Veronica Roth: Kapinallinen (Outolintu 2)

Hän on mielessäni heti kun havahdun. 

Will. 

Ennen kuin avaan silmäni, näen taas miten hän kaatuu asvaltille. 

Kuolleena. 

Minun takiani. (Aloitus s. 6)

Luin elokuussa Outolintu-trilogian ensimmäisen osan, Outolinnun. Halusin lukea seuraavatkin osat ja tiesinkin heti, mitä Elisa Kirjan scifi- ja fantasiakampanjasta* valitsisin: trilogian toisen osan, Kapinallisen. Jo jokin aika sitten lukemani Kapinallinen oli samalla myös ensimmäinen romaani, jonka luin kesällä hankkimallani Kobo e-lukijalla.

Kapinallinen jatkaa suoraan siitä, mihin Outolintu tarinan jätti. Tris ja Tobias joutuvat pakenemaan ja etsimään liittolaisia muista osastoista, kun Terävästä on tullut Uskaliaan vihollinen. Tris on joutunut tekemään rankkoja valintoja, jotta hän itse tai hänen läheisensä pelastuisivat, jäisivät henkiin. Eivätkä vaikeat valinnat tietenkään tähän lopu. Tris joutuu lopulta miettimään omaa suhdettaa Tobiakseen. Valehdella ja pettääkö hänet, jotta totuus tulisi ilmi vai unohtaako totuus, jotta he voisivat edelleen olla yhdessä?

Kapinallisen juoni vetää samalla tavalla kuin trilogian ykkösosankin. Tapahtumia on paljon ja tarina onkin todella vauhdikas. Jopa siinä määrin, etten enää ihan tarkalleen muista, mitä kirjassa tapahtuikaan. Täytyy sanoa, että tämä toinen osa kärsii vähän trilogian kakkososa -taudista. Toinen osa on nimittäin minun kokemukseni mukaan usein ensimmäistä osaa huonompi. Olin heti alussa jättää kirjan kesken. Se ei tosin johtunut itse tarinasta vaan siitä, että alussa kieli tuntui todella tökeröltä - etenkin dialogissa. Tunne meni kuitenkin ohi. En tiedä, johtuiko se kielen yhtäkkisestä paranemisesta vai siitä, että juoni tempaisi mukaansa. Epäilen jälkimmäistä.

Luin Kapinallisen tosiaan e-kirjana. Uskon, että sekin vaikutti jonkin verran lukukokemukseen. Vaikka lukeminen lukulaitteesta on helppoa, niin ei ruudulta lukeminen ole aivan sama asia kuin fyysisen kirjan lukeminen. Pitänee vielä totutella. 

Niin ja vaikka kirja ei täydellistä lukukokemusta tarjonnutkaan, odotan tammikuussa ilmestyvää trilogian päätösosaa, Uskollista. Pitäähän minun saada tietää, miten tarina päättyy.

* Elisa Kirja tarjosi valikoimistaan kaksi fantasia- tai scifikirjaa sähkö- tai äänikirjaformaatissa.

Roth, Veronica: Kapinallinen (e-kirja Elisa Kirja 2014 [Otava 2014])

Englanninkielinen alkuteos: Insurgent (2013)

Suomentanut Outi Järvinen

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Nuortenkirjahittejä ja muita kuulumisia

Blogi on taas kesän vähäisen bloggausinnostuksen jälkeen jäänyt tahattomalle tauolle. Kirjoja olisi blogattavaksi, mutta enpähän vain ole saanut aikaiseksi. Olen aloittanut montakin tekstiä mutta jättänyt ne syystä tai toisesta kesken. Lukeminen maistui kesällä ihan hyvin mutta viime aikoina töiden alku on vienyt aikaa ja energiaa. Täytynee vain antaa itselle lupa kirjoitella tänne aina silloin tällöin. Kokonaan kun en tahdo blogiani kuopata.

Luin heinä- ja elokuussa kaksi nuortenkirjaa, joista on kohkattu mediassa paljon, koska niistä on vähän aikaa sitten tehty elokuvaversiot. Nämä tapetilla olleet nuortenkirjat (ja -elokuvat) ovat tietysti John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Veronica Rothin Outolintu. Kirjat ovat olleet myös blogeissa paljon esillä, mutta työnnänpä silti minäkin vielä lusikkani tähän soppaan. Kirjat ovat aivan erilaisia eikä niillä ole mitään yhteistä, paitsi se että ne ovat oikeinkin oivallisia opuksia ja että niistä on ne elokuvat. Silti ajattelin mahduttaa ne samaan postaukseen. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. (Aloitus s. 11)

Hazel Lancaster on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Sen takia hän ei käy koulua eikä hänellä juuri ole sosiaalista elämää. Äiti kuitenkin pakottaa tytön vertaistukiryhmään, jossa Hazel tapaa Augustuksen, joka on tullut sinne ystävänsä tueksi. Augustuksellakin on syöpätausta, mutta hän kuuluu jo melkein voittajiin. Ei nuortenkirjaa ilman rakkaustarinaa: Hazel ja Augustus rakastuvat toisiinsa ja muuttavat toistensa elämän.

Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit minun sydämeni. (s. 193)

Romaanin aihe on vakava, ankea ja kurja, mutta romaani itsessään ei sitä ole. Kirja kuvaa realistisesti syöpälasten elämää sairaalakäynteineen ja kipuineen, mutta sillä ei mielestäni mässäillä tai maalata kauhukuvia. Kaiken kaikkiaan romaania värittää toivo. Toivo, vaikka kaikki eivät selviä menetyksittä. Kuivin silmin ei lukijakaan kirjan kanssa selviä. Paljon tuli taas ajattelemisen aihetta. Onhan se hyvä, että kirjallisuus herättelee pohdiskelemaan elämää ja kaikkea, mitä se voi tuoda eteen. Nuorille yksi tämän kirjan opetus lienee muistutus siitä, ettei kukan ole täällä ikuisesti. No, ihan hyvä se on meidän aikuistenkin välillä muistaa. Toisaalta kenelläpä meistä ei ole lähipiirissä jotakuta syöpään sairastunutta tai sitä sairastavaa.

