Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale

 

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Odotin jo ennakkoon kovasti Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogian jokin aika sitten ilmestynyttä päätösosaa, Kapinallista. Trilogian toinen osa oli minulle hienoinen pettymys, niin kuin kakkososat usein ovat. Silti halusin totta kai tietää, miten Amayan ja Khalkoksen lopulta käy.

Joka kymmenes päivä Khalkoksen suuri isä Radko piti valtakunnassaan nuhteiden päivän. Kansa jonotti pääkaupunki Niccolumissa sijaitsevaan hoviin päästäkseen tunnustamaan hallitsijalle rikkeensä. Jokainen khalkkidi nimittäin rikkoi yhä lisääntyviä sääntöjä joko tietämättään tai tahallaan. Kansalaiset olivat vahingossa lausuneet maansa isän nimen kirosanan yhteydessä, panetelleet häntä selän takana tai ajatelleet vallankumouksellisia ajatuksia. (Aloituskappale s. 5)

Kapinallinen jatkuu siitä, mihin Korkea puoliso päättyy. Amaya ja Miroslav elävät piilossa pienessä kalastajakylässä, ja Khalkosta hallitsee kovalla kouralla Radko. Kansalaiset alkavat saada tarpeekseen tyrannimaisesta hallitsijasta ja hänen uusista, älyttömistä laeistaan. Syntyy vastarintaliike, joka tarvitsee karismaattisen johtajan, jota ihmiset kunnioittavat ja haluavat seurata. Myös Amayan ja Miroslavin on päätettävä, mitä he asialle tekevät vai tekevätkö mitään.

Kapinallinen on oivallinen johdatus diktatuurien ja vastarintaliikkeiden politiikkaan ja toimintaan. Tapahtumat ovat helposti verrattavissa oikean maailman oikeisiin tapahtumiin. Mukana on kaikkea, mikä aiheeseen liittyy: piilottelua, ihmisten kokoamista, strategian suunnittelemista, yhä tiukempia lakeja, kiduttamista, rankaisemista. Diktaattori pohtii, miten saa kansan pelkäämään itseään, jotta saisi heidät valtaansa. Kapinalliset joutuvat miettimään, miten voivat kokoontua ja miten saavat tiedon kulkemaan alati valvovan silmän alla. He joutuvat myös pohtimaan sitä, keneen voi luottaa.
 

Trilogian päätösosana Kapinallinen on mainio. Se päättää tarinan tyydyttävään loppuratkaisuun, joka itse asiassa on oikein hyvä. Yllätyinkin siitä hieman, sillä se ei ollut ainakaan minun odotuksieni mukainen. Toisaalta jos olisin ennalta miettinyt sitä, mihin diktatuurien on tapana päätyä, niin silloin loppu olisi sopinut täydellisesti odotushorisonttiini ja ollut yllätyksetön.

Amaya on päätösosassa vielä enemmän esillä kuin toisessa osassa. Minua ilahdutti erityisesti se, että Amayasta kasvaa trilogian aikana viisas nainen ja hän kehittyy ihmisenä. Hän ei anna edes äitinsä vaikuttaa itseensä ja pyrkimyksiinsä. Hän kuitenkin osoittaa viimein, että on kasvanut sellaiseksi johtajaksi, jollaiseksi hänet on kasvatettu - ja siihen tarvitaan Khalkosta.

Kirja tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja ainakin minun oli ihan pakko lukea se yhdeltä istumalta. Yöpöydän kirjoissa ja Saran kirjoissa on myös pidetty Kapinallisesta.

Kanto, Anneli & Terhi Rannela: Kapinallinen (Karisto 2013)

Kansi: Anu Sallinen

Arvostelukappale 

Korkea puoliso (Kuparisaari 2)

Anneli Kannon ja Terhi Rannelan nuorten Kuparisaari-fantasiasarjan toinen osa Korkea puoliso jatkaa Amayan tarinaa siitä, mihin se ensimmäisessä osassa, Tähystäjäneidossa, jäi. Nyt Amaya on Khalkoksen saaren Korkea puoliso, joka johtaa saarta yhdessä miehensä, lapsenmielisen Samuilin, kanssa. 

