Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Huh! Luinpa juuri hengästyttävän kirjan. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven. Nyt sinä ehkä sanot, että miten paljon vapautta tuokin luulee vaativansa itselleen, siis minä jolla on ollut onni syntyä ja varttua Finøn saarella eli Tanskan Gran Canarialla, joksi sitä yleisesti kutsutaan - ja kaiken lisäksi pappilassa jossa on kaksitoista huonetta ja jonka puutarha on iso kuin puisto. Ja ympärilläni isä ja äiti ja isosisko ja isoveli ja isovanhemmat ja isomummo ja koira, kaikki kuin mainoskuvia jostain, mikä on kallista mutta ehdottomasti koko perheen parhaaksi. (Aloituskappale s. 11)

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on hulvatonta luettavaa. Se kertoo Finøn pappilan lapsista, jotka joutuvat hieman heitteille, kun heidän vanhempansa katoavat. Kirjan kertojana toimii pappilan 14-vuotias Peter, joka on melko tavallinen neljätoistavuotiaaksi. Hän elää enimmäkseen jalkapallolle ja Connylle, elämänsä rakkaudelle. Peterillä on isosisko, Tilte, joka on omaa luokkaansa. Hän saa helposti ihmisen kuin ihmisen taipumaan omaan tahtoonsa. Isoveli Hans taas tuijottelee enimmäkseen tähtiin.

Lasten vanhemmat lähtevät lomalle, mutta pian selviää, ettei asia olekaan niin. Vanhempien olinpaikasta alkavat olla kiinnostuneita mitä ihmeellisimmät tahot erilaisista uskonnollisista ryhmittymistä turvallisuuspoliisiin. Peter ja Tilte sijoitetaan laitokseen, mutta sehän ei heitä pidättele, kun he päättävät ottaa selvää vanhempiensa kohtalosta. Ja millaiseen seikkailuun he joutuvatkaan! Lapset joutuvat käyttämään - ja käyttävätkin - älyä ja nokkeluutta saadakseen jutun ratkaistuksi. Kirjassa ovatkin monet roolit hieman päälaellaan: lapset neuvovat aikuisia ja pitävät heistä huolta; isä rakastaa kokkaamista ja äiti nikkarointia; kylän koulun rehtorina toimii lapsia vihaava mies; (entinen) nisti pitää huumevieroitusklinikkaa. Naispuoliset henkilöt ovat vahvoja ja pitävät tarinan miehet kurissa ja vievät tapahtumia eteenpäin.

Norsunhoitajien lapset on tarinana ihan hullu. Se on hauska, hulvaton ja mieletön. Kirjan kieli on äidinkielen opettajalle (!) painajaismaista: lauseita ketjutetaan pelkin pilkuin yhteen ihan ilman mitään yhdistävää sanaa ja muuten ei pilkkuja sitten juuri käytetäkään. Yksi virke voi hyvin olla kokonaisen kappaleen mittainen. Minua se ei kuitenkaan nyt häirinnyt - päinvastoin. Pisteiden vähäisyys tuo kerrontaan vauhtia, eivätkä sitä toki vähennä henkilögallerian laajuus ja absurdit tapahtumat. Lukija vallan hengästyy.

Kaiken hauskuuden ja hillittömyyden takana on myös syvällisiä ajatuksia niin ystävyydestä ja perheestä kuin elämästä ylipäätään. Peter yrittää opettaa lukijaa ajattelemaan toisin, löytämään oven. Sen, mikä tuo ovi on, saa jokainen lukea itse kirjasta. Kirjassa kuvataan itse asiassa melko osuvasti nyky-yhteiskuntaa ja puhutaan politiikasta ja uskonnosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi ajatus Suuresta Synodista, kaikkien uskontojen keskustelufoorumista, jossa yritetään saada selville kuinka kaukana uskonnot loppujen lopuksi toisistaan ovat, mikä aiheuttaa joissakin pelkoa. 

Minä hurmaannuin norsunhoitajien lasten hulvattomasta tarinasta niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin ahminut kaikki 524 sivua. 

Lukiessani huomasin, että Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on aloittanut Keltainen kesä -haasteen, jossa ideana on lukea Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Sattuipa somasti!

Høeg, Peter: Norsunhoitajien lapset (Keltainen pokkari, Tammi 2011)

Tanskankielinen alkuteos: Elefantpassernes børn (2010)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Timo Mänttäri

Lainattu 

Carol Shields: Ellei

En ole toviin oikein ehtinyt lukea ja nyt vihdoin, kun oli aikaa, halusin lukea jotakin taatusti oikeanlaista. Hetken pohdin ja totesin, että nyt tekee mieli lukea Shieldsiä. Olen siis aiemmin lukenut häneltä vain yhden kirjan, Rakkauden tasavallan. Silti tiesin, että nyt on nimenomaan hänen kirjansa vuoro. Ja tosiaan! Ihan kuin olisin tavannut vanhan, hyvän ystävän pitkästä aikaa. Niin oli tuttua ja lohduttavan turvallista viipyä Shieldsin kirjoittamilla sivuilla.

Minulle on käynyt niin, että elän juuri nyt suuren surun ja menetyksen aikaa. Olen iät ja ajat kuullut ihmisten puhuvan siitä miten heitä on kohdannut ankara murhe, henkinen ja ruumiillinen romahdus, mutta en ole ikinä ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. Että menettää. On menettänyt. (Aloitus s. 9)

Reta Winters on kolmen tyttären äiti, vaimo, miniä, kääntäjä ja kirjailija. Jokainen rooli on vaativa ja vie osan hänen ajastaan. Tärkein on tietysti perhe ja onnellinen perhe kohtaakin suuren kriisin. Retan ja Tomin vanhin tytär, Norah, päättää hylätä kaiken ja ryhtyä etsimään hyvyyttä. Muu perhe pitää toki yhtä, mutta aiheuttaahan yhden osan puuttuminen suuren särön ja huolen.

Retan kirjallinen työ on myös keskeisessä asemassa. Hän on kuuluisan Danielle Westermanin kääntäjä, mutta tunnettu myös omasta viihteellisestä romaanistaan. Elleissä hän työstää uutta romaaniaan, jatko-osaa esikoiselleen. Yllättäen onnettomuus perheessä saa hänet pohtimaan kirjan henkilöitä ja tapahtumia.

Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin. Ironista kyllä, ellei, vipu joka lopulta siirtää todellisuuden uuteen ulottuvuuteen, ei käänny suoraan ranskaksi. À moins que ei ole aivan yhtä painava; sauf on karkea. Ellei on kielellinen tietoisuuden ihme, sanoo Danielle Westerman tuoreimmassa esseessään " Mielen varjo". Se herättää meissä levottomuutta, se tekee meistä viekkaita. Viekkaita kuin sudet, jotka aina putkahtavat esiin kaikkein hurjimmissa kansansaduissa. Mutta se antaa meille toivoa. (s. 228)

Romaanissa pohditaan kirjailijuuden lisäksi naisen asemaa ja feminismiä monestakin näkökulmasta. Reta viittaa usein Danielle Westermaniin, pesunkestävään feministiin, joka on elänyt kuten opettaa. Ja miksi jokainen julkisesti kaikkien aikojen kirjailijoita esittelevä ei listassaan mainitse yhtäkään naiskirjailijaa? Kolmas keskeinen teema on hyvyys ja sen kautta onnellisuus. Mitä on hyvyys ja kuka on onnellinen?

Shields kirjoittaa ja kertoo arkipäiväisistä asioista mielenkiintoisesti, niin että lukija alkaa pohtia omaa elämäänsä samojen teemojen valossa. Kuten vanha ystävä, Shields ei pettänyt tälläkään kertaa muttei toisaalta tuonut mitään uuttakaan. Tavallaan. Odotan silti seuraavaa kertaa, jolloin tarvitsen Shieldsin lohduttavaa tavanomaisuutta.

Shields, Carol: Ellei (Otava/Seven 2011 [2003])

Englanninkielinen alkuteos: Unless (2002)

Suomentanut Hanna Tarkka

Kansi: Jaakko Ollikainen / Kuva: Kaj Lindh / taigamedia.fi

Ostettu omaan hyllyyn

Yksi sarjis vielä sekä Seitsemän sarja -haasteen yhteenveto

Huomasin tässä Seitsemän sarja -haastetta kootessani, että olen unohtanut kirjoittaa yhdestä haasteeseen lukemastani sarjakuva-albumista. Esittelenkin lyhyesti sen ensin ja sitten teen lopullisen haasteyhteenvedon.

Luin jo jonkin aikaa sitten Cyril Pedrosan sarjakuva-albumin Ekoloogiset. Pedrosa kertoo sarjakuvassaan oman perheensä elämästä, joka pyrkii noudattamaan vihreitä arvoja. Kirjassa hän tuo enimmäkseen esille niitä hetkiä ja tilanteita, jolloin ekologisuus aiheuttaa liikaa vaivaa tai hankauksia muiden ihmisten kanssa. Pedrosan kerronta on ironista, itseironista.

Kirjan jutut upposivat, koska pystyin samaistumaan niihin todella hyvin. Ajattelen monesta asiasta samalla lailla ja monessa tilanteessa olen kokenut samantyyppisiä ongelmia. Ihan yhtä ekolooginen en Pedrosan kanssa ole, mutta yritän parhaani. Yrittäminenkin on tosin toisinaan tehty aivan liian hankalaksi. 

Pedrosa, Cyril: Ekoloogiset (WSOY 2011)

Ranskankieliset alkuteokset: Autobio ja Autobio 2 (valikoima kahdesta albumista [2008, 2009])

Suomentanut Saara Pääkkönen

Lainattu kirjastosta

***

 
Sitten niihin haastetta varten lukemiini sarjakuviin. Sain kuin sainkin luettua seitsemän sarjakuvakirjaa tähän Susan Seitsemän sarja -haasteeseen. Luulin lukevani vuoden aikana enemmänkin sarjakuvia, mutta tiukoille näemmä veti saada seitsemän luetuksi. Luin suomalaisia ja alun perin ranskankielisiä (muutaman kanadalaisen ja yhden ranskalaisen) sarjakuvia, joista kanadalaiset veivät ylivoimaisen voiton. Delisle on loistava.

Tässä vielä listattuna kaikki seitsemän lukemaani sarjista. Linkit vievät niistä kirjoittamiini juttuihin.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan 

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta  

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset

Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina  

Karri Laitinen: Kafkan tutti 

 

 

Kiitos haasteesta Susa!

 

Kotimaista sarjakuvaa

Ilmoittauduin innolla mukaan Järjellä ja tunteella -blogin Seitsemän sarja -sarjishaasteeseen ja olen siihen jo kaksi sarjakuvakirjaa lukenut: Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet ja Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan.