Veronica Roth: Outolintu

Rothin Outolintu oli minulle positiivinen yllätys. Kyseessähän on taas yksi nuorille suunnattu dystopiatrilogia. Kirjassa maailma on muuttunut niin, että ihmiset on jaettu sodan välttämiseksi osastoihin: vaatimattomiin, sopuisiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Nuoret valitsevat 16-vuotiaina, mihin osastoon haluavat kuulua. Päätös ei ole mikään pieni juttu, vaan se koskee koko loppuelämää. Jos nuori haluaa vaihtaa osastoa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaikki vanha pitää jättää taakseen - myös oma perhe.

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. (Aloitus s. 5)

Beatricella ja hänen veljellään Calebilla on valintaseremonia edessään. Molemmat käyvät tietämättään samaa kamppailua: Mitä haluan? Mitä uskallan? Mikä on minun tieni? Jotta tarinassa olisi ylipäätään mitään aineksia, niin totta kai Beatrice hyppää tuntemattomaan, valitsee jotakin muuta kuin sen mihin on tottunut. Hänestä tulee Tris, uskalias. Uskaliaiden koulutus on kova, rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Kaikkein hankalinta on kuitenkin oppia erottamaan toisistaan ne joihin voi luottaa niistä jotka yrittävät päästä ohitse hinnalla millä hyvänsä.

Outolintu ei ehkä voi juhlia poikkeuksellisen onnistuneella kielellä, mutta tarina on huikea ja koukuttava. Pakko oli minunkin taas lukea yötä myöten.

Kirjoitin aluksi, ettei näissä kirjoissa ole mitään yhteistä. Olin itse asiassa väärässä. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on erilainen kuin muut ja molemmissa se voi koitua heidän kohtalokseen. Kummassakin kirjassa, myös Outolinnussa, on keskeisenä elementtinä rakkaustarina, joka on jotenkin hankala mutta voimakas.

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013)

Englanninkielinen alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)

Suomentanut Helene Bützow

Kansi kuvineen: Sofia Scheutz Design

Roth, Veronica: Outolintu (Otava 2014)

Englanninkielinen alkuteos: Divergent (2011)

Suomentanut Outi Järvinen

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Hiivin eteenpäin kyyryssä kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa. Se mitä metsästä oli jäljellä rytisi puuskittaisessa tuulessa, eivätkä ne voineet kuulla askeliani, mutta vielä ei ollut tarpeeksi pimeää että olisin voinut piiloutua. Hengitykseni vihelsi ja silmiin valui kylmä, kirvelevä hiki. Ne huutelivat minulle ja nauroivat, iskivät sorkkaraudoilla pystyyn kuolleisiin puunrunkoihin niin että kaarna lensi säpäleinä, ne olivat kohtalaisen varmoja siitä että saisivat minut kiinni. Se oli kaikki tapahtunut ennenkin. (Aloituskappale s. 9)

Kuvittele millaista olisi, jos sinun kotikaupungissasi räjähtäisi ydinvoimala tai samankaltaista tuhoa kylvävä pommi. Samalla yhteiskuntarakenne muuttuisi: valtaa pitävät asuvat suljetussa kaupungissa ruokapurkkeineen ja tavalliset ihmiset on jätetty hökkelikyliin pärjäämään. Poliisia ei ole vaan elinoikeudet ovat vahvimmalla. (Nyt kun näen tekstini kirjoitettuna, tajuan että tuollaistahan elämä on monessakin paikassa.) Tällaisessa, auringottomassa maailmassa elää Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-romaanissa Vayu ja yrittää löytää ruokaa sairaalle äidilleen. Äiti kuolee ja Vayu löytää tiensä kapinallisten, Nokkosten, leiriin. Nokkosia johtaa Dharan, jonka sukunimi jo velvoittaa olemaan johtaja. Se jonka puolesta taistellaan. Se jonka puolesta kuollaan. Vayu on hänen vastakohtansa. Poika jota kukaan ei huomaa.

Vayu ja Dharan huomaavat kuitenkin pian yhteyden välillään. Se on enemmän kuin rakkautta. Se on jotain ikiaikaista. Pojat rakastavat ja vihaavat, lähtevät pois toistensa luota mutta palaavat aina takaisin. Heidän kohtalonsa on pelastaa tai tuhota, mutta yhdessä. He saavat toisistaan esiin jonkinlaisen vastakohtaisuuden. Dharanista tulee Vayun kanssa epävarma ja Vayusta sukeutuu todellinen johtaja.

Nokkosvallankumouksen vahvuus on ensinnäkin tarinassa, jonka lähtökohta ja miljöökuvaus ovat dystopiaksi riittävän realistisia. Näin voisi oikeasti tapahtua ja se on pelottavaa. Toisaalta tarinaan on yhdistetty myös ajassa ja paikassa siirtymistä, mikä ei tietenkään ole kovin realistista. Toisekseen henkilökuvaus on vahvaa. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa useampi kuukausi, pystyn muistamaan Dharanin ja Vayun, tuntemaan heidät. Myös muilla henkilöillä on lihaa luidensa ympärillä eikä kenellekään tärkeimmistä soisi tapahtuvan mitään pahaa. Kapina-tarinassa on paljon tuttua mutta silti paljon uuttakin ja Vayun ja Dharanin rakkaustarina on riipaiseva, poikkeuksellisen vahva ja hyvin tarinaan kirjoitettu.

