Kolme kirjaa äideistä

Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)

Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.

Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)

Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Laura Lähteenmäki: Annastiina

Oikealla, kaikkien soittajien takana istui rumpali. Pojalla oli pitkä, tumma tukka, joka oli sitaistu poninhännäksi niskaan. Tukan pituutta ei nähnyt tarkkaan, sillä suurimman osan konsertista poika istui hievahtamatta paikallaan ja tuijotti telineen nuotteja. Sitten kuin hidastetusti poika tarttui harmaisiin, pallopäisiin kapuloihin ja rämäytti ne muutamat rumpuosuudet, jotka Felix Mendelssohn oli suvainnut Skotlantilaissinfoniaansa kirjoittaa. Rummun ääni kaikui hetken aikaa kaikkien muiden soitinten yli, sitten viulut ja sellot nousivat aaltona ja peittivät rumpujen kumun. (Aloituskappale s. 7)

Laura Lähteenmäki näyttäisi olevan teini-ikäisten tyttöjen syvimpien tuntojen tulkki. Mielestäni hän on kirjassaan Annastiina tavoittanut päähenkilöidensä mielenliikkeet niin, että lukija pystyy samaistumaan heistä kumpaan tahansa. Lähteenmäki käyttää myös kaunista, kuvailevaa kieltä, jota on ilo lukea.

On konservatiivisen ydinperheen esikoistytär Anna ja vihertävän yksinhuoltajan tytär Stiina. Yhdessä tytöt ovat Annastiina. Yhdessä aina, erottamattomat. He pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin, heillä on samat mielipiteet. Yhdessä ollessaan he unohtavat muiden olemassaolon, maailmassa ei yksinkertaisesti ole muita kuin he kaksi. 

Yhdeksännen luokan kevätpuolella tyttöjen välit alkavat kuitenkin kiristyä. Molemmat alkavat hiljalleen venyttää itseään kauemmas toisesta. Toisella kestää kauemmin ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Toinen pyrkii tietoisesti irrottautumaan. Annastiina onkin ennen kaikkea kuvaus sekä liian kiinteästä ystävyydestä että siitä eroon pyrkimisestä, itsenäistymisestä – monestakin näkökulmasta. Samalla kirja tulee kuvanneeksi monia muitakin nuorten elämään liittyviä asioita koulunkäynnistä noloihin vanhempiin, haparoivista seurustelusuhteista muihin harrastuksiin. 

Kirjan sivuilla lukija pääsee tarkastelemaan tyttöjen välistä tilannetta vuorotellen kummankin tytön näkökulmasta. Tämä ratkaisu näyttää hyvin muun muassa sen, miten tytöt ajattelevat eri tavalla asioista toisen tietämättä. Se myös näyttää, miten toinen alkaa tietoisesti työntää toista luotaan. 

Haaste: Nykyajan tyttökirjat (Sinisen linnan kirjasto)

Lähteenmäki, Laura: Annastiina (WSOY 2003)

Lainattu kirjastosta

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Luokkaretkiaamun hämärä huhtikuussa. Niin varhaista, että valo ihmetyttää. Se hehkuu valkoisesta talon seinästä, Hannan takista, opettajan väsyneestä naamasta jossa on tyynynpainauma kuin madon kaivertama ura tai lakunauha. Ja kun me kohta istumme bussissa, valo on jo muuttunut, käynyt yksinkertaisemmaksi, tutummaksi, kouluaamuvaloksi. Eikä sitä enää ihmettele vaan katselee pellolle, soille, pieniin kyliin, joiden ohi ajetaan, joissa herätään, etsitään hanskoja, haisee kaurapuuro, tuossakin talossa varmaan navetta. Haukotuttaa. (Aloituskappale s. 9)

Ysiluokkalainen Aino tajuaa luokkaretkellä, että samalla luokalla oleva Samuli onkin aika ihana tyyppi. Mukava ja hyvännäköinen. Aino ei ole aiemmin ollut rakastunut eikä häntä ole milloinkaan suudeltu, joten Samulin pieni osoitus kiinnostuksesta saa järkevän ja kiltin Ainon raiteiltaan. Miten hän ei ole koskaan huomannut, kuinka suloinen Samuli on?

Aino ja Samuli alkavat seurustella, jos sitä nyt seurusteluksi voi kutsua. Samuli on aluksi ihana, ehkä vähän kovakourainen, mutta pikkuhiljaa hänen todellinen luontonsa tulee esiin. Hän yrittää manipuloida Ainoa, velvoittaa tämän toimimaan tietyllä tavalla, muttei sitten itse vastaa luomiinsa odotuksiin. Pahinta on, että Samuli on väkivaltainen. Mitä pidempään Aino on Samulin kanssa, sitä enemmän hänessä ja hänen kehossaan on siitä merkkejä - iskelmiä.

