Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

Jari Järvelä: Särkyvää

Törmäsin ennen Helsingin kirjamessuja Jari Järvelän uutuuskirjan, Särkyvää, nimeen muutamassakin paikassa, mutta se ei kiinnittänyt millään tavalla kiinnostustani. Messuilla pääsin Bonnierin kirjabloggareille järjestämälle brunssille, jossa Järvelä oli itse kertomassa kirjastaan. Kirjailija onnistui myymään tarinansa minulle hauskoilla jutuillaan ja sai siis mielenkiintoni heräämään. Nappasinkin kirjan mukaani, kun valinnan aika tuli.

Tie on molempiin suuntiin suora ja pitkä, tuuli pyyhkii sitä tasaisena seinänä. Ryhmä pyöräilijöitä ponnistelee vastatuuleen, ne ovat taipuneet lähes kaksinkerroin yli ohjaustankojen. Niiden takit lepattavat, kaikilla näyttää olevan kyttyräselkä. Notre Damen kellonsoittajien pyöräretki. (s. 8)

Särkyvää-romaanin lähtöasetelma on vähintäänkin eriskummallinen: keski-ikäinen Teemu pakenee, lähinnä itseään, päämääränään Pamplonan härkäjuoksu, jossa hänen on tarkoitus heittäytyä härkien sarvien eteen ja tulla seivästetyksi. Kirjan aihe ei siis ole kovinkaan kevyt ja hilpeä, kuten suomalaisessa kirjallisuudessa tapana tuntuu olevan. Järvelän kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä. Päinvastoin! Naureskelin monta kertaa ääneen ja herätin paheksuntaa kanssamatkustajissani junamatkalla Messukeskuksesta pois.

Teemun ei tarvitse ajella Ladallaan yksin, sillä hän noukkii kyytiin liftarin, Agneksen. Teemun ja Agnesin välillä on koko ajan jännite, enimmäkseen negatiivinen. He eivät ole sietää toisiaan ja matkanteko onkin täynnä konflikteja ja toisen nälvimistä. Silti Agnes vaikuttaa Teemun ajatuksiin ja tämän tekemisiin.

Teemun elämänvaiheet tulevat lukijalle selviksi sekä hänen omina henkilökohtaisina muisteloinaan että kertomuksinaan Agnesille. Lukija pääsee osalliseksi niihin myös Teemun blogiinsa kirjoittamien tekstien kautta. Minä pidin tästä ratkaisusta, koska se toi mukavasti vaihtelua. Kuva Teemusta ja siitä, mikä hänet on ajanut tällaiseen äärimmäiseen ratkaisuun, monipuolistui sen ansiosta.

Teemun elämä ei ehkä ole ollut kovinkaan helppo, jos hänen muistoihinsa nalkuttavasta vaimosta ja hallitsevasta isästä voi luottaa. Muiden muistot kun eivät aina aivan täsmää Teemun muistoihin. Ehkä se onkin Teemu, joka on tehnyt omasta elämästään vaikean, koska ei ole milloinkaan osannut tehdä päätöksiä. Paitsi tietenkin nyt. Hänhän on päättänyt tehdä itsemurhan.

Agnes sitä vastoin on salaperäinen hahmo. Kuka hän oikein on? Miksi hän liftaa Euroopassa? Häneen viitataan sanalla tyttö, mutta eiköhän hän kuitenkin parikymppinen liene, Agnes pitää Teemua ääliönä, mutta haastaa tätä koko ajan perustelemaan itsemurhan syytä ja pohtimaan sitä. Hän myös yrittää puhua Teemua jättämään asian sikseen. Agnes myös tuntuu tarvitsevan Teemua tai Teemun kaltaista miestä. Tasapainottavat toisiaan.

Teemun ja Agnesin matkassa oli oikein rattoisaa.

Särkyvää on ollut esillä monissa blogeissa, kuten Booking it some moressa, Mari A:n kirjablogissa ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Järvelä, Jari: Särkyvää (Tammi 2014)

Kansi: Markko Taina

Veronica Roth: Kapinallinen (Outolintu 2)

Hän on mielessäni heti kun havahdun. 

Will. 