Kirja jätti minuun todella vahvan jäljen. Lukemisesta on tosiaan jo kuukausia, mutta pystyin helposti tätä kirjoittaessani palaamaan kirjaan, sen tunnelmaan ja tarinaan. Mitä siitä voi päätellä? 

P.S. Ja tämähän siis ei ole pelkästään nuortenkirja, vaikka takakansi niin sanookin. 

Enoranta, Siiri: Nokkosvallankumous (WSOY 2013)

Päällys: Sami Saramäki

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Essi Tammimaan fantasiaromaani Noaidin tytär kiinnitti huomioni jo kustantamon syyskuvastoa virtuaalisesti selatessani. Ja miksei olisi kiinnittänyt kun luvassa on saamelaista mytologiaa ja jännitystä reaalimaailmaan yhdistävä tarina. Innostun aina näistä mytologiaa tai kansanperinnettä hyödyntävistä teoksista.

Olen oikeastaan ihan tavallinen 16-vuotias tyttö. Yhtä asiaa lukuun ottamatta. Olen alkanut nähdä näkyjä. (Aloituskappale s. 7)

Samaan aikaan kun Aura aloittelee lukiota, hän alkaa nähdä näkyjä. Niissä sudet hiippailevat ja puukot viuhuvat. Aura siirtää näyt paperille ja ymmärtää ennen pitkää kirjoittaneensa kirjan. Kun kirja julkaistaan, huomaa tyttö joutuneensa takaa-ajon kohteeksi. Miksi ihmeessä? Ja miksi näkyjen tyttö onkin yhtäkkiä olemassa? Ja miten Auran lempibändin laulaja, Paju, liittyy tähän kaikkeen?

Noaidin tytär on todella jännittävä kirja. Minua melkein pelotti ruveta nukkumaan sitä luettuani. Tapahtumia on paljon, ja muutamassa kohdassa en ihan pysynyt perässä. Tuntui että jotakin jäi välistä. Jotakin tärkeää, joka olisi selventänyt, miksi mennään minne mennään. En usko, että tuo tunteeni olisi johtunut huonosta lukemisesta, sillä näitä muutamaa kohtaa tavasin useampaan otteeseen enkä silti päässyt kärryille.

Toinen minua lukiessani häirinnyt seikka oli kirjassa käytetty kieli. Se on toisinaan jotenkin liian paksua, liian mietittyä, liian yritettyä. Etenkin verbit ja adjektiivit hyppäsivät silmilleni. Voiko teksti olla liian kuvailevaa? 

Lintujen kaulat letkahtavat, kun nyöri kiertyy puiden väliin viritetyn köyden ympärille. Siihen linnut jäävät ketkottamaan. (s. 129) 

– – 

Taivas on umpea ja kalsa. (s. 129) 

– – 

Nuoli olisi osunut jompaankumpaan meistä, jos Paju ei olisi raakkaissut minua mukanaan lattialle. (s. 140)

Muutamaa edellä mainittua asiaa lukuun ottamatta Noaidin tytär on mukiinmenevä nuortenkirja. Pidän erityisesti tuosta saamelaismytologian esille tuomisesta. Lisäksi eri ihmissuhteiden kuvaus on hyvää. Auralla on kaksi kaveria, joiden kanssa hän on täysin erilainen. On myös Markus, lapsuudenystävä, joka ehkä haluaisi olla muutakin. Isä on luhistunut surussaan ja äitiä ei ole. Äiti on kadonnut ja sen takia isä on hiljaa. Ei osaa tuoda tunteitaan julki. Tässä ympäristössä Auran pitäisi selvitä ja aikuistua. Ja ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkauselämässä.

Noaidin tytär aloittaa trilogian. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavissa osissa etenee. Väittäisin nimittäin, että tämän ensimmäisen osan voi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan enää mitään, eikä lopussa ollut selkeää koukkuakaan. Sellaista, joka ehdottomasti edellyttäisi seuraavan osan tulemisen. No, okei. Kyllähän se nyt vähän on kuumottavaa, että tarinan pahis jääkin väijymään sopivaa hetkeä paluulleen.

Tammimaa, Essi: Noaidin tytär (Otava 2013)

Kansi: Tekijää ei mainita

Arvostelukappale

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Nahkahihnoista roikkuvat lasimedaljongit helisivät kuin tuulikellot, kun Eden käveli kojun ohi. Hän kohotti etusormensa ja työnsi lippiksen takaraivolleen. Hiki norui ohimoa pitkin karpaloina ja karkasi merensinisen delfiinitatuoinnin yli kaulalle. (Aloituskappale s. 9)

Tämän syksyn (tai itse asiassa kesän) odotetuin lanu-kirja oli Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa jatkava Piraijakuiskaaja. Ainakin jos minulta kysytään. (Ja minultahan kysytään, koska tämä on minun blogini.) Rakastin sarjan ensimmäistä osaa, Käärmeenlumoojaa, ja toivoin rakastuvani myös tähän jatko-osaan.

No, okei. Rakastuin. Luin tämän(kin) yhdeltä istumalta, koska en vain voinut lopettaa lukemista. Monestakin syystä.

Ensinnäkin Salaman luoma faunoidimaailma on mainio ja uskottava. Pidän eritoten siitä, että faunoidit ja metsästäjät elävät niin sulavasti tässä meidän maailmassamme. Faunoideilla on toki ihan oma maailmansa, jonka olemassaolosta ja toimintatavoista me tavalliset ihmiset emme tiedä mitään, mutta se kuitenkin sijaitsee reaalimaailmassa ilman mitään erityisiä taikoja.

