Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan

Valitsin reissulukemistooni tarkoituksella Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ihan nobelistihaastetta silmällä pitäen. García Márquezhan on kirjallisuuden Nobelin saanut vuonna 1982. Karibialle sijoittuva Rakkautta koleran aikaan on kirjoitettu vasta sen jälkeen, vuonna 1985.

Se oli väistämätöntä: karvasmantelin haju toi hänelle aina mieleen onnettomien rakkauksien kohtalon. Tohtori Juvenal Urbino havaitsi sen heti kun oli astunut puolipimeään taloon, jonne hän oli rientänyt kiireen vilkkaa huolehtiakseen tapauksesta joka oli lakannut olemasta hänelle kiireellinen jo vuosia sitten. Antillilainen pakolainen Jeremiah de Saint-Amour, sotainvalidi, lasten valokuvaaja ja tohtorin armeliain shakkivastustaja, oli siirtynyt turvaan ahdistavilta muistoilta kultasyaanihöyryn avulla. (Aloituskappale s. 11)

Kirjan keskiössä on kolme henkilöä: jo alussa mainittu tohtori Juvenal Urbino, jokilaivayhtiössä alimmalta portaalta ylöspäin kipuava Florentino Ariza sekä Fermina Daza, nainen jota molemmat miehet rakastavat. Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan jo poikasena ja saa kiihkeiden rakkauskirjeidensä avulla Fermina Dazan rakastumaan itseensä. Juttu menee niinkin pitkälle, että pari kihlautuu salaa. Tytön isä ei hyväksy liittoa Florentino Arizan kanssa ja lopulta Fermina Dazakin huomaa, etteivät hänen tunteensa Florentino Arizaa kohtaan ole rakkautta. Arvostettu lääkäri Juvenal Urbino alkaa piirittää Fermina Dazaa ja onnistuukin naimaan tämän. Florentino Ariza vannoo rakastavansa Fermina Dazaa loppuun asti ja yrittävänsä uudelleen saada tämän omakseen siinä vaiheessa, kun tohtori Urbinosta aika jättää. 

Kirjan takakannessa romaania kuvataan nuoreksi klassikoksi, ja klassikon aineksia kirjassa onkin. Onhan se muutaman kymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen tunnettu teos eikä sen kirjoittajakaan aivan tuntematon ole. Kirjassa on paljon menneen ajan tunnelmaa sen tosiasian lisäksi, että se sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kerronta nimittäin tuo pitkine polveilevine virkkeineen ja henkilöihin viittaamisen tapoineen mieleeni vanhemmat klassikot. 

Romaanin rakkaustarinat sen sijaan aiheuttivat minussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Juvenal Urbino ja Fermina Daza menevät naimisiin lähinnä järkisyistä, kuten tuohon aikaan on ollut tavallista. He kuitenkin oppivat vuosien saatossa rakastamaan toisiaan. Florentino Arizan ja Fermina Dazan nuoruuden rakkaus on kirjeissä kiihkeää mutta osin vain hetken huumaa, jonka toinen osapuoli unohtaa. Florentino Arizan rakkaus Fermina Dazaa kohtaan on mielipuolista, koko hänen elämänsä ajan kestävää hulluutta, pakkomielle, josta hän ei kuitenkaan kerro kenellekään muulle kuin äidilleen. Florentino Arizan rakkaus on myös tekopyhää, sillä hän ei suinkaan elä elämäänsä ilman naisen seuraa ja kosketusta vaan keräilee kokemuksia kuin paraskin don juan.

Romaanissa on kyse myös elämästä, kuten klassikolta odottaa saattaa. Voiko elämänsä aikana rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä? Onko vanhuksilla oikeus elää ja rakastaa? Romaanissa Florentino Arizan nuoruuden kiihkeys ja imelät rakkauskirjeet muuttuvat iän mukana yleisemmäksi pohdinnaksi elämästä ja etenkin sen ehtoopuolesta. Myös muut henkilöt muuttuvat vanhetessaan. Toisaalta kirjoittaja rinnastaa ihmisen vanhenemisen ja samalla myös Florentino Arizan ja Fermina Dazan rakkauden siirtomaavallan rappeutumiseen, viimeisiin polttopuulla käyviin jokilaivoihin, paljaaksi hakattuun viidakkoon ja kuivuneeseen joen uomaan.

