Yksi sarjis vielä sekä Seitsemän sarja -haasteen yhteenveto

Huomasin tässä Seitsemän sarja -haastetta kootessani, että olen unohtanut kirjoittaa yhdestä haasteeseen lukemastani sarjakuva-albumista. Esittelenkin lyhyesti sen ensin ja sitten teen lopullisen haasteyhteenvedon.

Luin jo jonkin aikaa sitten Cyril Pedrosan sarjakuva-albumin Ekoloogiset. Pedrosa kertoo sarjakuvassaan oman perheensä elämästä, joka pyrkii noudattamaan vihreitä arvoja. Kirjassa hän tuo enimmäkseen esille niitä hetkiä ja tilanteita, jolloin ekologisuus aiheuttaa liikaa vaivaa tai hankauksia muiden ihmisten kanssa. Pedrosan kerronta on ironista, itseironista.

Kirjan jutut upposivat, koska pystyin samaistumaan niihin todella hyvin. Ajattelen monesta asiasta samalla lailla ja monessa tilanteessa olen kokenut samantyyppisiä ongelmia. Ihan yhtä ekolooginen en Pedrosan kanssa ole, mutta yritän parhaani. Yrittäminenkin on tosin toisinaan tehty aivan liian hankalaksi. 

Pedrosa, Cyril: Ekoloogiset (WSOY 2011)

Ranskankieliset alkuteokset: Autobio ja Autobio 2 (valikoima kahdesta albumista [2008, 2009])

Suomentanut Saara Pääkkönen

Lainattu kirjastosta

***

 
Sitten niihin haastetta varten lukemiini sarjakuviin. Sain kuin sainkin luettua seitsemän sarjakuvakirjaa tähän Susan Seitsemän sarja -haasteeseen. Luulin lukevani vuoden aikana enemmänkin sarjakuvia, mutta tiukoille näemmä veti saada seitsemän luetuksi. Luin suomalaisia ja alun perin ranskankielisiä (muutaman kanadalaisen ja yhden ranskalaisen) sarjakuvia, joista kanadalaiset veivät ylivoimaisen voiton. Delisle on loistava.

Tässä vielä listattuna kaikki seitsemän lukemaani sarjista. Linkit vievät niistä kirjoittamiini juttuihin.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan 

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta  

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset

Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina  

Karri Laitinen: Kafkan tutti 

 

 

Kiitos haasteesta Susa!

 

Kotimaista sarjakuvaa - sarjishaasteen loppukiri

Haasteet ovat tänä vuonna sujuneet tämän bloggaajan osalta huonosti. Alun perinhän tarkoitukseni oli olla ottamatta osaa yhteenkään haasteeseen. Sitten kuitenkin hamstrasin niitä kasapäin enkä loppujen lopuksi saa suoritetuksi kuin muutaman. Susan Seitsemän sarja -haaste on niitä harvoja, jotka näyttävät valmistuvan. Sain nimittäin tänään hetken lukurauhan ja sen turvin luin loppuun Minna & miehet ja kokonaan juuri joululahjaksi saamamme Karri Laitisen Kafkan tutin.

Löysin kirjastosta jokin aika sitten sarjakuvakokoelman, jonka idea herätti mielenkiintoni. Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina esittelee kuuden suomalaisen miespiirtäjän näkemyksiä Minna Canthin teoksista, ja yksi jopa tunnustaa rakkautensa kirjailijatarta kohtaan. Sarjakuvien pohjatekstit olivat minulle pääosin ennalta tuttuja, vain Hemmo-nimistä novellia en muista koskaan lukeneeni.

Jokainen piirtäjä käsittelee pohjatekstiään oman näkemyksensä mukaan, mikä on sekä kokoelman ansio että heikkous. Koskaan ei tiedä, mitä odottaa, mutta toisaalta kaikki eivät ehkä ole onnistuneet ihan yhtä hyvin. Pentti Otsamon Kuoleva lapsi on hyvin uskollinen novellille ja sijoittuukin novellin aikaan. Jyrki Nissisen versio Köyhää kansaa -romaanista taas sijoittaa tapahtumat nykyaikaan, jossa tapahtumat uskottavasti etenevät kuin sellaiset edelleen olisivat mahdollisia - ja ovathan ne. Reijo Kärkkäisen Eräs Puijolla käynti sijoittunee jonnekin edellä mainittujen väliin: sarjakuva on hyvinkin uskollinen pohjatekstinä olevalle novellille, mutta piirroksissa on mukana nykymaailmaa. Jyrki Heikkinen on sijoittanut oman versionsa Epäluulo-novellista jonkinlaiseen unien haltiamaailmaan, mikä onkin mielenkiintoinen ratkaisu. Toisaalta tällainen ratkaisu saa lukijan epäilemään omaa kykyään ymmärtää, vaikka pohjatekstin tunteekin. Petteri Tikkasen Hemmossa seikkailevat muurahaiset ja Jope Pitkäsen Kiss & Tell -nimisessä sarjassa piirtäjä keskustelee Minna Canthin patsaan kanssa kännykän välityksellä. 

