Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

Veronica Roth: Kapinallinen (Outolintu 2)

Hän on mielessäni heti kun havahdun. 

Will. 

Ennen kuin avaan silmäni, näen taas miten hän kaatuu asvaltille. 

Kuolleena. 

Minun takiani. (Aloitus s. 6)

Luin elokuussa Outolintu-trilogian ensimmäisen osan, Outolinnun. Halusin lukea seuraavatkin osat ja tiesinkin heti, mitä Elisa Kirjan scifi- ja fantasiakampanjasta* valitsisin: trilogian toisen osan, Kapinallisen. Jo jokin aika sitten lukemani Kapinallinen oli samalla myös ensimmäinen romaani, jonka luin kesällä hankkimallani Kobo e-lukijalla.

Kapinallinen jatkaa suoraan siitä, mihin Outolintu tarinan jätti. Tris ja Tobias joutuvat pakenemaan ja etsimään liittolaisia muista osastoista, kun Terävästä on tullut Uskaliaan vihollinen. Tris on joutunut tekemään rankkoja valintoja, jotta hän itse tai hänen läheisensä pelastuisivat, jäisivät henkiin. Eivätkä vaikeat valinnat tietenkään tähän lopu. Tris joutuu lopulta miettimään omaa suhdettaa Tobiakseen. Valehdella ja pettääkö hänet, jotta totuus tulisi ilmi vai unohtaako totuus, jotta he voisivat edelleen olla yhdessä?

Kapinallisen juoni vetää samalla tavalla kuin trilogian ykkösosankin. Tapahtumia on paljon ja tarina onkin todella vauhdikas. Jopa siinä määrin, etten enää ihan tarkalleen muista, mitä kirjassa tapahtuikaan. Täytyy sanoa, että tämä toinen osa kärsii vähän trilogian kakkososa -taudista. Toinen osa on nimittäin minun kokemukseni mukaan usein ensimmäistä osaa huonompi. Olin heti alussa jättää kirjan kesken. Se ei tosin johtunut itse tarinasta vaan siitä, että alussa kieli tuntui todella tökeröltä - etenkin dialogissa. Tunne meni kuitenkin ohi. En tiedä, johtuiko se kielen yhtäkkisestä paranemisesta vai siitä, että juoni tempaisi mukaansa. Epäilen jälkimmäistä.

Luin Kapinallisen tosiaan e-kirjana. Uskon, että sekin vaikutti jonkin verran lukukokemukseen. Vaikka lukeminen lukulaitteesta on helppoa, niin ei ruudulta lukeminen ole aivan sama asia kuin fyysisen kirjan lukeminen. Pitänee vielä totutella. 

Niin ja vaikka kirja ei täydellistä lukukokemusta tarjonnutkaan, odotan tammikuussa ilmestyvää trilogian päätösosaa, Uskollista. Pitäähän minun saada tietää, miten tarina päättyy.

* Elisa Kirja tarjosi valikoimistaan kaksi fantasia- tai scifikirjaa sähkö- tai äänikirjaformaatissa.

Roth, Veronica: Kapinallinen (e-kirja Elisa Kirja 2014 [Otava 2014])

Englanninkielinen alkuteos: Insurgent (2013)

Suomentanut Outi Järvinen

Nuortenkirjahittejä ja muita kuulumisia

Blogi on taas kesän vähäisen bloggausinnostuksen jälkeen jäänyt tahattomalle tauolle. Kirjoja olisi blogattavaksi, mutta enpähän vain ole saanut aikaiseksi. Olen aloittanut montakin tekstiä mutta jättänyt ne syystä tai toisesta kesken. Lukeminen maistui kesällä ihan hyvin mutta viime aikoina töiden alku on vienyt aikaa ja energiaa. Täytynee vain antaa itselle lupa kirjoitella tänne aina silloin tällöin. Kokonaan kun en tahdo blogiani kuopata.

Luin heinä- ja elokuussa kaksi nuortenkirjaa, joista on kohkattu mediassa paljon, koska niistä on vähän aikaa sitten tehty elokuvaversiot. Nämä tapetilla olleet nuortenkirjat (ja -elokuvat) ovat tietysti John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Veronica Rothin Outolintu. Kirjat ovat olleet myös blogeissa paljon esillä, mutta työnnänpä silti minäkin vielä lusikkani tähän soppaan. Kirjat ovat aivan erilaisia eikä niillä ole mitään yhteistä, paitsi se että ne ovat oikeinkin oivallisia opuksia ja että niistä on ne elokuvat. Silti ajattelin mahduttaa ne samaan postaukseen. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. (Aloitus s. 11)

Hazel Lancaster on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Sen takia hän ei käy koulua eikä hänellä juuri ole sosiaalista elämää. Äiti kuitenkin pakottaa tytön vertaistukiryhmään, jossa Hazel tapaa Augustuksen, joka on tullut sinne ystävänsä tueksi. Augustuksellakin on syöpätausta, mutta hän kuuluu jo melkein voittajiin. Ei nuortenkirjaa ilman rakkaustarinaa: Hazel ja Augustus rakastuvat toisiinsa ja muuttavat toistensa elämän.

Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit minun sydämeni. (s. 193)

Romaanin aihe on vakava, ankea ja kurja, mutta romaani itsessään ei sitä ole. Kirja kuvaa realistisesti syöpälasten elämää sairaalakäynteineen ja kipuineen, mutta sillä ei mielestäni mässäillä tai maalata kauhukuvia. Kaiken kaikkiaan romaania värittää toivo. Toivo, vaikka kaikki eivät selviä menetyksittä. Kuivin silmin ei lukijakaan kirjan kanssa selviä. Paljon tuli taas ajattelemisen aihetta. Onhan se hyvä, että kirjallisuus herättelee pohdiskelemaan elämää ja kaikkea, mitä se voi tuoda eteen. Nuorille yksi tämän kirjan opetus lienee muistutus siitä, ettei kukan ole täällä ikuisesti. No, ihan hyvä se on meidän aikuistenkin välillä muistaa. Toisaalta kenelläpä meistä ei ole lähipiirissä jotakuta syöpään sairastunutta tai sitä sairastavaa.

Veronica Roth: Outolintu

Rothin Outolintu oli minulle positiivinen yllätys. Kyseessähän on taas yksi nuorille suunnattu dystopiatrilogia. Kirjassa maailma on muuttunut niin, että ihmiset on jaettu sodan välttämiseksi osastoihin: vaatimattomiin, sopuisiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Nuoret valitsevat 16-vuotiaina, mihin osastoon haluavat kuulua. Päätös ei ole mikään pieni juttu, vaan se koskee koko loppuelämää. Jos nuori haluaa vaihtaa osastoa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaikki vanha pitää jättää taakseen - myös oma perhe.

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. (Aloitus s. 5)

Beatricella ja hänen veljellään Calebilla on valintaseremonia edessään. Molemmat käyvät tietämättään samaa kamppailua: Mitä haluan? Mitä uskallan? Mikä on minun tieni? Jotta tarinassa olisi ylipäätään mitään aineksia, niin totta kai Beatrice hyppää tuntemattomaan, valitsee jotakin muuta kuin sen mihin on tottunut. Hänestä tulee Tris, uskalias. Uskaliaiden koulutus on kova, rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Kaikkein hankalinta on kuitenkin oppia erottamaan toisistaan ne joihin voi luottaa niistä jotka yrittävät päästä ohitse hinnalla millä hyvänsä.

Outolintu ei ehkä voi juhlia poikkeuksellisen onnistuneella kielellä, mutta tarina on huikea ja koukuttava. Pakko oli minunkin taas lukea yötä myöten.

Kirjoitin aluksi, ettei näissä kirjoissa ole mitään yhteistä. Olin itse asiassa väärässä. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on erilainen kuin muut ja molemmissa se voi koitua heidän kohtalokseen. Kummassakin kirjassa, myös Outolinnussa, on keskeisenä elementtinä rakkaustarina, joka on jotenkin hankala mutta voimakas.

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013)

Englanninkielinen alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)

Suomentanut Helene Bützow

Kansi kuvineen: Sofia Scheutz Design

Roth, Veronica: Outolintu (Otava 2014)

Englanninkielinen alkuteos: Divergent (2011)

Suomentanut Outi Järvinen

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan blogisuosio on pitänyt minut tähän asti erossa miehen tuotannosta. Tai no, onhan hyllyssäni ollut yksi teos, Katoamispiste, mutta en ole halunnut sitä lukea. Siihen on syynä se, että välttelen kirjoja, joita yleisesti hypetetään. Haluaisin nimittäin lukea ilman ennakko-odotuksia. Toisinaan on myös niin, etten juurikaan välitä näistä suuren suosion saavuttaneista kirjoista. Haahtelan kohdalla tilanne oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että hänen kirjoistaan ja kirjoitustyylistään oletin jopa pitäväni. Ajattelin hänen olevan minun kirjailijani.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää. (Aloituskappale s. 7)

Kohtaaminen ranskalaisen naisen kanssa Bulevardilla muuttaa päähenkilön elämän suunnan. Mies onkin ollut hieman hukassa. Ottanut vastaan potilaitaan mutta prosessoinut samalla itse eroaan, mikä ei kuitenkaan ole edennyt. Nainen esittelee mysteerin, johon liittyy hänen kadonnut ex-miehensä ja suomalainen edesmennyt kirjailija Raija Siekkinen. Kukaan ei sano miehelle, että hänen pitäisi sekaantua asiaan, mutta hän tulee silti sekaantuneeksi. Ei osaa jättää mieltään kiihottavaa , hypätä pois tarinasta kesken kaiken.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, sillä Raija Siekkisen elämä on totta. Kaikki muu voisi olla totta. Fyysisesti kirja on pieni, mutta se sisältää niin paljon. Parasta on tunnelma. Verkkainen, mutta paljonpuhuva. Mutta myös tarina. Miten se on rakennettu, hiljalleen, vähitellen avautuvaksi.