Amaya asteli kiireesti pitkää käytävää. Uutinen poltteli hänen rinnassaan ja halusi tulla kerrotuksi nopeasti, heti, heti. Se ei olisi millään malttanut odottaa. Hypähtelevä ilo piti jakaa ja jakamalla kasvattaa. Samassa hän tunsi myös huonon omantunnon siiven pyyhkäisyn. (Aloituskappale s. 5)

Khalkoksen kansa rakastaa sydämellistä ja oikeudenmukaista Amayaa, joka on tuonut mukanaan oloja parantavia uudistuksia ja kohottanut esimerkiksi naisten asemaa merkittävästi. Hänen apunaan kaikessa tässä on ollut neuvonantaja Miroslav. Kaikki eivät kuitenkaan ihaile Amayaa ja tue hänen työtään: Samuilin äiti, Lilyana, ja veli Radko näkisivät uuden hallitsijattaren mielellään pysyttelevän sellaisessa asemassa kuin Khalkoksella on totuttu - puolisonsa koristeena. He alkavatkin punoa juonia Amayan, Samuilin ja Miroslavin pään menoksi.

Ensimmäistä osaa lukiessani olin erityisen ihastunut Amayan hahmoon ja naisten hyvään asemaan Sarmatiassa. Tässä toisessa osassa kummastakaan ei oikeastaan enää ollut mitään jäljellä. Amaya jää hieman tapahtumien, juonen varjoon. Hän on kyllä kasvanut ja aikuistunut paljon, minkä takia tämä toinen osa ei ehkä ole enää niin selvästi nuortenkirja. Ensimmäisessä osassa sarmatialaiset naiset ovat hyvin vahvoja, tietävät oman paikkansa ja tuntevat kykynsä. Siksi minun olikin vaikea niellä Amayan siskon, Snezanan, hahmoa ja hänen ratkaisujaan. Miksi itsenäiseksi kasvatettu nainen kliseisesti unohtaa kaiken mitä hänen omaan kulttuuriinsa kuuluu ja alistuu miehensä pelinappulaksi vain koska rakastaa tätä? Miksi tällaista ajattelutapaa tuodaan edelleen esiin nuorille suunnatussa kirjassa? No, voihan olla että trilogian viimeinen osa selittää tämänkin parhain päin.

Korkeassa puolisossa tuodaan esille Radko ja hänen pahuutensa. Hänen hahmonsa onkin mielenkiintoinen ja toimii hyvänä vastaparina Amayalle. Selvästi tämä toinen osa petaa trilogian päätöstä, mikä lienee tyypillistä kakkososille: siinä esitellään paremmin tarinan pahis, mikä enteilee viimeistä taistelua hyvän ja pahan välillä, ja juontakuljettavia tapahtumia on hengästyttävä määrä.

Vaikka pidin enemmän trilogian ensimmäisestä osasta, niin ei tämäkään missään nimessä huono ole. Tarina etenee todella vauhdikkaasti, enkä olisi millään malttanut laskea kirjaa kädestäni. Odotankin innolla päätösosaa, sillä haluan ehdottomasti tietää, miten Amayan ja Khalkoksen käy ja mikä on Snezanan rooli tässä kaikessa.