Suosikeikseni nousivat Köyhää kansaa ja Kiss & Tell. Ensimmäinen koska se osoittaa Canthin tekstien olevan edelleen ajankohtaisia, edelleen jonkun olisi hyvä olla köyhien ja alistettujen asialla. Jälkimmäisessä sarjakuvassa aiheen käsittelytapa on hauska ja omintakeinen.

Karri Laitisen Kafkan tutti on kokoelma sarjakuvapäiväkirjan piirroksia, joista välittyy piirtäjän elämä kaunistelematta, sellaisena kuin se on. Se kertoo, millaista on tavallinen lapsiperheen arki maalla vanhassa puutalossa. Se kertoo isän ja tyttären suhteesta ja se kertoo vaimon ja miehen suhteesta. Aihevalinta on hieman tylsä, sillä kuinka kiinnostavaa voi toisten tavallisesta arjesta lukeminen olla. Laitinen tekee kuitenkin oivaltavia huomioita ja huumoriakin kuvissa on mukana. Minä ainakin nauroin muutaman kerran ääneen. Niin tutuilta tuntuivat jotkut tilanteet - etenkin piirtäjän ja hänen avovaimonsa suhtautuminen toisiinsa. Riemu revitään pienistä asioista silloin kun isompia ei ole.

Tästä tuli mieleeni, että myös mieheni luki sarjakuvan. Luulisi, että pienten lasten isänä hän olisi löytänyt samaistumispintaa minua enemmän. Hänen mielestään Laitinen on ottanut käsiteltäväkseen elämästään hieman liian suppean alueen, mikä teki kirjasta yksipuolisen. Kranttu lukija kuitenkin luki kirjan loppuun, mikä kertoo siitä, ettei se nyt ihan huono ja tylsä ole. Minusta taas Laitisen aiherajaus tuntuu siinä mielessä luontevalta, että se esittelee nimenomaan hänen arkeaan isänä, aviomiehenä, koiran omistajana ja sarjakuvapiirtämisen opettajana. Juuri sellaista arkea, jota moni lapsiperhe elää juuri nyt.

Vaikka sarjakuvan aihepiiri vetosi minuun, työnsi Laitisen piirrostyyli taas hieman kauemmas. Hänen ruutunsa ovat niin täynnä. Eivät niinkään tapahtumia, vaan viivaa. Hyvin erottuvaa viivaa, jolla on väritetty kuvaa. Tyyli on muutenkin sotkuinen. Tämä voisi johtua siitä, että kyseessä on alun perin päiväkirja, jonka lienee tarkoituskin olla luonnosmainen. Huomaan olevani yksinkertaisen, tarkan viivan ystävä.

**

Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvana (Asema & Pohjois-Savon taidetoimikunta 2010)

Piirtäjinä: Jyrki Heikkinen, Reijo Kärkkäinen, Jyrki Nissinen, Pentti Otsamo, Jope Pitkänen ja Petteri Tikkanen

Ulkoasu: Mika Lietzén / Piirros: Pentti Otsamo

Lainattu kirjastosta

Laitinen, Karri: Kafkan tutti eli kaikki ei ole unta mitä yöllä näkee (Kreegah Bundolo 2008)

Saatu lahjaksi

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kuva: WSOY

Taas on ihan pakko hehkuttaa sarjakuvataiteilija Guy Delisleä. Olen lukenut ennen tätä kirjaa kolme hänen aikaisempaa teostaan ja vaikuttunut jokaisesta. Merkintöjä Jerusalemista on paljon paksumpi, tiiliskivimäisempi kuin aiemmin lukemani Delislet ja suoraan sanottuna jännitin vähän etukäteen, jaksaisinko sitä lukea ja olisiko se liian samankaltainen kuin aikaisemmat. Huoleni oli täysin turha! Merkintöjä Jerusalemista on yhtä hieno kuin Pjongjang, Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta. Itse asiassa jopa parempi!

