Pari dekkaria

Mennään samalla kaavalla kuin edellisessäkin varsinaisessa kirjapostauksessa. Niputan tähän kolme lukemaani dekkaria. Nii-in, dekkaria! Minähän en juuri koskaan lue jännityskirjallisuutta, mutta töiden takia jouduin muutaman lukaisemaan. Kokemukset eivät olleet ollenkaan niin kamalia kuin olisi voinut kuvitella.

Dashiell Hammett: Maltan haukka

En ollut kuullut Hammettista mainittavankaan ennen kuin näin Maltan haukan kollegani kirjalistalla. Jostakin luin, että Hammettia pidetään kovaksikeitetyn dekkarin isänä. Minä olen aina luullut Raymond Chandlerin kantavan tätä viittaa. Chandler lieneekin todennut, ettei Hammettin tarkoituksena ollut luoda mitään uutta. (Jos Wikipediaa on uskominen.)

Samuel Spaden alaleuka oli pitkä ja luiseva ja leuan kärki törrötti kuin v-kirjain taipuisamman v-muotoisen suun alapuolella. Hänen sieraimensa kaartuivat taaksepäin muodostaen vielä yhden, mutta pienemmän v-kirjaimen. Hänen kellertävänharmaat silmänsä olivat vaakasuorat. Tuuheahkot kulmakarvat, jotka alkoivat kahdesta otsarypystä kyömynenän yläpuolelta, toistivat samaa v-aihetta ja hänen vaaleanruskea tukkansa suippeni korkeilta litteiltä ohimoilta otsaa kohden kapeaksi niemekkeeksi. Hän näytti varsin hauskannäköiseltä vaalealta paholaiselta. (Aloituskappale s. 5)

Maltan haukka on melko perinteinen dekkari juonenkäänteineen ja yksityihskohtaisine miljöökuvauksineen. Päähenkilö Sam Spade on yksityisetsivän arkkityyppi, johon kaikki kirjan naiset lankeavat - olivat sitten naimisissa tai eivät. Kirja tarjoaakin melko stereotyyppistä 30-luvun nais- ja mieskuvaa.

Vaikken usein lue dekkareita, niin tästä jopa pidin jonkin verran. Ehkä se johtuu siitä, että nämä vanhat klassikot eivät ole ollenkaan niin pelottavia kuin uudet genrensä kirjat.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja poliisin poika

Olen lukenut Joensuun kirjan nyt kahteen kertaan. Ensimmäinen kerta oli joko yläasteella tai lukiossa ja toinen siis nyt. Mitään en kirjasta muistanut, kun sitä aloin lukea. Uskon kuitenkin, että kirja jäi nyt pysyvästi mieleeni, sillä se oli koskettava ja ajatteluttava.

- Mä sanoin sille että ei, me ollaan elukoita, Leo sanoi äkkiä ja niin lujaa että Mikael säpsähti. - Että mä keksin! (Aloitus s. 5)

Kirjasta jäivät erityisesti mieleeni Mikael ja Leo. Pojat, jotka pilaavat tulevaisuutensa hakkaamalla kaksi miestä kuoliaaksi, koska haluavat jotain säpinää. Kummankaan pojan elämä ei ole helppoa, mikä varmasti näkyy kaikissa heidän ratkaisuissaan.

Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Jo silloin Joensuu on ollut selvästi huolissaan siitä, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Hän on kiinnittänyt huomiota etenkin nuorten pahoinvointiin ja huonoon kohteluun. Kaikkeen siihen, mikä aiheuttaa sen, että nuoret ovat välinpitämättömiä ja röyhkeitä muita kohtaan. Joensuun havainnot kuvaavat hämmentävän tarkkanäköisesti myös tätä päivää.

Ilkka Remes: Operaatio Solaris

En ole koskaan aikaisemmin lukenut Ilkka Remestä. Rehellisesti sanottuna en usko, että luen enempää. Operaatio Solaris on kuitenkin vauhdikas ja toimiva nuorten jännityskirja. Hieman juonessa on epäuskottavia kohtia ja päähenkilö Aaro Korpi on turhan nokkela ja aikuismainen 14-vuotiaaksi. Toisaalta pidin kyllä siitä, miten kirjaan oli sekoitettu erilaisia myyttejä ja legendoja sekä saamelaisuudesta että Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta.