Korkea puolison on lukenut myös Sara.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Kanto, Anneli - Rannela, Terhi: Korkea puoliso (Karisto 2012)

Yhden promillen juttuja

Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja -novellikokoelma jäi mieleen jo tämän syksyn uutuusluettelosta. Tämähän on siis jo ajatuksena - näin openäkökulmasta - aivan loistava: lyhyitä tekstejä, joita ehtii käsitellä tunnilla, nuoria kiinnostavasta asiasta, alkoholista. Kaikki eivät tietenkään juo, mutta erilaiset kokemukset juomisesta ja alkoholista varmasti kiinnostavat. Koska kiinnostus kirjaa kohtaan oli puhtaasti ammatillinen, en oikein saanut karistettua opemoodia missään vaiheessa pois päältä. Mietin siis koko ajan lukiessani miten novelleja voisi käsitellä ja mitä novelleja voisi yläkoulussa luetuttaa. Kaikki nimittäin eivät mielestäni sovellu tunneilla käsiteltäviksi. Novellit eivät juurikaan herättäneet tunteita suuntaan eivätkä toiseen, paitsi muutama, kuten Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtileikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa. Se varmasti johtuu siitä, että luin tekstejä oppitunnit mielessäni. Lukuelämyksen se latisti, mutta toisaalta olin aivan innoissani näin hienosta opetusmateriaalista.

Yhden promillen juttuja koostuu siis novelleista, joiden aiheet liittyvät tavalla tai toisella alkoholiin. On tarinoita alkoholistiperheiden lapsista, bilettämisestä ja sen aiheuttamasta pikavippivelkavankeudesta, alkoholin vaikutuksista eri ihmisissä, rattijuopoista ja kadunmiehistä maahanmuuttajanäkökulmaa ja lieveilmiöitä unohtamatta. Novellit muodostavat melko kattavan katsauksen suomalaiseen alkoholinkäyttöön. Valitettavasti. Kuvaavinta on ehkä se, että kirja alkaa luettelolla kommenteista juomattomuuteen, joita on kaksi sivua(!). Onhan se nyt hei tosi kummallista, jos joku ei halua juoda! 

Ota nyt yksi. 

Kyllä sä yhden voit ottaa.  

Sä et edes huomaa ottaneesi yhtä. 

Hei come on, nauti elämästäsi! (Tää on Suomi! s. 9)

Täytyy toivoa, että nämä novellit antaisivat lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Omasta mielestäni ne siinä onnistuvat olematta kuitenkaan liian osoittelevia. Pitäisi vielä kysyä nuorten mielipidettä, sillä heillehän nämä karut tarinat on tarkoitettu.

Minun on pakko vielä antaa kunniamaininta novellille Sekakäyttäjämagneetti. Se kertoo tytöstä, jonka viereen istuu bussissa aina joku deeku. Eräänä päivänä hän saa tarpeekseen.

Mies pysähtyy juuri minun kohdalleni ja kampeaa suurieleisesti viereeni. Äijä haisee siltä, ettei ole peseytynyt viikkoihin, vanha viina, pinttyneet vaatteet ja hiki lemuavat. Alan hengittää suuni kautta. Miehen hartiat ovat niin leveät, että litistyn ikkunaa vasten. (Novellista Sekakäyttäjämagneetti s. 96)

Kyllä vain, alkoholi liittyy jokaisen elämään jollakin tavalla. Tää on Suomi. (Toim. huom. Tiedän, juodaan sitä muuallakin ja on se ongelma muuallakin kuin täällä.)

Syvällisempää analyysia kokoelmasta löytyy Mari A:n ja Valkoisen kirahvin blogeista.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Rannela, Terhi: Yhden promillen juttuja (Otava 2012)
Kansi: ? (Taas se tarra!)

Scarlettin puvussa

Yhdeksänkymmentävuotias, vaaleansiniseksi maalattu puutalo seisoo Pajukujan päässä. Hevoskastanja ja tuuheat havupuut antavat harjakattoiselle talovanhukselle suojaa. (Aloituskappale s. 7)

Terhi Rannelan nuortenromaani Scarlettin puvussa valikoitui luettavakseni lähinnä siksi, että halusin lukea Rannelalta jotakin ja jatkaa tutustumistani nuortenkirjamaailmaan. Kirjan päähenkilö, lukiolaistyttö Viivi, on hieman erilainen nuori: hän rakastaa vanhoja klassikkoelokuvia - etenkin jos niiden pääroolissa on Vivien Leigh - ja tekee itse vaatteensa. Hän myös bloggaa pukeutumisestaan ja muusta elämästään.

