tarinan kannalta on myös tärkeä ymmärtää, millaisena Jack sodan koki, mitä hän näki. Sillä sen takia hän on sellainen kuin on. Rikkinäinen.

En oikeastaan tiedä, mistä vaivalloinen lukemiseni johtui. Kirja ei nimittäin millään muotoa ole huono. Henkilöhahmot ovat uskottavia. Tosin saarella asuvat ihmiset, Jackin todelliset ystävät, jäävät etäisiksi. Jos kirja olisi naisen kirjoittama, Jackin ja Kayn tarina olisi ehkä saanut toisenlaisen lopun (rankka yleistys, tiedän!). Toisaalta loppu on tällaisenaan perusteltu muttei ennalta-arvattava.

Kerronta on paikoin kuin historioitsijan kynästä, mekaanista, ei kovin kaunokirjallista. Se ei lennä, se ei solju. Mekaanisuus voisi viitata myös lentokonemekaniikkaan, joka on vahvasti esillä kirjassa. Onhan lentokoneilla keskeinen sija, koska kaikki tapahtumat liittyvät jotenkin lennostoon. Hietala osoittaa tietämyksenä aiheesta, mutta minä en lukijana saanut lentokoneiden kuvauksesta ja niiden teknisten tietojen esittelystä juuri mitään. Menin sekaisin esimerkiksi jo eri konetyypeistä ja niiden nimityksistä. Moneen kertaan kirjassa tulee toki esille se, että kaikki on kiinni siitä, miten tekniikka toimii. Monta kertaa elämä on sen - ja tietysti lentäjän taitojen - varassa.

Tulagi Hotel kertoo, millaista sodankäynti oli Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa. Se kertoo, miten sota vaikuttaa ihmisiin, jokaiseen erilailla. Se kertoo yhden tarinan siitä, miten sodan aiheuttamat arvet saa haalenemaan. Ja useamman siitä, miten haavat eivät arpeudu.

Tulagi Hotelista muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Nenä kirjassa, Hys, äiti lukee nyt! ja Kujerruksia -blogeissa.

Hietala, Heikki: Tulagi Hotel. A World War II Romance (Fingerpress 2012)

Kansi: Matt Stephens

E-kirja

Arvostelukappale 

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game sekä Nörtti 2: Next Level

Aleksi Delikourasin ensimmäinen Nörtti-kirja herätti mielenkiintoni valikoituessaan viime vuonna mukaan Finlandia Junior -karkeloihin. Tänä vuonna ilmestyi sarjaan toinen osa, joten lukaisin ne sitten peräkkäin. Nörtit kiinnostivat, koska olen lukenut aika vähän pojille suunnattua nuortenkirjallisuutta ja pojille on aina paljon vaikeampi löytää sopivaa luettavaa kuin tytöille.

Molemmat Nörtti-kirjat, New Game ja Next Level, kertovat kahdeksasluokkalaisesta DragonSlayer666:a. Drago käyttää suurimman osan ajastaan erilaisiin tietokone- ja konsolipeleihin. Kirjoissa pelataan siis paljon ja viitataan muutenkin usein erilaisiin peleihin. Ja niissä kohdin minä useimmiten eksyin.

 New Game keskittyy Dragon kahdeksannen luokan syyslukukauteen, joka on pojalle suurta tuskaa ja kidutusta. Koulussa Dragoa kiusataan ja syytetään kouluampujaksi. Kotona äiti yrittää saada hänet tekemään muutakin kuin pelaamaan, ja äidin uusi mies, kreikkalainen Jorgos, on piikki Dragon lihassa.

25. heinäkuuta

Tänään mä rikoin kahta mun periaatetta. Ensimmäinen oli, etten mä koskaan rupea pitämään päiväkirjaa ja toinen, etten ikinä liity IRC-Galleriaan. Toisaalta mä en olekaan mikään periaatteen mies. Mun mielestä periaatteet on tarkoitettu idiooteille, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin keksiä typeriä sääntöjä, jotka rajoittaa niiden ja muiden elämää. Jos mä saan hyvän syyn rikkoa periaatetta, teen sen saman tien. Päiväkirjaa rupesin pitämään ihan vain sen takia, että jos mutsi näännyttää mut nälkään, poliisi löytää mun päiväkirjat ja koko maailma näkee, miten väärin mua on kohdeltu. (Aloituskappale s. 9)

Kirja on hauska mutta samalla myös todella järkyttävä, sillä se näyttää, miten julmia yläkouluikäiset nuoret voivat toisilleen olla. Kiusaaminen voi nimittäin saada todella vakavia muotoja aina väkivallasta nolaamiseen ja vääriin, todella vakaviin syytöksiin.