Olen lukenut García Márquezilta aikaisemmin hänen tärkeimmän teoksensa, Sadan vuoden yksinäisyyden, johon muistan ehdoitta rakastuneeni. Tuosta lukukokemuksesta on aikaa jo varmasti lähemmäs viisitoista vuotta, mutta muistan kirjasta edelleen tunnelmia ja paloja sieltä täältä. Rakkautta koleran aikaan ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta, mutta pidin siitäkin paljon. Etenkin jo mainitsemastani kerrontatyylistä, jolle ominaista on myös sen maalailevuus ja oikullisuus: asiat eivät etene täysin loogisessa järjestyksessä eivätkä odotusten mukaisesti.

García Márquez, Gabriel: Rakkautta koleran aikaan (WSOY/Loisto 2006 [WSOY 1988])

Espanjankielinen alkuteos: El amor en los tiempos del cólera (1985)

Suomentanut Matti Brotherus

Ostettu omaan hyllyyn

Seita Parkkola: Viima

Kuva: WSOY

Seita Parkkolan nuortenkirja Viima on ollut lukulistallani jo pitkään. Satuin löytämään kirjan työpaikan hyllystä ja lainasin. Luin ja pidin.

Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä. Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu. Pahempaa kuin joutua elinrosvojen sieppaamaksi tai jäädä ikuiseen jälki-istuntoon. Olla kaksitoista vuotta on kahdeksan auton ketjukolari. (Aloituskappale s. 5)

Viima Teräs on 12-vuotias poika, jolla menee hieman huonosti. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja poika karkailee omille teilleen. Viima saa kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, kun hän pääsee Mahdollisuuksien taloon, kouluun, joka on kuin vankila. Paikan Mahdollisuuksien talossa Viimalle järjestää hänen uusi äitipuolensa, Virve Avanto, joka sattuu olemaan kyseisen koulun kuraattori.

Koulu on vielä kamalampi paikka kuin Viima olisi voinut kuvitellakaan. Hän joutuu luopumaan kaikesta entiseen elämäänsä liittyvästä, kuten skeittaamisesta ja kavereistaan. Uusi koulu järjestää opetuksen lisäksi ohjelmaa myös vapaa-ajalle. Pian koulun alkamisen jälkeen hänen vanhempansa katoavat vuoron perään, eikä koululla tunnu olevan kaikki ihan kohdallaan. Oman lisänsä tarinaan tuovat menetetyt, hylätyssä tehtaassa asuvat lapset, joihin Viima tutustuu.

Eräs tehtaan lapsista, Intia, on koko romaanin kiinnostavin henkilö. Kuka hän on? Onko häntä edes oikeasti olemassa? Myös Viima tuntee oudolla tavalla vetoa Intiaa kohtaan. Tyttöä, jolla on keinot selviytyä kaupungissa ilman vanhempia ja joka osaa tarpeen vaatiessa olla näkymätön.

Viima on mielenkiintoinen romaani. Se rikkoo genrerajoja yhdistelemällä mm. fantasian ja jännityskirjallisuuden piirteitä. Kirjan meno äityykin melko jännittäväksi, joten kovin nuorille en kirjaa suosittelisi, vaikka päähenkilö onkin vasta 12-vuotias. Kirjan idea ei ole ennennäkemätön, sillä lukiessani vertailin sitä esimerkiksi aiemmin lukemiini Tomi Kontion Keväällä isä sai siivet -romaaniin ja Philip Pullmanin Kultaiseen kompassiin. Toteutus on kuitenkin hyvä, eikä kirja ainakaan verrokkiensa rinnalla kalpene.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen.

Parkkola, Seita: Viima (WSOY 2006)

Kuvitus: Jani Ikonen

Graafinen suunnittelu: Sami Saramäki

Lainattu työpaikalta

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Tammikuu on täällä blogin puolella lähtenyt hieman tahmeasti käyntiin. Siihen lienee yhtenä syynä töihinpaluu, joka syö energiaa yllättävän paljon, vaikken täyspäiväisenä työskentelekään. Lukemiseen aikaa on kuitenkin löytynyt, mikä tärkeintä onkin. Saattaa olla, että vähäisemmän vapaa-ajan käyttää mieluummin lukemalla rentoutumiseen, sillä kirjoittaminen ei minulle (toistaiseksi ainakaan) ihan yhtä hyvä rentoutumiskeino ole.