Toisekseen Salama taitaa lukijan koukuttamisen. Kirjaa on ihan pakko lukea tauotta eteenpäin, sillä odottamattomat ja asetelmia jatkuvasti muuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan. Lukijan on ihan mahdoton yrittää ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu - ja se on ehdottomasti hyvä juttu. Piraijakuiskaajassa faunoidijengi matkustaa Los Angelesiin ottamaan selvää Unnan syntyperästä, sillä hänen biologisista vanhemmistaan ei ole tavallisissa rekistereissä mitään tietoa. On siis matkustettava tarkastamaan faunoidirekisteri.

Myös kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia. Jo ensimmäisessä Faunoidit-romaanissa esitelty keskusjengi jaksaa edelleen kiinnostaa, mikä johtuu siitä, että hahmoja syvennetään (etenkin Unnaan ja Ronniin tutustutaan paremmin) ja heidän ja muiden hahmojen välinen jännite kantaa. Parasta on kuitenkin se, että kirjassa ei kierretä pelkästään näiden viiden tutun henkilön ympärillä vaan esitellään kaksi uutta, tärkeää henkilöä. Unna, Rufus, Joone, Ronni ja Vikke saavat seuraa kameleontti-Nemosta ja hänen siskostaan Edenistä. Niin ja tietysti Unna ja Rufus ja heidän suhteensa on edelleen kiinnostavan kipunoiva.

Yksi kirjan kantavista teemoista on ekologia, jota käsitellään merten ekosysteemien kautta. Merten asukkeja esitellään ja merta uhkaavista vaaroista varoitellaan - toisinaan ehkä hieman liiankin alleviivaten. Mutta kokonaisuutta se ei kuitenkaan häiritse, koska meret, surffaus ja Kalifornia tuovat kirjaan ja sen tarinaan eksoottisen sävyn. Ja aiheuttavat polttavan matkakuumeen!

Kunpa seuraava osa ilmestyisi mahdollisimman pian!

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (WSOY 2013)

Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Kannen valokuva: Sarah Lee 

Arvostelukappale

Ps. Eikös se tunnettu hepenekauppa kuitenkin ole Victoria's Secret vai onko sivistyksessäni Veronica's Secretin mentävä aukko? Hah, siitä tietää, että kirja on loistava, kun ainoa ärsyttävä asia on näinkin pieni.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Odotin jo ennakkoon kovasti Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogian jokin aika sitten ilmestynyttä päätösosaa, Kapinallista. Trilogian toinen osa oli minulle hienoinen pettymys, niin kuin kakkososat usein ovat. Silti halusin totta kai tietää, miten Amayan ja Khalkoksen lopulta käy.

Joka kymmenes päivä Khalkoksen suuri isä Radko piti valtakunnassaan nuhteiden päivän. Kansa jonotti pääkaupunki Niccolumissa sijaitsevaan hoviin päästäkseen tunnustamaan hallitsijalle rikkeensä. Jokainen khalkkidi nimittäin rikkoi yhä lisääntyviä sääntöjä joko tietämättään tai tahallaan. Kansalaiset olivat vahingossa lausuneet maansa isän nimen kirosanan yhteydessä, panetelleet häntä selän takana tai ajatelleet vallankumouksellisia ajatuksia. (Aloituskappale s. 5)

Kapinallinen jatkuu siitä, mihin Korkea puoliso päättyy. Amaya ja Miroslav elävät piilossa pienessä kalastajakylässä, ja Khalkosta hallitsee kovalla kouralla Radko. Kansalaiset alkavat saada tarpeekseen tyrannimaisesta hallitsijasta ja hänen uusista, älyttömistä laeistaan. Syntyy vastarintaliike, joka tarvitsee karismaattisen johtajan, jota ihmiset kunnioittavat ja haluavat seurata. Myös Amayan ja Miroslavin on päätettävä, mitä he asialle tekevät vai tekevätkö mitään.

Kapinallinen on oivallinen johdatus diktatuurien ja vastarintaliikkeiden politiikkaan ja toimintaan. Tapahtumat ovat helposti verrattavissa oikean maailman oikeisiin tapahtumiin. Mukana on kaikkea, mikä aiheeseen liittyy: piilottelua, ihmisten kokoamista, strategian suunnittelemista, yhä tiukempia lakeja, kiduttamista, rankaisemista. Diktaattori pohtii, miten saa kansan pelkäämään itseään, jotta saisi heidät valtaansa. Kapinalliset joutuvat miettimään, miten voivat kokoontua ja miten saavat tiedon kulkemaan alati valvovan silmän alla. He joutuvat myös pohtimaan sitä, keneen voi luottaa.
 

Trilogian päätösosana Kapinallinen on mainio. Se päättää tarinan tyydyttävään loppuratkaisuun, joka itse asiassa on oikein hyvä. Yllätyinkin siitä hieman, sillä se ei ollut ainakaan minun odotuksieni mukainen. Toisaalta jos olisin ennalta miettinyt sitä, mihin diktatuurien on tapana päätyä, niin silloin loppu olisi sopinut täydellisesti odotushorisonttiini ja ollut yllätyksetön.

Amaya on päätösosassa vielä enemmän esillä kuin toisessa osassa. Minua ilahdutti erityisesti se, että Amayasta kasvaa trilogian aikana viisas nainen ja hän kehittyy ihmisenä. Hän ei anna edes äitinsä vaikuttaa itseensä ja pyrkimyksiinsä. Hän kuitenkin osoittaa viimein, että on kasvanut sellaiseksi johtajaksi, jollaiseksi hänet on kasvatettu - ja siihen tarvitaan Khalkosta.

Kirja tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja ainakin minun oli ihan pakko lukea se yhdeltä istumalta. Yöpöydän kirjoissa ja Saran kirjoissa on myös pidetty Kapinallisesta.