Ennen kuin avaan silmäni, näen taas miten hän kaatuu asvaltille. 

Kuolleena. 

Minun takiani. (Aloitus s. 6)

Luin elokuussa Outolintu-trilogian ensimmäisen osan, Outolinnun. Halusin lukea seuraavatkin osat ja tiesinkin heti, mitä Elisa Kirjan scifi- ja fantasiakampanjasta* valitsisin: trilogian toisen osan, Kapinallisen. Jo jokin aika sitten lukemani Kapinallinen oli samalla myös ensimmäinen romaani, jonka luin kesällä hankkimallani Kobo e-lukijalla.

Kapinallinen jatkaa suoraan siitä, mihin Outolintu tarinan jätti. Tris ja Tobias joutuvat pakenemaan ja etsimään liittolaisia muista osastoista, kun Terävästä on tullut Uskaliaan vihollinen. Tris on joutunut tekemään rankkoja valintoja, jotta hän itse tai hänen läheisensä pelastuisivat, jäisivät henkiin. Eivätkä vaikeat valinnat tietenkään tähän lopu. Tris joutuu lopulta miettimään omaa suhdettaa Tobiakseen. Valehdella ja pettääkö hänet, jotta totuus tulisi ilmi vai unohtaako totuus, jotta he voisivat edelleen olla yhdessä?

Kapinallisen juoni vetää samalla tavalla kuin trilogian ykkösosankin. Tapahtumia on paljon ja tarina onkin todella vauhdikas. Jopa siinä määrin, etten enää ihan tarkalleen muista, mitä kirjassa tapahtuikaan. Täytyy sanoa, että tämä toinen osa kärsii vähän trilogian kakkososa -taudista. Toinen osa on nimittäin minun kokemukseni mukaan usein ensimmäistä osaa huonompi. Olin heti alussa jättää kirjan kesken. Se ei tosin johtunut itse tarinasta vaan siitä, että alussa kieli tuntui todella tökeröltä - etenkin dialogissa. Tunne meni kuitenkin ohi. En tiedä, johtuiko se kielen yhtäkkisestä paranemisesta vai siitä, että juoni tempaisi mukaansa. Epäilen jälkimmäistä.

Luin Kapinallisen tosiaan e-kirjana. Uskon, että sekin vaikutti jonkin verran lukukokemukseen. Vaikka lukeminen lukulaitteesta on helppoa, niin ei ruudulta lukeminen ole aivan sama asia kuin fyysisen kirjan lukeminen. Pitänee vielä totutella. 

Niin ja vaikka kirja ei täydellistä lukukokemusta tarjonnutkaan, odotan tammikuussa ilmestyvää trilogian päätösosaa, Uskollista. Pitäähän minun saada tietää, miten tarina päättyy.

* Elisa Kirja tarjosi valikoimistaan kaksi fantasia- tai scifikirjaa sähkö- tai äänikirjaformaatissa.

Roth, Veronica: Kapinallinen (e-kirja Elisa Kirja 2014 [Otava 2014])

Englanninkielinen alkuteos: Insurgent (2013)

Suomentanut Outi Järvinen

Kolme kirjaa äideistä

Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)

Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.

Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)

Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Nuortenkirjahittejä ja muita kuulumisia

Blogi on taas kesän vähäisen bloggausinnostuksen jälkeen jäänyt tahattomalle tauolle. Kirjoja olisi blogattavaksi, mutta enpähän vain ole saanut aikaiseksi. Olen aloittanut montakin tekstiä mutta jättänyt ne syystä tai toisesta kesken. Lukeminen maistui kesällä ihan hyvin mutta viime aikoina töiden alku on vienyt aikaa ja energiaa. Täytynee vain antaa itselle lupa kirjoitella tänne aina silloin tällöin. Kokonaan kun en tahdo blogiani kuopata.