Delislen perhe on kasvanut Burman-ajasta tyttärellä (Alice) ja taas ollaan matkalla rouva Delislen työn vuoksi. Molemmat lapset ovat tällä kertaa hoidossa koko ajan, joten Delislelle jää hyvin aikaa piirtämiselle ja Israeliin tutustumiselle. 

Aikaisemmat Delislen sarjakuvaromaanit ovat kertoneet eri kulttuureista ulkomaalaisen - tarkemmin sanottuna länsimaalaisen - silmin, tuoneet esiin anekdoottimaisesti kulttuurieroja, tapoja ja ihmeellisyyksiä sekä sitä, miten ulkomaalaiset elävät ja asettuvat. Merkintöjä Jerusalemista on ennemminkin johdatus tämänhetkiseen Israeliin. Ainakin minulle kirja selvensi sitä, mitä siellä on tapahtunut ja tapahtuu. En väitä, että edelleenkään tilanne olisi minulle täysin selvä, mutta ymmärrän nyt paremmin.

Delisle pyrkii kuvaamaan elämää Israelissa mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Hän esimerkiksi tutustuu Hebroniin niin entisten sotilaiden kuin siirtokuntalaistenkin järjestämillä kiertoajeluilla. Delisle ei siis edes yritä näyttää elämäänsä Jerusalemissa pelkästään omien kokemustensa kautta vaan äänen saavat ne, jotka tilanteesta eniten tietävät - tavalliset, eritaustaiset ihmiset, jotka oikeasti elävät alueella, joka päivä. Se tekee Jerusalemin merkinnöistä mielenkiintoisia ja todenmukaisia.

Jerusalemiin ovat Delislen mukana tutustuneet myös Norkku, Linnea, Mari A. ja Maija muutamia mainitakseni.

Delisle, Guy: Merkintöjä Jerusalemista (WSOY 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Chroniques de Jérusalem (2011)

Suomentanut Saara Pääkkönen 

Lainattu kirjastosta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Luin jokin aika sitten blogisuositusten innoittamana kanadalaisen sarjakuvataiteilijan Guy Delislen sarjakuvaromaanit Shenzhen ja Pjongjang. Ne luettuani ja niistä innostuttuani päätin lukea Delislen muutkin suomennetut teokset.

Kuva: WSOY

Guy Delisle on elänyt mielenkiintoista elämää Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja seuraava sarjakuvaromaani, Merkintöjä Burmassa, kertoo Delislen elämästä Burmassa eli Myanmarissa. Myanmariin Delisle lähtee vaimonsa mukana. Vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja saa yllättäen komennuksen Guatemalan sijasta Myanmariin. Aiemmista matkoista tämä Myanmarin-komennus poikkeaa sillä, että pariskunnan mukana on lapsi, heidän pieni poikansa Louis. Koska perhe on ulkomailla vaimon työn takia, Guy saa tutustua koti-isyyteen.

Mitäpä tästä voi muuta sanoa kuin, että pidin ihan yhtä paljon kuin aiemmistakin. Joidenkin mielestä tämä ei ole yhtä hyvä kuin aiemmat, koska tässä huomio kiinnittyy niin paljon lapseen ja perhe-elämään ulkomailla. Minun mielestäni sekin olisi ollut kiinnostavaa, mutta ei tämä pelkkään lapseen keskity. Guyhan laittaa lapsensa melko pian hoitoon ja puuhailee omiaan (esim. töitä).

Delislellä on ilmiömäinen kyky löytää jokaisesta kulttuurista niiden ominaispiirteet ja vielä esittää ne omalla, melko yksinkertaisellakin tyylillä hauskasti ja mieleenpainuvasti. Väitän, että yllä mainitut sarjakuvaromaanit luettuani osaan kertoa jotakin niin kiinalaisesta, pohjoiskorealaisesta kuin myanmarilaisestakin elämänmenosta. Tosin ulkomaalaisen, ulkopuolisen silmin katsottuna ja nähtynä. Ulkomaalaisen on kuitenkin helppo ihmetellä ja hymähdellä omituisina pitämiään toimintatapoja. Helppo kritisoida maan politiikkaa ja ihmetellä, miten paikalliset tyytyvät elämäänsä, nielevät kaiken eivätkä nouse valtaapitäviä vastaan. Ulkomaalaisen on helppo hakeutua muiden ulkomaalaisten seuraan ihmettelemään ja viettämään aikaa samanlaisissa – ellei jopa paremmissa – oloissa kuin kotonakin. Mikäs se on kivassa uima-altaassa polskiessa ja tuontilihaa grillaillessa?