Murto oli tehtävä tänä yönä. Olosuhteet olivat haastavat, mutta aika alkoi kulua loppuun. (Aloituskappale s. 9)

Pojat lukemaan -haasteeseen tulee tästä kolmikosta taas muutama lukuvinkki, sillä sekä Remeksen että Joensuun kirjat sopivat hyvin pojille luettavaksi. Molemmissa kirjoissa hankaluutena on näkökulman vaihtuminen. Joensuun kirjassa se on helpommin havaittavissa, sillä joka toisessa luvussa tapahtumia seurataan Harjunpään ja joka toisessa Mikaelin silmin. Remeksen kirjassa näkökulma saattaa vaihtua monta kertaa luvun aikana, mikä kuulemma sekoittaa todella paljon harjaantumatonta lukijaa.

Teen Pojat lukemaan -haasteelle oman sivun, jonna pääsee blogin yläpalkista. Kokoan sinne kirjalistaa sekä näistä itse lukemistani kirjoista, joiden arvioin poikia kiinnostavan sekä niistä, joista tiedän yläkouluikäisten poikien innostuneen.

Hammett, Dashiell: Maltan haukka (WSOY 1987 [1974])

Englanninkielinen alkuteos: The Maltese Falcon (1930)

Suomentanut Kalevi Nyytäjä

Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja poliisin poika (Parasta kotimaista, Otava 1988 [1983])

Remes, Ilkka: Operaatio Solaris (WSOY 2009)

Kaikki lainattu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

I'm only happy when it rains.

      Shirley Mansonin ääni valui Lumikin korvista sisään ja vakuutteli tämän kuuntelevan vain surullisia lauluja, hakevan lohtua mustasta yöstä ja rakastavan huonoja uutisia. Aurinko paistoi täysin pilevttömältä taivaalta. Kahdenkymmenenkahdeksan asteen helle norutti hikeä Lumikin selkää pitkin. Käsivarret ja sääret olivat nihkeät. Jos hän olisi nuolaissut kämmenselkäänsä, hän olisi tuntenut suolan maun. Sandaalien jokainen remmi tuntui olevan liikaa. Jalkaterät ja varpaat olisivat halunneet vapauteen. (Aloitus s. 7)

Odotin kovasti Salla Simukan Lumikki-trilogian jatko-osaa, Valkea kuin lumi, sillä pidin sarjan ensimmäisestä osasta. Trilogian toisen osan - etenkin jos aloitus on ollut vahva - on toisinaan hankala täyttää sille asetettuja toiveita ja odotuksia. Valkea kuin lumi lunasti kyllä osan odotuksista, ja sanon jo näin aluksi sen olevan hyvä kirja. Juoni on hieman epäuskottava, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita siitä ei kyllä puutu.

Lumikki Andersson seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ihanassa Prahassa, jossa onnekseni olen kerran vieraillut ja joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Olikin kivaa lukiessa bongailla tuttuuksia. Lumikki on kaupungissa yksin, karistamassa harteiltaan edellisen talven tapahtumien jälkeensä jättämää pelkoa ja painostavaa tunnetta. Hän on myös tehnyt pyhän lupauksen, ettei puutu asioihin, jotka hänelle eivät kuulu. Niinhän siinä käy, että lupaukset on pakko rikkoa. Lumikkia nimittäin lähestyy nuori nainen, Zelenka, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Pian Lumikki huomaa tytön olevan vaarassa ja joutuu itsekin tämän myötä hengenvaaraan. Tapahtumiin liittyy niin uskonnollinen lahko kuin etusivun uutisia metsästävä toimitus viekkaine päätoimittajineen ja läpimurtojuttua halajavine toimittajineen.

Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni hieman huterat, vaikka niitä yritätetäänkin selittää. Myös erilaisia käsittämättömiä yhteensattumia ja muita epäuskottavuuksia on jonkin verran. En kuitenkaan halua paljastaa juonesta liikaa, joten tämän on pakko jäädä tällaiseksi pikaiseksi huomioksi. Epäuskottavaa on niin ikään Lumikin huomiokyky, joka vetää vertoja Sherlock Holmesille. Kuka muka muistaa vieraassa kaupungissa vilkkaassa kahvilassa näkemänsä ihmiset ja pystyy vieläpä yhdistämään heidät jonnekin muualle?

Lumikin hahmo sen sijaan saa tässä kirjassa syvyyttä, sillä häneen pääsee tutustumaan paremmin. Tätähän ensimmäisen osan luettuani toivoinkin. Toisaalta kirja jättää paljon kertomatta ja tuo esille aina vain uusia salaisuuksia Lumikista ja hänen perheestään. Senpä takia odotan innolla myös trilogian päätösosaa, Musta kuin eebenpuu, jonka on määrä ilmestyä helmikuussa.

Valkea kuin lumi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Anna minun lukea enemmän,

Kirjavinkit,

Kirsin kirjanurkka,

Nenä kirjassa ja

Sonjan lukuhetket.

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi (Tammi 2013)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Charlaine Harris: Dead Ever After

The morning after I raised my boss from the dead, I got up to find him sitting half-dressed in my backyard on my chaise lounge. It was about ten a.m. on a July, and the sun was bathing the backyard in brilliant heat. Sam's hair was turned into bright tangle of red and gold. He opened his eyes as I came down the back steps and crossed the yard. I was still in my nightshirt, and I didn't even want to think about my hair. It was pretty much one big snarl. (1. luvun 1. kappale s. 17)

Nyt se on sitten luettu - nimittäin viimeinen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirja, Dead Ever After. Olen viihtynyt vampyyreiden, muodonmuuttajien ja muiden yliluonnollisten olentojen sekä tietenkin Sookien seurassa oikein mainiosti. Kiitos siis sarjasta, Charlaine!

Koska kirja on sarjan viimeinen, lukija voi olettaa, että siinä tarina ja tapahtumat sulkeutuvat, saavat jotenkin päätöksensä. Kirja alkaa siitä, mihin edellinen jää: Sookie on tehnyt intuitiivisen ratkaisun, joka muovaa hänen tulevaisuutensa ja etenkin hänen suhteensa tiettyihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Sarjan luonteen huomioonottaen kaikkein kiinnostavinta on saada tietää, kenen kanssa Sookie aikoo viettää loppuelämänsä ja ketkä ylipäätään jäävät henkiin (vampyyrit eivät tietenkään elä, mutta voihan heidätkin tappaa lopullisesti). Yllättäen Sookien henkeä uhataan taas monelta taholta, ja hän tarvitseekin lähes kaikkien ystäviensä apua siitä selvitäkseen. Tavallaan on vähän hassua, että kaikki aikaisemmista osista tutut henkilöt ja hahmot sekä monet tapahtumatkin tulevat mainituiksi. Tavallaan taas ihan mukavaa tavata vanhoja tuttuja.

Juonesta ei oikein voi kertoa mitään, ettei tulisi pilanneeksi kenenkään tulevaa lukukokemusta. Se täytyy kyllä sanoa, että en ehkä ollut ihan täysin tyytyväinen loppuratkaisuun, kun lopullisen suunnan aavistin. Toisaalta ymmärrän sen täysin. Ihminen yleensä kaipaa tietynlaista turvallisuuden tunnetta ja pysyvyyttä elämäänsä.

Dead Ever After ei ole aivan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtunee juuri siitä, että tarinalle on saatava lopullinen lopetus ja kaikki avoinna olevat asiat on saatava käsiteltyä. Silti tapahtumia vyöryy ihan samaan tahtiin kuin ennenkin. Niin, kolmetoista osaa olen Sookien tarinaa lukenut, enkä todellakaan osaa nimetä, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. (Henkilöistä sentään muistan suurimman osan.) Voi siis sanoa, että melko vauhdikas on tämä sarja käänteineen, jotka lopussa alkavat jo hieman toistaa itseään. Vaikka olen sarjan parissa ihan hyvin viihtynytkin, en usko jääväni sitä erityisemmin kaipaamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Maija, Annami ja Satu.