Kuva: WSOY 

Laura Lähteenmäen nuortenkirja Iskelmiä ottaa kantaa vakavaan asiaan, nuorten parisuhdeväkivaltaan. Se kertoo kuinka alistava suhde muuttaa alistettua osapuolta, josta tulee kuin toinen ihminen. Uskon, että yläkouluikäisen - etenkin tytön - on helppo löytää Ainosta samaistumiskohde. Tietysti täytyy toivoa, ettei kovin monen ole tarvinnut kokea vastaavaa. Itse en kuulu kirjan kohderyhmään ja se näkyi jonkinlaisena ärsyyntymisenä kirjan henkilöihin. Ymmärrän Ainon tilanteen: ensimmäinen seurustelusuhde on aina jännittävä eikä silloin vielä voi tietää, mitä kaikkea seurusteluun kuuluu, mikä on normaalia. Toisaalta luulisi, että jossain kohtaa tulee raja vastaan. Eihän mitä tahansa tarvitse kestää, ja se pitäisi kaikkien muistaa ja tietää. Enemmän ihmettelin Ainon vanhempia, jotka kyllä huomaavat tytössä muutoksen ja varmasti aavistavat, mistä on kyse, mutta eivät silti puutu tilanteeseen. 

Lähteenmäen kirja on hyvin kirjoitettu ja realistinen kuvaus tapahtumista ja tunteista, joita väkivaltaiseen suhteeseen liittyy. Aino ja Samuli ovat todentuntuisia henkilöitä, jotka molemmat ovat hukassa itsensä kanssa. Soisinkin jokaisen yläkouluikäisen tytön, miksei pojankin, lukevan tämän kirjan. Siksi että jokainen tietäisi, mitä ei tarvitse suvaita. Siksi että jokainen tietäisi, milloin olisi hyvä puhua jollekin. Siksi että jokainen osaisi sanoa EI. Sillä jokainen on liian arvokas ottaakseen vastaan hyväksyäkseen edes yhden mustelman.

Nuorten parisuhteista, siitä mikä kuuluu ja ei kuulu seurusteluun, on tietoa omatrajani.fi-verkkosivustolla. Kuuntele myös tämä.

Iskelmistä on kirjoittanut myös Maria.

Lähteenmäki, Laura: Iskelmiä (WSOY 2013)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: R. Petersen/plainpicture/Fennopress

Arvostelukappale

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Kuva: WSOY

Nuortenkirjallisuudella jatketaan vielä tämän viikon loppuun. Sitten alan taas lukea muutakin. Itse asiassa muutama tuollainen muu kirja (Fagerholmin Amerikkalainen tyttö ja Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny) on vielä bloggaamattakin. Nyt saa kuitenkin vuoronsa Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, joka aloittaa uuden nuortenkirjasarjan.

Se oli varmaan unta, vaikka se oli kuin totta. (Aloituskappale s. 7)

Joskus tulevaisuudessa, kun olen isomummi-ikäinen, olemme tuhlanneet kaikki luonnonvarat, ilmasto on muuttunut radikaalisti ja monet meille itsestään selvistä asioista (kuten kaikki herkut suklaasta lähtien) ovat ylellisyystuotteita. Puhutaankin ajasta Muutoksen jälkeen. Neljätoistavuotias Tekla joutuu muuttamaan perheensä mukana pohjoisen kylmyyteen - vasten tahtoaan tietenkin, joten hän ei tee elettäkään sopeutuakseen uuteen paikkaan. Sopeutumista vaatii myös perheen tilanne, jossa eronneet vanhemmat asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa. Systeemi ei ole aukoton, sillä eräänä maanantaina äidin lähdettyä isä ei tulekaan. Viikot ovat menneet sekaisin. Tekla ei tietenkään korjaa asiaa kertomalla asiasta vanhemmilleen vaan päättää elää viikon ilman vanhempia pikkuveljestä huolehtien. 

Viikko ei kuitenkaan ole unelmien täyttymystä ja ihanaa elämää vaan silkkaa painajaista. Huolia aiheuttavat niin entisen paikan ystävät, naapurissa asuvat nuoret, oma pikkuveli kuin North Endin suklaatehdaskin. Tekla joutuu kohtaamaan kaikenlaisia vaikeuksia, jotka kuitenkin kasvattavat. 

Romaanissa sivutaan tärkeitä yhteiskunnallisia asioita ilmastonmuutoksesta aktivisteihin ja jokaisen velvollisuuteen tehdä oma osansa. Keskiössä ovat kuitenkin nuorten ihmissuhteet ja tunteet, se miten nuori kokee erilaiset tilanteet ja sopeutuu niihin. Kirja olikin enemmän nuortenkirja kuin odotin, sillä oletin sen olevan ns. nuorille aikuisille suunnatun. Tämä ei tietysti tarkoita, että kirja olisi huono tai huonompi kuin odotin. Se oli vain erilainen. 

Lähteenmäen teksti soljuu ongelmitta eteenpäin ja hän kuvaa nuorten maailmaa uskottavasti. Myös Muutoksen jälkeinen maailma tuntuu uskottavalta, juuri sellaiselta kuin sen voisi kuvitellakin olevan. Omalla tavallaan se on pelottavaa, sillä tulevaisuuden maailma ei välttämättä ole kovin valoisa paikka.

Kirjaa on luettu myös muissa blogeissa, kuten Sinisen linnan kirjastossa, josta löytyy linkit useampaankin North End -arvioon.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Lähteenmäki, Laura: North End - Niskaan putoava taivas (WSOY 2012)

Kansi: Pietari Posti