Olen jokseenkin sanaton, mutta kyllä.

Kyllä. Haahtela on minun kirjailijani. 

Haahtela, Joel: Katoamispiste (Otava 2010)

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Ostettu omaan hyllyyn 

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Essi Tammimaan fantasiaromaani Noaidin tytär kiinnitti huomioni jo kustantamon syyskuvastoa virtuaalisesti selatessani. Ja miksei olisi kiinnittänyt kun luvassa on saamelaista mytologiaa ja jännitystä reaalimaailmaan yhdistävä tarina. Innostun aina näistä mytologiaa tai kansanperinnettä hyödyntävistä teoksista.

Olen oikeastaan ihan tavallinen 16-vuotias tyttö. Yhtä asiaa lukuun ottamatta. Olen alkanut nähdä näkyjä. (Aloituskappale s. 7)

Samaan aikaan kun Aura aloittelee lukiota, hän alkaa nähdä näkyjä. Niissä sudet hiippailevat ja puukot viuhuvat. Aura siirtää näyt paperille ja ymmärtää ennen pitkää kirjoittaneensa kirjan. Kun kirja julkaistaan, huomaa tyttö joutuneensa takaa-ajon kohteeksi. Miksi ihmeessä? Ja miksi näkyjen tyttö onkin yhtäkkiä olemassa? Ja miten Auran lempibändin laulaja, Paju, liittyy tähän kaikkeen?

Noaidin tytär on todella jännittävä kirja. Minua melkein pelotti ruveta nukkumaan sitä luettuani. Tapahtumia on paljon, ja muutamassa kohdassa en ihan pysynyt perässä. Tuntui että jotakin jäi välistä. Jotakin tärkeää, joka olisi selventänyt, miksi mennään minne mennään. En usko, että tuo tunteeni olisi johtunut huonosta lukemisesta, sillä näitä muutamaa kohtaa tavasin useampaan otteeseen enkä silti päässyt kärryille.

Toinen minua lukiessani häirinnyt seikka oli kirjassa käytetty kieli. Se on toisinaan jotenkin liian paksua, liian mietittyä, liian yritettyä. Etenkin verbit ja adjektiivit hyppäsivät silmilleni. Voiko teksti olla liian kuvailevaa? 

Lintujen kaulat letkahtavat, kun nyöri kiertyy puiden väliin viritetyn köyden ympärille. Siihen linnut jäävät ketkottamaan. (s. 129) 

– – 

Taivas on umpea ja kalsa. (s. 129) 

– – 

Nuoli olisi osunut jompaankumpaan meistä, jos Paju ei olisi raakkaissut minua mukanaan lattialle. (s. 140)

Muutamaa edellä mainittua asiaa lukuun ottamatta Noaidin tytär on mukiinmenevä nuortenkirja. Pidän erityisesti tuosta saamelaismytologian esille tuomisesta. Lisäksi eri ihmissuhteiden kuvaus on hyvää. Auralla on kaksi kaveria, joiden kanssa hän on täysin erilainen. On myös Markus, lapsuudenystävä, joka ehkä haluaisi olla muutakin. Isä on luhistunut surussaan ja äitiä ei ole. Äiti on kadonnut ja sen takia isä on hiljaa. Ei osaa tuoda tunteitaan julki. Tässä ympäristössä Auran pitäisi selvitä ja aikuistua. Ja ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkauselämässä.

Noaidin tytär aloittaa trilogian. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavissa osissa etenee. Väittäisin nimittäin, että tämän ensimmäisen osan voi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan enää mitään, eikä lopussa ollut selkeää koukkuakaan. Sellaista, joka ehdottomasti edellyttäisi seuraavan osan tulemisen. No, okei. Kyllähän se nyt vähän on kuumottavaa, että tarinan pahis jääkin väijymään sopivaa hetkeä paluulleen.

Tammimaa, Essi: Noaidin tytär (Otava 2013)

Kansi: Tekijää ei mainita

Arvostelukappale

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game sekä Nörtti 2: Next Level

Aleksi Delikourasin ensimmäinen Nörtti-kirja herätti mielenkiintoni valikoituessaan viime vuonna mukaan Finlandia Junior -karkeloihin. Tänä vuonna ilmestyi sarjaan toinen osa, joten lukaisin ne sitten peräkkäin. Nörtit kiinnostivat, koska olen lukenut aika vähän pojille suunnattua nuortenkirjallisuutta ja pojille on aina paljon vaikeampi löytää sopivaa luettavaa kuin tytöille.

Molemmat Nörtti-kirjat, New Game ja Next Level, kertovat kahdeksasluokkalaisesta DragonSlayer666:a. Drago käyttää suurimman osan ajastaan erilaisiin tietokone- ja konsolipeleihin. Kirjoissa pelataan siis paljon ja viitataan muutenkin usein erilaisiin peleihin. Ja niissä kohdin minä useimmiten eksyin.

