Toni Morrison: Armolahja

Älä pelkää. Kertomukseni ei voi satuttaa sinua vaikka mitä olenkin tehnyt, ja lupaan maata hiljaa pimeässä - ehkä itkeskelen tai välillä näen taas sen veren - mutta ikinä enää en oikaise kerältä ja kavahda pystyyn hampaat irvessä. Minä selitän. Voit pitää kertomustani rippinä, jos haluat, mutta rippinä joka vilisee erikoisuuksia, sellaisia joita tapaa vain unissa ja silloin kun pannun höyryssä häilyy koiran sivukuva. Tai kun hyllyllä istuva maissintähkänukke retkottaa kohta huoneen nurkassa ja on selvää, mikä kataluus sen sinne vei. Kummempaakin tapahtuu koko ajan kaikkialla. Tiedät kyllä. Tiedän että tiedät. (Aloitus s. 7)

Keltainen kesäni jatkui amerikkalaisen Nobel-voittajan matkassa historiaan, Afrikasta Barbadoksen kautta pohjoiseen, viileämmille seuduille. Toni Morrisonin Armolahja kertoo monta tarinaa. Jonkinlaisena keskushenkilönä toimii kuitenkin orjatyttö Florens. Tytön äiti saa heidän omistajansa myymään tytön Isännälle. Tavallaan myynti on onni, tavallaan onnettomuus. Isäntä ja Emäntä ovat hyviä ihmisiä, mutta mikään ei ole pysyvää. Tytöistä tulee naisia, joilla on tunteet. Ihmiset kuolevat yllättäen. Rakkaan kuolema aiheuttaa muutoksen, joka vaikuttaa useampaankin ihmiseen.

Ennen kaikkea tarinassa pureudutaan naiseuteen (ja toki myös ihmisyyteen). Neljä naista mittelee keskinäisestä hierarkiastaan eikä loppujen lopuksi valkoisen naisen asema ole kovinkaan paljon kummoisempi kuin tummaihoisen. Ei ainakaan ilman miestä. 

Täytyy myöntää, että minulla on ollut tämän kirjan kanssa hankaluuteni. Olen aikaisemmin aloittanut sen ainakin kahdesti ja päässyt toiseen lukuun saakka. Tällä kertaakin jouduin vähän pakottamaan itseäni lukemaan. Ei kirja missään nimessä huono ole. Pidän Morrisonin tarinoista ja tavasta, jolla hän maalailee kuvia ihmisistä ja paikoista. Hänen tapansa kertoa - ainakin tässä romaanissa - aiheuttaa ne hankaluudet. Koska näkökulma vaihtuu joka luvussa, menee ensin jonkin aikaa, että saa selville kenen silmin asioita tarkastellaan. Sen lisäksi kerronta poukkoilee ajassa, mikä aiheutti ainakin tälle lukijalle harmaita hiuksia.

Olen lukenut Morrisonilta monta muuta hänen romaaniaan ja muistan niistä pitäneeni. En varmastikaan muuten olisi niitä lukenut. Arvostan ennen kaikkea sitä, että hän on antanut äänen tummaihoisille amerikkalaisille ja heidän historialleen.

Kirjamielellä-blogissa ihastuttiin Morrisoniin taas kerran ja Kirjavinkeissä Elinalla ei ole ollut ollenkaan niin paljon ongelmia kirjan rakenteen kanssa kuin minulla. 

Haasteet: 14 nobelistia, Keltainen kesä

Morrison, Toni: Armolahja (Tammen keltainen kirjasto 2009)

Englanninkielinen alkuteos: A Mercy (2008)

Suomentanut Seppo Loponen

Kansi: Laura Lyytinen

Ostettu omaan hyllyyn

Bloggarin kesäloma..

..on nyt ohi! Se näyttää venähtäneen aiottua pidemmäksi, mutta teki kyllä hyvää. 

Loman aikana minä muun muassa

- luin (yllätys, yllätys!)

- matkailin ulkomailla ja kotimaassa

- söin mansikoita, herneitä ja jäätelöä

- tyrehdytin verenvuotoja

- kannoin kassikaupalla roinaa kirppikselle (myös kirjoja)

- siivosin kirjahyllyn (ehkä joku päivä voisin esitellä sen)

- repsahdin Suomalaisen loppualessa

- tapasin ystäviä

- maalasin sängyn.