Harris, Charlaine: Dead Ever After (Gollancz 2013)

Kansi: Patrick Knowles Design

Ostettu omaan hyllyyn

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Kuva: Gummerus

Pyysin ihan itse kustantajalta arvostelukappaleen eteläafrikkalaisen Deon Meyerin kirjasta Kuolema päivänkoitteessa. Halusin kirjan oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin luen normaalisti todella vähän jännityskirjallisuutta ja ajattelin tämän kirjan myötä hypätä pois mukavuusalueeltani. Olen sitä mieltä, että aina kannattaa tehdä pieniä retkiä tuttuja ympyröitä kauemmas. Toinen syy oli se, että ajattelin tämän kirjan olevan perusdekkaria mielenkiintoisempi. Takakannessa sen nimittäin hehkutetaan olevan "loistava ja ajatuksia herättävä trilleri hapuilevasta yhteiskunnasta". Yhteiskunnallisuutta siis, ajattelin. Afrikkalaisuutta siis, tuumailin.

Van Heerden säpsähti hereille alkoholin kostuttamasta unesta ja aisti ensimmäiseksi kyljessä sykkivän kivun. Seuraavat aistimukset olivat turvonnut silmä ja ylähuuli, sellin antiseptinen, homeinen lemu, omasta vartalosta nouseva hapan haju sekä suolaisen ja veren ja vanhan oluen maku suussa. (Aloituskappale s. 7)

Kirja kertoo entisestä poliisista Zatopek van Heerdenistä. Van Heerden on pohjalla, sillä hänelle on tapahtunut jotakin, minkä takia hän on lähtenyt poliisista ja ratkennut ryyppäämään. Hänet kuitenkin houkutellaan yksityisetsivän hommiin ratkaisemaan kadonneen testamentin arvoitusta, johon liittyy myös antiikkikauppiaan ruumis. Van Heerdenillä on seitsemän päivää aikaa selvittää, missä testamentti on. Homma ei totta vie ole millään muotoa helppo. 

Kuolema päivänkoitteessa on melko tavanomainen trilleri, jossa on piirteitä myös kovaksikeitetystä dekkarista. Meyerin teksti kuitenkin rullaa hyvin ja koukuttaa lukijansa. Tarina siis lienee juuri sellainen kuin pitääkin. Varsinaisen juonen rinnalla kulkee tarina van Heerdenin elämästä. Se onkin kiintoisaa luettavaa, sillä se muuttaa lukijan käsityksen tuosta rentusta päähenkilöstä ja kertoo, mikä on johtanut renttuilevaan ja osin itsetuhoiseenkin käytökseen.

Harmillista, ettei antiikkikauppiaan jutun ja van Heerdenin elämän yhteensovittaminen ole onnistunut kovinkaan hyvin. Molemmat tarinat toimivat tavallaan hyvin, mutta kirjan rakenteessa on parantamisen varaa. Tarinat nimittäin vuorottelevat säännöllisesti: joka toinen luku kertoo toista tarinaa. Vähänkö ärsyttää, kun van Heerden on juuri saamaisillaan selville kadonneesta testamentista jotakin, hypätäänkin hänen seesteiseen opiskeluaikaansa. Aargh. No, näinhän lukijaa koukutetaan, mutta jos ärsyyntyminen on päällimmäisin tunne, niin se ei ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Yhteiskunnallisuutta tai eteläafrikkalaista kulttuuria, elämää, maisemaa sen sijaan en teoksesta löytänyt. Sitä pidän melko suurena epäkohtana. Etenkin kun romaanin kuvauksessa (esim. takakannessa) tätä aspektia tuodaan esille ja se sai minutkin kirjasta alun perin kiinnostumaan.

Kyllähän tämän ihan mielikseen luki, mutta taidan satunnaisia syrjähyppyjä lukuunottamatta pysytellä kaukana jännityskirjallisuudesta. Se vain ei ole minua varten.

