Kirjeitä Jekaterinburgiin

Riina Katajavuoren novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin koostuu kymmenestä novellista, tarinasta, jotka takakannen mukaan "sijoittuvat lapsuuden lopun ja aikuisuuden välimaastoon". Toisaalta "tarinat kuvaavat oivalluksen hetkiä, käännekohtia". Joudun turvautumaan takakansitekstiin, koska minun on vaikea löytää novelleista yhtymäkohtia, yhteistä teemaa. Yleensä en sitä välttämättä kaipaakaan, mutta nyt jostain syystä jäin miettimään, mikä on näitä kymmentä yhdistävä tekijä. Ehkä siksi, että takakannen kuvaus jäi mieleeni kummittelemaan. Kuka tietää.

Kirjeitä Jekaterinburgiin ei herättänyt minussa lukijana tunteita suuntaan eikä toiseen. Tarinat ovat ihan toimivia ja Katajavuoren lauseita lukee mielellään, mutta sekä yksittäisiä novelleja että koko kokoelmaa voisi silti kuvata sanoilla "ihan ok". Kovinkaan moni novelleista ei edes jäänyt mieleeni, vaikka lukemisesta ei kovin kauan ole. Muutama toki jäi, jätti jonkinlaisen jäljen. "185 jokea ja kanava, 158 siltaa" kertoo 13 suomalaisesta, toisilleen tuntemattomasta kielikurssilaisesta Venäjällä Aijan näkökulmasta.

Sinä vuonna ei tullut kevättä ollenkaan, Aija ajatteli. Kaunis lause.

Se oli vale, tietenkin. Kevät tuli aina, räikeänä ja röyhkeänä ja vei hänen rakkaan talvensa, sen umpimieliset äänet ja pimeyden.

Sen takia Aija tännekin oli loppujen lopuksi lähtenyt. Tämä maa edusti hänelle talvea, hytinää ja narskumista. Mitä siitä, että sattui olemaan kesäkuu.

Miten toisilleen vieraat ihmiset toimivat tuntemattomassa ympäristössä? Mitä tapahtuu, kun yksi ryhmäläisistä heittää henkensä?
 

Novelli "Käpälät" kertoo kosketuksesta ja siitä hetkestä, kun tyttö tajuaa olevansa nainen, miesten halun kohde. Tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun joku ottaa oikeudekseen koskettaa nuorta tyttöä takapuolelle.

Silloin Aino tunsi kosketuksen takapuolellaan. Se ei ollut läimäys vaan jotenkin erilainen. Hidas, vaivihkainen. Kielletty. Jokin ikiaikainen vaisto kielsi Ainoa kääntymästä. Kääntymällä hän myöntäisi. Tunnustaisi osuutensa asiaan, syyllisyytensä. Oli hänen oma syynsä, että hänellä oli pylly.

 

Miksi naista saa koskea ilman lupaa? (Sama muuten pätee silloin, kun on raskaana. Mikä siinä onkin, että henkilökohtainen reviiri menettää monen silmissä silloin merkityksensä ja vatsan koskeminen muuttuu sallituksi?)

"Rämö is back" kuvaa nuoren tytön aikuistumista huonon ihmissuhteen kautta. Renttu mies ja kiltti tyttö, joka roikkuu mukana, vaikka mies tekisi mitä. Kunnes koittaa hetki, jolloin tyttö tajuaa.

Kolmessa mainitsemassani novellissa aiheena ovat aikuistumisen ja oivaltamisen lisäksi myös ihmisten väliset suhteet ja niin itse asiassa melkeinpä jokaisessa kokoelman tarinassa. (Olihan siis jokin yhdistävä tekijä!) Ihmissuhteet eivät ole helppoja olivat ne sitten sisarusten, miehen ja naisen, ystävien tai lapsen ja vanhemman välisiä. 

 

Katajavuori, Riina: Kirjeitä Jekaterinburgiin (Tammi 2006)

Lahjat

Maaliskuusta tuli näköjään Riina Katajavuori -kuukausi. Luin jo runokokoelman Omakuvat ja kirjastopinossa odottaa vielä vuoroaan novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin. Tässä välissä nautiskelin Lahjat-romaanista. 

Korkealla pilven päällä lentää lentokone metrin mittainen, ohjaamossa istuu pieni kirppu kaulaliina liehuen.

Tuulia lauloi, kurkkua kuristi.

Kun hän ei laulanut, lauseet alkoivat: Älä. Älä. Älä!