Kuva: WSOY

Palataan nyt vielä tämän postauksen verran viime vuoden lukemisiin. Ehkä seuraava sitten käsittelee jo jotakin tämän vuoden puolella luettua. Alun perin Kirjamielellä-blogista lähteneessä Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa sain Sonjalta luettavakseni Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka -romaanin. Ihan alkuun minun on myönnettävä, etten ollut kovinkaan innostunut tästä kirjasta. Sen nimi toi mieleeni jännistyskirjan tai muun vastaavan enkä ole niiden ylin ystävä. Sitä suurempi olikin yllätykseni kun sain kirjan käsiini. Sehän vaikutti mielenkiintoiselta, sillä luen mielelläni historiallisia ja muihin kulttuureihin sijoittuvia kirjoja. Lumikukka ja salainen viuhka tarjosi aikamatkan 1800-luvun Kiinaan, naisten huoneisiin ristikkoikkunoiden taakse.

Olen "se joka ei vielä ole kuollut", kuten kylässämme sanotaan - leski, kahdeksankymmentävuotias. Ilman miestäni päivät tuntuvat pitkiltä. En enää välitä erikoisista ruoista, joita Pioni ja muut minulle valmistavat. En enää odota kiihkeästi iloisia tapahtumia, joita kattomme alla niin vaivatta syntyy. Nykyään minua kiinnostaa enää vain menneisyys. Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin lopultakin sanoa sen, mitä en voinut sanoa ollessani riippuvainen lapsuudenkodistani, jossa minut kasvatettiin, tai puolisoni perheestä, joka minut ruokki. Minulla on kokonainen elämä kerrottavana; minulla ei ole enää mitään menetettävää, eikä maailmassa ole monta, joita saattaisin loukata. (Aloituskappale s. 9)

Ja millaisen elämän Lilja onkaan elänyt, millaisen tarinan hän kertoo!

Köyhän perheen Lilja-tytär kasvatetaan hyväksi ja kuuliaiseksi vaimoksi. Parhaan mahdollisen avioliiton 1800-luvulla takasivat täydelliset "kultaiset liljat" eli jalat, jotka on sidottu mahdollisimman pieniksi. Liljan jaloista tulee upeat, mutta köyhän tytön mahdollisuuksia parantamaan hänelle solmitaan laotong-ystävyys rikkaasta ja hyvämaineisesta perheestä olevan tytön kanssa. Laotong-liitto on elinikäinen ja sen tarkoituksena on, että sen yhdistämistä tytöistä todella tulee ystävät.

Hyvän naispuolisen ystävän merkitys oli tuolloin todella tärkeä, sillä tytöillä ei oikeasti ollut ketään muuta kenelle uskoutua, kenen puoleen kääntyä tarvitessaan apua tai juttukaveria. Naisen paikka oli sisätiloissa, ensin lapsuudenkodissa ja sen jälkeen aviomiehen katon alla. Molemmissa paikoissa tyttöä kohdeltiin vieraana, ylimääräisenä, turhana. Mutta ystävänkään seurassa tytöt eivät saaneet olla kahden eikä voinut olla varma, ettei kirjeitä lukenut joku ulkopuolinen. Siksi kiinalaisnaiset kehittivät nu shu -salakirjoituksen, jonka avulla he kirjasivat elämänsä ilot ja surut muistiin.

Myös Lilja ja Lumikukka käyttävät nu shu -kirjoitusta, jota he kirjovat yhteiseen viuhkaansa. Tuo viuhka kertoo tarinan kahdesta pienestä tytöstä, jotka ystävystyvät ja joiden elämät kietoutuvat laotongin sitomina yhteen. Liljan elämä muodostuu lähtökohdistaan huolimatta oikein hyväksi, minkä takaavat täydelliset kultaiset liljat sekä laotong-liitto. Lumikukka taas joutuu kestämään enemmän murhetta, eikä Lilja näe ystävänsä hätää tai osaa tätä lohduttaa kuin opituin naisen käytökseen liittyvin neuvoin. Lilja elää poikkeuksellisen pitkän elämän. Kenties siksi, että oppisi ymmärtämään.