 New Game keskittyy Dragon kahdeksannen luokan syyslukukauteen, joka on pojalle suurta tuskaa ja kidutusta. Koulussa Dragoa kiusataan ja syytetään kouluampujaksi. Kotona äiti yrittää saada hänet tekemään muutakin kuin pelaamaan, ja äidin uusi mies, kreikkalainen Jorgos, on piikki Dragon lihassa.

25. heinäkuuta

Tänään mä rikoin kahta mun periaatetta. Ensimmäinen oli, etten mä koskaan rupea pitämään päiväkirjaa ja toinen, etten ikinä liity IRC-Galleriaan. Toisaalta mä en olekaan mikään periaatteen mies. Mun mielestä periaatteet on tarkoitettu idiooteille, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin keksiä typeriä sääntöjä, jotka rajoittaa niiden ja muiden elämää. Jos mä saan hyvän syyn rikkoa periaatetta, teen sen saman tien. Päiväkirjaa rupesin pitämään ihan vain sen takia, että jos mutsi näännyttää mut nälkään, poliisi löytää mun päiväkirjat ja koko maailma näkee, miten väärin mua on kohdeltu. (Aloituskappale s. 9)

Kirja on hauska mutta samalla myös todella järkyttävä, sillä se näyttää, miten julmia yläkouluikäiset nuoret voivat toisilleen olla. Kiusaaminen voi nimittäin saada todella vakavia muotoja aina väkivallasta nolaamiseen ja vääriin, todella vakaviin syytöksiin.

Next Levelissä Dragon luokka lähtee luokkaretkelle Kreikkaan. Ja tietysti hänen isäpuolensa Jorgos lähtee valvojaksi mukaan. Kakkososassa Dragon kiusaaminen ei enää saa niin suuria mittasuhteita ja muutenkin hänen elämästään tulee hieman siedettävämpää. Ainoa, mikä ei suju, on ihanan Fetasalaatin saaminen tyttöystäväksi.

1. tammikuuta

Mä juoksin niin kovaa kuin pystyin. Mulla oli panokset loppu ja aseena pelkkä puukko. Mä kuulin, miten laukaukset seurasivat mun askeleita. Onneksi mä ehdin vanhan kivirakennuksen taakse piiloon. Lunta pyrytti niin sakeasti, että oli lähes mahdotonta nähdä eteensä. (Aloitus s. 9)

Toinen osa ei ole ihan niin synkkäsävyisen julma kuin ensimmäinen osa, sillä Dragon kiusaaminen on jäänyt vähemmälle. Ei hän edelleenkään ole järin suosittu muttei ihan täysin hyljeksittykään. Dragon lisäksi kiusaajat ovat löytäneet muitakin uhreja. Riemukkuutta kirjaan tuo kreikkalaisen kulttuurin kuvaus, jota olisi voinut olla enemmänkin – Kreikassa kun ollaan. Nyökyttelin kuitenkin muun muassa kreikkalaiselle liikennekäyttäytymiselle ja miesten machoudelle. 

Molemmat kirjat ovat päiväkirjamuodossa, joten tapahtumiin päästään käsiksi Dragon näkökulmasta. Päiväkirjamuoto on melko yllättävä rakenneratkaisu pojille suunnatussa kirjassa, sillä väittäisin oman empiirisen aineistoni (tekstilajioppitunnit yläkoulussa) valossa, että päiväkirja on tekstilajina vieras yläkouluikäisille pojille. He eivät kirjoita omaa päiväkirjaa eivätkä sellaisia lue, elleivät sitten salaa siskojensa kirjoituksia. 

Tavallaan päiväkirjamaisuus toimii romaaneissa kohtuullisen hyvin. Silti koin lukiessani, etten päässyt tarpeeksi hyvin Dragon pään sisälle. En kyennyt samaistumaan häneen ollenkaan. Johtunee varmaankin osin siitä, että olen kirjalle täysin väärää kohderyhmää. En ensinnäkään ole yläkouluikäinen poika ja toisekseen en ymmärrä tietokonepeleistä juuri mitään. Silti molemmat Nörtit olivat mukavia lukukokemuksia.

Äskettäin on Nörttinsä (1 ja 2) lukenut myös Maija.

Delikouras, Aleksi: Nörtti: New Game (Otava 2012)

Kansi: ?

Delikouras, Aleksi: Nörtti 2: Next Level (Otava 2013)

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Joyce Carol Oates: Syntipukki

Oli tavallinen tammikuun iltapäivä, torstain, kun ne tulivat hakemaan Matt Donaghya. (Aloituskappale s. 9)

Joyce Carol Oatesin nuortenromaani Syntipukki on tarina siitä, kuinka väärinkäsitys voi saada valtavat mittasuhteet ja siitä kuinka puolihuolimaton sana saa aikaan tapahtumien vyöryn, joka jättää jälkensä kaikkiin osallisiin. Mutta se on myös romaani ystävyyden voimasta, erilaisuudesta ja siitä, miten kamalinkin asia yleensä selviää jollakin tavalla.