Lahjat kertoo Tuuliasta. Tuulia hoitaa kotona kahta pientä lastaan ja ahdistuu, pohtii jatkuvasti itseään ja äitiyttään. Mikä on hänen roolinsa maailmassa? Äiti? Kotiäiti? Vaimo? Työntekijä? Miten työminä ei katoa, kun on monta vuotta kotona?

Äitiys on myytti. Sitä sitkeintä lajia. Jokaisella on käsitys äitiydestä ja äideistä. Äitejä syyllistetään ehkä eniten tässä yhteiskunnassa. Et ole hyvä äiti, jos et imetä kuutta kuukautta, et tee itse soseita, et käytä kestovaippoja, et nuku perhepedissä, nukut perhepedissä, viet lapsen päiväkotiin, et vie lasta päiväkotiin, et anna lasten harrastaa, annat lasten harrastaa, huudat ja komennat, et aseta rajoja, olet tarkka rajoista, et pakota syömään, pakotat syömään... Äiteihin kohdistuu järkyttävä vaatimusten vyöry, joka sisältää ristiriitaisuuksiakin. Silti oletetaan, että äidit ovat täydellisiä ja jaksavat kaiken.

Minuun kohdistuvien vaatimusten lista on loputon, sanoi Laina perhekerhon ringissä. Lue lapselle hyviä kirjoja, laula parhaita lauluja! Lue iltaisin runoja, älä katso televisiota! Hoida hampaasi, syö ravintoympyrän jokaisesta lohkosta, syötä lapsellekin! Vältä osteoporoosi, juo maitoa! Jopa seurakunta lähettää postia, jossa lukee: hoida parisuhdettasi!

Naiset nauroivat. Lapset mönkivät lattialla, jotkut nousivat vääriä jalkoja pitkin ja jäivät oudoksuen tuijottamaan väärän naisen kasvoja. Oli helpottavaa kuulla että jopa Lainakin uupui.

Niin tosiaan, äidin tulee pitää huolta myös itsestään miehestään parisuhteestaan muista ihmissuhteistaan. 

Kaikkein pahinta on se, että oikeasti yhteiskunta ei ole se ainoa taho, joka vaatimusten listaa pitää yllä. Eniten siihen ja sen olemassaoloon vaikuttavat äidit, jotka edelleen olettavat, että heidän pitää vastata vaatimuksiin, olla täydellisiä. He suorittavat äitiyttä ja vertaavat itseään toisiin äiteihin. Tuuliakin vertaa itseään Kristiinaan, Lainaan ja Gloriaan, pitää heitä itseään parempina. Heidän lapsensa on kaikin puolin kasvatettu paremmin, he jaksavat ja suoriutuvat paremmin. Toisilta äideiltä saa toki tukea ja apuakin! Muut äidit myös ymmärtävät tietyt asiat selittämättä. Tuuliakin huomaa sen ja osaa ottaa avun vastaan. Kritiikki kohdistuukin siis lähinnä tuohon täydellisyyden vaatimukseen ja tavoitteluun.

Onneksi kirjallisuudessa on silloin tällöin nostettu esiin myös erilaista, ei niin täydellistä äitiyttä. Ensinnäkin Lahjat kertoo siitä. Lapsiperhearjen kuvaus on nimittäin hyvinkin realistista. Toisena voisi nostaa esiin viime viikolla ilmestyneen Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjan, jota en vielä ole ehtinyt itse lukea, mutta esimerkiksi Ina ja Maria ovat.

Lahjoissa on yksi huono puoli. Se olisi pitänyt lukea suuremmissa erissä. Nyt en ehtinyt lukea kuin luvun silloin toisen tällöin, ja niin oli hankala päästä kerrontaan mukaan. Lukija joutuu nimittäin olemaan tarkkana, milloin kerrotaan tapahtumista juuri nyt, milloin menneistä ja milloin ollaan Tuulian ajatuksissa.