Varsinainen kesälomanihan vielä jatkuu muutaman viikon, mutta pienten lasten äitinä minulla oikeasti on lomaa tasan silloin, kun mies on lomalla.

Girl Readin A Book On A Beach  by Michal Marcol / http://www.freedigitalphotos.net

Ulkomaanmatkan aikana luin neljä kirjaa: Alexander McCall Smithin Oivallisen aviomiehen (Otava/Seven 2010), Elizabeth Adlerin Kesän Toscanassa (Gummerus/Loisto 2004), Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan (Gummerus 2012) ja Maeve Binchyn Illallistarinoita (WSOY/Loisto 2009). Viihdyin melko hyvin kaikkien kirjojen parissa. Valitsin matkalukemiseksi ihan tarkoituksella hieman kevyempää ja viihdyttävämpää luettavaa. Kaikki kirjat sopivat hyvin näihin kriteereihin. Hoffmanin Punainen puutarha tarjosi  mielenkiintoisimmat hetket, mutta kaikki kirjat olivat viihdyttäviä ja sopivat hyvin lomalukemiseksi.

En nyt aio näistä kirjoittaa sen enempää vaan linkkaan muiden teksteihin:

* Rva Kepponen on kirjoittanut Oivallisesta aviomiehestä

* Humisevalla harjulla -blogista löytyy muutama sana Kesästä Toscanassa

* Punaisesta puutarhasta on kirjoitettu monessa blogissa (googlaa!), kuten Sinisen linnan kirjastossa

* Illallistarinoita summaillaan lyhyesti Kirjahylly-blogissa.

Olen ehtinyt lukea myös kaksi kotimaista nuorten fantasiauutuutta ja yhden blogisuosikin, mutta näistä lisää hieman myöhemmin.

Huomenna kirjablogit tempaisevat taas yhteislukumaratonin merkeissä. Käy kurkkaamassa osallistujat täältä. Ensimmäinen kesämaratonhan pidettiin 10.7. ja osallistuneet blogit löytyvät tämän linkin takaa ja tulokset täältä. Harmillisesti en tällä kertaa päässyt mukaan kumpaankaan, vaikka kovin olisin halunnut. Aion kyllä tässä lähitulevaisuudessa pitää oman maratonini, kuten viime kesänäkin. Kirjatkin olen jo katsonut valmiiksi. Tuolla ne hyllyn reunalla nököttävät ja odottavat.

John Irving: Oman elämänsä sankari (ja pari sanaa kohuista)

Kuva: Tammi

St. Cloud'sin orpokodin sairaalassa Mainessa, poikien osastolla, oli kaksi sairaanhoitaja vastaamassa uusien vauvojen nimeämisestä ja siitä, että poikien pikku penikset rupesivat paranemaan obligatorisen ympärileikkauksen jälkeen. Tuohon aikaan (192_) kaikki St. Cloud'sissa syntyneet pojat ympärileikattiin, koska orpokodin lääkärillä oli ollut hankaluuksia hoidella ympärileikkaamattomien sotilaiden erinäisiä vaivoja ensimmäisessä maailmansodassa. (Aloituskappale s. 11)

Lukiessani ensimmäistä John Irvingiäni, Oman elämänsä sankaria, minä...

..ihastuin hänen tapaansa rakentaa tarina, kertoa tarina – ja itse tarinaan. Ensinnäkin siihen, miten hän tuo henkilöitä mukaan ja lopulta siihen, miten tarinaa kuljetetaan kolmessakin eri paikassa ja kaikki liittyy kaikkeen. Tarina etenee juuri niin kuin sen pitääkin.

..toisinaan ärsyynnyin hänen tapaansa rakentaa tarina. Ennen kuin ymmärsin tarinankerronnan taitavuuden.

..pidin tarinan tärkeimmistä henkilöistä, joista jokainen tarjoaa jonkinlaista samaistumispintaa. Tai jos nyt ei aivan sitä, niin jokaisessa on jotakin, mikä sai minut heistä pitämään, kuten tohtori Larchin sinnikkyys ja aito hyljeksityistä ihmisistä välittäminen, Homerin ainainen halu toimia oikein, Melonyn periksiantamattomuus ja Candyn kahtaalle repivä rakkaus. Jokaisella tärkeällä henkilöllä on mahdollisuus kasvuun ja oman elämänsä pohdintaan. Jokaisella on mahdollisuus olla oman elämänsä sankari, kunhan he sen vain ensin ymmärtävät.