Meyerin teosta on luettu muutamassa muussakin blogissa: ainakin Elegiassa, Tarukirjassa ja Rakkaudesta kirjoihin -blogissa. Tällä muuten saan vihdoinkin avattua Afrikan tähti -haasteen.

Meyer, Deon: Kuolema päivänkoitteessa (Gummerus 2013)

Afrikaansinkielinen alkuteos: Orion (2000)

Englanninnoksesta suomentanut Marja Luoma

Arvostelukappale

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan kevään uutuusromaani Punainen kuin veri on menestynyt hyvin. Se on saanut paljon näkyvyyttä: siitä on kirjoitettu niin lehdissä kuin blogeissakin. Kaikkein upeinta on, että kirjan käännösoikeudet on ostettu jo moneen maahan. Nyt vain Lumikki-trilogialla maailmaa valloittamaan!
 

Kuva: Tammi

Ihastuin Simukan kirjaduoon, Jäljellä ja Toisaalla, joten oli itsestään selvää, että lukisin myös tämän uuden trillerisarjan. Vaikka harvoin jännityskirjallisuutta luen, niin luotin siihen, että Simukka tietää, mitä tekee. Ja niinhän hän toki tietääkin.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhallisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. (Aloituskappale s. 9)

Punainen kuin veri aloittaa siis uuden nuorille suunnatun jännitystrilogian, jonka muut osat ilmestyvät elokuussa ja ensi vuoden alussa. Kirjan päähenkilönä on lukiolaistyttö Lumikki Andersson, joka sotkeutuu tahtomattaan kansainväliseen rikosvyyhtiin. Lumikki on yksinäinen susi, omassa kämpässään isossa kaupungissa asuva, erilainen nuori.

Kaikki alkaa kun Lumikki löytää koulun pimiöstä kuivumassa olevia seteleitä. Tämä löytö vie hänet keskelle petosten kierrettä, upeisiin rikollispomon juhliin ja lopulta keskelle lumihankea, monta kertaa hengenvaaraan. Simukka vyöryttää tapahtumia juuri niin sopivasti, ettei lukija hengästy. Tällaista ei tavalliselle lukiolaistytölle tapahdu, mutta silti juoni ei tunnu epäuskottavalta. Juoni tarjoaa myös koukkuja, joiden takia lukemista haluaa jatkaa koko ajan eteenpäin - ja vauhdilla.

Lumikki on romaanin kiinnostavin henkilö monestakin syystä. Muut tuntuvat hänen rinnallaan statisteilta, ei-tärkeiltä. Lumikki on erilainen, valovoimainen. Jo kirjan tapahtumahetken Lumikki on mielenkiintoinen, mutta lukija saa pikkuhiljaa vihjeitä myös siitä, mitä Lumikille on aikaisemmin tapahtunut. Minun mielenkiintoni nämä vihjeet ainakin herättivät. Tyttö on ainakin joutunut kestämään järjestelmällistä koulukiusaamista pitkään ja kokenut ilmeisesti paljon muutakin. Toivon, että jatko-osissa raotettaisiin Lumikin menneisyyden verhoa hieman enemmän.  

Käy kurkkaamassa trilogian nettisivut!

Simukka, Salla: Punainen kuin veri (Tammi 2013)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Charlaine Harris: Deadlocked

It was hot as the six shades of Hell even this late in the evening, and I'd had a busy day at work. The last thing I wanted to do was to sit in a crowded bar to watch my cousin get naked. But it was Ladies Only night at Hooligans, we'd planned this excursion for days, and the bar was full of hooting women determined to have a good time. (Aloituskappale s. 1)

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarja on salainen paheeni, jonka olen naamioinut kielitaidon ylläpidoksi. Olen viihtynyt Harrisin luomassa yliluonnollisia olentoja vilisevässä maailmassa vallan mainiosti, sillä olen lukenut kaikki sarjan kirjat - ja nauttinut niiden lukemisesta. Viime vuonna edellisestä lukemastani Sookiesta kirjoittaessani pohdiskelin syitä siihen, miksi viihdyn sarjan parissa niin hyvin. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta tämä viimeisin, Deadlocked, ei sykähdyttänyt yhtä paljon kuin aikaisemmat osat. Silti se on varsin viihdyttävä opus.