Next Levelissä Dragon luokka lähtee luokkaretkelle Kreikkaan. Ja tietysti hänen isäpuolensa Jorgos lähtee valvojaksi mukaan. Kakkososassa Dragon kiusaaminen ei enää saa niin suuria mittasuhteita ja muutenkin hänen elämästään tulee hieman siedettävämpää. Ainoa, mikä ei suju, on ihanan Fetasalaatin saaminen tyttöystäväksi.

1. tammikuuta

Mä juoksin niin kovaa kuin pystyin. Mulla oli panokset loppu ja aseena pelkkä puukko. Mä kuulin, miten laukaukset seurasivat mun askeleita. Onneksi mä ehdin vanhan kivirakennuksen taakse piiloon. Lunta pyrytti niin sakeasti, että oli lähes mahdotonta nähdä eteensä. (Aloitus s. 9)

Toinen osa ei ole ihan niin synkkäsävyisen julma kuin ensimmäinen osa, sillä Dragon kiusaaminen on jäänyt vähemmälle. Ei hän edelleenkään ole järin suosittu muttei ihan täysin hyljeksittykään. Dragon lisäksi kiusaajat ovat löytäneet muitakin uhreja. Riemukkuutta kirjaan tuo kreikkalaisen kulttuurin kuvaus, jota olisi voinut olla enemmänkin – Kreikassa kun ollaan. Nyökyttelin kuitenkin muun muassa kreikkalaiselle liikennekäyttäytymiselle ja miesten machoudelle. 

Molemmat kirjat ovat päiväkirjamuodossa, joten tapahtumiin päästään käsiksi Dragon näkökulmasta. Päiväkirjamuoto on melko yllättävä rakenneratkaisu pojille suunnatussa kirjassa, sillä väittäisin oman empiirisen aineistoni (tekstilajioppitunnit yläkoulussa) valossa, että päiväkirja on tekstilajina vieras yläkouluikäisille pojille. He eivät kirjoita omaa päiväkirjaa eivätkä sellaisia lue, elleivät sitten salaa siskojensa kirjoituksia. 

Tavallaan päiväkirjamaisuus toimii romaaneissa kohtuullisen hyvin. Silti koin lukiessani, etten päässyt tarpeeksi hyvin Dragon pään sisälle. En kyennyt samaistumaan häneen ollenkaan. Johtunee varmaankin osin siitä, että olen kirjalle täysin väärää kohderyhmää. En ensinnäkään ole yläkouluikäinen poika ja toisekseen en ymmärrä tietokonepeleistä juuri mitään. Silti molemmat Nörtit olivat mukavia lukukokemuksia.

Äskettäin on Nörttinsä (1 ja 2) lukenut myös Maija.

Delikouras, Aleksi: Nörtti: New Game (Otava 2012)

Kansi: ?

Delikouras, Aleksi: Nörtti 2: Next Level (Otava 2013)

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kuva: WSOY

Taas on ihan pakko hehkuttaa sarjakuvataiteilija Guy Delisleä. Olen lukenut ennen tätä kirjaa kolme hänen aikaisempaa teostaan ja vaikuttunut jokaisesta. Merkintöjä Jerusalemista on paljon paksumpi, tiiliskivimäisempi kuin aiemmin lukemani Delislet ja suoraan sanottuna jännitin vähän etukäteen, jaksaisinko sitä lukea ja olisiko se liian samankaltainen kuin aikaisemmat. Huoleni oli täysin turha! Merkintöjä Jerusalemista on yhtä hieno kuin Pjongjang, Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta. Itse asiassa jopa parempi!

Delislen perhe on kasvanut Burman-ajasta tyttärellä (Alice) ja taas ollaan matkalla rouva Delislen työn vuoksi. Molemmat lapset ovat tällä kertaa hoidossa koko ajan, joten Delislelle jää hyvin aikaa piirtämiselle ja Israeliin tutustumiselle. 