..matkustin tarinan mukana vuosikymmenten takaiseen Maineen, jonka pystyin helposti kuvittelemaan silmieni eteen.

..ihastelin suomennoksen monia erityisen ansiokkaita ilmauksia, jotka istuvat hyvin sekä tarinan että kirjassa kuvattavan ajan henkeen.

..suutuin – taas kerran – naisten huonosta kohtelusta ja heidän oikeuksiensa polkemisesta. Romaanissa Wilbur Larch on pyhimys, St. Larch, joka tekee Luojan töitä, hoitaa synnytyksiä ja abortteja. Siihen hän myös Homerin, orpokodin kasvatin, kouluttaa. Kuvaukset epäonnistuneista aborteista ovat järkyttäviä, vaikkei niillä mitenkään mässäillä. 

..pohdiskelin laajemminkin ihmisten kohtelua ja epäoikeudenmukaisia lähtökohtia elämään. Miksi toiset syntyvät rikkaina ja toiset köyhinä? Miksi toiset hylätään heti syntymänsä jälkeen, kun taas toiset hukutetaan rakkauteen ja yltäkylläisyyteen? Silti, erilaisista lähtökohdista huolimatta, elämä voi olla ihan yhtä vaikeaa sillä rikkaalla ja sillä köyhällä.

..päätin lukea mahdollisimman pian Charles Dickensin Loistavan tulevaisuuden ja Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, sillä niin herkullisesti niihin tässä teoksessa viitataan.

..ymmärsin, miksi hän on niin suosittu ja rakastettu kirjailija. En vielä osaa sanoa, onko hän minun mielestäni yksi parhaista, mutta aion kyllä lukea häneltä muutakin.

Oman elämänsä sankarista on kirjoitettu mm. Luettua elämää ja Unni lukee -blogeissa.

Irving, John: Oman elämänsä sankari (Tammen keltainen kirjasto 2009 [1985])

Englanninkielinen alkuteos: The Cider House Rules (1985)

Suomentanut Kristiina Rikman

Kansi: Laura Lyytinen

Lainattu kirjastosta 

**

Kirjabloggaajat ovat yksissä tuumin koostaneet yhteisen kannanoton ASML:n ehdotukseen uudesta blogien mainontaohjeistuksesta. Se on luettavissa esimerkiksi Taikan blogissa. Minä en ole julkisesti ottanut kantaa koko asiaan enkä mihinkään sen tiimoilta syntyneeseen soppaan. Sanottakoon nyt sen verran, että minusta on hyvä, että blogimaailma saa jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt. Eri asia sitten on, millaiset niiden pitäisi olla. Blogeja ja bloggaajia on kuitenkin niin paljon erilaisia. Joka tapauksessa tärkeintä olisi saada mainonta kuriin niin, että lukija tietää, milloin hän lukee mainosta. 

Niin ja siihen toiseen kohuun (josta voi lukea vaikkapa täältä) viitaten: minä en pidä itseäni millään muotoa kriitikkona. Kirjoitan edelleen omasta mielestäni lukupäiväkirjaa, sillä kirjoitan kaikista kirjoista, jotka luen (ihan yhtä tai kahta lukuun ottamatta, kun aina ei tuota aikaa ole). Minullahan toki on koulutus ruotia kirjallisuutta akateemisen analyyttisesti. Sitä en kuitenkaan tee, sillä koen sen turhan jäykäksi ja omiin tarkoituksiini sopimattomaksi. Mieluummin mutuhuttuilen ja viis veisaan, vaikka se on jonkun mielestä väärin.

Kari Levola (toim.): Runo vieköön

Kari Levolan toimittama Runo vieköön on kokoelma nuortenrunoutta. Kirja on harvinaisuus, sillä nuorille suunnattua runoutta ei oikeastaan ole ollut olemassa - ei ennen tätä. Mitä sitten on nuortenrunous? Siitä tarjoavat antologiassa oman näkemyksensä Niina Hakalahti, Jyrki Heikkinen, Hannu Hirvonen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Hannele Huovi, Ville Hytönen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Tomi Kontio, Tittamari Marttinen, Harri István Mäki, Mari Mörö, Sari Peltoniemi, Ilpo Tiihonen, Esko-Pekka Tiitinen ja Johanna Venho. Äidinkielen tunteja silmällä pitäen antologiaan on tehty myös Lukukeskuksen kustantama opas, jonka tekijöinä ovat Kari Levola ja Annamari Saure.