Niin, vähän ihmetyttää. Vaikka taidokasta piirräntää ja kerrontaa Merkintöjä Burmasta on. 

Seuraava, Merkintöjä Jerusalemista, odottelee jo kirjahyllyssä lukijaansa.

Burman-merkintöjä on luettu ja esitelty monissa blogeissa, kuten vaikkapa Riinan kirjapinoissa, Kirjojen keskellä ja Luen ja kirjoitan -blogeissa muutamia mainitakseni.

Delisle, Guy: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)

Ranskankielinen alkuteos Chroniques Birmanes (2007)

Suomentanut Saara Pääkkönen 

Lainattu kirjastosta

 

Kotimaista sarjakuvaa

Ilmoittauduin innolla mukaan Järjellä ja tunteella -blogin Seitsemän sarja -sarjishaasteeseen ja olen siihen jo kaksi sarjakuvakirjaa lukenut: Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet ja Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan.

Lukemani sarjakuvat ovat oikeastaan täysin toistensa vastakohtia. Siinä missä Saniaislehdon salaisuudet on väritykseltään - ja hieman tunnelmaltaankin - tummanpuhuva, Syliinvaellus Intiaan on värikylläinen kuin Intia. Siinä missä Saniaislehdon päähenkilöä ja tunnelmaa voisi kuvailla epäluuloiseksi, Syliinvaellusta leimaa rakkaus ja hyväntuulisuus. Molemmat sarjakuvat ihastuttivat.

Saniaislehdon salaisuuksien päähenkilö on mummonsa luona asuva orpotyttö Agnes. Minulle tuli hänestä mieleen The Addams Family -elokuvan Wednesday-tytär, jota Christina Ricci esittää. Heillä on paljon yhteistä sekä ulkonäöllisesti että luonteissaan. Agnes on epäluuloinen lapsi, joka näkee kaikkialla salaliittoja ja löytää salaisuuksia joka paikasta (ja tienaakin niillä). Toisaalta hänen omassa elämässäänkin on paljon aukkokohtia: hän ei esimerkiksi juurikaan tiedä omasta suvustaan tai edes mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. 

Salaisuuksissa on se kumma juttu, että ne ovat hauskempia kun ne jäävät selvittämättä. (s. 127)

Kuten jo mainitsin, on Saniaislehdon salaisuuksien väritys tummanpuhuva, siniharmaa. Kansien välissä on useampi tarina, jotka kaikki kuitenkin vievät Agnesin tarinaa eteenpäin. Tummista sävyistä huolimatta sarjakuva ei ole perusvireeltään synkkä vaan mukana on huumoriakin. Ainakin minä tyrskähtelin vähän väliä.

Hanna Koljosen esikoisteos Syliinvaellus Intiaan kertoo Hannan matkasta Intiaan äiti Amman luo ja siitä henkisestä matkasta, jonka hän samalla tekee omaan itseensä löytääkseen elämänsä tarkoituksen. Intia tarjoaa Hannalle huikean ympäristön tarkastella omaa elämää hieman kauempaa ja erilaisesta näkökulmasta. Amman askeettisessa ashramissa elämä on toisenlaista kuin koto-Suomessa ja laittaa ajatukset ja asiat tärkeysjärjestykseen.

Melko moni länsimaalainen on jo tainnut tehdä samankaltaisen Intian-matkan kuin Hanna. Ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi Elizabeth Gilbert, joka kertoo omista kokemuksistaan romaanissaan Eat Pray Love. 

Syliinvaellus Intiaan on toteutettu hieman eri tavalla kuin ns. tavallinen sarjakuva, sillä kuvat eivät ole ruutujen sisällä vaan niiden reunat on häivytetty ja niiden välissä on valkoista. Sarjakuvan tunnelma on iloinen, mikä johtunee itseironisesta(kin) huumorista, mutta myös värien käytöstä. Toisaalta se kertoo Intiasta, sillä se on todella värikylläinen paikka. Intian voisi ajatella olevan sarjakuvan toinen päähenkilö. Mielestäni Koljonen on tavoittanut maasta sen, mikä tekee siitä länsimaalaisen silmissä niin kiehtovan ja erilaisen, mutta myös omalla tavallaan ärsyttävän. 