Viivin maailma romahtaa, kun hän saa kuulla "poikaystävänsä" Akin menneen kesällä kihloihin mitättömän näkymättömän Olivian kanssa. Kamalinta ei kuitenkaan ole se, että Viivin ja Akin on-off-seurustelusuhde on lopullisesti ohi, vaan se, että Viivi menettää samalla vanhojentanssiparinsa. Vanhojentanssit kun ovat Viivin sen hetkisen elämän tärkein tapahtuma, eivätkä vähiten täydellisen Tuulen viemää -mekon takia. Kuvio muuttuu, kun Viivin elämään saapastelee paha poika Pohojanmaalta, ärsyttävä mutta komea Reko. Lisäksi mukana on paljon tärkeitä ihmisiä äidistä ja isoäidistä ystäviin - ja onpa heti alkukappaleessa mainitulla talollakin osuutensa tarinassa.

Scarlettin puvussa on melko perinteinen tyttökirja, jonka voi lukea intertekstinä Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaanille. Viivin, Akin ja Rekon kolmiodraama on kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin konsanaan. Kirjan voi toki lukea, vaikkei tietäisi Vivien Leigh'stä ja Tuulen viemästä mitään, mutta saa siitä kyllä enemmän irti jos tietää. Toisaalta Scarlettin puvussa voi toimia innostajana: leffan voi vuokrata tai ihan vain googlata kukas ja mikäs se Vivien Leigh olikaan.

Kirjan kieli tuntui aluksi melkoisen tönköltä, mutta alun kankeuden jälkeen se notkistui - tai sitten vain totuin siihen. Kielestä ja tietystä kliseisyydestä huolimatta (Ehkä nuortenkirjoista vain pitää löytyä tietyt elementit?) pidin romaanista. Ei se mikään tajunnan räjäyttävä teos ole, mutta varsin toimiva ja mukava kirja tytöille. Plussaa kirja saa loppuratkaisustaan, joka ei ollut sitä mitä odotin. Kliseisyydestä on siis pyritty jossain määrin eroon. Kirjaa voisi hyvin suositella yläkoululaisille tytöille. Sain kerran kirjakaupassa neuvon, että lapset ja nuoret haluavat lukea paria vuotta itseään vanhemmista. Kyllähän se varmasti näin on. Minä en tainnut enää yläasteella lukea nuortenkirjoja vaan mielenkiintoisempaa oli Catherine Cooksonin kartanoromantiikka..

Rannelan romaanista voi lukea lisää mm. Sallan, Jossun ja Saran blogeista.

Rannela, Terhi: Scarlettin puvussa (Otava 2011)

Kansi: Pietari Posti (omassa kappaleessani nimi ei näy, mutta bongasin sen Saran tekstistä)

Tähystäjäneito (Kuparisaari 1)

Pidän melko paljon fantasiakirjallisuudesta, vaikka en voikaan sanoa tuntevani sitä kovinkaan laajasti. Siinä kuitenkin kiehtoo se, että kirjoissa on kunnollinen, yleensä mukaansatempaava tarina. Rakastan hyviä tarinoita! Kotimainen fantasia on tähän asti ollut minulle kuitenkin täysin tuntematon alue, mutta jos se on lähellekään yhtä tasokasta kuin Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Tähystäjäneito, on sillä uusi ystävä.

- Hyvää syntymäpäivää, tyttäreni, ruorinainen Blagorodna toivotti ja johdatti kaksi neitoa pieneen huoneeseen, jossa he eivät olleet koskaan aikaisemmin käyneet. Tytöt olivat kyllä kuulleet hovin aarrekammiosta, mutta sinne ei ollut lupa mennä eikä sinne niin vain livahdettukaan. Aarteita säilytettiin paksun oven ja monen lukon takana.