Luin heinä- ja elokuussa kaksi nuortenkirjaa, joista on kohkattu mediassa paljon, koska niistä on vähän aikaa sitten tehty elokuvaversiot. Nämä tapetilla olleet nuortenkirjat (ja -elokuvat) ovat tietysti John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Veronica Rothin Outolintu. Kirjat ovat olleet myös blogeissa paljon esillä, mutta työnnänpä silti minäkin vielä lusikkani tähän soppaan. Kirjat ovat aivan erilaisia eikä niillä ole mitään yhteistä, paitsi se että ne ovat oikeinkin oivallisia opuksia ja että niistä on ne elokuvat. Silti ajattelin mahduttaa ne samaan postaukseen. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. (Aloitus s. 11)

Hazel Lancaster on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Sen takia hän ei käy koulua eikä hänellä juuri ole sosiaalista elämää. Äiti kuitenkin pakottaa tytön vertaistukiryhmään, jossa Hazel tapaa Augustuksen, joka on tullut sinne ystävänsä tueksi. Augustuksellakin on syöpätausta, mutta hän kuuluu jo melkein voittajiin. Ei nuortenkirjaa ilman rakkaustarinaa: Hazel ja Augustus rakastuvat toisiinsa ja muuttavat toistensa elämän.

Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit minun sydämeni. (s. 193)

Romaanin aihe on vakava, ankea ja kurja, mutta romaani itsessään ei sitä ole. Kirja kuvaa realistisesti syöpälasten elämää sairaalakäynteineen ja kipuineen, mutta sillä ei mielestäni mässäillä tai maalata kauhukuvia. Kaiken kaikkiaan romaania värittää toivo. Toivo, vaikka kaikki eivät selviä menetyksittä. Kuivin silmin ei lukijakaan kirjan kanssa selviä. Paljon tuli taas ajattelemisen aihetta. Onhan se hyvä, että kirjallisuus herättelee pohdiskelemaan elämää ja kaikkea, mitä se voi tuoda eteen. Nuorille yksi tämän kirjan opetus lienee muistutus siitä, ettei kukan ole täällä ikuisesti. No, ihan hyvä se on meidän aikuistenkin välillä muistaa. Toisaalta kenelläpä meistä ei ole lähipiirissä jotakuta syöpään sairastunutta tai sitä sairastavaa.

Veronica Roth: Outolintu

Rothin Outolintu oli minulle positiivinen yllätys. Kyseessähän on taas yksi nuorille suunnattu dystopiatrilogia. Kirjassa maailma on muuttunut niin, että ihmiset on jaettu sodan välttämiseksi osastoihin: vaatimattomiin, sopuisiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Nuoret valitsevat 16-vuotiaina, mihin osastoon haluavat kuulua. Päätös ei ole mikään pieni juttu, vaan se koskee koko loppuelämää. Jos nuori haluaa vaihtaa osastoa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaikki vanha pitää jättää taakseen - myös oma perhe.

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. (Aloitus s. 5)

Beatricella ja hänen veljellään Calebilla on valintaseremonia edessään. Molemmat käyvät tietämättään samaa kamppailua: Mitä haluan? Mitä uskallan? Mikä on minun tieni? Jotta tarinassa olisi ylipäätään mitään aineksia, niin totta kai Beatrice hyppää tuntemattomaan, valitsee jotakin muuta kuin sen mihin on tottunut. Hänestä tulee Tris, uskalias. Uskaliaiden koulutus on kova, rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Kaikkein hankalinta on kuitenkin oppia erottamaan toisistaan ne joihin voi luottaa niistä jotka yrittävät päästä ohitse hinnalla millä hyvänsä.

Outolintu ei ehkä voi juhlia poikkeuksellisen onnistuneella kielellä, mutta tarina on huikea ja koukuttava. Pakko oli minunkin taas lukea yötä myöten.

Kirjoitin aluksi, ettei näissä kirjoissa ole mitään yhteistä. Olin itse asiassa väärässä. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on erilainen kuin muut ja molemmissa se voi koitua heidän kohtalokseen. Kummassakin kirjassa, myös Outolinnussa, on keskeisenä elementtinä rakkaustarina, joka on jotenkin hankala mutta voimakas.

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013)

Englanninkielinen alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)

Suomentanut Helene Bützow

Kansi kuvineen: Sofia Scheutz Design

Roth, Veronica: Outolintu (Otava 2014)

Englanninkielinen alkuteos: Divergent (2011)

Suomentanut Outi Järvinen

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale