14 nobelistia -haasteen koonti

Huh! 

Hektinen syyslukukauden loppu on ohi ja jouluruoatkin ahmittu. Nyt on vihdoin aikaa lukemiselle ja ehkäpä bloggaamisellekin. Aloitetaan matalalla kynnyksellä ja vedetään yhteen Jokken 14 nobelistia -haaste omalta osaltani.

Minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita tähän haasteeseen. Ajattelin, että muutamia nobelistien teoksia tulee varmasti luettua. No, lopulta luin neljä. Hiljaisia suunnitelmia oli kyllä lukea enemmänkin.  Hyllyssä olisi odotellut teoksia mm. Herta Mülleriltä ja J.M. Coetzeelta. Saramagoa oli pitkään lainassa, mutten saanut ko. kirjaa luettua. Ehtiihän noita.

Kirjat, jotka haasteeseen luin, ovat:

John Steinbeck: Helmi (Nobel 1962)

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Nobel 1954)

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan (Nobel 1982)

Toni Morrison: Armolahja (Nobel 1993)

Olen lukenut jokaiselta edellä mainitulta kirjailijalta jotakin jo ennen näiden teosten lukemista. Ja saatanpa lukea jotain vielä lisääkin. Kirjahyllyssäni odottelee esimerkiksi Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Kiitos Jokkelle haasteesta!

Edit. Lisätty vuodet, jolloin kirjailijat ovat Nobelinsa saaneet.

Toni Morrison: Armolahja

Älä pelkää. Kertomukseni ei voi satuttaa sinua vaikka mitä olenkin tehnyt, ja lupaan maata hiljaa pimeässä - ehkä itkeskelen tai välillä näen taas sen veren - mutta ikinä enää en oikaise kerältä ja kavahda pystyyn hampaat irvessä. Minä selitän. Voit pitää kertomustani rippinä, jos haluat, mutta rippinä joka vilisee erikoisuuksia, sellaisia joita tapaa vain unissa ja silloin kun pannun höyryssä häilyy koiran sivukuva. Tai kun hyllyllä istuva maissintähkänukke retkottaa kohta huoneen nurkassa ja on selvää, mikä kataluus sen sinne vei. Kummempaakin tapahtuu koko ajan kaikkialla. Tiedät kyllä. Tiedän että tiedät. (Aloitus s. 7)

Keltainen kesäni jatkui amerikkalaisen Nobel-voittajan matkassa historiaan, Afrikasta Barbadoksen kautta pohjoiseen, viileämmille seuduille. Toni Morrisonin Armolahja kertoo monta tarinaa. Jonkinlaisena keskushenkilönä toimii kuitenkin orjatyttö Florens. Tytön äiti saa heidän omistajansa myymään tytön Isännälle. Tavallaan myynti on onni, tavallaan onnettomuus. Isäntä ja Emäntä ovat hyviä ihmisiä, mutta mikään ei ole pysyvää. Tytöistä tulee naisia, joilla on tunteet. Ihmiset kuolevat yllättäen. Rakkaan kuolema aiheuttaa muutoksen, joka vaikuttaa useampaankin ihmiseen.

Ennen kaikkea tarinassa pureudutaan naiseuteen (ja toki myös ihmisyyteen). Neljä naista mittelee keskinäisestä hierarkiastaan eikä loppujen lopuksi valkoisen naisen asema ole kovinkaan paljon kummoisempi kuin tummaihoisen. Ei ainakaan ilman miestä. 

Täytyy myöntää, että minulla on ollut tämän kirjan kanssa hankaluuteni. Olen aikaisemmin aloittanut sen ainakin kahdesti ja päässyt toiseen lukuun saakka. Tällä kertaakin jouduin vähän pakottamaan itseäni lukemaan. Ei kirja missään nimessä huono ole. Pidän Morrisonin tarinoista ja tavasta, jolla hän maalailee kuvia ihmisistä ja paikoista. Hänen tapansa kertoa - ainakin tässä romaanissa - aiheuttaa ne hankaluudet. Koska näkökulma vaihtuu joka luvussa, menee ensin jonkin aikaa, että saa selville kenen silmin asioita tarkastellaan. Sen lisäksi kerronta poukkoilee ajassa, mikä aiheutti ainakin tälle lukijalle harmaita hiuksia.

Olen lukenut Morrisonilta monta muuta hänen romaaniaan ja muistan niistä pitäneeni. En varmastikaan muuten olisi niitä lukenut. Arvostan ennen kaikkea sitä, että hän on antanut äänen tummaihoisille amerikkalaisille ja heidän historialleen.

Kirjamielellä-blogissa ihastuttiin Morrisoniin taas kerran ja Kirjavinkeissä Elinalla ei ole ollut ollenkaan niin paljon ongelmia kirjan rakenteen kanssa kuin minulla. 