17-vuotias sarmatialainen tähystäjäneito Amaya saa ensimmäisen edustustehtävänsä: hänen on matkustettava Khalkoksen saarelle sen edesmenneen johtajan, isä Romanin hautajaisiin. Sarmatialaisten täytyy osallistua hautajaisiin, sillä maiden väliset kauppasuhteet edellyttävät sitä. Sarmatia nimittäin ainoana valtiona ostaa Khalkokselta louhittavaa kuparia. Khalkoksella Amayan oppaana toimii hovin neuvonantaja Miroslav, joka esittelee khalkkidien maata valtiovieraalle jokseenkin vastahakoisesti. Tähystäjäneito suoriutuu tehtävästään varsin mallikkaasti, mutta Khalkoksen hovilla, Korkealla puolisolla ja tämän pojilla, on hänen varalleen suunnitelmia, jotka mutkistavat hänen kotiinlähtöään ja lopulta muuttavat hänen elämänsä täysin. 

En aluksi pitänyt Amayasta ollenkaan. Hän vaikutti todella naiivilta 17-vuotiaaksi. Hän kuitenkin kasvaa kaiken kokemansa ja näkemänsä myötä aikuiseksi valtiovierailunsa aikana. Minua ilahdutti erityisesti se, että vaikka hän näennäisesti tyytyy kohtaloonsa, koska ei voi sillä hetkellä muutakaan tehdä, kytee hänen sisällään voimakas halu tehdä oikein ja vastarintaa. Alun perin pelkäksi pelinappulaksi kaavailtu tyttönen osaakin tehdä omia siirtoja.

Toinen minua ilahduttava seikka on se, että kirjassa naiset ovat hyvin vahvoja. Khalkoksella naisten asema on heikko, ja heitä pidetään miehiä tyhmempinä. Heitä ei esimerkiksi kannata kouluttaa. Sarmatiassa taas naiset ovat vahvoja. Valtiota johtaa ruorinainen Blagorodna ja hänen miehensä on perämies Neofit. Jopa nimitykset kertovat naisten vallasta. 

-Sarmatiassa naiset purjehtivat, käyvät kauppaa, opettavat ja toimivat kirjureina, eikä siinä ole mitään merkillistä.

--

Amaya ajatteli, että läksyttäisi Miroslavin kunnolla. Niinkö mies oli Amayastakin ajatellut? Että hänen ajattelunsa ylsi juuri ja juuri lehmän tasolle, jos sillekään? Amaya päätti näyttää kyläläisille, että tytöt oppivat siinä missä pojatkin ja että oli vääryys, jos puolet Khalkoksen kansasta oli oppimatonta ja tietämätöntä. 

Kuparisaari-fantasiatrilogian aloitusosassa on paljon tärkeitä teemoja: politiikan valtapelit, alistaminen, naisten asema. Mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Jokainen ajaa omaa asiaansa. Toisten asia on henkilökohtainen, toiset haluavat hyvää myös muille. 

Tähystäjäneito on nuortenkirja, minkä huomaakin tietyssä keveydessä asioiden (esim. politiikan) käsittelyssä. Pidin kyllä kirjasta kovasti ja sen tarina imaisi yllättävillä juonenkäänteillä mukaansa. Takakansitekstissä kirjan luvataan yhdistelevän seikkailua, huumoria ja romantiikkaa. Onneksi romanttinen juonne on tavallaan vain sivuosassa, vaikkei se vähäinen olekaan. Onneksi sen tähden, että romanttista fantasiaa nuorille on jo kirjatolkulla. Odotan innolla seuraavaa osaa, jonka pitäisi ilmestyä syyskuussa.

Haasteet: Lasten linnoitus -haaste, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100

Kanto, Anneli & Rannela, Terhi: Tähystäjäneito (Karisto 2011)

ps. Trilogialla on myös nettisivut kuin Twilightilla konsanaan.