Lukemani sarjakuvat ovat oikeastaan täysin toistensa vastakohtia. Siinä missä Saniaislehdon salaisuudet on väritykseltään - ja hieman tunnelmaltaankin - tummanpuhuva, Syliinvaellus Intiaan on värikylläinen kuin Intia. Siinä missä Saniaislehdon päähenkilöä ja tunnelmaa voisi kuvailla epäluuloiseksi, Syliinvaellusta leimaa rakkaus ja hyväntuulisuus. Molemmat sarjakuvat ihastuttivat.

Saniaislehdon salaisuuksien päähenkilö on mummonsa luona asuva orpotyttö Agnes. Minulle tuli hänestä mieleen The Addams Family -elokuvan Wednesday-tytär, jota Christina Ricci esittää. Heillä on paljon yhteistä sekä ulkonäöllisesti että luonteissaan. Agnes on epäluuloinen lapsi, joka näkee kaikkialla salaliittoja ja löytää salaisuuksia joka paikasta (ja tienaakin niillä). Toisaalta hänen omassa elämässäänkin on paljon aukkokohtia: hän ei esimerkiksi juurikaan tiedä omasta suvustaan tai edes mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. 

Salaisuuksissa on se kumma juttu, että ne ovat hauskempia kun ne jäävät selvittämättä. (s. 127)

Kuten jo mainitsin, on Saniaislehdon salaisuuksien väritys tummanpuhuva, siniharmaa. Kansien välissä on useampi tarina, jotka kaikki kuitenkin vievät Agnesin tarinaa eteenpäin. Tummista sävyistä huolimatta sarjakuva ei ole perusvireeltään synkkä vaan mukana on huumoriakin. Ainakin minä tyrskähtelin vähän väliä.

Hanna Koljosen esikoisteos Syliinvaellus Intiaan kertoo Hannan matkasta Intiaan äiti Amman luo ja siitä henkisestä matkasta, jonka hän samalla tekee omaan itseensä löytääkseen elämänsä tarkoituksen. Intia tarjoaa Hannalle huikean ympäristön tarkastella omaa elämää hieman kauempaa ja erilaisesta näkökulmasta. Amman askeettisessa ashramissa elämä on toisenlaista kuin koto-Suomessa ja laittaa ajatukset ja asiat tärkeysjärjestykseen.

Melko moni länsimaalainen on jo tainnut tehdä samankaltaisen Intian-matkan kuin Hanna. Ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi Elizabeth Gilbert, joka kertoo omista kokemuksistaan romaanissaan Eat Pray Love. 

Syliinvaellus Intiaan on toteutettu hieman eri tavalla kuin ns. tavallinen sarjakuva, sillä kuvat eivät ole ruutujen sisällä vaan niiden reunat on häivytetty ja niiden välissä on valkoista. Sarjakuvan tunnelma on iloinen, mikä johtunee itseironisesta(kin) huumorista, mutta myös värien käytöstä. Toisaalta se kertoo Intiasta, sillä se on todella värikylläinen paikka. Intian voisi ajatella olevan sarjakuvan toinen päähenkilö. Mielestäni Koljonen on tavoittanut maasta sen, mikä tekee siitä länsimaalaisen silmissä niin kiehtovan ja erilaisen, mutta myös omalla tavallaan ärsyttävän. 

Mutta yllättäen tunsin kaiken keskellä oloni todella kotoisaksi. Näkemäni ei tuntunutkaan ylitsepääsemättömän surulliselta. Ihmiset hymyilee... kuitenkin. (s. 69)

Närhi, Kati: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)

Ostettu omaan hyllyyn

Koljonen, Hanna: Syliinvaellus Intiaan (Asema 2011)

Ulkoasu: Hanna Koljonen ja Mika Lietzén

Lainattu kirjastosta

Kerjäläinen ja jänis - luettuna ja koettuna

Kuva: Siltala, Päällys: Elina Warsta / Solmu

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä saakka. Omasta hyllystä löytyvät kirjat saavat usein kuitenkin odotella lukuvuoroaan. Nyt romaani kiilasi jonossa huimasti eteenpäin, sillä sovin ystäväni kanssa teatteri-illasta (Kiitos, M!) ja näytelmäksi valikoitui teatteri Jurkan versio Kerjäläisestä ja jäniksestä. Arvoin jonkin aikaa, luenko kirjan ennen näytelmää vai vasta sen jälkeen. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Kerjäläinen ja jänis on ollut ilmestymisensä jälkeen paljon esillä ja monessa blogissakin sitä on käsitelty. Lyhyesti sanottuna romaani kertoo romanialaisesta kerjäläisestä Vatanescusta, Suomesta ja suomalaisista, suomalaisesta yhteiskunnasta, jonne kapitalismi, kansainvälinen rikollisuus ja piittaamattomuus ovat pesiytyneet. Kaikki tämä tulee käsitellyksi Vatanescun ja kanin odysseian varrella huumorin pilke silmäkulmassa. Pidin kovasti romaanin tavasta käsitellä suuria ja vaikeita asioita ulkopuolisen näkökulmasta, lämpimästi ja humoristisesti, jopa itselleen nauraen. Kerrankin suomalainen romaani, joka ei mässäile kurjuudella ja toivottomuudella. Ja kani on tietysti ihana, hellyyttävä.