Kanto, Anneli & Terhi Rannela: Kapinallinen (Karisto 2013)

Kansi: Anu Sallinen

Arvostelukappale 

Charlaine Harris: Dead Ever After

The morning after I raised my boss from the dead, I got up to find him sitting half-dressed in my backyard on my chaise lounge. It was about ten a.m. on a July, and the sun was bathing the backyard in brilliant heat. Sam's hair was turned into bright tangle of red and gold. He opened his eyes as I came down the back steps and crossed the yard. I was still in my nightshirt, and I didn't even want to think about my hair. It was pretty much one big snarl. (1. luvun 1. kappale s. 17)

Nyt se on sitten luettu - nimittäin viimeinen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirja, Dead Ever After. Olen viihtynyt vampyyreiden, muodonmuuttajien ja muiden yliluonnollisten olentojen sekä tietenkin Sookien seurassa oikein mainiosti. Kiitos siis sarjasta, Charlaine!

Koska kirja on sarjan viimeinen, lukija voi olettaa, että siinä tarina ja tapahtumat sulkeutuvat, saavat jotenkin päätöksensä. Kirja alkaa siitä, mihin edellinen jää: Sookie on tehnyt intuitiivisen ratkaisun, joka muovaa hänen tulevaisuutensa ja etenkin hänen suhteensa tiettyihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Sarjan luonteen huomioonottaen kaikkein kiinnostavinta on saada tietää, kenen kanssa Sookie aikoo viettää loppuelämänsä ja ketkä ylipäätään jäävät henkiin (vampyyrit eivät tietenkään elä, mutta voihan heidätkin tappaa lopullisesti). Yllättäen Sookien henkeä uhataan taas monelta taholta, ja hän tarvitseekin lähes kaikkien ystäviensä apua siitä selvitäkseen. Tavallaan on vähän hassua, että kaikki aikaisemmista osista tutut henkilöt ja hahmot sekä monet tapahtumatkin tulevat mainituiksi. Tavallaan taas ihan mukavaa tavata vanhoja tuttuja.

Juonesta ei oikein voi kertoa mitään, ettei tulisi pilanneeksi kenenkään tulevaa lukukokemusta. Se täytyy kyllä sanoa, että en ehkä ollut ihan täysin tyytyväinen loppuratkaisuun, kun lopullisen suunnan aavistin. Toisaalta ymmärrän sen täysin. Ihminen yleensä kaipaa tietynlaista turvallisuuden tunnetta ja pysyvyyttä elämäänsä.

Dead Ever After ei ole aivan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtunee juuri siitä, että tarinalle on saatava lopullinen lopetus ja kaikki avoinna olevat asiat on saatava käsiteltyä. Silti tapahtumia vyöryy ihan samaan tahtiin kuin ennenkin. Niin, kolmetoista osaa olen Sookien tarinaa lukenut, enkä todellakaan osaa nimetä, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. (Henkilöistä sentään muistan suurimman osan.) Voi siis sanoa, että melko vauhdikas on tämä sarja käänteineen, jotka lopussa alkavat jo hieman toistaa itseään. Vaikka olen sarjan parissa ihan hyvin viihtynytkin, en usko jääväni sitä erityisemmin kaipaamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Maija, Annami ja Satu.

Harris, Charlaine: Dead Ever After (Gollancz 2013)

Kansi: Patrick Knowles Design

Ostettu omaan hyllyyn

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Tunnustin taannoin tietämättömyyteni spefi-kirjallisuuden alalla ja Taika vinkkasi, että Avalonin usvilla voisi aloittaa. No, panin korvan taakse ja päivänä eräänä kirjat (kaksi nidettä) kirjastosta kotiin kannoin. Ajattelin muutenkin spefi-sivistää itseäni Booksyn blogista löytyvän Spefin 101 helmeä -listan avulla. Pikkuhiljaa. (Tosiaan: tämänhetkinen tilanne on 6/101.)

Avalonin usvat on Marion Zimmer Bradleyn versio brittiläisestä kuningas Arthurin legendasta. Bradley on yhdistellyt varhaiskeskiaikaisista Arthur-tarinoista mieleisensä ja koonnut niistä yhtenäisen tarinan (tässähän tulee ihan Kalevala mieleen). Romaanin päähenkilönä ei kuitenkaan ole kuningas Arthur vaan hänen sisarpuolensa, Avalonin papitar Morgaine. Kirjan maailma on muutenkin naisten, sillä viime kädessä naiset päättävät tapahtumien kulusta. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin.

Tintagel oli ahdistava paikka, jopa keskellä kesää; Igraine, herttua Gorloisin vaimo, katseli niemenkärjestä merelle. Kun hän tuijotti sumua ja usvaa, hän pohti miten hän koskaan voisi tietää milloin yö ja päivä olivat yhtä pitkiä niin että uuden vuoden juhlia voitaisiin järjestää. Kevätmyrskyt olivat tänä vuonna olleet harvinaisen rajuja, rantaan murskaantuvien aaltojen ääni oli kaikunut linnaan yötä päivää kunnes kukaan ihminen ei enää saanut unta ja koiratkin vinkuivat surullisesti. (Aloituskappale s. 13)

Tarina alkaa kuitenkin ennen Morgainen ja Arthurin syntymää, sillä molempien alkuperä on tärkeä. Heidän äitinsä, Igraine, on avalonilainen, jonka hänen oma sisarensa naittaa Cornwallin herttua Gorloisille. Gorlois on Morgainen isä, mutta Arthur syntyy tämän avioliiton ulkopuolella, kun Igraine rakastuu Uther Pendragoniin, tulevaan suurkuninkaaseen. Utherin ja Igrainen hallitessa Morgainea kasvatetaan Avalonissa ja Arthuria kuningas Ektoriuksen hovissa hänen surmaamisekseen tähtäävien juonien takia.