Runot ovat keskenään hyvin erityyppisiä ja käsittelevät erilaisia nuoruuden aiheita: rakkautta, omaa itseä, aikuistumista, ihmissuhteita.. Vaikka antologiassa on runoja 16 runoilijalta, on se laadultaan jokseenkin tasainen. Mielestäni kaikki ovat onnistuneet tavoittamaan runoihinsa nuoruuden ja suuntaamaan runonsa nuorille lukijoille. Tai sitten tämä "täti" ei ymmärrä nuoruudesta enää mitään! :) Runot ovat myös melko helposti lähestyttäviä. Ainakaan ne eivät tunnu hankalilta, ja uskoisinkin, että lukijan kuin lukijan on mahdollista löytää niistä jonkinlainen merkitystaso. Helposti lähestyttävä ei toki tarkoita samaa kuin helppo tai lukijaa aliarvioiva vaan runoissa on oikeasti ideaa, syvempiä merkityksiä.

Kokoelmasta nousi esiin suosikkeja, joista poimin tähän muutaman esimerkin:

Ennen maailma oli täynnä

Ennen maailma oli täynnä

tavaroita ja ihmisiä,

isä ja äiti, veli, Maija, Iida, mummo, ope

Muumit, Idolsit, hiekkalapio ja barbit.

Tarinat, jotka oli kerrottu minua varten.

Mutta sitten kulki rajuilma

tuli ensimmäinen talvi

ja maa oli melkein autio ja melkein tyhjä.

Vain minä jäin

ja liuta haamuja,

jotka puhuvat ohitseni ja ylitseni

ja joskus lävitseni niin että vihloo.

Kuljen joka päivä halki

lumikentän,

että pääsisin illaksi kotiin.

Siellä on vain talo,

keskuslämmitys reistaa,

haamut keittelevät veristä soppaa.

(Sari Peltoniemi)

Et tajua

ei ole hajua

loistat kuin kruunukorkki

Prisman lastauslaiturin edessä,

siinä missä eilen juotiin mäyräkoira,

missä rojahti pakokaasunhajuinen taivas

ja varjot, varjot

ne jotka eivät sinuun tarttuneet.

(Tomi Kontio)

Kevätjuhlan jälkeen

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

meillä on kaikki maailman aika

joku on ripustanut koivuun tumpun

"myöhäinen talvihedelmä", sinä sanot,

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

koko maailma ja sen kaikki hedelmät on meidän

(Niina Hakalahti)

Mieleeni jäivät myös Jyrki Heikkisen oivaltavat ja oivalluksia tarjoavat kuvarunot sekä Riina Katajavuoren runot, joissa hän on käyttänyt runollisten omakuvien ideaa nuoren tytön näkökulmasta. Koko antologia on kuitenkin onnistunut, ja näin äidinkielen opettajana sanoisin myös, että oikein käyttökelpoinen.

Avaan tällä runoantologialla omalta osaltani Lukudiplomi-haasteen. 

Levola, Kari (toim.): Runo vieköön (Tammi 2009)

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Aino Ahtiainen

Shenzhen ja Pjongjang

Guy Delislen sarjakuviin tutustuminen on ollut agendallani jo jonkin aikaa. Siitä lähtien kun luin Mari A:n postauksen hänen kolmesta albumistaan. Albumeja on luettu ahkerasti muissakin blogeissa: Kirjanurkkauksessa, Lurun luvuissa sekä Luen ja kirjoitan -blogissa muutamia mainitakseni.

Delislen albumit Shenzhen ja Pjongjang ovat omaelämäkerrallista sarjakuvaa, matkakertomuksia ja päiväkirjoja. Delisle kertoo niissä omista kokemuksistaan työkomennuksiltaan. Luin kirjat niiden alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä: ensin Shenzhenin ja sitten Pjongjangin. Suomennokset ovat jostain syystä ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä.