Aikaisemmat Delislen sarjakuvaromaanit ovat kertoneet eri kulttuureista ulkomaalaisen - tarkemmin sanottuna länsimaalaisen - silmin, tuoneet esiin anekdoottimaisesti kulttuurieroja, tapoja ja ihmeellisyyksiä sekä sitä, miten ulkomaalaiset elävät ja asettuvat. Merkintöjä Jerusalemista on ennemminkin johdatus tämänhetkiseen Israeliin. Ainakin minulle kirja selvensi sitä, mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu. En väitä, että edelleenkään tilanne olisi minulle täysin selvä, mutta ymmärrän nyt paremmin.

Delisle pyrkii kuvaamaan elämää Israelissa mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Hän esimerkiksi tutustuu Hebroniin niin entisten sotilaiden kuin siirtokuntalaistenkin järjestämillä kiertoajeluilla. Delisle ei siis edes yritä näyttää elämäänsä Jerusalemissa pelkästään omien kokemustensa kautta vaan äänen saavat ne, jotka tilanteesta eniten tietävät - tavalliset, eritaustaiset ihmiset, jotka oikeasti elävät alueella, joka päivä. Se tekee Jerusalemin merkinnöistä mielenkiintoisia ja todenmukaisia.

Jerusalemiin ovat Delislen mukana tutustuneet myös Norkku, Linnea, Mari A. ja Maija muutamia mainitakseni.

Delisle, Guy: Merkintöjä Jerusalemista (WSOY 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Chroniques de Jérusalem (2011)

Suomentanut Saara Pääkkönen 

Lainattu kirjastosta

Bloggarin kesäloma..

..on nyt ohi! Se näyttää venähtäneen aiottua pidemmäksi, mutta teki kyllä hyvää. 

Loman aikana minä muun muassa

- luin (yllätys, yllätys!)

- matkailin ulkomailla ja kotimaassa

- söin mansikoita, herneitä ja jäätelöä

- tyrehdytin verenvuotoja

- kannoin kassikaupalla roinaa kirppikselle (myös kirjoja)

- siivosin kirjahyllyn (ehkä joku päivä voisin esitellä sen)

- repsahdin Suomalaisen loppualessa

- tapasin ystäviä

- maalasin sängyn.

Varsinainen kesälomanihan vielä jatkuu muutaman viikon, mutta pienten lasten äitinä minulla oikeasti on lomaa tasan silloin, kun mies on lomalla.

Girl Readin A Book On A Beach  by Michal Marcol / http://www.freedigitalphotos.net

Ulkomaanmatkan aikana luin neljä kirjaa: Alexander McCall Smithin Oivallisen aviomiehen (Otava/Seven 2010), Elizabeth Adlerin Kesän Toscanassa (Gummerus/Loisto 2004), Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan (Gummerus 2012) ja Maeve Binchyn Illallistarinoita (WSOY/Loisto 2009). Viihdyin melko hyvin kaikkien kirjojen parissa. Valitsin matkalukemiseksi ihan tarkoituksella hieman kevyempää ja viihdyttävämpää luettavaa. Kaikki kirjat sopivat hyvin näihin kriteereihin. Hoffmanin Punainen puutarha tarjosi  mielenkiintoisimmat hetket, mutta kaikki kirjat olivat viihdyttäviä ja sopivat hyvin lomalukemiseksi.

En nyt aio näistä kirjoittaa sen enempää vaan linkkaan muiden teksteihin:

* Rva Kepponen on kirjoittanut Oivallisesta aviomiehestä

* Humisevalla harjulla -blogista löytyy muutama sana Kesästä Toscanassa

* Punaisesta puutarhasta on kirjoitettu monessa blogissa (googlaa!), kuten Sinisen linnan kirjastossa

* Illallistarinoita summaillaan lyhyesti Kirjahylly-blogissa.

Olen ehtinyt lukea myös kaksi kotimaista nuorten fantasiauutuutta ja yhden blogisuosikin, mutta näistä lisää hieman myöhemmin.