Romaani kertoo kahden tytön suhteesta, mutta keskeisessä asemassa on sekä kiinalaisten naisten historian että naisten aseman kuvaus. Tiesin ennalta kiinalaisnaisten huonosta asemasta ja esimerkiksi jalkojen sitomisen perinteestä, mutta koin lukiessani muutaman melko pahan järkytyksen. Romaanin tapahtumat tulivat iholle. Eniten harmitti kuitenkin se, ettei naisten aseman parantamisessa lopulta olla joka paikassa päästy juurikaan pidemmälle. Edelleen on paikkoja, joissa naiset sidotaan oman - tai itse asiassa miehensä - kodin piiriin. Edelleen nainen on usein se alimmista alin.

En varmaankaan olisi tätä vaikuttavaa kirjaa luettavakseni löytänyt, jos Sonja ei minua olisi sitä haastanut lukemaan. Tämä on taas näitä kirjabloggaamisen ehdottoman upeita puolia. Kiitos, Sonja!

See, Lisa: Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006)

Englanninkielinen alkuteos: Snow Flower and the Secret Fan (2005)

Suomentanut Hanna Tarkka
Päällys: Sanna Sorsa / alkuperäiskuvat WSOY:n kuva-arkisto

Lainattu kirjastosta

Intohimo

Alkaa olla jo vähän sumaa näiden luettujen ja blogiin postaamattomien kirjojen kanssa. Ehdin viime viikolla lukea muutaman kirjan ja lukumaratonilla luettujakaan en ole tänne vielä kaikkia saanut. Ei kai auta muu kuin ruveta kirjoittamaan. Jeanette Wintersonin Intohimo, olkaa hyvät!

Niin kiihkeästi Napoleon rakasti kanaa että hänen kokkinsa olivat työssä kellon ympäri. Se vasta oli keittiö, täynnä enemmän tai vähemmän paljaita lintuja; osa vielä kylmänä koukussa roikkumassa, osa pyörimässä hitaasti vartaassa, mutta suurin osa röykkiöissä pois heitettynä koska keisarilla oli kiireitä. (Aloituskappale s. 13)

1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa kuljetaan Napoleonin sotajoukkojen mukana Ranskasta aina Venäjälle saakka. Nuori ranskalainen maalaispoika Henri liittyy Napoleonin armeijaan haaveenaan sotilasura (ja Napoleon). Todellisuus osoittautuu kuitenkin karummaksi kuin haaveilija voi uskoakaan. Loppujen lopuksi onkin ehkä Henrin onni, että hänen sotilasuransa tehtäväksi muodostuu Napoleonin kanoista huolehtiminen.

Venetsiassa kaunis Villanelle, venemiehen räpyläjalkainen tytär, työskentelee kasinolla ja leikittelee pukeutumalla toisinaan pojaksi. Hän rakastuu, rakastaa, on rakastettu - mutta lopulta hän pettyy siihen kaikkeen rakkauteen ja menee naimisiin.

Eräs mies oli halunnut minua jo jonkin aikaa, mies jonka minä olin torjunut, kironnut. Mies jota halveksin. Rikas mies jolla oli paksut sormet. Hänestä oli hauska että pukeuduin pojaksi. Minusta on hauska silloin tällöin pukeutua pojaksi. Sen verran meillä oli yhteistä.

--

Minun kotikaupunkini on muuttuvainen kaupunki. Se ei ole aina samankokoinen. Katuja ilmestyy ja katoaa yön aikana, uusia vesiväyliä avautuu kuivalle maalle. Joinakin päivinä ei voi kävellä toiselta laidalta toiselle, niin pitkä on matka, ja joinakin päivinä voi astella valtakuntansa ympäri kuin mitätön ruhtinas. (s. 128)

Villanellen ja Henrin kohtalot kietoutuvat sattumalta yhteen, kaukana kotoa. 