Lapset kasvavat ja ottavat paikkansa maailmassa. Morgainesta tulee Avalonin papitar, mutta hän kuitenkin hylkää Avalonin järkyttyneenä ja kiertää tätinsä Morgausen hovista Arthurin hoviin tämän vaimon, Gwenhwyfarin, seuranaiseksi. Morgaine luopuu siis hänelle valitusta tiestä, sillä hänestä piti tulla Avalonin seuraava Valtiatar tätinsä, Vivianen, jälkeen.

Tarina on täynnä sotia ja juonittelua. Vaikka Arthurin legenda on minulle jokseenkin tuttu, siinä on paljon sellaista, mitä en tiennyt. Olen varmaan joskus nähnyt Disneyn elokuvan Miekka kivessä, jossa Arthur-poikanen kiskaisee Excalibur-miekan kivestä irti noin vain. Myös Merlin, Camelot, pyöreän pöydän ritarit ja Graalin malja olivat minulle ennalta tuttuja. Avalonin usvissa näistä aineksista sekoitetaan hieman erilaisempi ja itse asiassa minulle mielekkäämpi soppa.

Mikä tuo mystinen Avalon sitten on? Siitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni, mutta erään tarinan mukaan Arthur on haudattu Avalonin saarelle, josta hänen äitinsä on kotoisin. Sieltä hän on jossain vaiheessa heräävä ja palaava pelastamaan kansansa. Avalon on siis saari, josta Arthurin ja Morgainen Igraine-äiti on kotoisin. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa saari vaan täynnä taikuutta ja valtaa, sillä Saaren Valtiatar hallitsee myös muuta Britanniaa. Hänen tahdostaan joku kruunataan suurkuninkaaksi tai syöstään vallasta.

Avalonin taikuus ja koko saari perustuu jumalattaren olemassaoloon ja hänen palvelemiseensa. Jumalatar on ylin jumala, Äiti Maa, rakkauden jumaluus. Kristinuskon mukaan jumalattaren palvominen on pakanallista, ja siihen uskovat tekevätkin kaikkensa saadakseen pakanalliset riitit (esim. toukovalkeat) hävitetyksi. Muut uskonnot siis koetaan uhkaaviksi. Avalonilaisten mukaan on vain yksi jumala, jolla on monta eri nimeä. Toisaalta he eivät ymmärrä, miksi kristittyjen jumala on niin erilainen kuin heidän jumalattarensa. Kristinuskon mukaanhan kaikki on syntiä ja nainen on syntinen jo siksi, että on nainen (Eevan synnin takia). Avalonilaisten mielestä nainen on kaiken alku, hedelmällinen, jumalainen.

Tässä asetelmassa onkin luettavissa kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Etenkin kohdissa, joissa kristillisyys kuvataan koston uskontona. Arthurin vaimo, Gwenhwyfar, pohtii monta kertaa, miten asiat, joista tuntee huumaavaa onnea ja iloa, ovat järjestäen kristinuskon mukaan syntiä. Romaanissa kritisoidaan myös kristinuskon tiettyjä tulkintoja, joista suurimpina sen naisvastaisuus ja ihmisten elämän kurjistaminen (koska kaikki on syntiä).

Uskontoon liittyvien teemojen lisäksi Avalonin usvissa pohdiskellaan paljon valtaa ja vallankäyttöä. Kuka määrää kuka saa määrätä? Kuten jo mainitsin, tarinassa on paljon vahvoja naisia, jotka eivät kaihda keinoja päästäkseen valtaan, saadakseen muut toimimaan omien päämäriensä hyväksi. Tavallaan naisellinen vallankäyttö on miehistä lempeämpää, mutta naiset ovat miehiä juonikkaampia. Jokainen kirjan nainen ajaa jossakin vaiheessa omia etujaan, nimesi taustalle sitten minkä tahansa voiman. Viviane tekee sen mikä on Avalonin etu, samoin Morgaine. Morgause haluaa valtaa itselleen ja omille pojilleen jopa läheistensä hengen kustannuksella. Gwenhwyfar uskoo toimivansa Jumalan nimissä. 

Marion Zimmer Bradley kertoo Avalonin usvissa naisnäkökulman tunnetusta legendasta. Minä pidän tarinoiden, myyttien uudelleenkerronnasta – etenkin silloin, kun ilmeinen miesnäkökulma murretaan ja naiset nostetaan etualalle, aktiivisiksi toimijoiksi. Bradleyn kerronta piti pääosin loistavasti otteessaan muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Viihdyin varsin mainiosti varhaiskeskiaikaisessa Britanniassa myyttien ja mystisten tapahtumien keskellä.

Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1987 [WSOY 1986])

Englanninkielinen alkuteos: The Mists of Avalon (1982)

Suomentanut Paula Herranen

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Helteinen aurinko paahtoi korpea tiettömän taipaleen takana. Kaksi tyttöä liikkui läpi metsän tottunein askelin, vaikka siellä ei ollut polkuja eikä ihmisen jälkiä. Tytöt olisivat voineet olla sisaruksia, niin merkittävä oli heidän yhdennäköisyytensä. Molemmat olivat solakoita ja lyhyitä, kuten kainujen kansan ihmiset tapasivat olla. Hiukset olivat kummallakin pitkät ja tummat kuin syksy-yö. Ne erottuivat hyvin vaaleasta, kuulaasta ihosta, jota aurinko oli vain sieltä täältä saanut tummennettua.

Kuva: www.kaukamoinen.fi

Minulle tarjoutui arvostelukappaleen myötä tilaisuus tutustua uuteen kotimaiseen omakustannefantasiaan ja samalla testata niin ikään ensimmäistä kertaa e-kirjan lukemista. En ole koskaan aikaisemmin lukenut omakustannetta eikä mielikuvani niistä ollut ennen tätä kovinkaan mairitteleva. Alkuun lukiessani tuntuikin kuin olisin tehnyt töitä (virtuaalisen) punakynän kanssa. Sitten tapahtui jotakin ja uppouduin täysin Petteri Hannilan luomaan Kaukamoisen maailmaan.