Totta kai olisi ollut vaihtoehtoja, päähenkilömme olisi voinut varastaa autoja, kerätä puhelinjohtojen kuparia tai myydä munuaisensa. Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit. (Aloituskappale s. 7)

Toisaalta lopetus on mielestäni melko absurdi ja vähentäisi pisteitä, jos sellaisia kirjasta antaisin. Siitä huolimatta lukukokemus oli oikein hyvä eikä vähiten Kyrön loistavan, nautinnollisen kielenkäytön takia. Hänen tekstinsä on jotenkin niin vaivatonta mutta silti painavaa, yksinkertaista mutta monimerkityksistä. 

Kyrö, Tuomas: Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011)

Päällys: Elina Warsta / Solmu 

*****

Koska pidin kirjasta, lähdin hieman pelonsekaisin tuntein katsomaan Kerjäläistä ja jänistä teatteri Jurkkaan. Ehkä olisi ollut parempi katsoa näytelmä näytelmänä ja lukea kirja sitten myöhemmin. Näin kuitenkin mentiin tällä kertaa.

Teatterikokemus oli oikein hyvä. Laura Jäntin näytelmäsovitus on melko uskollinen alkuperäisteokselle, mutta mielestäni se ei ole paha asia. Toisaalta tässä kohtaa voisi kysyä, miksi romaanista on tehty näytelmä, jos se ei tuo alkuperäisteokseen mitään uutta.

En ole koskaan aiemmin käynyt teatteri Jurkassa, mutta väittäisin, että teatterin fyysinen olemus vaikutti positiivisesti kokemukseeni. Koska teatterisali (paremminkin huone) on niin pieni, katsoja on ikään kuin koko ajan mukana näytelmässä. Kerrankin oli mahdollista nähdä näyttelijän kaikki ilmeet ja eleet. Kokemus oli hyvin intensiivinen.

Antti Lang Kuva: Yehia Eweis, Teatteri Jurkka

Tokihan näytelmän onnistuminen on paljon kiinni myös näyttelijöistä. Jurkan Kerjäläinen ja jänis on mielestäni miehitetty hyvin. Antti Lang näyttelee Vatanescua, mihin minun oli aluksi hieman hankala tottua, koska olin lukiessani kuvitellut Vatanescun aivan erinäköiseksi, vaikkei sillä tietysti teatterissa pitäisi olla merkitystä. Muita keskeisiä rooleja (mm. Jegor Kugar, Sanna Pommakka, Simo Pahvi) esittää Tiina Weckström. Hän selviytyi urakastaan todella hienosti. On aivan mieletöntä, miten yksi ihminen voi samassa näytelmässä olla niin monta henkilöä. Se ei varmasti ole kovin helppoa. (Ja tuohon Vata-kommenttiin vielä palatakseni, niin minua ei kuitenkaan yhtään häirinnyt, että Kugaria ja Pahvia esittää nainen. Tai että yhdellä näyttelijällä on monta roolia.) Kiureli Sammallahdelle jäävät muut, pienemmät roolit, kuten Balthazar, niin ja Harri Pykström. Lisäksi hän vastaa näytelmän musiikista laulaen ja haitaria soittaen.

Jurkan Kerjäläinen ja jänis on pääosin hyvin tehty ja mietitty. Jäin kuitenkin miettimään, onko tietyt hahmot (esim. mafiatyyppi, poliitikko, aasialainen, intialainen, virolainen) aina esitettävä samalla tavalla. Onhan yleisön toki helppo tunnistaa hahmo, kun se on stereotyyppinen, mutta voisiko olla muitakin tapoja.

Lavastuksessa on käytetty näppäriä ratkaisuja. Pieni tila luo tietenkin tiukat rajat lavastuksellekin, mutta teatterissa ollaan kekseliäitä. Koko lavastus koostuu kahdesta pakettiauton ovesta ja vilttipinoista, enkä olisi kaivannut mitään lisää. Hauskoja lavastukseen liittyviä seikkoja ovat mm. kauko-ohjattavat autot oikeiden autojen tilalla ja se, että näyttelijät liikkuvat koko ajan kadun kautta toiselle sisäänkäynnille. Tämä huvitti etenkin saunakohtauksessa, kun puolialastomat miehet loikkaavat ovesta kadulle tai kohtauksessa, jossa mielenosoittaja huutaa ovenraossa.

Eräs asia minua jäi näytelmässä harmittamaan: Kyrön teksti kyllä herää näyttämöllä eloon, mutta se ei jostain syystä säväyttänyt samalla tavoin kuin kirjoitettuna. 

Kani, Antti Lang ja Tiina Weckström Kuva: Yehia Eweis, Teatteri Jurkka

Kaiken kaikkiaan teatteri Jurkan Kerjäläinen ja jänis on onnistunut versio Kyrön romaanista. Se tuo esiin oleellisen, ja tavoittaa mielestäni hyvin romaanin punaisen langan ja sen tunnelman. Aihe on vakava, surullinenkin, mutta yleissävy humoristinen ja toiveikas.

Teatteri Jurkka: Kerjäläinen ja jänis

Sovitus ja ohjaus: Laura Jäntti
Visualisointi: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Musiikki- ja äänisuunnittelu: Eero Ojanen ja Kiureli Sammallahti
Lavalla: Tiina Weckström, Antti Lang ja Kiureli Sammallahti

Scarlettin puvussa

Yhdeksänkymmentävuotias, vaaleansiniseksi maalattu puutalo seisoo Pajukujan päässä. Hevoskastanja ja tuuheat havupuut antavat harjakattoiselle talovanhukselle suojaa. (Aloituskappale s. 7)

Terhi Rannelan nuortenromaani Scarlettin puvussa valikoitui luettavakseni lähinnä siksi, että halusin lukea Rannelalta jotakin ja jatkaa tutustumistani nuortenkirjamaailmaan. Kirjan päähenkilö, lukiolaistyttö Viivi, on hieman erilainen nuori: hän rakastaa vanhoja klassikkoelokuvia - etenkin jos niiden pääroolissa on Vivien Leigh - ja tekee itse vaatteensa. Hän myös bloggaa pukeutumisestaan ja muusta elämästään.