Tällä kertaa Sookiella on taas monta pulmaa ratkottavanaan: Ericin pihasta löydetään murhattu nainen, Ericin mahdollinen avioliitto vampyyrikuningattaren kanssa mietityttää, Samin tyttöystävä Jannalynn aiheuttaa päänvaivaa (ja vähän muutakin), samoin kuin haltia/keijusukulaiset ja heidän kaltaisensa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tästäkään kirjasta puutu, mutta niitä on paljon vähemmän kuin aikaisemmissa osissa. Tällä kertaa keskitytään enemmän tunteisiin sekä tulevaisuuden suunnitelmiin ja niiden petaamiseen. Sookie pohtii paljon esimerkiksi perheen perustamista, mikä ei vampyyrin kanssa ole mahdollista. Muutenkin häntä alkaa väsyttää ainainen pelko ja verenvuodatus. 

Harris on ilmoittanut Sookie-sarjan saavan päätöksensä 13. osassa, joka on seuraava. Tätä taustaa vasten tällainen rauhallisempi ja pohdiskelevampi ote on ymmärrettävä. Kaikkeenhan pitää löytyä seuraavassa kirjassa sopiva ratkaisu. Eräs näistä ratkaisua kaipaavista asioista on Sookien rakkauselämä. Deadlocked antaa kyllä jo hieman suuntaa siitä, kenet hän lopulta valitsee, ellei viimeisessä osassa tapahdu jotakin täyskäännöstä. Enkä ihmettelisi vaikka tapahtuisikin. Tämä lienee se koukku, jonka takia viimeinenkin osa on luettava, vaikka tämä toiseksi viimeinen ei viihdyttävyydessään aivan aikaisempien osien tasolle yltänyt ja vaikkei Sookie varmaankaan omaa suosikkimiestäni valitse;).

Harris, Charlaine: Deadlocked (Gollancz 2012)

Kansi: Patrick Knowles

Ostettu omaan hyllyyn

Sarasvatin hiekkaa (ja tsemppaus)

Ensimmäinen varoitus uhkaavasta vaarasta tuli ja meni niin nopeasti, ettei sukellusalus Lomonosovin miehistöllä ollut missään vaiheessa todellista mahdollisuutta ymmärtää, mistä oikein oli kysymys. Vain hetkeä aiemmin kaikki oli ollut aivan normaalia: sukellusvene vajosi hitaasti alemmas, vesi tummui mustemmaksi panssarilasien takana, valonvahvistimista kajastui himmeä vihreä valo. Taustalla moottorin hiljainen, rauhallinen hurina. Sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, sukellusveneen keula sukelsi äkkiä jyrkästi alaspäin, kohti Norjanmeren pohjaa. (s. 16)

Kuva: Tammi
Päällys: Jussi S. Karjalainen

Tarttuessani Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaaniin, tiesin hyppääväni oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olin jotenkin kuvitellut kirjan genreksi scifin, sillä kirjastossa kirja löytyy scifi-hyllystä ja Rising Shadow - sivustollakin näin luokitellaan. Kirjan takakannessa puhutaan ekologisesta jännitysromaanista. No, lähitulevaisuuteen sijoittuva (ehkäpä scifi-luokitus tulee tästä?) ekologinen jännitysromaani on joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en yleensä lue.

Intiassa Amrita Desai tutkii merenpohjasta löytynyttä rauniokaupunkia. Suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä laitetta, joka viilentäisi ilmaa ja keksii sattumalta syyn siihen, miksi Suomessa ja Bahamasaarilla on samanlaisia, suuria kivilohkareita. Susan Cheng tutkii jäätä Grönlannissa. Sergei Savelnikov matkustaa ympäri maailmaa, aina siellä missä hänen sukellusvenettään tarvitaan. Yhdistäessään tietonsa nämä tutkijat huomaavat, että tarinat kadonneesta Atlantiksesta ja vedenpaisumuksesta voivatkin olla tosia. Pian he tajuavat myös, että on vain ajan kysymys, milloin suuri tuho uhkaa Maapalloa uudelleen.