Romaanin tarina on todella kiehtova kudelma intohimoa, mustasukkaisuutta, heittäytymistä, pakottamista, mielettömyyttä, historian lehtien havinaa, venetsialaisia taruja ja valintoja - ja paljon muuta. Luin tämän lukumaratonini lopuksi ja turnausväsymys oli jo iskenyt melko pahasti. Voin myöntää, että tapahtumat unohtuivat ja menivät sekaisin jo lukiessani (mikä johtui väsymyksestä), ja keskityinkin ehkä enemmän kauniiseen kieleen, sen rytmiin ja viisauteen. Tiesin koko ajan lukevani hienoa kirjaa, jonka tarina on aivan omanlaisensa.

En osaa pysty kykene sanoiksi pukemaan tällä kertaa enempää. Romaani on hieno ja viisas, vaikkakin surullinen. Lukekaa itse. Winterson menee minulla edellisen postauksen Shieldsin lisäksi Lue tältä kirjailijalta lisää -osastolle. Ehdottomasti. Ja Venetsiaankin menen ihan vain tämän kirjan innoittamana. Jonain päivänä.

Winterson, Jeanette: Intohimo (Bazar 2006, ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana 1989 nimellä Uskallus ja intohimo)

Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)

Suomentanut Leena Tamminen

Kansi: Helena Modéer 

 

Kirjeitä Jekaterinburgiin

Riina Katajavuoren novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin koostuu kymmenestä novellista, tarinasta, jotka takakannen mukaan "sijoittuvat lapsuuden lopun ja aikuisuuden välimaastoon". Toisaalta "tarinat kuvaavat oivalluksen hetkiä, käännekohtia". Joudun turvautumaan takakansitekstiin, koska minun on vaikea löytää novelleista yhtymäkohtia, yhteistä teemaa. Yleensä en sitä välttämättä kaipaakaan, mutta nyt jostain syystä jäin miettimään, mikä on näitä kymmentä yhdistävä tekijä. Ehkä siksi, että takakannen kuvaus jäi mieleeni kummittelemaan. Kuka tietää.

Kirjeitä Jekaterinburgiin ei herättänyt minussa lukijana tunteita suuntaan eikä toiseen. Tarinat ovat ihan toimivia ja Katajavuoren lauseita lukee mielellään, mutta sekä yksittäisiä novelleja että koko kokoelmaa voisi silti kuvata sanoilla "ihan ok". Kovinkaan moni novelleista ei edes jäänyt mieleeni, vaikka lukemisesta ei kovin kauan ole. Muutama toki jäi, jätti jonkinlaisen jäljen. "185 jokea ja kanava, 158 siltaa" kertoo 13 suomalaisesta, toisilleen tuntemattomasta kielikurssilaisesta Venäjällä Aijan näkökulmasta.

Sinä vuonna ei tullut kevättä ollenkaan, Aija ajatteli. Kaunis lause.

Se oli vale, tietenkin. Kevät tuli aina, räikeänä ja röyhkeänä ja vei hänen rakkaan talvensa, sen umpimieliset äänet ja pimeyden.

Sen takia Aija tännekin oli loppujen lopuksi lähtenyt. Tämä maa edusti hänelle talvea, hytinää ja narskumista. Mitä siitä, että sattui olemaan kesäkuu.

Miten toisilleen vieraat ihmiset toimivat tuntemattomassa ympäristössä? Mitä tapahtuu, kun yksi ryhmäläisistä heittää henkensä?
 

Novelli "Käpälät" kertoo kosketuksesta ja siitä hetkestä, kun tyttö tajuaa olevansa nainen, miesten halun kohde. Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun joku ottaa oikeudekseen koskettaa nuorta tyttöä takapuolelle.

Silloin Aino tunsi kosketuksen takapuolellaan. Se ei ollut läimäys vaan jotenkin erilainen. Hidas, vaivihkainen. Kielletty. Jokin ikiaikainen vaisto kielsi Ainoa kääntymästä. Kääntymällä hän myöntäisi. Tunnustaisi osuutensa asiaan, syyllisyytensä. Oli hänen oma syynsä, että hänellä oli pylly.