Viivin maailma romahtaa, kun hän saa kuulla "poikaystävänsä" Akin menneen kesällä kihloihin mitättömän näkymättömän Olivian kanssa. Kamalinta ei kuitenkaan ole se, että Viivin ja Akin on-off-seurustelusuhde on lopullisesti ohi, vaan se, että Viivi menettää samalla vanhojentanssiparinsa. Vanhojentanssit kun ovat Viivin sen hetkisen elämän tärkein tapahtuma, eivätkä vähiten täydellisen Tuulen viemää -mekon takia. Kuvio muuttuu, kun Viivin elämään saapastelee paha poika Pohojanmaalta, ärsyttävä mutta komea Reko. Lisäksi mukana on paljon tärkeitä ihmisiä äidistä ja isoäidistä ystäviin - ja onpa heti alkukappaleessa mainitulla talollakin osuutensa tarinassa.

Scarlettin puvussa on melko perinteinen tyttökirja, jonka voi lukea intertekstinä Margaret Mitchellin Tuulen viemää -romaanille. Viivin, Akin ja Rekon kolmiodraama on kuin Scarlettin, Ashleyn ja Rhettin konsanaan. Kirjan voi toki lukea, vaikkei tietäisi Vivien Leigh'stä ja Tuulen viemästä mitään, mutta saa siitä kyllä enemmän irti jos tietää. Toisaalta Scarlettin puvussa voi toimia innostajana: leffan voi vuokrata tai ihan vain googlata kukas ja mikäs se Vivien Leigh olikaan.

Kirjan kieli tuntui aluksi melkoisen tönköltä, mutta alun kankeuden jälkeen se notkistui - tai sitten vain totuin siihen. Kielestä ja tietystä kliseisyydestä huolimatta (Ehkä nuortenkirjoista vain pitää löytyä tietyt elementit?) pidin romaanista. Ei se mikään tajunnan räjäyttävä teos ole, mutta varsin toimiva ja mukava kirja tytöille. Plussaa kirja saa loppuratkaisustaan, joka ei ollut sitä mitä odotin. Kliseisyydestä on siis pyritty jossain määrin eroon. Kirjaa voisi hyvin suositella yläkoululaisille tytöille. Sain kerran kirjakaupassa neuvon, että lapset ja nuoret haluavat lukea paria vuotta itseään vanhemmista. Kyllähän se varmasti näin on. Minä en tainnut enää yläasteella lukea nuortenkirjoja vaan mielenkiintoisempaa oli Catherine Cooksonin kartanoromantiikka..

Rannelan romaanista voi lukea lisää mm. Sallan, Jossun ja Saran blogeista.

Rannela, Terhi: Scarlettin puvussa (Otava 2011)

Kansi: Pietari Posti (omassa kappaleessani nimi ei näy, mutta bongasin sen Saran tekstistä)

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Lukumaratonilla lukemani John Boynen Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on ihana mutta surullinen, taianomainen satu, jossa käsitellään vaikeita asioita. Tämä oli ehdottomasti toiseksi paras maratonkirja! Kirja on kirjastossa hyllytetty lastenkirjoihin, mutta yksi tämän romaanin hienouksista on, että se antaa valtavasti oli lukija sitten minkä ikäinen tahansa.

Nooa Notkoniitty lähti kotoa aikaisin aamulla, ennen kuin aurinko nousi, ennen kuin koirat heräsivät, ennen kuin kaste oli lakannut lankeamasta niityille. (Aloituskappale s. 7)

Nooa karkaa kotoa, koska haluaa löytää oman tiensä eikä hän mielestään myöskään ole kahdeksanvuotiaaksi saavuttanut riittävästi. Karkumatkan aikana selviää, että syy kotoalähtöön taitaa olla jokin aivan muu. Se on asia, jota pienen pojan täytyy katsella hieman kauempaa, jotta sen ymmärtäisi eikä sitä sittenkään ymmärrä. Karkaaminen tuo uutta perspektiiviä ja loppujen lopuksi Nooa tietää mitä tehdä. Miettimistukea antaa vanha mies lelukaupassa, jonne Nooa matkallaan päätyy.

Tarinan alussa kaikki vaikuttaa tavalliselta, mutta pikkuhiljaa kertomus saa taianomaisia piirteitä. Boyne ammentaa paljon länsimaisesta satuperinteestä puhuvine puineen ja eläimineen, taikakauppoineen, tarinan rakenteesta puhumattakaan. Hän nostaa esille erityisesti yhden sadun, johon tarina lopulta nojaa. Nooan tarina on silti aivan omansa, omanlaisensa. Viime aikoina on muuten - etenkin elokuvamaailmassa - ilmestynyt useampikin eri satujen toisinto tai muunnos (esim. Lumikki ja metsästäjä).

Sadun siivillä Nooan matkassa ovat kulkeneet myös Katja, Linnea ja Maija.