Lukiolaispoika Matt Donaghy joutuu pahoihin hankaluuksiin, kun hänen sanotaan uhanneen räjäyttää koulun ja tappaa mahdollisimman monta ihmistä. Yhtäkkiä huhua on mahdoton pysäyttää eikä kukaan usko Mattia tämän vakuutellessa vain vitsailleensa. Vain tyttö nimeltään Ursula, Rumaksi Ursulaksi haukuttu, kyseenalaistaa väitteiden todenperäisyyden. 

Kirja on teemoiltaan melko perinteinen nuortenkirja, sillä siinä käsitellään rohkeuden lisäksi ihmissuhteita (perhe, ystävät, ihastuminen) ja koulukiusaamista. Näiden lisäksi otetaan kantaa ajankohtaiseen asiaan: kouluampumisiin ja niiden uhkaan. Tämän aiheen kautta saa koulukiusaaminen kirjassa hirvittävän valtavat mittasuhteet ja se itse asiassa laajenee jo lähes vainoksi.

Syntipukki jää mieleen aiheensa takia. Tarinassakin on hetkensä, mutta sanoisin sen olevan vain ihan ok. Koko väärinkäsitysvyyhdin selviämistä on mielenkiintoista seurata. Sen sijaan Mattin ja Ursulan suhteen kehittymisessä ei ole mitään uutta vaan se etenee hyvinkin ennalta arvattavasti. Vahvimmillaan teos on käsitellessään erilaisuutta, kuten Valkoinen kirahvikin toteaa. Ruma Ursula on erilainen kuin muut, mutta kovettaa itsensä ja kohtaa koulumaailman roolissa. Kukaan ei tiedä, millainen Ursula on oikeasti tuon roolin takana. Matt taas on eräs koulun suosituimmista pojista, kunnes hänestä tulee uhkauksen myötä terroristi, erilainen, kiusattu. Kiusaaminen pudottaa Mattin naamion, Suurisuun, sillä hän on paistatellut suosiossa muuna kuin omana itsenään. Sinänsä mielenkiintoista, että sekä suositun että hyljeksityn tarvitsee olla joku muu, pitää roolia yllä.

Tämä oli ensimmäinen tutustumiseni Joyce Carol Oatesin tuotantoon. Vaikka Syntipukki täysillä innostanutkaan, niin olen vielä aikeissa tutustua hänen aikuisille suunnattuihin romaaneihinsa. Sen verran olen niistä kehuja kuullut ja lukenut. 

Oates, Joyce Carol: Syntipukki (Voltti-sarja, Otava 2002)

Englanninkielinen alkuteos: Big Mouth & Ugly Girl (2002)

Suomentanut Nora Schuurman

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Eve Hietamies: Yösyöttö

Kuva: Otava

Olen kuullut paljon kehuja Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista, ja useampi ystäväni on kehottanut minua sen lukemaan. Tottahan sen silloin tbr-listalleni lisäsin ja tietysti nappasin sen mukaani, kun se kirjastossa kohdalle sattui.

Kun ovi kolahti kiinni, ne kääntyivät katsomaan.Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapaset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin, että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy. (Aloitus s. 7)

Antti Pasasen elämässä tuntuu kaikki olevan mallillaan: työ toimittajana on mielenkiintoista, on oma asunto, vaimo raskaana ja kaikki muut kliseet hyvästä, tavoiteltavasta elämästä. Kaikki kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun vaimo masentuu jo ennen synnytystä ja häipyy lopulta heti synnytyksen jälkeen ja jättää pienen tuhisevan nyytin Antin hoteisiin. Alkaa samaan aikaan hulvaton ja sydäntäsärkevä taistelu selviytymisestä - eihän miehillä ole niitä äitigeenejä, joiden avulla kaikki vauvan hoitoon liittyvä olisi selvää (no, ei se kaikki äideillekään ihan annettuna tule).

Pojasta tulee Paavo ja Antista koti-isä, joka neuvolan Ullan työntämänä alkaa käydä muskarissa ja oppii pikkuhiljaa verkostoitumaan muiden vauvoineen kotona olevien (äitien) kanssa. Ongelmatonta ei urasuuntautuneen miehen muuttuminen vauvan ainoaksi huoltajaksi ole, vaan kipupisteitä on paljon. Antti joutuu selviytymään Paavon kanssa melko pitkälti yksin, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista turvaverkkoa. Oman lisänsä tuo tietysti välienselvittely Pia-vaimon, Paavon äidin kanssa.

Kirjaa on kehuttu hauskaksi ja hyväksi kuvaukseksi vauva-arjesta, ja se tarjoaakin helppoja samaistumiskohteita. Niitä löysin roppakaupalla, sillä vauva-arki ei ole meillä vielä kovin kaukaista historiaa. Silti en kokenut kirjaa kovin hauskana, vaan lähinnä kauhistelin ensinnäkin sitä, millainen Paavon elämästä tulee ilman äitiä ja toiseksi säälin Anttia, joka joutuu selviämään yksin. (En siis siksi, että Antti on mies eikä tiedä miten selvitä joka ongelmasta vaan koska tiedän, että vauvan kanssa yksin selviäminen ei todellakaan ole helppoa.) Voin myöntää, että itkin kirjaa lukiessani useammin kuin nauroin.