Kirjassa matkustetaan päähenkilöiden mukana ympäri maailmaa. Todellinen päähenkilö on kuitenkin luonto, jonka takia ja mukaan tutkijat liikkuvat, kuin pelinappulat laudalla. Henkilöt eivät lukijalle aukea kovin syvällisesti, mutta toisaalta se on tässä kirjassa hyvä ratkaisu. Ihminen on pieni luonnon rinnalla. Romaani tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, rakkauttakin, mutta jännittävintä on seurata tutkimustuloksia. Voisiko Cambaynlahdelta löytynyt rauniokaupunki olla tarunhohtoinen Atlantis? Miksi laivoja katoaa? Minne suuri jäätikköjärvi voi yhtäkkiä hävitä? Jännittävää on myös nähdä, miten kaikki liittyy kaikkeen.

Isomäen kirja on ehdottomasti tärkeä. Se avaa lukijansa silmät. Se antaa myös aihetta pelkoon: Jos tuollaista on tapahtunut aiemmin, niin miksei sama voisi toistua. Kaikkein pelottavinta on kuitenkin se, että osa kirjan kauhuista on jo meidän aikanamme käynyt toteen. Kirja on tosiaan ilmestynyt vuonna 2005 ja siinä yhdeksi suurista uhista nostetaan se, että jos merenpinta yhtäkkiä kohoaa (esim. tsunamin takia), niin rannoille sijoitetut ydinvoimalat aiheuttavat suuren vaaran. No, me kaikki tiedämme, mitä melko pieni (ainakin kirjassa kuvattuun megatsunamiin verrattuna pieni) tsunami sai aikaan viime vuonna Fukushimassa. Mielenkiintoista sinänsä, että fiktiivinen romaani herättää tällaisia tunteita, mutta Isomäki kirjoittaa todella vakuuttavasti ja asiantuntevasti.

Romaani on hyvin juonivetoinen. Jännite muodostuu tutkimusten etenemisestä ja tutkimustulosten yhdistämisestä, mutta mukaan on ympätty myös trillerimäisiä piirteitä. Jokainen päähenkilö esimerkiksi joutuu hengenvaaraan (mutta enpähän kerro kuka selviää ja kuka ei, hah!), vaikka ihan muutamakin hengenvaarallinen tilanne olisi tässä riittänyt. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta. Tai pidin ikään kuin tapahtumasarjan lopusta, mutta se Amrita/Sergei-kuvio aiheutti ihottumaa. Siitä pidin, että Isomäki on lisännyt loppuun selvennyksen siitä, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua.

Kaiken kaikkiaan Sarasvatin hiekkaa oli hyvä lukukokemus. Jännityskirjallisuuden vihaaja minussa pysyi lukemisen ajan hiljaa, ja minun on myönnettävä, että suorastaan ahmin kirjan loppuun mahdollisimman pian. Pitihän minun saada tietää pelastuuko Maapallo.

Kirjan ovat lukeneet myös Merenhuiske ja Sonja.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005)

Päällys: Jussi S. Karjalainen

************

Sain Paulalta tällaisen:

Kiitos!

En nyt lähettele sitä erikseen kenellekään, sillä se on jo ristiin rastiin blogeja kiertänyt. Mutta annanpahan sen kaikille teille: Kirjablogimaailma on kokonaisuudessaan tsemppaava yhteisö, josta on melko turha etsiä negatiivisia ja ilkeileviä kommentteja. Kiitos siitä kaikille kirjablogikollegoille!

Dead Reckoning

"Down!" I yelled, but the word hadn't even gotten all the way out of my mouth when the window shattered and the bottle with its fiery head landed on a table where no one was sitting, breaking the napkin holder and scattering the salt and pepper shakers. Burning napkins flared out from the point of impact to drift down to the floor and the chairs and the people. The table itself was a mass of fire almost instantly.