En ole (muistaakseni) lukenut yhtäkään poikkipuolista sanaa Delislen teoksista ja minäkin kyllä liityn sankkaan fanijoukkoon. Delisle kuvaa kokemuksiaan tietysti omasta näkökulmastaan mutta saa pienillä yksityiskohdilla, oivaltavasti ja humoristisesti esiin kulttuurista sen olennaisen. Pidän hänen piirrostyylistään valtavasti. Se on hieman suttuinen, mutta yksityiskohtainen ja hauska. Piirrokset ovat mustavalkoisia. Voisi ajatella, että  mustavalkoisuus olisi tylsää, mutta kuinka monta sävyä näiden kahden värin väliin mahtuukaan! Delisle ujuttaa mukaan myös paljon animaattorin työstä ja siitä, miten animaattori havainnoi ympäristöään. Hän osoittaa hallitsevansa eri tyylejä. Molemmissa albumeissa on nimittäin sivuja ja ruutuja, jotka on piirretty muulla kuin hänen omalla tyylillään. Shenzhenissä hän esimerkiksi piirtää kiinalaisella selkeän viivan tyylillä ja onpa mukana sivu, jossa Delisle seikkailee Hergén Tinttinä.

Shenzhen kertoo Delislen kokemuksista Kiinassa, missä hän viettää kolme kuukautta animaattorina erään studion leivissä. Kiinassa Delisle on melko yksinäinen ja ulkopuolinen, mikä johtuu siitä, etteivät kiinalaiset osaa englantia kovin hyvin. Hänen juttukaverinsa kolmen kuukauden aikana rajoittuvat tulkkiin, muutamaan paikalliseen ja muihin ulkomaalaisiin, joita hän ei kovin montaa tapaa. Delisle yrittää kuitenkin tutustua kiinalaiseen kulttuuriin mm. syömällä erilaisissa ravintoloissa, ihmettelemällä kulttuurieroja ja matkustelemalla Hongkongissa ja Kantonissa. 

Shenzhen joulukuussa 1997. Olen jälleen Kiinassa. Etelässä tällä kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin pohjoisessa, Nanjingissa. Huomaan unohtaneeni monta asiaa: hajut, melun, väenpaljouden, lian, kaikenkattavan harmauden. Tajuan, että muistiini oli taltioitunut vain hyvät puolet... eksotiikan...

Pjongjangissa, Pohjois-Koreassa, Delisle on samasta syystä kuin Shenzhenissäkin. Pjongjangissa Delislen elämä on tarkoin vartioitua, sillä tulkki ei saa päästää häntä hetkeksikään näköpiiristään. Hänellä on myös opas ja autonkuljettaja, muuten yhteydet pohjoiskorealaisiin ovat vähissä. Silti Delisle ei ole samalla tavalla yksinäinen kuin Shenzhenissä: Pjongjangissa on yllättävän paljon ulkomaalaisia ja aika menee diktatuurin ilmiöiden, kuten "vapaaehtoisten", tyhjien katujen ja käsittämättömien nähtävyyksien (mm. Kansainvälisen ystävyyden näyttely, kristallikruunuin varustettu metroasema) ihmettelyyn.

"Entä mikä tämä on?"

"Tuoko?" (Orwellin 1984) "Se on romaani... vanha... viisikymmenluvulta. Eräänlainen klassikko. Se on fiktiota."

  

Moni on - muistaakseni - pitänyt enemmän Shenzhenistä kuin Pjongjangista. Minä kuitenkin pidin enemmän jälkimmäisestä. Ehkä minussa asuu pieni tirkistelijä, sillä minusta on äärimmäisen kiinnostavaa kurkistaa ikään kuin esiripun taakse ja nähdä, millaista Pohjois-Koreassa on. Ja toisaalta Kiinasta tiesin jo entuudestaan ainakin ne kulttuurierot sun muut, joista huumori pääosin albumissa rakentuu. Se ei siis antanut juuri mitään uutta. Molemmat teokset ovat kuitenkin aivan loistavia.

Laitanpa vielä lopuksi lukulistalleni muistiin muutaman albumeissa mainitun teoksen. Orwellin 1984, jota Delisle luki Pjongjangissa, on minulla vielä lukematta. Tinttejäkin voisi pitkästä aikaa lainata kirjastosta. Odotan paljon myös Delislen seuraavilta teoksilta Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista.