Huomenna kirjablogit tempaisevat taas yhteislukumaratonin merkeissä. Käy kurkkaamassa osallistujat täältä. Ensimmäinen kesämaratonhan pidettiin 10.7. ja osallistuneet blogit löytyvät tämän linkin takaa ja tulokset täältä. Harmillisesti en tällä kertaa päässyt mukaan kumpaankaan, vaikka kovin olisin halunnut. Aion kyllä tässä lähitulevaisuudessa pitää oman maratonini, kuten viime kesänäkin. Kirjatkin olen jo katsonut valmiiksi. Tuolla ne hyllyn reunalla nököttävät ja odottavat.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Kuva: Idiootti

Isoisoisämme Moisei oli talonpoika Suhovon kylässä. Hän oli juutalainen talonpoika, mikä on muuten varsin harvinainen yhdistelmä. Mutta Kaukoidässä sellaistakin sattui.

Hänen poikansa Isaak muutti kaupunkiin eli palautti asiat niin sanotusti raiteilleen. (Aloitus s. 7)

Sergei Dovlatovin nimi jäi mieleeni – mistäs muualtakaan kuin – blogeista. Haaliessani taas sadatta haastetta itselleni Jaanan hienosta Venäjää valloittamaan -haasteesta muistin Dovlatovin. Hänen Meikäläiset-teoksensa on kompakti katsaus Dovlatovin suvun sekä Venäjän ja Neuvostoliiton vaiheisiin.

Dovlatovin tarinointia lukee mielellään. Minulle ainakin tuli lukiessani tunne, että istun keittiön pöydän ääressä käsi poskella kuuntelemassa näitä kertomuksia. Sukulaiset, joista kerrotaan, ovat juuri niin hulluja ja sattumukset niin ihmeellisiä, että kyseessä voisivat olla kenen tahansa sukulaiset. Sellaisiahan ne ovat. Vai väitätkö tosissasi, ettei sinun suvussasi ole ketään kahjoa, jonka edesottamuksista koko suku kohisee? 

Nämäkin jutut tuntuvat siltä, että niihin on aikojen saatossa tullut pientä lisää, vähän väriä. Niinhän hyville jutuille käy, kun niitä eteenpäin kerrotaan. Tarinoita on yhtä monta kuin kertojia. Etenkin Dovlatovin suvun varhaisemmista jäsenistä kertovissa tarinoissa näkyy se, että ne on jo ikään kuin moneen kertaan kerrottu. Dovlatov on mielestäni tavoittanut tämän tarinankerronnan vivahteen hyvin. Omista vaiheistaan hän nimittäin kertoo erilailla kuin vaikkapa isoisästään.

Kerran Štšerbakovin sivukujalla erään kuorma-auton kuljettaja käyttäytyi törkeästi häntä kohtaan. Hän kai haukkui isoisää konkkanokkajutskuksi.

Isoisä tarrasi puolitoistatonnisen kuorma-auton perään. Hytistään syöksähtäneen kuljettajan hän sysäsi syrjään, nosti kuorma-auton puskurista ilmaan ja käänsi sen tielle poikittain. (s. 11)

**

Se ei ollut rakkautta. Mutta vielä vähemmän se oli pelkkää ohimenevää heikkoutta. Se oli yritys puolustautua kaaokselta.

Emme alkaneet edes sinutella toisiamme.

Mutta vuoden kuluessa syntyi tyttäremme Katja. Sitten me tutustuimmekin.

Olin oudoksuttava valinta aviomieheksi. En ollut vuosikausiin ollut vakituisessa työssä. Minulla oli hylätyn matadorin haalennut ulkomuoto. (s. 131) 

Dovlatovin tarinoinnin taustalla vaikuttaa vakavampikin tekijä, neuvostokriittisyys. Vaikka sukulaiset näennäisesti ovatkin tarinoiden keskiössä, niin joka käänteessä kerrotaan venäläisen (tai neuvostoliittolaisen) yhteiskunnan toimintamekanismeista milloin armeijan, milloin jonkin muun tahon toimia kuvatessa. Mielipiteidensä takia Dovlatov ei saanut kotimaassaan julkaistua kuin kaksi novellia. Hänen myös annettiin melko suoraan ymmärtää, että olisi hyvä muuttaa muualle. Niinpä Dovlatov joutui jättämään synnyinmaansa ja suuntaamaan Yhdysvaltoihin. 

Vallanpitäjien toimien esiintuominen ei ehkä nykypäivän lukijalle tuo juurikaan uusia ahaa-elämyksiä, mutta täytyy myöntää, että vielä 80-luvulla(kin) on vaadittu aika paljon rohkeutta arvostella Neuvostoliittoa – vaikka sitten toisesta maasta käsin. Arvostan.