Mutta yllättäen tunsin kaiken keskellä oloni todella kotoisaksi. Näkemäni ei tuntunutkaan ylitsepääsemättömän surulliselta. Ihmiset hymyilee... kuitenkin. (s. 69)

Närhi, Kati: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)

Ostettu omaan hyllyyn

Koljonen, Hanna: Syliinvaellus Intiaan (Asema 2011)

Ulkoasu: Hanna Koljonen ja Mika Lietzén

Lainattu kirjastosta

Shenzhen ja Pjongjang

Guy Delislen sarjakuviin tutustuminen on ollut agendallani jo jonkin aikaa. Siitä lähtien kun luin Mari A:n postauksen hänen kolmesta albumistaan. Albumeja on luettu ahkerasti muissakin blogeissa: Kirjanurkkauksessa, Lurun luvuissa sekä Luen ja kirjoitan -blogissa muutamia mainitakseni.

Delislen albumit Shenzhen ja Pjongjang ovat omaelämäkerrallista sarjakuvaa, matkakertomuksia ja päiväkirjoja. Delisle kertoo niissä omista kokemuksistaan työkomennuksiltaan. Luin kirjat niiden alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä: ensin Shenzhenin ja sitten Pjongjangin. Suomennokset ovat jostain syystä ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä.

En ole (muistaakseni) lukenut yhtäkään poikkipuolista sanaa Delislen teoksista ja minäkin kyllä liityn sankkaan fanijoukkoon. Delisle kuvaa kokemuksiaan tietysti omasta näkökulmastaan mutta saa pienillä yksityiskohdilla, oivaltavasti ja humoristisesti esiin kulttuurista sen olennaisen. Pidän hänen piirrostyylistään valtavasti. Se on hieman suttuinen, mutta yksityiskohtainen ja hauska. Piirrokset ovat mustavalkoisia. Voisi ajatella, että  mustavalkoisuus olisi tylsää, mutta kuinka monta sävyä näiden kahden värin väliin mahtuukaan! Delisle ujuttaa mukaan myös paljon animaattorin työstä ja siitä, miten animaattori havainnoi ympäristöään. Hän osoittaa hallitsevansa eri tyylejä. Molemmissa albumeissa on nimittäin sivuja ja ruutuja, jotka on piirretty muulla kuin hänen omalla tyylillään. Shenzhenissä hän esimerkiksi piirtää kiinalaisella selkeän viivan tyylillä ja onpa mukana sivu, jossa Delisle seikkailee Hergén Tinttinä.

Shenzhen kertoo Delislen kokemuksista Kiinassa, missä hän viettää kolme kuukautta animaattorina erään studion leivissä. Kiinassa Delisle on melko yksinäinen ja ulkopuolinen, mikä johtuu siitä, etteivät kiinalaiset osaa englantia kovin hyvin. Hänen juttukaverinsa kolmen kuukauden aikana rajoittuvat tulkkiin, muutamaan paikalliseen ja muihin ulkomaalaisiin, joita hän ei kovin montaa tapaa. Delisle yrittää kuitenkin tutustua kiinalaiseen kulttuuriin mm. syömällä erilaisissa ravintoloissa, ihmettelemällä kulttuurieroja ja matkustelemalla Hongkongissa ja Kantonissa. 

Shenzhen joulukuussa 1997. Olen jälleen Kiinassa. Etelässä tällä kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin pohjoisessa, Nanjingissa. Huomaan unohtaneeni monta asiaa: hajut, melun, väenpaljouden, lian, kaikenkattavan harmauden. Tajuan, että muistiini oli taltioitunut vain hyvät puolet... eksotiikan...

Pjongjangissa, Pohjois-Koreassa, Delisle on samasta syystä kuin Shenzhenissäkin. Pjongjangissa Delislen elämä on tarkoin vartioitua, sillä tulkki ei saa päästää häntä hetkeksikään näköpiiristään. Hänellä on myös opas ja autonkuljettaja, muuten yhteydet pohjoiskorealaisiin ovat vähissä. Silti Delisle ei ole samalla tavalla yksinäinen kuin Shenzhenissä: Pjongjangissa on yllättävän paljon ulkomaalaisia ja aika menee diktatuurin ilmiöiden, kuten "vapaaehtoisten", tyhjien katujen ja käsittämättömien nähtävyyksien (mm. Kansainvälisen ystävyyden näyttely, kristallikruunuin varustettu metroasema) ihmettelyyn.