Boyne, John: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Noah Barleywater Runs Away (2010)

Kuvittanut Oliver Jeffers

Suomentanut Laura Beck

Taitto: Taina Leino / Vitale

Ps. Arvioni on tällä kertaa melko pikainen, sillä yritän kovasti saada luettujen mutta blogiin tuomattomien pinoa pienemmäksi. Villasukka kirjahyllyssä ehdotti pika-arvioita kommentissaan edelliseen postaukseeni, ja sovellankin nyt hänen vinkkiään tällä tavalla.

Mustien vuorten varjossa

Musta raita jakoi televisioruudun kahtia kuin kalteri. Se liukui hitaasti ruudun läpi ja katosi. Raita ilmestyi pian ruudun vasempaan reunaan ja aloitti uudelleen monotonisen matkansa. Rakel tuijotti televisiota eikä reagoinut kun oveen koputettiin. Koputus koveni käskeväksi, mutta Rakel ei irrottanut katsettaan ruudusta. Hän käveli takaperin ovelle, hapuili lukkoa ja avasi oven. (s. 9)

Nappasin Jouko Heikuran esikoisromaanin Mustien vuorten varjossa mukaani kirjastosta, jossa se oli laitettu houkuttelevasti esille. Kirjan kansi (jonka tekijää ei valitettavasti kirjassa ole mainittu) on todella kaunis ja takakansiteksti lupaa paljon, joten miksi ihmeessä olisin jättänyt kirjan siihen pöydälle pölyttymään.

Rakel Aho on ulkomaankirjeenvaihtaja, joka matkustaa kuohuvalle Balkanille. Hän on Romaniassa heti vallankumouksen jälkeen, raportoi eri puolilta Jugoslaviaa sisällissodan aikana ja kokee muun muassa Sarajevon piirityksen. Bukarestissa hän kohtaa Romeon, jonka palkkaa oppaakseen, ja opas tekeekin Rakeliin lähtemättömän vaikutuksen. Reportaasimatkojen välissä Rakel asuu Budapestissa, jossa elämä voisi olla melko rauhallistakin. Kaikkeen kuitenkin sekoittuu aito, aiemmin täysin tuntematon Gallen-Kallelan maalaus, jolle olisi montakin ottajaa.

Romaani on oivallinen ajankuva minullekin tutuista tapahtumista ihan lähihistoriasta. Heikuran vankka asiantuntemus tuo nuo hirvittävät tapahtumat yhtä lähelle - tai jopa lähemmäs - kuin uutiskuvat aikanaan. Ne tuntuvat hieman liiankin tutuilta, sillä sama on toistunut jo niin monta kertaa erinimisissä paikoissa tekijöinään erinimiset ihmiset. Valitettavasti.

Rakelin intressinä on tuoda esille tavallisten ihmisten tarinoita siitä, miten he sodan jaloissa selviävät. Tavallisia ihmisiä ovat sekä siviilit että sotilaat, hyökkääjät ja puolustajat, niin ystävät kuin vihamiehetkin. Rakel yrittää antaa äänen kaikille, ymmärtää kaikkia puolia. Miltä tuntuu juosta piiritetyssä kaupungissa tarkka-ampujia peläten, kun on ensin käynyt makaamassa kerrostalon katolla aseen etsimen läpi katsellen?

Sodassa olisi ollut kylliksi. Rakelin ja Romeon yhteisessä tarinassa olisi ollut kylliksi. Hieman liikaa on sittenkin tuo sivujuonne Gallen-Kallelan tauluun liittyen. Se tekee sota- ja ihmissuhderomaanista jännityskertomuksen, joka kietoutuu melko sekavaksi vyyhdiksi, joka lopussa kuitenkin selviää. 

Vielä on kehuttava Heikuran sykähdyttävää kielenkäyttöä. Se on parhaimmillaan runollista, takakannessa sitä sanotaan "rosoisen runolliseksi". Minun mielestäni se on kaunista.

Joen pintaa purjehtiva tuuli tarttui hiuksiin, valkoisen kaarisillan paksut vaijerit olivat kuin tanssin pyörteissä toisiaan ranteista tarttuneen parin käsivarret.         (s. 48)

Heikuralta ilmestyy tänä syksynä Rakel Ahon tarinaa jatkava romaani, Joki kaupungin alla, joka ehdottomasti on minun lukulistallani.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Heikura, Jouko: Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011)

Käännöksiä

Minä olen lahjakas luonnostani. En tanssimisessa, hauskuuttamisessa tai muussa yhtä mukavassa. Olen aina ollut lahjakas oppimaan. Mitä ikinä koulussa opetettiin, minä opin sen nopeasti ja vaivaa näkemättä, ikään kuin koulu olisi ollut jättimäinen koneisto ja minä siihen täydellisesti istuva ratas. Siitä huolimatta opiskeleminen ei ollut aina helppoa. Kun muutin äidin kanssa Yhdysvaltoihin, osasin vain muutaman sanan englantia ja jouduin raatamaan ankarasti.

Kivinen tie

  

Kun kuulin ensimmäisen kerran Jean Kwokin romaanista Käännöksiä, uskoin lukevani sen jossakin vaiheessa. Tässä välissä sen on ehtinyt lukea moni muukin - ja hyvä niin. Kirjassa kerrotaan 11-vuotiaan Kimberlyn tarina. Hän muuttaa äitinsä kanssa Hongkongista Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, tätinsä ja tämän perheen avustuksella. Siellä he kuitenkin huomaavat, ettei täti ehkä ajattelekaan heidän parastaan: he joutuvat asumaan hylätyssä rakennuksessa ja työskentelemään vaatetehtaassa lähes kellon ympäri saadakseen velkansa maksettua. Äidin ja tyttären elämä ja olot ovat kammottavan kurjat. Kimberly päättääkin tehdä kaikkensa, jotta saisi äidille ja itselleen paremmat elinolot. 