Haasteet: 14 nobelistia, Keltainen kesä

Morrison, Toni: Armolahja (Tammen keltainen kirjasto 2009)

Englanninkielinen alkuteos: A Mercy (2008)

Suomentanut Seppo Loponen

Kansi: Laura Lyytinen

Ostettu omaan hyllyyn

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan

Valitsin reissulukemistooni tarkoituksella Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ihan nobelistihaastetta silmällä pitäen. García Márquezhan on kirjallisuuden Nobelin saanut vuonna 1982. Karibialle sijoittuva Rakkautta koleran aikaan on kirjoitettu vasta sen jälkeen, vuonna 1985.

Se oli väistämätöntä: karvasmantelin haju toi hänelle aina mieleen onnettomien rakkauksien kohtalon. Tohtori Juvenal Urbino havaitsi sen heti kun oli astunut puolipimeään taloon, jonne hän oli rientänyt kiireen vilkkaa huolehtiakseen tapauksesta joka oli lakannut olemasta hänelle kiireellinen jo vuosia sitten. Antillilainen pakolainen Jeremiah de Saint-Amour, sotainvalidi, lasten valokuvaaja ja tohtorin armeliain shakkivastustaja, oli siirtynyt turvaan ahdistavilta muistoilta kultasyaanihöyryn avulla. (Aloituskappale s. 11)

Kirjan keskiössä on kolme henkilöä: jo alussa mainittu tohtori Juvenal Urbino, jokilaivayhtiössä alimmalta portaalta ylöspäin kipuava Florentino Ariza sekä Fermina Daza, nainen jota molemmat miehet rakastavat. Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan jo poikasena ja saa kiihkeiden rakkauskirjeidensä avulla Fermina Dazan rakastumaan itseensä. Juttu menee niinkin pitkälle, että pari kihlautuu salaa. Tytön isä ei hyväksy liittoa Florentino Arizan kanssa ja lopulta Fermina Dazakin huomaa, etteivät hänen tunteensa Florentino Arizaa kohtaan ole rakkautta. Arvostettu lääkäri Juvenal Urbino alkaa piirittää Fermina Dazaa ja onnistuukin naimaan tämän. Florentino Ariza vannoo rakastavansa Fermina Dazaa loppuun asti ja yrittävänsä uudelleen saada tämän omakseen siinä vaiheessa, kun tohtori Urbinosta aika jättää. 

Kirjan takakannessa romaania kuvataan nuoreksi klassikoksi, ja klassikon aineksia kirjassa onkin. Onhan se muutaman kymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen tunnettu teos eikä sen kirjoittajakaan aivan tuntematon ole. Kirjassa on paljon menneen ajan tunnelmaa sen tosiasian lisäksi, että se sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kerronta nimittäin tuo pitkine polveilevine virkkeineen ja henkilöihin viittaamisen tapoineen mieleeni vanhemmat klassikot. 

Romaanin rakkaustarinat sen sijaan aiheuttivat minussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Juvenal Urbino ja Fermina Daza menevät naimisiin lähinnä järkisyistä, kuten tuohon aikaan on ollut tavallista. He kuitenkin oppivat vuosien saatossa rakastamaan toisiaan. Florentino Arizan ja Fermina Dazan nuoruuden rakkaus on kirjeissä kiihkeää mutta osin vain hetken huumaa, jonka toinen osapuoli unohtaa. Florentino Arizan rakkaus Fermina Dazaa kohtaan on mielipuolista, koko hänen elämänsä ajan kestävää hulluutta, pakkomielle, josta hän ei kuitenkaan kerro kenellekään muulle kuin äidilleen. Florentino Arizan rakkaus on myös tekopyhää, sillä hän ei suinkaan elä elämäänsä ilman naisen seuraa ja kosketusta vaan keräilee kokemuksia kuin paraskin don juan.

Romaanissa on kyse myös elämästä, kuten klassikolta odottaa saattaa. Voiko elämänsä aikana rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä? Onko vanhuksilla oikeus elää ja rakastaa? Romaanissa Florentino Arizan nuoruuden kiihkeys ja imelät rakkauskirjeet muuttuvat iän mukana yleisemmäksi pohdinnaksi elämästä ja etenkin sen ehtoopuolesta. Myös muut henkilöt muuttuvat vanhetessaan. Toisaalta kirjoittaja rinnastaa ihmisen vanhenemisen ja samalla myös Florentino Arizan ja Fermina Dazan rakkauden siirtomaavallan rappeutumiseen, viimeisiin polttopuulla käyviin jokilaivoihin, paljaaksi hakattuun viidakkoon ja kuivuneeseen joen uomaan.