Kaukamoinen on tarina Vierrasta, kainujen kansaan kuuluvasta tytöstä, jonka elämää ja kasvua aikuiseksi kirjassa seurataan. Kirja koostuu yhdeksästä tarinasta, jotka etenevät kronologisesti. Tarinoiden välissä on kuitenkin aikaa toisinaan useampikin vuosi, mikä kuljettaa Vierran elämää reippaalla tahdilla eteenpäin. Pidin tästä ratkaisusta, sillä tarinassa ei ole turhia suvantovaiheita. Vaikka tarinat ovat erillisiä, niin mielestäni ne kuitenkin liittyvät vahvasti toisiinsa. Viimeinen jätti minut kuitenkin hieman kylmäksi, sillä se tuntui osin irralliselta tai sitten minulta jäi vain jotakin ymmärtämättä.

Pidin myös Vierran hahmosta. Hän on vahva, lujatahtoinen nainen. Hänen elämänsä kulku ennustetaan hänelle jo lapsena ja hän pyrkii vastustamaan kohtaloaan eikä tahdo alistua siihen. Hänen elämänsä ei ole helppo, mutta hän ei lannistu. Vierra on henkilönä uskottava ja hänestä on helppo pitää.

Myös Kaukamoisen maailma on uskottava. Sen luomiseksi on käytetty fantasiaelementtien lisäksi sekä kotoperäistä että pohjoismaista mytologiaa. Suomalaista, tuttua perinnettä tarjoilevat muun muassa viittaukset muinaisuskontoihin sekä kalevalainen kaunis ja vanhahtava kieli runonlaulantoineen. (Voitte uskoa, että kalevalaisen kansanrunouden ja historian ystävänä olin enemmän kuin innoissani.) Tarinassa mukana olevat vainolaiset eli viikingit tuovat skandinaavista väriä ja vievät Vierran kauas kotoa. 

Olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua Kaukamoiseen. Viihdyin sen parissa loistavasti, samoin kuin mieheni, joka on todella valikoiva lukemistensa suhteen.

Hannila, Petteri: Kaukamoinen (omakustanne 2013)

Kansikuva: Anne Petelius 

E-kirja

Arvostelukappale 

Beth Revis: Miljoona aurinkoa (Across the Universe)

"Tämä ei tule olemaan helppoa", minä mutisen ja tuijotan raskasta, konehuoneeseen johtavaa metalliovea Varjeluksen Huoltotasolla. Näen sumeassa peilikuvassani Vanhimman tummat silmät, kuten hetkeä ennen hänen kuolemaansa. Näen suupielissäni Orionin pienen hymyn, kuten silloin kun hän iloitsi Vanhimman kuolemasta. Jossain kloonattujen piirteitteni takana, kaikkien minua edeltäneiden Vanhimpien piirteiden takana täytyy olla jotakin, mikä on vain minun, jotakin ainutlaatuista, jotakin mikä ei ole peräisin kaksi kerrosta alempana olevasta genetiikan laboratoriosta. (Seuraaja, aloituskappale s. 7)

Kuva: Otava

Luin viime vuonna Beth Revisin Across the Universe -trilogian ensimmäisen osan ja koska pidin siitä paljon, oli ilmiselvää, että jatkan sarjan parissa heti kun toinen osa ilmestyy. Miljoona aurinkoa -nimeä kantava kakkososa jatkaa tarinaa siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Vanhin on kuollut ja niinpä Seuraaja on uusi Vanhin. Hän ei kuitenkaan tahdo johtaa alusta edeltäjänsä ottein vaan lakkaa esimerkiksi huumaamasta asukkaita. Valitettavasti ongelmia alkaa ilmetä heti, kun asukkaat saavat tietoisuutensa ja tahtonsa takaisin, ja alus alkaa luisua sekasortoon.

Tämäkin kirja etenee ykkösosan tavoin vuoronperään Seuraajan ja Amyn näkökulmasta. Siinä missä Varjelus on kaikki, mihin Seuraaja on tottunut, on Maasta tulleella Amyllä suuria vaikeuksia sopeutua elämään Varjeluksella. Lisäongelmia aiheuttaa se, että aluksen asukkaat pitävät häntä erilaisuutensa takia friikkinä ja syypäänä kaikkiin ongelmiin. Amy painiskelee myös tunteidensa kanssa: hän ei osaa määritellä itseään ilman vanhempiaan, ilman Maata. Hän ei myöskään tiedä, mitä tuntee Seuraajaa kohtaan.

Tämän kirjan suurin ongelma on se, etteivät Seuraajan ja Amyn äänet eroa toisistaan riittävän paljon. Lukiessani en aina heti tiennyt kumpi on äänessä, ellei puheenaiheena ollut esimerkiksi aluksen johtaminen, mikä on selvästi Seuraajan heiniä. Jouduin useamman kerran tarkastamaan, kumman nimi luvun otsikkona on. Se jos mikä häiritsee lukukokemusta.

Toisaalta sanoisin, etteivät päähenkilöt vedä vertoja juonelle. Amy ja tässä kirjassa myös Seuraaja vaikuttavat tylsiltä hahmoilta. Onneksi sillä ei niinkään ole väliä, sillä tapahtumat ovat päähenkilöitäkin keskeisemmässä osassa. Kirja on todella jännittävä ja juonenkäänteet ovat yllättäviä. Amy ja Seuraaja selvittelevät tahoillaan omia ongelmiaan ja yrittävät ratkaista niitä parhaan kykynsä mukaan. Amy saa edellisessä osassa jäädytetyltä Orionilta vihjeitä, jotka selvitettyään hän saa tietää aluksen salaisuuden. Sen jälkeen hänen tulee tehdä valinta. Seuraajalla taas on kädet täynnä tyytymättömien asukkaiden kanssa, sillä kun ketään ei pakoteta töihin, alkaa tuottavuus laskea ja ruoka vähetä. Asukkaat alkavat myös muutaman kiihottajan myötä vastustaa Seuraajaa johtajana, mellakoida ja joku jopa murhaa hänen nimissään.