Vuoden ensimmäisen luetun kirjan tittelin saa Charlaine Harrisin Dead Reckoning. Joo, myönnän lukevani vampyyrikirjoja, vaikkei se ehkä olekaan kirjallisesti kovin katu-uskottavaa. Mutta luen vain näitä nimenomaisia vampyyrikirjoja (+ Twilightit). Nämä nimenomaiset kirjat ovat siis Charlaine Harrisin Southern vampire -sarjaa tai ehkä vielä tunnetummin Sookie Stackhouse -sarjaa, jonka pohjalta myös tv:ssä pyörivä sarja True Blood on tehty. Tv-sarjaa en kestä katsoa ollenkaan, mutta kirjoista olen lukenut tähän mennessä kaikki ilmestyneet. Osa kirjoista on suomennettu, mutta olen lukenut kaikki englanniksi. Yritän näin pitää yllä englannin taitoani: viihdekirjallisuutta lukiessa voi pääsääntöisesti keskittyä kieleen eikä tarvitse sen kummemmin ajatella taustalla olevia suurempia teemoja tmv.

Yritin hieman miettiä, miksi jaksan lukea Harrisin kirjoja toinen toisensa perään ja ajattelin lukea jatkossakin. Kirjat ovat todella viihdyttäviä. Niissä tapahtuu koko ajan jotakin, mutta juonenkäänteet ovat yllättäviä. Tapahtumat päättyvät usein jonkun kuolemaan, mutta mielestäni murhilla tai tapoilla ei kuitenkaan mässäillä. Lisäksi Harris koukuttaa lukijan seuraamaan sarjaa jättämällä tärkeiden hahmojen elämään liittyviä asioita kesken. Dead Reckoningin jäljiltä lukija jää miettimään esimerkiksi sitä, miten Sookien ja Ericin suhteen käy, koska Ericin on luvattu menevän naimisiin vampyyrikuningattaren kanssa. Toinen mieltä askarruttava kysymys on se, miksi Sookien serkun, Clauden, klubille on kerääntynyt suuri joukko toiseen, suljettuun maailmaan kuuluvia olentoja, kuten keijuja ja menninkäisiä.

Tästä päästäänkin toiseen romaanisarjan viihdyttävyyttä rakentavaan seikkaan, henkilöhahmoihin. Sarjassa on paljon hahmoja, joista jotkut esiintyvät vain yhdessä kirjassa, jotkut monessakin. Hahmot ovat joko ihan vain ihmisiä, mutta myös yliluonnollisia olentoja, kuten vampyyreja, keijuja, ihmissusia tai muita muodonmuuttajia. Vaikka hahmokavalkadi on laaja, pysyy lukija silti mukana ja muistaa kuka kukin on. Toisaalta välillä sama hahmo esitellään samassa kirjassa useaan kertaan täsmälleen samalla lailla. Keskeisiä, useassa sarjan osassa esiintyviä henkilöitä ovat: Sookie, hänen veljensä Jason sekä ystävänsä Tara; Sookien pomo Sam, joka on muodonmuuttaja; vampyyrit Bill, Eric ja Pam, ihmissusi Alcide, keijut Claude ja Dermot.

Dead Reckoningissa  Sookie kokee muun muassa työpaikkansa tuhopolttoyrityksen, sieppausyrityksiä ja avoimia uhkauksia, mutta myös turvaa ja rakkautta. Sookie on sarjan myötä muuttunut kiltistä pikkukaupungin tytöstä naiseksi, joka joutuu välillä tekemään radikaalejakin tekoja pysyäkseen hengissä. Tässä kirjassa hän esimerkiksi suunnittelee salamurhan, jotta hänen rakkaansa tai hän itse eivät kuolisi.

Myönnetään, että Harrisin kirjat ovat melko höttöisiä, mutta viihdekirjallisuus on viihtymistä varten. Minä viihdyn, kun ei tarvitse turhia ajatella. Se virkistää.

Harris, Charlaine: Dead Reckoning (Gollancz 2011)