Katajavuori, Riina: Lahjat (Tammi 2004)

Omakuvat

Omakuva. Stereotyyppinen omakuva lienee kuvataiteilijan maalaama, piirtämä, veistämä, valokuvaama omaa identiteettiä ja/tai habitusta tarkasteleva kuva. Tavoitteena on aina oman identiteetin, elämäntilanteen ja tunnetilojen ilmentäminen kertoo Oulun taidemuseo Omakuvagallerian sivuillaan. Mitä tapahtuu kun omakuvaa tekevä taiteilija ei olekaan kuvataiteilija vaan runoilija? Miten kirjoittaa omakuvia? Riina Katajavuori kuului ainoana kirjoittajana omakuvapiiriin, jonka jäsenten tarkoituksena oli tehdä itsestään omakuva joka päivä vuoden ajan. Muut osallistujat olivat kuvittajat Liisa Kallio, Salla Savolainen ja Virpi Talvitie. Vuoden omakuvien ja niistä lähteneiden uusien ajatusten ja tekstien tuloksena Katajavuori julkaisi Omakuvat-kokoelman.

Olin teoksen äärellä hieman hämmentynyt (odotin ehkä jotakin aivan muuta). Omakuvat eivät olleetkaan runoja runoja vaan jonkinlaisia proosaisempia tekstejä. 

OMAKUVA 7.3.2009 klo 21.32

Alahuuli törröllä. Posket lommolla. Sieraimet suuret. Poskien takaosassa nukkaa. Tukkaa pulisonkimaisesti korvien edessä, loput kiinni. Ripsiväriä. Iho yläluomissa roikkuu, kulmat roikkuvat, kuin huolestuneella. Otsassa viisi ilmeryppyä. Leuan tienoilla lisää. Solisluukuoppa syvä, luut pinnassa. Kaulassa toinen jänne roikkuu nahkamaisesti. Korvannipukat, korvien yläosat hilpeät. Vasen rinta maidosta raskas. Oikea tyhjähkö.

Omakuvat kertovat eräästä naisesta, naiseudesta. Niistä on helppo löytää samaistumisen paikkoja. Aluksi kuvat ovat lähempänä kuvataiteilijoiden omakuvia, sellaisia jollaisiksi jokainen meistä omakuvan sanan kuullessaan mieltää. Loppupään omakuvat ovat enemmänkin tunnetiloja ja ajatuksia kuvaavia, kuten runoilija itsekin jälkisanoissa kertoo: "Pikkuhiljaa omakuvan käsite laajeni. Lopussa kirjoitin niitä enimmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäisiksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi." Omakuvien lomassa on eri kirjasintyypillä niistä syntyneet uudet tekstit, ajatukset, runot sekä kuvituksena muutamia muiden omakuvapiiriläisten omakuvia.

Pitääkö aina olla juoni ja jännite? Eikö riitä ihmissuhteet ja tunnelmat ja muut apinahattuaivoitukset. En fanita jos klassikkonäytelmään ympätään kosiskelevia discotanssipläjäyksiä ja päivänpolitiikkaa.

Hämmennystäni lisäsi lukiessani ehkäpä myös se havainto, että runojen minä etäännyttää itsensä melko usein. Omakuvat eivät kaikki suinkaan ole minämuotoisia vaan enimmäkseen hänmuotoisia: minä on nainen, jota tarkkaillaan ulkopuolelta. Toisinaan hänetkin on häivytetty ja käytössä on nollamuoto, jolloin tekijää ei mainita ollenkaan. Olen aavistuksen ihmeissäni, sillä olen jotenkin ymmärtänyt, että omakuvat ovat nimenomaan oman itsen kuvaamista omien silmien, omien ajatusten kautta. 

OMAKUVA 21.5.2009 klo 11.35

Päivänvalossa kärsivä, kärsäinen kärsäkäs käsineellinen käsite, tympääntynyt vihreä huokoinen Julie Andrews 40-vuotias. Silmät räpsyvät. Nenä koostuu kolmesta osasta. Keskihytti & laipiot. Viikset ja runsaasti pikkuluomia nenän ja huulien vasemmassa välissä. Näärännäppy vasemman alaluomen reunassa. Imee poskia.

Omakuvat jätti kuitenkin jälkensä. Huomaan pohdiskelevani, millaisen omakuvan itsestäni tänään kirjoittaisin, millainen olen tänään. Nostan myös esiin Katajavuoren listan sadasta asiasta, joista pitää henkilökohtaisesti. (Kirjassa päästään toki vain kohtaan 43 asti.) Listafriikkinä sellaisen kirjoittaminen tuntuu todella kutkuttavalta ajatukselta. Jälkien jättämisestä huolimatta en ole täysin varma, pääsinkö Omakuviin ollenkaan sisälle. Taisin keskittyä liikaa tuohon kehittelemääni etäännyttämisongelmaan.

Katajavuori, Riina: Omakuvat (Tammi 2011)