"Entä mikä tämä on?"

"Tuoko?" (Orwellin 1984) "Se on romaani... vanha... viisikymmenluvulta. Eräänlainen klassikko. Se on fiktiota."

  

Moni on - muistaakseni - pitänyt enemmän Shenzhenistä kuin Pjongjangista. Minä kuitenkin pidin enemmän jälkimmäisestä. Ehkä minussa asuu pieni tirkistelijä, sillä minusta on äärimmäisen kiinnostavaa kurkistaa ikään kuin esiripun taakse ja nähdä, millaista Pohjois-Koreassa on. Ja toisaalta Kiinasta tiesin jo entuudestaan ainakin ne kulttuurierot sun muut, joista huumori pääosin albumissa rakentuu. Se ei siis antanut juuri mitään uutta. Molemmat teokset ovat kuitenkin aivan loistavia.

Laitanpa vielä lopuksi lukulistalleni muistiin muutaman albumeissa mainitun teoksen. Orwellin 1984, jota Delisle luki Pjongjangissa, on minulla vielä lukematta. Tinttejäkin voisi pitkästä aikaa lainata kirjastosta. Odotan paljon myös Delislen seuraavilta teoksilta Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista.

Delisle, Guy: Shenzhen (WSOY 2010)

Ranskankielinen alkuteos: Shenzhen (2000)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Delisle, Guy: Pjongjang (WSOY 2009)

Ranskankielinen alkuteos: Pyongyang (2003)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Taitto: Satelliitti 

Näkymättömät kädet

Miksi toiset ihmiset elävät kurjuudessa? Miksi toiset syntyvät parempiin oloihin? Mikä antaa oikeuden kohdella muita ihmisiä (tai eläviä olentoja) huonosti? Miksi kuvittelemme olevamme parempia kuin muut? Miksi riistämme? Miksi toiset uskovat, että jumala (tai muu korkeampi voima) ohjaa ja kannattelee, vaikka asiat ovat huonosti? Miksi toiset uskovat, vaikka asiat menevät huonompaan suuntaan? Miksi toiset tyytyvät kohtaloonsa?

Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet osoittaa taas kerran maailman epäoikeudenmukaisuuden. Kirja on tummasävyinen ja ahdistava. Ahdistava, koska me kaikki tiedämme, että vaikka tämä nimenomainen tarina on fiktiota, se voisi kuitenkin olla totta. Tummasävyinen myös konkreettisesti, sillä ruuduissa on lähinnä vain harmaan, ruskean ja sinisen sävyjä. Ahdistavuus siis tulee jo värienkäytön myötä hyvinkin kohosteisesti.

Tarinan päähenkilö on marokkolainen Rashid, joka lähtee pohjoiseen velkatyöläiseksi tavoitellakseen jotakin parempaa. Kotiin jäävät vaimo ja lapsi sekä isä ja äiti, jotka Rashidin olisi tarkoitus elättää. Rashid päätyy Espanjaan ja ajelehtii suunnattoman suurilta kasvihuoneilta Barcelonan La Ramblalle oman itsensä kadottaneena. Asiat eivät oikein suju ja Eurooppa näyttää ne rumimmat kasvonsa. Kaikkien ei ole mahdollista päästä eurooppalaiseen paratiisiin.

Kirja esittelee oikeastaan kaikki mahdolliset velkatyöläiskohtalot. Rashid lähtee matkaan kahden tutun miehen, ystävänsä Nadimin ja serkkunsa Wafiqin, kanssa. Jokaisella on oma kohtalonsa. Yksi kuolee vaarallisen merimatkan aikana, toinen ajelehtii slummista toiseen ja kolmas menestyy ja saa paperit. Teos käsittelee myös uskontoa ja sen mukanaan tuomaa ihmiskäsitystä, mutta ne eivät mielestäni ole keskeisimmässä asemassa vaan huomio kiinnittyy muualle.  