Muistimme on valikoiva – kuin vaaliuurna. (s. 46)

En oikeastaan voi muuta kuin pitää tästä teoksesta todella paljon. Dovlatovin lakoninen tyyli puree hyvin myös suomeksi, huumori kantaa vaikeiden aiheiden yli ja ne meikäläiset ovat mielenkiintoisia tyyppejä. Seuraavaksi minun on hankittava käsiini Dovlatovin seuraava suomennettu teos, Matkalaukku. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., jaana, Nanna, Hanna ja Marissa.

Dovlatov, Sergei: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Venäjänkielinen alkuteos: Naši (1983)

Suomentanut Pauli Tapio 

Kansi: Varpu Eronen

Lainattu kirjastosta  

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, avasin ikkunan sinä aamuna muiden vielä nukkuessa, vedin ilmaa sisääni ja sanoin: "Täällä haisee narttukoiralle." Luoja yksin tietää että olen nähnyt jos jonkinlaisia pieniä ja pahansisuisia rakkeja, mutta tämä joka kohta tulee vie voiton kaikista, minä sanoin, se on peevelinmoinen otus, ja pian rämeikön seisova vesi alkaa väreillä kuin kuralätäköt lähestyvän junan edellä. Se oli paljon ennen kuin siitä alettiin puhua televisiossa, paljon ennen kuin ne valkoihoiset ääliöt alkoivat kohkata ja paasata meille vanhoille ja väsyneille neekereille, mitä meidän pitäisi tehdä. (Aloitus s. 13)

Kuva: Bazar

Ranskalaisen Laurent Gaudén Hurrikaani kertoo vaikuttavan tarinan taannoisesta hirmumyrsky Katrinan iskeytymisestä New Orleansiin. Luin kirjan jo muutama viikko sitten, mutta en oikein tiennyt, miten pukisin lukukokemukseni sanoiksi. Rehellisesti sanottuna en ole varma, tiedänkö nytkään. Googlailin hieman kirjailijasta, sillä kiinnostuin hänestä vahvan ja vaikuttavan kerrontatyylin vuoksi. Yllätyin että hän on ranskalainen. (Olisi tietysti voinut lukea kansiliepeen..) Ehkä Yhdysvaltoihin sijoittuvan kirjan olettaisi olevan yhdysvaltalaisen kirjailijan kirjoittama. Niin ainakin minä oletin, sillä Gaudén kuvaus tuntuu aidolta, aivan kuin hän olisi itse ollut myrskyn silmässä, tai ainakin kokenut vastaavanlaisen pelon ja kaaoksen. Kirjassa on lisäksi havaittavissa jonkinasteista patriotismia, mikä myös osaltaan ohjasi ajatuksiani yhdysvaltalaiskirjailijan suuntaan. Toisaalta patriotismi taitaa tässä toimia kritiikkinä itseään ja tummaihoisten asemaa vastaan.

Tehdään nyt vielä toinen tunnustus heti alkuun: olin jättää kirjan kesken heti alkumetreillä. Vihasin nimittäin tarinan aloittavaa kertojaa Josephine Linc. Steelsonia. Hän on jotenkin liian uhmakas, liian stereotyyppinen, lihava ja äänekäs, tummaihoinen vanha nainen. Lopussa huomasin kiintyneeni häneenkin. En edelleenkään pitänyt hänestä, mutta olisin halunnut auttaa häntä hänen pyrkimyksissään pitää kiinni arvokkuudestaan.

Gaudé siis kuljettaa tarinaansa monen eri henkilön kautta. Josephinen lisäksi oman versionsa saavat kertoa rakastamansa naisen hylännyt Keanu, hylätyksi tullut Rose, myrskyn edessä mielensä murtava pastori sekä kaksi vankia, Buckeley ja Tockpick. Monen näkökulman esille tuominen tekee rakenteesta katkelmallisen. Fragmentaarisuuden tuntua lisää myös kertojan vaihtuminen minäkertojasta hänkertojaksi. Kerronta on myös tajunnanvirtamaista. Kappalejakoa ei varsinaisesti ole, vaan kappale vaihtuu uuden näkökulman myötä. Toisinaan kerrotaan tästä hetkestä, toisinaan menneestä, toisinaan siitä mitä kertojan päässä liikkuu. Lukijan on siis oltava koko ajan hereillä.