Kuten sanottua kirja on hyvin juonivetoinen, mutta en näe sitä pahana asiana. Etenkin kun juonenkäänteet ovat sellaisia kuin ne tässä ovat. Ainakaan minä en olisi suurinta osaa pystynyt arvaamaan. Revis myös tietää, kuinka trilogia rakennetaan. Kirja nimittäin loppuu sellaiseen kohtaan, että ihan pakko on se päätösosakin sitten aikanaan lukea.

Osallistun kirjalla Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen.

Revis, Beth: Miljoona aurinkoa (Across the Universe 2) (Otava 2013)

Englanninkielinen alkuteos: A Million Suns (2012)

Suomentanut Outi Järvinen

Etukannen kuva: Michael Frost

Arvostelukappale

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Kuva: Teos

Näin paranormaalin (teini)kirjallisuuden kulta-aikana voisi kuvitella, että ihmissusimyytistä olisi saatu jo irti kaikki, mikä saatavissa on. Jenny Kangasvuo osoittaa kuitenkin esikoisromaanillaan Sudenveri, että näin ei ole. Alun perin ajattelin kirjan olevan jotakin Väristys-trilogiaan viittaavaa, mutta jo ennen kuin aloin kirjaa lukea oli harhaluuloni korjattu. En silti osannut odottaa näin vahvaa lukukokemusta, vaikka lähes poikkeuksetta viime aikoina lukemani (kotimainen) spefikirjallisuus on minuun kolahtanut.

Susi odottaa minua. (Aloituskappale s. 7)

Tarinan keskiössä on Lauma. Susilauma, johon kuuluu ihmissusia ja ihan tavallisia susia. Martta on Lauman johtaja, vanha nainen, naarassusi. Varga taas on Laumasta lähtenyt, tavallisen elämän suteuden sijasta valinnut taiteilija. Martan ja Vargan lisäksi oman äänensä saa kuuluviin Marraskuu, Vargan rakastettu, joten tarina siis kerrotaan näiden kolmen vahvan naisen kautta.

Naisten elämä muuttaa suuntaa, järkkyy, kun Laumasta karkaa nuori jäsen, epämuotoinen Rasmus. Rasmus ei pysty muuttumaan kokonaan ihmiseksi vaan muutos jää puolitiehen. Hän ei myöskään osaa olla susi ja niinpä Lauma hyljeksii häntä. Rasmuksen teko vaikuttaa jollakin tavalla kaikkiin kolmeen naiseen. Pelko Lauman paljastumisesta ajaa Marttaa, Varga taas haluaa auttaa Rasmusta, pitää tämän kaukana Martan vallanhimosta. Marraskuu joutuu mukaan Vargan tähden, mutta siksi että haluaa kuulua tämän elämään. Miten pitkälle kukakin on valmis menemään oikeaksi kokemansa asian puolesta?

Tässä romaanissa kolmen eri henkilön näkökulmasta etenevä kerronta toimii hyvin ja on perusteltua. Jotenkin ajattelin koko ajan, että Varga on päähenkilö, koska Martta ja Marraskuu liittyvät molemmat hänen elämäänsä. Myös tarinan rakenne on toimiva, vaikka sekä Martta että Varga kertovat menneistäkin tapahtumista. Ne eivät sekoita pakkaa liikaa vaan enemmänkin taustoittavat Lauman elämää. Samalla menneisyyden tapahtumat selittävät henkilöiden tekoja ja valintoja. Mielestäni ne olivatkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Ainoastaan Marraskuu pitäytyy nykyhetkessä, mikä tietysti onkin järkevää, koska hän tuntee vain nykyisen Vargan. 

Sudenveri on esikoisteokseksi varsin eheä. Jäin miettimään oikeastaan vain Marraskuun pakanuutta ja sitä, kuinka tarpeellista sen korostaminen on esimerkiksi pakanallisten riittien kautta. Toisaalta se on osa Marraskuun elämää ja kirjassa mainittiinkin Vargan suulla, että Marraskuu arvostaa elämää, vaikkei aina ihan kaikkea ymmärräkään. Jonkin verran teoksessa selitetään liikaa. Mietin lukiessani esimerkiksi nimien merkitystä (Varga on Hanna ja Marraskuu Siiri) ja olisin mieluusti tullut itse jonkinlaiseen ratkaisuun, mutta sitten ne selitettiinkin tekstissä. 

Hanna tarkoittaa hepreaksi armoa. Se on vanha kristillinen nimi, se kertoo enemmän nimen antajasta kuin Vargasta. Minä olen yhtä aikaa Siiri ja Marraskuu, ne ovat eri aspekteja minusta. Varga ei ole enää Hanna, jos on koskaan ollutkaan. (s. 94)

Pienistä huomautuksistani huolimatta pidin kirjasta todella paljon. Se on niin paljon aikuisempi ja laadukkaampi kuin alussa mainitsemani Väristys-trilogia. Kangasvuon ihmissusimyytissä on samankaltaisuuksia Aino Kallaksen Sudenmorsiamen kanssa - etenkin Martan kertomuksissa, jotka sijoittuvat Lapin sodan aikaan. Hieno kirja!

Sudenverestä ovat blogeissaan kirjoittaneet ainakin Anki, Morre ja Kirsi.

Kangasvuo, Jenny: Sudenveri (Teos 2012)

Kannen suunnittelu: Ville Tiihonen