Hietamies käsittelee aiheitaan kaunistelematta mutta lempeästi. Vaikka kirja herätti tunteita ja oli viihdyttäväkin, ei se nouse parhaiden joukkoon tänä vuonna. Ehkä se olisi kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Kirjassa käsitellään kuitenkin tärkeitä asioita ja jo sen takia se on lukemisen arvoinen. Aion myös lukea Yösyötön jatko-osan, viime vuonna ilmestyneen Tarhapäivän, kunhan se sattuu kohdalle.

Yösyöttöä on luettu blogeissa paljon, viimeisimpänä Kujerruksissa. Lurun bloggauksen lopussa on linkki monen muun juttuun.

Osallistun kirjalla Avioliittojuonia-haasteeseen, sillä Antin näkökulmasta kirjassa käsitellään aviokriisiä.

Hietamies, Eve: Yösyöttö (Otava 2010)

Kansi: ? 

Lainattu kirjastosta

Beth Revis: Miljoona aurinkoa (Across the Universe)

"Tämä ei tule olemaan helppoa", minä mutisen ja tuijotan raskasta, konehuoneeseen johtavaa metalliovea Varjeluksen Huoltotasolla. Näen sumeassa peilikuvassani Vanhimman tummat silmät, kuten hetkeä ennen hänen kuolemaansa. Näen suupielissäni Orionin pienen hymyn, kuten silloin kun hän iloitsi Vanhimman kuolemasta. Jossain kloonattujen piirteitteni takana, kaikkien minua edeltäneiden Vanhimpien piirteiden takana täytyy olla jotakin, mikä on vain minun, jotakin ainutlaatuista, jotakin mikä ei ole peräisin kaksi kerrosta alempana olevasta genetiikan laboratoriosta. (Seuraaja, aloituskappale s. 7)

Kuva: Otava

Luin viime vuonna Beth Revisin Across the Universe -trilogian ensimmäisen osan ja koska pidin siitä paljon, oli ilmiselvää, että jatkan sarjan parissa heti kun toinen osa ilmestyy. Miljoona aurinkoa -nimeä kantava kakkososa jatkaa tarinaa siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Vanhin on kuollut ja niinpä Seuraaja on uusi Vanhin. Hän ei kuitenkaan tahdo johtaa alusta edeltäjänsä ottein vaan lakkaa esimerkiksi huumaamasta asukkaita. Valitettavasti ongelmia alkaa ilmetä heti, kun asukkaat saavat tietoisuutensa ja tahtonsa takaisin, ja alus alkaa luisua sekasortoon.

Tämäkin kirja etenee ykkösosan tavoin vuoronperään Seuraajan ja Amyn näkökulmasta. Siinä missä Varjelus on kaikki, mihin Seuraaja on tottunut, on Maasta tulleella Amyllä suuria vaikeuksia sopeutua elämään Varjeluksella. Lisäongelmia aiheuttaa se, että aluksen asukkaat pitävät häntä erilaisuutensa takia friikkinä ja syypäänä kaikkiin ongelmiin. Amy painiskelee myös tunteidensa kanssa: hän ei osaa määritellä itseään ilman vanhempiaan, ilman Maata. Hän ei myöskään tiedä, mitä tuntee Seuraajaa kohtaan.

Tämän kirjan suurin ongelma on se, etteivät Seuraajan ja Amyn äänet eroa toisistaan riittävän paljon. Lukiessani en aina heti tiennyt kumpi on äänessä, ellei puheenaiheena ollut esimerkiksi aluksen johtaminen, mikä on selvästi Seuraajan heiniä. Jouduin useamman kerran tarkastamaan, kumman nimi luvun otsikkona on. Se jos mikä häiritsee lukukokemusta.

Toisaalta sanoisin, etteivät päähenkilöt vedä vertoja juonelle. Amy ja tässä kirjassa myös Seuraaja vaikuttavat tylsiltä hahmoilta. Onneksi sillä ei niinkään ole väliä, sillä tapahtumat ovat päähenkilöitäkin keskeisemmässä osassa. Kirja on todella jännittävä ja juonenkäänteet ovat yllättäviä. Amy ja Seuraaja selvittelevät tahoillaan omia ongelmiaan ja yrittävät ratkaista niitä parhaan kykynsä mukaan. Amy saa edellisessä osassa jäädytetyltä Orionilta vihjeitä, jotka selvitettyään hän saa tietää aluksen salaisuuden. Sen jälkeen hänen tulee tehdä valinta. Seuraajalla taas on kädet täynnä tyytymättömien asukkaiden kanssa, sillä kun ketään ei pakoteta töihin, alkaa tuottavuus laskea ja ruoka vähetä. Asukkaat alkavat myös muutaman kiihottajan myötä vastustaa Seuraajaa johtajana, mellakoida ja joku jopa murhaa hänen nimissään.