Monesta kertojasta ja kerronnan katkelmallisuudesta huolimatta Hurrikaani kertoo monta uskomatonta, toistensa kanssa risteävää elämäntarinaa. Lukija saa tietää, miksi Josephine on niin katkera ja miten hän on selviytynyt, vaikka on saattanut hautaan miehensä ja lapsensa. Selviää myös, miksi Keanu lähti Rosen luota ja miksi hän palaa takaisin. Voiko lähdön hyvittää jotenkin? 

Kaiken keskellä on ajatus siitä, ettei elämä suju suunnitelmien mukaan. Keanu häipyi saadakseen paremman elämän, muttei kaikki mennytkään niin kuin piti. Tuskin vangit, Buckeley ja Tockpick, suunnittelivat viettävänsä osan elämästään vankilan muurien sisäpuolella. Ja nyt kaiken muuttaa myrsky.

Hurrikaani on kirjassa koko ajan läsnä, mutta kuitenkin vain tavallaan taustalla. Sitä ei juuri kuvailla eikä lukija pääse kohtaamaan myrskyä silmästä silmään. Sen sijaan on mahdollista tarkkailla, miten ihmiset toimivat kaaoksen keskellä. On mahdollista tuntea pelko, joka on koko ajan läsnä. Johtui se sitten mistä tahansa. Miltä tuntuu katsella lukitussa sellissä, kun vesi nousee? Miltä tuntuu, kun oma lapsi katoaa myrskyyn? Miltä tuntuu tuijottaa aseen piippua ja tietää kuolevansa? Miltä tuntuu maata maassa kykenemättä liikkumaan ja kuulla alligaattoreiden lähestyvän?

Kaikesta pelosta ja elämän negatiivisesta yllätyksellisyydestä huolimatta elämä jatkuu, ja siellä missä on pelkoa ja toivottomuutta, on lopulta myös toivoa. Toinen toivoo uutta alkua elämälleen, toinen parempaa elämää. Toivoa voi myös kuolemaa: hyvää ja arvokasta, tai kivuliasta rangaistusta.

Hurrikaani on vahva ja voimakas. Roisi ja rosoinen. Toivoton ja toiveikas. Täynnä pelko itkua rakkautta. Elämää ja kuolemaa.

Gaudé, Laurent: Hurrikaani (Bazar 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Ouragan (2010)

Suomentanut Maija Paavilainen

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen

Saatu ystävältä

 

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuva: Gummerus

Turkka Hautalan Kansalliskirja oli varmasti yksi Blogistanian kehutuimmista kirjoista viime vuonna. Minäkin halusin rakastua tähän suomalaisista kuvaa piirtäneeseen novelli- tai tarinakokoelmaan. Mutta kävi kuten niin usein näiden ylistettyjen kanssa: en oikein edes ihastunut. Toisaalta alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä lueskelin vielä kokoelmaa sieltä täältä ja käänsin useammankin novellin hiirenkorvalle, merkitsin. Jokin niissä sittenkin vaikutti.

Katsokaa sitä kun se makaa yksiössään ja kuolee hiljaa pois. Se on tehnyt itselleen pesän sohvalle, se makaa alasti ja toivoo ja pelkää. Sillä on pizzaa siinä ja aamuolut ja suuri sydän jota ei kukaan näe. (Katsokaa yksiöön -novellin aloitus, s. 66)

Kansalliskirja sisältää viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa tai novellia suomalaisuudesta. Hautala on onnistunut puristamaan näihin pääosin yksi- tai kaksisivuisiin tuokiokuviin jotakin hyvin olennaista siitä, millaisia me suomalaiset olemme. Tai ehkä ennemminkin, millaisia suomalaiset miehet ovat, sillä miehiä Hautala kuvaa kuitenkin enemmän. Kirsin sanoin Hautala "on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi."

Kukaan ei varmaankaan voi väittää, ettei Kansalliskirjan tarinoista tunnistaisi suomalaista. Osa tarinoista on oivaltavia, ja kaikista on mahdollista löytää merkityksiä enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt tämän jo. Tai ehkä ennemminkin lukenut tämän jo. Sanat ovat ehkä olleet toiset, mutta sama lakoninen tyyli ja ironinen ote on löydettävissä esimerkiksi Petri Tammisen teoksista. Jenniä Hautalan ja Tammisen tyylien samankaltaisuus jopa alkuun häiritsi – ehkä vähän minuakin.