Delisle, Guy: Shenzhen (WSOY 2010)

Ranskankielinen alkuteos: Shenzhen (2000)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Delisle, Guy: Pjongjang (WSOY 2009)

Ranskankielinen alkuteos: Pyongyang (2003)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Taitto: Satelliitti 

Herääminen

Vihreänkeltainen papukaija toisteli häkissään ovenpielessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Menkää tiehenne! Menkää tiehenne! Lempo soikoon! Hyvä on!" Se osasi puhua hieman espanjaa ja myös kieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt, paitsi ehkä satakieli, joka häkissään oven toisella seinustalla vihelteli raivostuttavan sinnikkäästi huilumaisia säveliään vienoon tuuleen. (Aloituskappale s. 17)

Toinen lukumaratonilla lukemani klassikko on Kate Chopinin vuonna 1899 ilmestynyt Herääminen. Se herätti oitis kohua, sillä sitä pidettiin moraalittomana ja lopulta unohdettiin. Teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, mistä lähtien sitä on pidetty naiskirjallisuuden klassikkona ja myös feministisen kirjallisuuden varhaisena edustajana, missä asemassa Chopin ei itse teostaan ehkä olisi nähnyt. Suomeksi Herääminen julkaistiin vasta muutama vuosi sitten, vuonna 2009.

Edna Pontellier on vaimo ja äiti. Hänen yhteiskunnallinen asemansa on erittäin hyvä ja hän on aina käyttäytynyt tuon aseman mukaan. Eräs kesä kuitenkin muuttaa kaiken. Pontellierit matkustavat pois kaupungista ja tuon matkan aikana, pienessä lomayhteisössä Louisianan Grand Islella, Edna alkaa löytää naisen itsessään. Tähän asti hän on elänyt miehelleen kuuliaisena ja sangen tyytyväisenä elämäänsä. Ei hän ole intohimoisesti miestään rakastanut, mutta se ei kai liene tarpeenkaan, kuten tuolloin yleisesti ajateltiin.

Laiskoina lomapäivinä hän huomaa, ettei oikeastaan pidä äitiydestä. Tokihan hän lapsiaan rakastaa, mutta ei halua olla uhrautuva, vain lapsiaan varten elävä äiti. Hän haluaa olla oma itsensä, tulla määritellyksi itsensä, ei äitiyden kautta.

Lyhyesti sanottuna, rouva Pontellier ei ollut äiti-ihminen. Äiti-ihmiset näyttivät olevan enemmistönä sinä kesänä Grand Islella. Heidät oli helppo tunnistaa lepattamassa ympäriinsä levitetyin, suojelevin siivin, kun mikä tahansa vaara, oikea tai kuviteltu, uhkasi heidän kallisarvoista jälkikasvuaan. He olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä ja kasvattaa suojelusenkelin siivet. (s. 28)

Lapset näyttivät hänestä vastustajilta, jotka olivat voittaneet hänet, jotka olivat kukistaneet hänet ja yrittivät vetää hänen sielunsa elinikäiseen orjuuteen. (s. 198)

Leppeät pehmeät lämpimät yöt ovat omiaan herättämään intohimoa. Edna tunnistaa kaipuun, intohimon ja kosketuksen kaipuun sisällään, ihollaan, eikä se kohdistu omaan aviomieheen vaan lomasaarella oleskelevaan naimattomaan Robert Lebruniin. Tiukkojen käytösnormien vuoksi edes vihjailu ei ole sallittua, ja niinpä Edna kärsii samalla kun nauttii uudesta, vastaheränneestä minuudestaan ja seksuaalisuudestaan.

Herääminen on herkkä ja viipyilevä kuvaus Ednan muutoksesta, heräämisestä. Vaikka tunnistankin - ja tunnustan - teoksen kaunokirjalliset ansiot ja ymmärrän sen tärkeyden, en silti oikeastaan pidä kirjasta kovinkaan paljon. Minun on hyvin hankala asettua Ednan paikalle. En ihmettele, miksi hän kokee olevansa vanki, sillä hän ei ole itse valinnut elämäänsä. Silti minun on vaikea ymmärtää naista, äitiä, joka hylkää lapsensa. Edna ja hänen valintansa tuntuvat äärimmäisen itsekkäiltä, vaikken osaisi samaistua myöskään kirjassa mainitunlaiseen "äiti-ihmiseen".