Tuon päätöksen toteuttaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Kim ei saapuessaan osaa muutamaa sanaa enempää englantia, joten koulunkäynti takkuaa, vaikka hän Hongkongissa oli huippuoppilas. Asiaa ei tosin varsinaisesti auta se, että hänen täytyy aina koulupäivän jälkeen mennä tehtaalle auttamaan äitiään. Myös amerikkalainen kulttuuri eroaa varsin paljon kiinalaisesta kulttuurista, mikä sekin on omiaan aiheuttamaan hankaluuksia. Kimin täti on yksi vastus matkalla parempaan elämään: hänen aikomuksenaan on pitää Kim ja tämän äiti riippuvaisina itsestään ja työpaikasta tehtaalla - velka (lentoliput jne.) on ainakin maksettava takaisin viimeistä lanttia myöten.

Käännöksiä on maahanmuuttajaromaani, mutta se on myös kasvutarina tytöstä nuoreksi naiseksi. Kim joutuu tekemään valtavasti töitä ja uhrauksia saavuttaakseen päämääränsä. Hän joutuu myös aikuistumaan aivan liian nopeasti, sillä hänen on otettava äitinsä paikka. Kimin äiti ei nimittäin osaa englantia muutamaa sanaa enempää, joten Kim joutuu huolehtimaan asioista, jotka vaativat englannin kielen taitoa. Toisaalta äiti kuitenkin pysyy äitinä ja pitää tytöstä huolta, vaikka Kim usein salaakin asioista tältä. Kaiken tarkoituksena on saada Kimille parempi tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan seitsemän vuotta kestänyt matka slummiin saapumisesta siihen päivään, kun velka on viimein maksettu. Lopuksi käydään vielä kahdentoista vuoden päässä kurkistamassa, mitä Kimberlylle tapahtui, millaisen elämänsä suuntaan vaikuttavan päätöksen hän 18-vuotiaana teki.

Romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se on ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen. Kirjailija on muuttanut lapsena Yhdysvaltoihin kurjiin oloihin ja hän on Kimberlyn tavoin joutunut työskentelemään koulun jälkeen tehtaassa. Kirjassa kerrotaan karmaisevia asioita maahanmuuttajien elinolosuhteista ja ihmisten häikäilemättömyydestä, hyväksikäytöstä. Silti romaanin sanoma ei ole negatiivinen vaan lukija voi luottaa siihen, että toivoa on. Toisaalta nykylukija on melko valveutunut, sillä media on pitänyt huolen siitä, ettei mikään kirjassa kuvattu tule yllätyksenä. Elin- ja työolosuhteita enemmän minua kiinnostikin Kimin ja hänen äitinsä sopeutuminen uuteen maahan ja kulttuuriin. Tässä teoksessa sitä on kuvattu mielenkiintoisesti muun muassa kielenoppimisen kautta.

Osallistun romaanilla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Kwok, Jean: Käännöksiä (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Translation (2010)

Suomentanut Ulla Lempinen

Elossa ollaan -hihkaisu sekä Onni ja siniset kengät

Hip hei! Tämän bloggarin blogiloma venähti hieman pidemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta hyvää se teki. Viimeiset pari viikkoa olen reissannut ja fiilistellyt muun muassa tällaisissa maisemissa:

Lukemistakaan en ole unohtanut. Raahasin reissuun mukaan viisi kirjaa, joista luin kolme ja puoli (luetut lihavoitu):

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Mma Ramotswe tutkii)

Jean Kwok: Käännöksiä

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Charlaine Harris: Deadlocked 

On ihan pakko laskea tuo puolikaskin mukaan, koska luin Sudenkorennosta kuitenkin noin neljäsataa sivua.

Ensimmäisenä tartuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan kirjaan Onni ja siniset kengät. Olen lukenut kuusi aiempaa Mma Ramotswe -kirjaa. Nämä hyväntuuliset ja leppoisat dekkarit ovat minun lomalukemistani.

Kun on juuri oikean ikäinen, niin kuin Mma Ramotswe oli, ja kun on nähnyt hiukan elämää, niin kuin Mma Ramotswe totisesti oli nähnyt, on asioita, jotka kerta kaikkiaan vain tietää. Ja yksi sellainen asia, joka oli itsestään selvä Mma Ramotswelle, Naisten etsivätoimisto nro 1:n (Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston) perustajalle, oli että elämässä on kahdenlaisia pulmia. On ensinnäkin pulmia - suuria pulmia - joille ei voi tehdä juuri mitään, paitsi tietysti toivoa parasta. Sellaiset pulmat liittyivät usein maahan: peltoihin jotka olivat liian kivisiä, multaan jonka tuuli puhalsi pois, seutuihin joilla viljelykset eivät menestyneet jonkin maan uumenissa piilevän taudin vuoksi. (s. 7)

--

Toiseen ryhmään kuuluivat pulmat, joita ihmiset itse aiheuttivat itselleen. Ne olivat hyvin yleisiä, ja Mma Ramotswe oli nähnyt niitä työssään paljon. -- Toisin kuin ensin mainitut pulmat - kuivuus ja muut vastaavat - sellaiset ongelmat olisi aivan hyvin voitu välttää. Jos ihmiset vain olisivat olleet varovaisempia tai käyttäytyneet itse kunnolla, he eivät olisi joutuneet vaikeuksiin. (s. 8)