 

Miksi naista saa koskea ilman lupaa? (Sama muuten pätee silloin, kun on raskaana. Mikä siinä onkin, että henkilökohtainen reviiri menettää monen silmissä silloin merkityksensä ja vatsan koskeminen muuttuu sallituksi?)

"Rämö is back" kuvaa nuoren tytön aikuistumista huonon ihmissuhteen kautta. Renttu mies ja kiltti tyttö, joka roikkuu mukana, vaikka mies tekisi mitä. Kunnes koittaa hetki, jolloin tyttö tajuaa.

Kolmessa mainitsemassani novellissa aiheena ovat aikuistumisen ja oivaltamisen lisäksi myös ihmisten väliset suhteet ja niin itse asiassa melkeinpä jokaisessa kokoelman tarinassa. (Olihan siis jokin yhdistävä tekijä!) Ihmissuhteet eivät ole helppoja olivat ne sitten sisarusten, miehen ja naisen, ystävien tai lapsen ja vanhemman välisiä. 

 

Katajavuori, Riina: Kirjeitä Jekaterinburgiin (Tammi 2006)

Näkymätön Elina

Tartuin Kerstin Johansson i Backen Näkymätön Elina -romaaniin, koska a) se on lyhyt ja sopi näin hyvin välipalaksi b) se löytyi omasta hyllystä ja c) ajattelin sen sopivan Lasten linnoitus -haasteeseen. Kirja tosiaan on lyhyt ja sen luki nopeasti, mutta välipalaksi se ei käynyt. Sitä ei hevin saa mielestään. Lasten linnoituksesta en löydä sille sopivaa kategoriaa, mutta ehkäpä sen johonkin niistä työnnän..

Näkymätön Elina kertoo noin kymmenvuotiaasta ruotsinsuomalaisesta Elinasta, jonka perhe on köyhä ja uskovainen. Isä on kuollut joitakin vuosia aiemmin ja äiti, suomalainen Martta, yrittää elättää nelilapsisen perheensä. Elina ei ole päässyt yli isänsä kuolemasta, vaikka äiti niin luuleekin. 

Kukaan muu kuin Elina ei tiennyt, että isän henki asui suolla. Äiti kävi hautausmaalla. Seisoi siellä vähän aikaa joka sunnuntai. Irma ja Erkki ja pikku-Isak olivat hänen mukanaan. Elinakin oli joskus, jos ei ehtinyt mennä piiloon. Isä pelkää haustausmaata yhtä paljon kuin minäkin, Elina ajatteli. Isä haluaa olla näkymättömien kanssa suolla. Elinan kanssa. Elina oli kerran kuullut, kuinka äiti sanoi Antin Fiialle: "En ymmärrä, miksei Elina sure isänsä kuolemaa. Se on kauheaa. Hän ei halua tulla mukaan, kun menemme sunnuntaisin hautausmaalle."

Elina kuitenkin käsittelee asiaa omalla tavallaan, suolla mielikuvitusolentojen, ainoiden ystäviensä kanssa.

Suo oli hänen valtakuntaansa. Aivan hänen ikiomaansa. Paitsi muutaman viikon ajan kesällä, kun hillat kypsyivät. Silloin saattoi tulla hillanpoimijoita. Mutta he eivät ymmärtäneet suon salaisuuksia. He poimivat vain marjoja eivätkä tunteneet Hieno-Keijua ja Kukka-Koivua ja Taika-Feeriä. Eivät he tienneet sitäkään, että Paha-Luura vaaniskeli suolla. Eivätkä he olleet nähneet Onnenkaivoa ja Isäpaikkaa, joka oli kuiva ja pehmeän sammaleen peittämä.

Elina joutuu kahnauksiin opettajansa kanssa. Opettaja pitää Elinaa tyhmänä, koska tämä ei opi ruotsia ja opettaja ymmärtää Elinan hiljaisuuden väärin. Asiat johtavat siihen, että opettaja loukkaa Elinaa, koska ei muuten saa tätä "kuriin". Sen takia Elina ei enää voi syödä koulussa, vaikka hän ehdottomasti tarvitsisi kouluruoan. Konflikti jatkuu ja pahenee - opettaja suorastaan kiusaa tyttöä ja on tälle todella ilkeä - kunnes kaikki joutuvat valitsemaan puolensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsin puolelle Lappiin, 1930-luvun köyhyyteen. Kirja antoi taas perspektiiviä ja ajattelemisen aihetta mm. siitä miten hyvin asiat nykyään ovat ja mikä on aikuisen ihmisen - etenkin opettajan - vastuu lapsesta, millainen valta opettajalla on lapseen. Romaani on todella koskettava, mihin yksi syy on se, että suurin osa tapahtumista kerrotaan Elinan näkökulmasta. Lukija voi samaistua nimenomaan häneen. Suosittelen!