Toinen minua häirinnyt seikka oli se, että taas lukiessani pohdiskelin, miten ja mitä kokoelman novelleja voisi käyttää hyödyksi oppitunneilla. Ehkä novelli on kirjallisuuden muotona niin helposti opetukseen soveltuva, että aina niitä lukiessani yritän bongailla niistä yläkoululaisille sopivia luettavia. 

Oli muuten mielenkiintoista huomata, että aika moni kirjan lukenut bloggaaja oli lopulta samaa mieltä kanssani. Minulle oli jäänyt sellainen kuva, että kaikki ylistivät Kansalliskirjaa, mutta yllättävän moni (kuten Zephyr, Linnea, Karoliina ja Villasukka kirjahyllyssä) suhtautuikin siihen hieman kahtalaisesti. Piti ja samalla ei pitänyt.

Lisää arvioita löydät googlaamalla.

Hautala, Turkka: Kansalliskirja (Gummerus 2012)

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Lainattu kirjastosta

 

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Lyhyet siniset kuulakärkikynäviivat suihkivat paperilla.

Lyhyt yöpaita. Tuoli kylmänä takapuolta vasten.

Toinen silmä piirtyi paperille, vain toinen, pitkä vaalea otsatukka oli valahtanut toisen päälle. Vain yksi silmä.

Hajamielisiä yrityksiä saada hiukan henkeä siihen ainoaan silmään.

Kun käänsin katseeni tummaa ikkunaa kohti, pitkä vaalea otsatukka heijastui ruudulta pimeyden keskeltä. Toinen sininen silmä. Sen enempää paperille ei tullut. Ei listaa tavoitteista jotka olisi saavutettava vuoden aikana eikä mitään tulevaisuuden linjauksia. (s. 7)

Kuva: Teos

Sara Razain esikoisteos Olen etsinyt sinua tuli luettavakseni sattumalta, sillä se oli kirjapinossa, jonka sain ystävältäni. Aikaisemmin en ollut teoksesta kuullutkaan. Sittemmin olen lukenut siitä arvion ainakin Mari A:lta ja Marialta.

Olen etsinyt sinua on romaani rakkaudesta, sopeutumisesta ja ulkopuolisuudesta. On ekonomi-Annika, suomenruotsalainen suomea puhumaton pätkätyöläinen ja on pakolainen-Samim Tabestanista, hiljainen ja yksinäinen. Turkulaisessa kulttuurien sulatusuunissa, Bailando-baarissa, 

"Olet ihan väärässä", hän toisti. "Susta kyllä näkee mitä sä ajattelet, mutta ei me olla täällä minkään saatanan yhden illan jutun takia. Tai että meistä tulisi jonkun tyttöystäviä.""Aina luullaan että täällä käydään vaan sen takia", Sandra sanoi ja puristi huulensa ärtyneenä yhteen. "Mutta koko juttu on paljon yksinkertaisempi. Se menee näin: kalja maksaa kaksi ja viisikymmentä ja sitten on koko maailma neljän seinän sisällä. Tämän lähemmäksi Madventuresia ei pääse jos on ihan rahaton." (s. 30–31)

alkaa suhde, joka herättää närää kaikkialla – monestakin syystä. Annikan ystävien ja perheen mielestä 19-vuotias Samim on Annikalle liian nuori ja ennen kaikkea liian muslimi. Samimin ystävien mielestä suomalaisen Annikan kanssa voi pitää hauskaa, mutta naimisiin ei voi mennä kuin tabestanilaisen tytön kanssa. Miten voi onnistua, jos kaikki epäilevät? Alkaako itsekin uskoa stereotypioihin?

Razai kirjoittaa tärkeistä aiheista kauniilla, tunteisiin vetoavalla kielellä. Siitä pidin erityisesti. Kirjan myötä pääsin katselemaan asioita hieman erilaisesta asetelmasta kuin tavallisesti ja se onkin yksi romaanin vahvuuksista. Mutta lopusta en pitänyt, vaikka ymmärrän sen kyllä. 

Razai, Sara: Olen etsinyt sinua (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Alkuteos: Jag har letat efter dig (2012)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi: Eva-Jo Hancock

Saatu ystävältä