Olen lukenut García Márquezilta aikaisemmin hänen tärkeimmän teoksensa, Sadan vuoden yksinäisyyden, johon muistan ehdoitta rakastuneeni. Tuosta lukukokemuksesta on aikaa jo varmasti lähemmäs viisitoista vuotta, mutta muistan kirjasta edelleen tunnelmia ja paloja sieltä täältä. Rakkautta koleran aikaan ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta, mutta pidin siitäkin paljon. Etenkin jo mainitsemastani kerrontatyylistä, jolle ominaista on myös sen maalailevuus ja oikullisuus: asiat eivät etene täysin loogisessa järjestyksessä eivätkä odotusten mukaisesti.

García Márquez, Gabriel: Rakkautta koleran aikaan (WSOY/Loisto 2006 [WSOY 1988])

Espanjankielinen alkuteos: El amor en los tiempos del cólera (1985)

Suomentanut Matti Brotherus

Ostettu omaan hyllyyn

Klassikoita, nobelisteja

Olen tämän vuoden puolella lukenut muutaman klassikkoromaanin: Hemingwayn Vanhuksen ja meren sekä Steinbeckin Helmen, joista Hemingwayn teoksen olen lukenut kerran aikaisemminkin.

Minulla on aina ollut melko lämmin suhde klassikoihin ja erityisen lämmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Se ei ole johtunut siitä, että olisin ajatellut, että klassikoista pitävä ihminen olisi automaattisesti jotenkin ylempi kuin muut tai että niistä vain kuuluu pitää. Eikös se pääsääntöisesti ole niin, ettei kukaan oikeasti pidä klassikoista? Pölyisiä vanhoja ovat. No, minä pidän. (Tai pidin.)

Mutta kyllähän se on niin, että klassikkostatus tuo jo jonkinlaista takuuta siitä, että kirja on jonkun mielestä hieno (Ei nyt mennä ollenkaan siihen, kenen mielestä joku teos on hieno ja klassikkoainesta). Mielenkiintoista on sitten lukiessa pohtia, mikä tuo hienous on. Yleensä jotakin hienoa löytää. Yleensä se hienous löytyy kirjan rakenteesta tai kielestä tai teeman universaaliudesta. Klassikko kertoo ihmisyydestä jotakin perustavaa, muuttumatonta. Näin on myös molemmissa lukemissani klassikoissa.

Vanhus ja meri kuvaa vanhan kalastajan elämää ja suurta kalastusmatkaa. Se kertoo tarinan siitä, kuinka muut hylkäävät, koska toisella menee huonosti. Se kertoo siitä, kuinka periksi ei pidä antaa. Ja siitä, kuinka joskus on vain pakko antaa myöten. Se kertoo, kuinka muutoksen mahdollisuus antaa voimia, mutta sen mahdottomuus taas vie ne. Se kertoo unelmista ja niiden vaarallisuudesta mutta myös toivosta saavuttaa ne. Se kertoo välittämisestä. Se kertoo uskosta.

Helmi on raadollinen tarina länsimaisen elämän hiipimisestä alkuperäiskansojen pariin. Se on tarina ahneudesta ja häikäilemättömyydestä. Se on tarina unelmista ja niiden toteutumisen mahdollisuudesta - ja mahdottomuudesta. Se on tarina yhden ihmisen uskomattomasta onnesta, joka kääntyy täydelliseksi epäonneksi. Se on tarina ihmisen pahansuopuudesta ja mahdottomuudesta iloita toisen hyvästä onnesta. Se on tarina perheestä ja yhteisöstä. Se on tarina toivosta.

Vanhus ja meri on ollut - tai oikeastaan oli - pitkään yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Edellisellä, ensimmäisellä lukukerralla se kolahti nuoren kirjallisuudenopiskelijan tajuntaan kuin metrin halko. Tämä toinen lukukerta oli erilainen. Kirja ei enää sytyttänyt samalla tavalla. On se edelleen ihan hyvä. Mutta onhan se melko tylsä. Vähän samoihin aatoksiin päädyn nykyään melkein jokaisen klassikon seurassa. Mitä minulle on tapahtumassa? Sofistikoitunut kirjamakuni on rahvaanomaistumassa? (Ja tähän laittaisin silmää iskevän hymiön, jos sellaisia käyttäisin.)

Luetko sinä klassikoita? 

Molemmat lukemani klassikot ovat muuten Nobel-voittajien käsialaa. Hemingway on saanut palkinnon vuonna 1954 ja Steinbeck vuonna 1962. Voin siis näillä teoksilla korkata nobelistihaasteen (ks. tarkemmin Haasteet 2014 -sivulta).

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Tammen keltainen kirjasto 2007 [1952])

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio
Ostettu omaan hyllyyn

Steinbeck, John: Helmi (Tammen keltainen kirjasto 2008 [1949])

Englanninkielinen alkuteos: The Pearl (1945)

Suomentanut Alex Matson
Lainattu työpaikalta