Onni ja siniset kengät -romaanin voisi sanoa olevan taattua Mma Ramotswe -laatua, aika lailla samanlainen kuin aiemmatkin sarjan kirjat. Suuria yllätyksiä romaani ei siis tarjonnut, mutta tavallaan sitä lomakirjoiltani toisinaan toivonkin. On ihana välillä lukea jotakin sellaista, joka ei haasta pohtimaan tai aiheuta suuria tunnekuohuja - lukea siis ihan vain lukemisen ilosta. Mma Ramotsweissa minua viehättää myös niiden tunnelma. Vaikka kirjat ovat jollakin tasolla dekkareita, niin ne ovat - kuten jo mainitsin - leppoisia ja hyväntuulisia. Kenelläkään ei ole kiire minnekään eikä mikään tilanne ole niin vakava, ettei se voisi odottaa teekupillisen verran.

Mma Ramotswe joutuu tällä kertaa selvittelemään kiristystapausta ja kohtaa myös noituutta, mihin Botswanassa vielä joissakin tilanteissa ja paikoissa uskotaan. Työasioiden lisäksi Mma Ramotswea huolestuttavat läheistensä asiat, muun muassa Mma Makutsin kihlaus. Rooibos-kuppi kädessään Mma Ramotswe pohdiskelee omaa elämäänsä ja eritoten onnellisuutta: Millaisista asioista saa olla onnellinen?

Kirja solahtaa sattumalta hyvin Satun heinä-elokuun minihaasteeseen.

McCall Smith, Alexander: Onni ja siniset kengät (Seven/Otava 2011 [2008])

Englanninkielinen alkuteos: Blue Shoes and Happiness (2008)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta

Ylläni on vuoritettu 60-luvun tyylinen villakangasleninki, jonka olen itse ommellut. Kun aloitin ompelemisen neljä vuotta sitten, en olisi ikinä kuvitellut, että voisin oppia niin paljon. Olin ommellut tyynynpäällisiä ja yksinkertaisia kasseja, mutta vaatteita kinusin äidiltä ja tädiltä. Tiesin juuri ja juuri, miten ompelukone toimii, ja osasin virkata ketjua.

 Laura Honkasalon Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta valikoitui luettavakseni sattumalta, sillä poimin sen mukaani kirjastosta Tänään palautetut -hyllystä ihan vain siksi, että kirjailija kiinnosti. Olen lukenut Honkasalolta aiemmin Sinun lapsesi eivät ole sinun  ja novellikokoelman Lumen saartama kahvila. Molemmista muistan pitäneeni. En kuitenkaan arvannut, ettei kirja ole romaani. Se on nimittäin kokoelma lyhyehköjä tekstejä erilaisista käsitöistä tai itsetekemisen muodoista. Luokittelisin kirjan tietokirjallisuudeksi, sillä kaunokirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä se ei mielestäni ole.

Ensimmäisen tekstin jälkeen ajattelin jättäväni leikin kesken. En nimittäin ole ollenkaan käsityöihmisiä. Osaisin kyllä, jos viitsisin, mutta kun en oikein viitsi. Teksti alkoi kuitenkin vetää, hienoisesta jäykkyydestään huolimatta, ja sainkin kirjan luettua. Sain myös monta ekologista herätystä ja innostuin suunnittelemaan virkkaustöitä. Enköhän piakkoin suuntaa virkkuukoukkuostoksille. (Tähän intoon on yhtä suurena syynä Kodin kuvalehden uusimmassa numerossa vilahtanut virkattu pyöreä matto, jollaisen haluaisin tehdä.)

Tekstin jonkinasteinen jäykkyys ja kategoriointi tietokirjallisuudeksi johtuvat siitä, että kirja on melko pirstaleinen esitys eri käsintekemisen muotojen historiasta ja nykypäivästä. Pirstaleinen siksi, että peruskäsitöiden ohella kirjassa käsitellään muun muassa ruoanlaittoa, valokuvausta ja sisustamista. Pirstaleisuus näkyy myös siinä, etteivät tekstit ole kovin loogisessa järjestyksessä ikään kuin toisiinsa liittyen. Tai ainakaan minä en tällaista yhtenäisyyttä löytänyt. Koska odotin lukevani kaunokirjallista tai ainakin kaunokirjallisempaa esitystä, odotin soljuvaa tekstiä. Ehkä siksi koin tekstin jotenkin jäykäksi, jähmeäksi, paikoin jopa vähän öö.. (paremman sanan puutteessa) kököksi.

Tarkoituksessaan Kotikutoista onnistuu kyllä. Lukija nimittäin saa tietoa erilaisista käsintekemisen muodoista, niiden historiasta ja nykypäivästä: Miksi käsitöitä on tehty ennen? Miksi niitä tehdään nyt, kun kaiken saa valmiina kaupasta? Lukija haastetaan myös pohtimaan tälle hetkelle tyypillistä kulutus- ja kertakäyttökulttuuria. Minä pidin eniten kohdista, joissa Honkasalo kertoo omasta kokemuksestaan, omista hetkistään itsetekemisen äärellä.

Kirjan on lukenut myös Maija. Muita en tähän hätään löytänyt.

Honkasalo, Laura: Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta (Kirjapaja 2011)