Näkymättömät kädet on taitavasti tehty niin visuaalisesti kuin tarinallisesti. Siitä näkee, että tekijä on todella paneutunut aiheeseensa. Lukiessani huomasin monta kertaa, etten todellakaan ole kovin harjaantunut sarjakuvan lukija. En ensinnäkään välttämättä huomannut kaikkien kuvien hienouksia, tarinan aukkoja oli vaikea täyttää ja välillä minun oli hankala erottaa kuka kukakin on. Myös ajallisen etenemisen hahmottaminen tuotti vaikeuksia. Loppupuolella tulee kyllä ilmi, että Rashid on ollut Espanjassa kolmisen vuotta, mutta tapahtumia seuratessa aikaa on mahdotonta sanoa. Tosin tuo ajattomuus, ajantajun katoaminen lienee tarkoituksellista ja vahvistaa vaikutelmaa siitä, miten tientynlaisissa olosuhteissa ihminen kadottaa itsensä ja ymmärryksensä maailmasta.

Lisäänpä tähän loppuun vielä kirjan kustantajan sivuilta löytyneen trailerin Näkymättömistä käsistä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti etenee tällä yhden sarjakuvaromaanin verran.

Tietäväinen, Ville: Näkymättömät kädet -sarjakuvaromaani (WSOY 2011)

Fantasiaklassikko sarjakuvana

Viime kirjastokäynnillä samoilin sarjakuvahyllyn eteen Satun luetut -blogin ensimmäinen minihaaste mielessäni. Siellä oli paljon melko tuttua juttua: Aku Ankkaa, Tinttiä, Tenavia jne. Nappasin kuitenkin mukaani Tolkienin Hobitin sarjakuvana mukaani. En ole jostain syystä Hobittia aiemmin lukenut, vaikka Taru sormusten herrasta lempikirjoihini kuuluukin. Hobitin tarina kertoo, miten Sormusten herran mahtisormus päätyy hobitti Bilbo Reppulin haltuun. Tosin se on vain pieni osa tarinaa, jossa Bilbo tekee pitkän ja vaarallisen matkan Gandalf-velhon ja kolmentoista kääpiön kanssa tarkoituksenaan vaatia takaisin kääpiöiden aarteet, jotka lohikäärme Smaug kauan sitten heiltä varasti. Bilbo ei aluksi ole kovin innokas seikkailija mutta osoittautuu matkan edetessä hyvin neuvokkaaksi ja rohkeaksi.

Hobitti eli sinne ja takaisin -sarjakuvaromaani (tämä ei nyt siis varsinaisesti ole albumi) perustunee uskollisesti Tolkienin alkuteokseen. Sarjakuvasovituksen on tehnyt Charles Dixon ja piirrokset David Wenzel. Suomennos noudattelee Kersti Juvan suomennosta. Dixon on amerikkalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, joka on kirjoittanut mm. Batmania ja Conania. Wenzel on kuvittaja, jonka tunnetuin työ on juuri Hobitin sarjakuvaversion kuvitus.

Sarjakuva-Hobitti ei temmannut minua mukaansa, kuten Tolkienin teksti aiemmin on tehnyt. Wenzelin kuvitus on toki hieno (esimerkkejä voit vilkaista Wenzelin nettisivuilta), mutta sarjakuvasovituksesta jää silti puuttumaan jotakin. Hobitti on niin laaja teos ja monet asiat vaativat paljon selventämistä, mikä tässä versiossa aiheuttaa ensinnäkin sen, että ruuduissa on paljon tekstiä. Puhekuplien lisäksi niissä on tekstilaatikoita, joiden tehtävä on selittää keskeisiä asioita, kertoa mitä jossakin muualla samaan aikaan tapahtuu jne. Toisekseen, laajoista selityksistä huolimatta, välillä tuntuu siltä, että jotakin oleellista jää puuttumaan. Romaanin muokkaaminen sarjakuvaksi on varmasti vaativaa eikä kaikkea voi mahduttaa mukaan, mutta välillä seuraavassa ruudussa tapahtuukin jotain, joka tuntuu täysin irralliselta aiempiin tapahtumiin nähden.

Lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle, kiitos Wenzelin kuvituksen ja Juvan suomennoksen. Nyt tiedän, mitä Hobitissa tapahtuu. Luulen, että tartun vielä jonain päivänä alkuperäisteokseenkin.

Tolkien, J. R. R. - Dixon, Charles - Wenzel, David: Hobitti eli sinne ja takaisin (WSOY 2006)

Englanninkielinen alkuteos: The Hobbit Graphic Novel (1990)

Suomeksi toimittanut Mikael Ahlström Kersti Juvan suomennosta noudattaen


EDIT. Lukaisin myös lapsille suunnattua sarjakuvaa.