Johansson i Backe, Kerstin: Näkymätön Elina (Otava / Seven 2006)

Ruotsinkielinen alkuteos: Som om jag inte fanns (1978)

Suomentanut Kirsti Johansson

Fantasiaklassikko sarjakuvana

Viime kirjastokäynnillä samoilin sarjakuvahyllyn eteen Satun luetut -blogin ensimmäinen minihaaste mielessäni. Siellä oli paljon melko tuttua juttua: Aku Ankkaa, Tinttiä, Tenavia jne. Nappasin kuitenkin mukaani Tolkienin Hobitin sarjakuvana mukaani. En ole jostain syystä Hobittia aiemmin lukenut, vaikka Taru sormusten herrasta lempikirjoihini kuuluukin. Hobitin tarina kertoo, miten Sormusten herran mahtisormus päätyy hobitti Bilbo Reppulin haltuun. Tosin se on vain pieni osa tarinaa, jossa Bilbo tekee pitkän ja vaarallisen matkan Gandalf-velhon ja kolmentoista kääpiön kanssa tarkoituksenaan vaatia takaisin kääpiöiden aarteet, jotka lohikäärme Smaug kauan sitten heiltä varasti. Bilbo ei aluksi ole kovin innokas seikkailija mutta osoittautuu matkan edetessä hyvin neuvokkaaksi ja rohkeaksi.

Hobitti eli sinne ja takaisin -sarjakuvaromaani (tämä ei nyt siis varsinaisesti ole albumi) perustunee uskollisesti Tolkienin alkuteokseen. Sarjakuvasovituksen on tehnyt Charles Dixon ja piirrokset David Wenzel. Suomennos noudattelee Kersti Juvan suomennosta. Dixon on amerikkalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, joka on kirjoittanut mm. Batmania ja Conania. Wenzel on kuvittaja, jonka tunnetuin työ on juuri Hobitin sarjakuvaversion kuvitus.

Sarjakuva-Hobitti ei temmannut minua mukaansa, kuten Tolkienin teksti aiemmin on tehnyt. Wenzelin kuvitus on toki hieno (esimerkkejä voit vilkaista Wenzelin nettisivuilta), mutta sarjakuvasovituksesta jää silti puuttumaan jotakin. Hobitti on niin laaja teos ja monet asiat vaativat paljon selventämistä, mikä tässä versiossa aiheuttaa ensinnäkin sen, että ruuduissa on paljon tekstiä. Puhekuplien lisäksi niissä on tekstilaatikoita, joiden tehtävä on selittää keskeisiä asioita, kertoa mitä jossakin muualla samaan aikaan tapahtuu jne. Toisekseen, laajoista selityksistä huolimatta, välillä tuntuu siltä, että jotakin oleellista jää puuttumaan. Romaanin muokkaaminen sarjakuvaksi on varmasti vaativaa eikä kaikkea voi mahduttaa mukaan, mutta välillä seuraavassa ruudussa tapahtuukin jotain, joka tuntuu täysin irralliselta aiempiin tapahtumiin nähden.

Lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle, kiitos Wenzelin kuvituksen ja Juvan suomennoksen. Nyt tiedän, mitä Hobitissa tapahtuu. Luulen, että tartun vielä jonain päivänä alkuperäisteokseenkin.

Tolkien, J. R. R. - Dixon, Charles - Wenzel, David: Hobitti eli sinne ja takaisin (WSOY 2006)

Englanninkielinen alkuteos: The Hobbit Graphic Novel (1990)

Suomeksi toimittanut Mikael Ahlström Kersti Juvan suomennosta noudattaen


EDIT. Lukaisin myös lapsille suunnattua sarjakuvaa.