Kirjan suomentanut Raija Larvala vertaa esipuheessaan Chopinia ja Canthia toisiinsa. Heissä ja heidän tuotannossaan on hänen mukaansa paljon samaa, mutta siinä missä Chopin on kiinnostunut ihmisluonteesta, tuo Canth mukaan myös sosiaalisen aspektin, yhteiskunnan. Canthin teokset ovat paljon kurjempia. Se tietysti johtuu siitä, että hän kuvaa köyhintä kansanosaa Chopinin keskittyessä yläluokkaisen elämän kuvailuun. Canthin teokset ovat myös vahvoja, tunnelmaltaan voimakkaita. Täytyy myöntää, että saatan vetää kotiin päin, mutta Canthin tapa kertoa tuntuu minusta omemmalta, vaikuttavammalta. Niin, ehkä en vain osaa samaistua amerikkalaisen yläluokan elämään palvelijoineen ja illanviettoineen. Eikä tainnut osata Ednakaan. Sen verran meillä on yhteistä.

Kirja on siis ansiokas, muttei aivan minun makuuni. Liisa, Maria ja Suketus ovat saaneet teoksesta irti enemmän kuin minä.

Chopin, Kate: Herääminen (Faros-kustannus 2009)

Englanninkielinen alkuteos: The Awakening (1899)

Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Raija Larvala 

Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat kuuluvat rikoskirjallisuuden klassikoihin. Kaiken kaikkiaan Conan Doyle kirjoitti kuusikymmentä Holmesin tähdittämää salapoliisitarinaa. Sherlock Holmesin parhaita -kokoelmassa on niitä kolmetoista.

Oletan, että jokaisella on jonkinlainen mielikuva Sherlock Holmesin hahmosta, vaikkei olisi koskaan lukenut yhtäkään Conan Doylen novellia. Suuria yllätyksiä ei hänen hahmonsa kirjallisena versiona minullekaan tuonut. Viihdyin Holmesin parissa ihan mainiosti: novellit ovat hyvin eteneviä ja välillä jännittäviäkin ja aikakausi, 1800-luvun loppu, viehättävä. Meillä tämän päivän kiireisillä kansalaisilla olisi paljon opittavaa asioihin ja aikaan suhtautumisesta. Holmesilla ei esimerkiksi koskaan ole niin kiire rikosten pariin, ettei voisi ensin nauttia runsasta ateriaa.

Holmes selvittelee novelleissa hyvin erilaisia rikoksia ylivertaisilla salapoliisin kyvyillään. Hän ei kuitenkaan koskaan halua kunniaa ratkaistuaan hankalan tapauksen, vaan kiitokset saa useimmiten poliisi tai sitten jutut ovat niin arkaluontoisia ja yksityisiä, että niistä vaietaan. Holmesin ylivertainen päättelykyky - tai oikeastaan novellien kerronta - sai minut muutaman kerran ärsyyntymään. Tarinoissahan toimii kertojana Holmesin ystävä ja apulainen, tohtori Watson, joka on kirjoittanut tapaukset muistiin kuten hän on ne nähnyt tai kuullut. Näin ollen lukija ei ennen loppupäätelmiä saa tietää yhtä paljon kuin Holmes. Tällöin on melkoisen vaikeaa yrittää päätellä rikoksen kulkua. Siitä kun ei juuri merkittäviä vihjeitä jaella. Minä taisin peräti kahdessa tarinassa keksiä syyllisen ennen kuin se tekstissä mainittiin, motiivia ja tapahtumien kulkua en kertaakaan. Toisaaltahan on hyvä, ettei juttu etene ennalta arvattavasti, mutta olisi kiva, että lukijakin voisi päätään käyttää.

Pääpiirteissään novellien juoni kulkee aina samalla tavoin, mutta tapaus ja sen yksityiskohdat muuttuvat. Kokoelmaa kannattaakin lukea aina yksi tai kaksi tarinaa kerrallaan eteenpäin. Vaikka luin tarinoita muutaman kerrallaan, on pakko myöntää, etten osaa välttämättä näin jälkeenpäin yhdistää kunkin kertomuksen tapahtumia sen nimeen. Jäi minulle toki muutama novelli mieleenkin. Ehkä siksi, että näistä jokainen on hieman tavallisesta Holmes-tarinasta poikkeava. Kirjava nauha on jännittävä ja kekseliäs. En millään olisi voinut arvata tai päätellä rikoksen tekijää saati tekotapaa. Viimeisessä tapauksessa Holmes kohtaa vertaisensa, Lontoon alamaailmaa johtavan professori Moriartyn. Kokoelman viimeinen novelli, Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus, on täysin erilainen kuin muut. Siinä ei ensinnäkään seurata miten Holmes ratkaisee tapauksen. Toinen muista erottava seikka on se, että novellissa on ulkopuolinen hän-kertoja. Tämä ratkaisu muuttaa sekä rakenteen että tunnelman.