Kuten sanottua kirja on hyvin juonivetoinen, mutta en näe sitä pahana asiana. Etenkin kun juonenkäänteet ovat sellaisia kuin ne tässä ovat. Ainakaan minä en olisi suurinta osaa pystynyt arvaamaan. Revis myös tietää, kuinka trilogia rakennetaan. Kirja nimittäin loppuu sellaiseen kohtaan, että ihan pakko on se päätösosakin sitten aikanaan lukea.

Osallistun kirjalla Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen.

Revis, Beth: Miljoona aurinkoa (Across the Universe 2) (Otava 2013)

Englanninkielinen alkuteos: A Million Suns (2012)

Suomentanut Outi Järvinen

Etukannen kuva: Michael Frost

Arvostelukappale

Mila Teräs: Perhosen varjo

Kuva: Otava

Minun oli tarkoitus lukea Mila Teräksen nuortenkirjauutuus Perhosen varjo jo Blogistanian Kuopus -kisaa ennen, mutten millään ehtinyt. Ei se mitään, sillä parempi myöhään ja niin edelleen. Eikä kirja - odotuksista huolimatta - olisi hätyytellyt kolmen kärkeä.

- Linnea, sulle on tullut kirje, äiti huikkaa ovelta.Suljen selailemani nettisivun ja leiskautan katseeni äitiin, joka heiluttelee kädessään vaaleanviolettia kirjekuorta. (Aloituskappale s. 8)

Pian neljätoistavuotias Linnea kokee elämänsä hankalana: vanhemmat ovat eronneet ja hän on äitinsä kanssa muuttanut äidin uuden kamalan miesystävän luo eikä hänellä oikeastaan ole ystäviä. Lisäksi hän pitää itseään kauheana, lihavana, tyhmänä ja rumana, vaikka on kaikkea muuta. Linnean tuleva kesäloma näyttää jo etukäteen surkealta, mutta sitten hän saa isoäidiltään kutsun tulla viettämään kesää hänen luokseen Usvalaan. 

Linnea on aina pitänyt itseään ulkopuolisena ja ajatellut kuuluvansa ennemminkin jonnekin muualle. Hänen äitinsä on aina ollut hyvin vaitonainen oman sukunsa asioista eikä haluaisi nytkään päästää Linneaa Usvalaan. Suvun salaisuudet kuitenkin selviävät isoäidin luona, ja tyttö oppii samalla tuntemaan itseäänkin ja ymmärtää, mistä erilaisuus kumpuaa.

Romaanin vahvuuksia on ehdottomasti nuoren anorektikon ajatusmaailman kuvaaminen, sillä anorektikkohan Linnea on. Hän rankaisee itseään tyhmyydestä ja lihavuudesta kieltämällä itseltään syömisen lähes tyystin ja rääkkäämällä itseään kilometrien mittaisilla juoksulenkeillä. Suoraa syytä Linnean sairastumiseen ei kerrota, mutta varmasti kaikki hänen ongelmansa ovat sitä edesauttaneet.

Toinen mielenkiintoinen taso on kirjan maagisuus, joka ei kuitenkaan minuun täysillä kolahtanut. Pidän kovin fantasiakirjallisuudesta ja maagisesta realismista. Perhosen varjossa maagiset elementit ovat taustalla läsnä koko ajan, mutta Usvan kansan, keijujen, ja Linnean kohtaaminen jää hyvin lyhyeksi. Metsään menneiden tapaaminen ei muuta Linnean elämää niin paljon kuin voisi kuvitella, vaan enemmän sitä muuttavat uudet, tärkeät ihmiset, joihin hän Usvalassa ollessaan tutustuu. Ystävyydellä Valeriaan, ihastumisella Mikaeliin ja lähemmällä tutustumisella isoäitiin ja tämän luona asuvaan Hedvigiin on tervehdyttävä vaikutus. Usvan kansasta vihjaillaan alusta asti, mutta olisin halunnut tietää siitä vielä lisää. Ehkä odotin, että maagisuutta olisi ollut enemmän ja suoremmin esillä.

Saran mukaan kirja on yhtä aikaa kaunis ja herkkä kuin rankka ja raakakin. Teräs kirjoittaa kauniisti, mutten silti voi sanoa kirjaa kauniiksi. Sillä vaikka lopussa asiat alkavatkin selvitä, jäi minulle kirjasta päällimmäisenä mieleen Linnean ajatusten ahdistavuus, se miten hän inhoaa itseään, kiduttaa itseään. Myös kohtaaminen Usvan kansan kanssa muuttuu rumaksi, vaikkei se toki ole heidän syytään. Pidin kyllä kirjasta, mutta minulle siitä jäi Se Jokin uupumaan.

Teräs, Mila: Perhosen varjo (Otava 2012)

Kansi: ?

Ferenc Molnár: Koulupoikia

Unkarilaisen Ferenc Molnárin nuorille suunnattu 1880-luvun Budapestiin sijoittuva klassikkoteos Koulupoikia on julkaistu tänä vuonna Outi Hassin uutena suomennoksena. Romaani on ilmestynyt alun perin vuonna 1907 ja ensimmäinen suomennoskin jo 1913. Hassin esipuheen mukaan romaani saavutti heti ilmestyttyään suuren suosion ja kuuluu edelleen unkarilaisen peruskoulun lukemistoon. Se onkin kestänyt hyvin aikaa.

Varttia vaille yksi iltapäivällä, monen pitkän ja epäonnistuneen kokeilun jälkeen, tapahtui kemianluokan opettajanpöydällä kauan odotettu ihme: bunsenlampun värittömään liekkiin ilmestyi smaragdinvihreä juova sen merkiksi, että aivan niin kuin opettaja oli tahtonut todistaa, se kemiallinen yhdiste, jonka tuli värjätä liekki vihreäksi, todellakin värjäsi liekin vihreäksi. Täsmälleen samaan aikaan, varttia vaille yksi, juuri tuolla voitokkaalla hetkellä, rämähti naapuritalon pihalla soimaan posetiivi, ja tunnelman juhlallisuus oli tipotiessään. (Aloitus s. 11)

Paavalinkadun pojilla on leikkipaikkana eräs kaupungin laidalla sijaitseva maa-alue, rakentamaton tontti, grund. Poikien kentän ovat huomanneet muutkin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa majaansa pitävä poikajoukko päättääkin vallata grundin itselleen. Alkaa armoton valmistautuminen taisteluun. Jengit tunkeutuvat toistensa alueille, hiovat taistelutaktiikoita ja pyrkivät horjuttamaan toistensa taistelutahtoa. 

Koulupoikia on tavallaan jengikuvaus ja siitä tuleekin mieleen eräs suosikkini, S. E. Hintonin Me kolme ja jengi -teos, niin paljon kirjoissa on yhtymäkohtia. Toki eroavaisuuksiakin on, eikä niistä ole vähäisin se, että Koulupoikien pojat ovat aika pieniä ja ihan tavallisia koululaisia, jotka viettävät aikaa leikkien. Heidän tarkoituksensa ei ole paha eivätkä he toivo satuttavansa toisen jengin poikia, vaikka sodassa ovatkin. Valitettavasti seuraukset ovat toisinaan vakavat, vaikkei niin olisi tarkoitus.

Koulupoikia ei varsinaisesti voi kehuskella syvällisillä henkilöhahmoilla, mutta se tarjoaa kiinnostavan näkökulman ryhmädynamiikan ja ryhmän roolien tarkasteluun. Näennäisen kevyen käsittelyn alla kirjan tematiikka antaa myös tilaisuuksia pohdiskella oikeaa ja väärää erilaisissa tilanteissa sekä oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja ystävyyttä - koskettavakin se on.

Minua jäi hieman mietityttämään kirjan kertoja. Romaanissa nimittäin on hänkertoja, joka on kaikkitietävä, koska hän tietää muiden ajatukset ja tunteet. 

Geréb painoi päänsä alas. Hän oli valmistautunut koviin sanoihin, siihen että hänet ajettaisiin pois, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hänelle puhuttaisiin näin hiljaa ja alakuloisesti. Hänestä tuntui kauhealta, pahemmalta kuin jos häntä olisi lyöty. (s. 133-134)

Silti hän lukee itsensä Paavalinkadun poikiin kuuluvaksi. Häneen ei kuitenkaan viitata missään vaiheessa nimellä. On todella hämmentävää, että yksi pojista muka kykenisi näkemään muiden ajatuksiin.

Eikö kuulostakin täydelliseltä paikalta? Meille kaupunkilaispojille se oli paratiisi. Mitään sen jännittävämpää emme olisi osanneet edes kuvitella. Paavalinkadun tontin hieno tasainen kenttä kävi meille Villin lännen preeriasta. Takaosan saha sai olla kaikkea muuta: kaupunki, metsä, kalliovuori, miksi sen milloinkin ristimme. Eikä siellä ollut suinkaan suojaton olo. Suurimpien puupinojen päälle olimme rakentaneet linnakkeita. Bokan asia oli päättää, missä tarvittiin vahvistusta. Rakennustöitä johtivat Csónakos ja Nemecsek. Linnakkeita oli neljä viisi, ja jokaisella oli oma kapteeninsa. Armeijamme koostui kapteeneista, yliluutnanteista ja luutnanteista. Tavallisia sotamiehiä oli valitettavasti vain yksi. Yksi ainoa sotamies, joka pääsi osalliseksi kaikkien kapteenien, yliluutnanttien ja luutnanttien komennoista, kurinpalautuksista ja rangaistuksista. (s. 29)

Uuden suomennoksen lukeneita en pikaisella googlauksella löytänyt, mutta Jokke on lukenut Kivekkään version.

Molnár, Ferenc: Koulupoikia (Otava 2012)

Unkarinkielinen alkuteos: A Pál utcai fiúk (1907)

Suomentanut Outi Hassi

Teos on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1913 Matti Kivekkään kääntämänä ja Otavan kustantamana

Kansi: Timo Mänttäri

Onko kenelläkään muuten suositella jotakin uudempaa, nykyaikaan sijoittuvaa jengikuvausta? Tuo Hintoninkin teos on ilmestynyt jo 60-luvulla ja sijoittuukin niille main.