Conan Doyle, Arthur sir: Sherlock Holmesin parhaita (Loisto / Basam Books 2009 [2001])

Suomentanut Tero Valkonen

Toinen tapaaminen Westön kanssa: Isän nimeen

Tuuli puhalsi eilen kaakosta ja illansuussa meri antoi minulle taimenen.

Satun maalis-huhtikuun minihaaste patisti tällä kertaa tarttumaan jo tuttuun kirjailijaan. Tarkoituksena oli lukea lisää kirjailijalta, johon on jo yhden kirjan verran tutustunut. Vaihtoehtoja oli monia ihan omassa hyllyssänikin. Päätin sitten treffata Kjell Westön kanssa vähän kauhunsekaisin tunnelmin. Rakastin nimittäin hänen Missä kuljimme kerran -teostaan: sen tarinaa, henkilöitä ja Helsinkiä. Mitä jos Isän nimeen onkin paljon kehnompi?

Isän nimeen kertoo Skraken suvusta. Tarinan kertojana toimii Wiktor Skrake, joka kirjoittaa suvustaan. Hän on lähinnä kiinnostunut isästään, Werneristä ja isoisästään, Brunosta (joka muuten on sivuosassa Missä kuljimme kerran -romaanissa). Kaiken takana on halu oppia tuntemaan isänsä, mutta toki myös halu ymmärtää kuka on Wiktor "Viki" Skrake.

Jos nimi Skrake olisi juurtunut syvälle kaupunkiin, jos se ei liittyisi vanhimpien sukupolvien haalistuviin muistoihin isoisästäni Brunosta ja hänen loistavista kaupoistaan ja värikkäistä konkursseistaan, jos se ei olisi sidoksissa Leo-sedän kiisteltyyn opettajantyöhön liittyviin, yhtä haalistuviin muistoihin, ja ennen kaikkea: jos se ei olisi niin tiiviisti sidoksissa Werneriin ja hänen niin epäonnisiin kuin tahattomiin tekosiinsa.

Olisiko kaikki ollut silloin toisin?

Olisinko minä silloin ollut joku muu?

Viki muistelee aikuisena, millaista elämä hänen lapsuudessaan oli Rajavaarassa, millainen isä, mies, Werner oli. Hän toistaa muiden kertomia tarinoita suvustaan ja perheestään. Erityisen tärkeiksi nousevat Brunon veljen, Leon ja Wernerin äidin, Maggien tarinat. Samalla sivutaan Suomen historiaa 1900-luvun alusta lähtien, pääosin suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Muiden tarinoista ja Vikin omista muistoista muodostuu katkelmallinen kertomus eräästä suvusta ja sen vaiheista. Muistot kun ovat usein hataria ja toisen käden tietoa. 

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsä harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme.

Juuri tuo katkelmallisuus loppujen lopuksi viehätti minua. Ikään kuin olisi lukiessaan kutonut eri suuntiin poukkoilevaa verkkoa, joka kuitenkin jossakin kohdin taas yhdistyy. Lukija joutuu tekemään paljon työtä yhdistellessään tietoja tai ainakin yrittäessään muistaa, miten henkilöt tarinaan liittyvät. Myönnän, että menivät välillä sekaisin, mutta se ei haitannut.

Kaiken kaikkiaan Isän nimeen oli positiivinen lukukokemus, vaikka olin aloittaessani hieman kauhuissani. Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin vielä enemmän kauhuissani, sillä en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi kaiken sen kalastuksen ja urheilun parissa. Aluksi teksti tuntui myös kovin raskassoutuiselta ja lukeminen eteni tahmeasti. Lopulta kuitenkin hienon suomennoksen kieli vei mukanaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Missä rakkaus on ehdolle pantua, siellä sitä ei ole.

Haasteet: Minihaasteen 2/2012 lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100 sekä samalla oman hyllyn lukematon luetuksi

Westö, Kjell: Isän nimeen (Loisto / Otava 2009 [2000])

Ruotsinkielinen alkuteos: Vådan av att vara Skrake (2000)

Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen