Laurent Gaudé: Hurrikaani

Minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, avasin ikkunan sinä aamuna muiden vielä nukkuessa, vedin ilmaa sisääni ja sanoin: "Täällä haisee narttukoiralle." Luoja yksin tietää että olen nähnyt jos jonkinlaisia pieniä ja pahansisuisia rakkeja, mutta tämä joka kohta tulee vie voiton kaikista, minä sanoin, se on peevelinmoinen otus, ja pian rämeikön seisova vesi alkaa väreillä kuin kuralätäköt lähestyvän junan edellä. Se oli paljon ennen kuin siitä alettiin puhua televisiossa, paljon ennen kuin ne valkoihoiset ääliöt alkoivat kohkata ja paasata meille vanhoille ja väsyneille neekereille, mitä meidän pitäisi tehdä. (Aloitus s. 13)

Kuva: Bazar

Ranskalaisen Laurent Gaudén Hurrikaani kertoo vaikuttavan tarinan taannoisesta hirmumyrsky Katrinan iskeytymisestä New Orleansiin. Luin kirjan jo muutama viikko sitten, mutta en oikein tiennyt, miten pukisin lukukokemukseni sanoiksi. Rehellisesti sanottuna en ole varma, tiedänkö nytkään. Googlailin hieman kirjailijasta, sillä kiinnostuin hänestä vahvan ja vaikuttavan kerrontatyylin vuoksi. Yllätyin että hän on ranskalainen. (Olisi tietysti voinut lukea kansiliepeen..) Ehkä Yhdysvaltoihin sijoittuvan kirjan olettaisi olevan yhdysvaltalaisen kirjailijan kirjoittama. Niin ainakin minä oletin, sillä Gaudén kuvaus tuntuu aidolta, aivan kuin hän olisi itse ollut myrskyn silmässä, tai ainakin kokenut vastaavanlaisen pelon ja kaaoksen. Kirjassa on lisäksi havaittavissa jonkinasteista patriotismia, mikä myös osaltaan ohjasi ajatuksiani yhdysvaltalaiskirjailijan suuntaan. Toisaalta patriotismi taitaa tässä toimia kritiikkinä itseään ja tummaihoisten asemaa vastaan.

Tehdään nyt vielä toinen tunnustus heti alkuun: olin jättää kirjan kesken heti alkumetreillä. Vihasin nimittäin tarinan aloittavaa kertojaa Josephine Linc. Steelsonia. Hän on jotenkin liian uhmakas, liian stereotyyppinen, lihava ja äänekäs, tummaihoinen vanha nainen. Lopussa huomasin kiintyneeni häneenkin. En edelleenkään pitänyt hänestä, mutta olisin halunnut auttaa häntä hänen pyrkimyksissään pitää kiinni arvokkuudestaan.

Gaudé siis kuljettaa tarinaansa monen eri henkilön kautta. Josephinen lisäksi oman versionsa saavat kertoa rakastamansa naisen hylännyt Keanu, hylätyksi tullut Rose, myrskyn edessä mielensä murtava pastori sekä kaksi vankia, Buckeley ja Tockpick. Monen näkökulman esille tuominen tekee rakenteesta katkelmallisen. Fragmentaarisuuden tuntua lisää myös kertojan vaihtuminen minäkertojasta hänkertojaksi. Kerronta on myös tajunnanvirtamaista. Kappalejakoa ei varsinaisesti ole, vaan kappale vaihtuu uuden näkökulman myötä. Toisinaan kerrotaan tästä hetkestä, toisinaan menneestä, toisinaan siitä mitä kertojan päässä liikkuu. Lukijan on siis oltava koko ajan hereillä.

Monesta kertojasta ja kerronnan katkelmallisuudesta huolimatta Hurrikaani kertoo monta uskomatonta, toistensa kanssa risteävää elämäntarinaa. Lukija saa tietää, miksi Josephine on niin katkera ja miten hän on selviytynyt, vaikka on saattanut hautaan miehensä ja lapsensa. Selviää myös, miksi Keanu lähti Rosen luota ja miksi hän palaa takaisin. Voiko lähdön hyvittää jotenkin? 

Kaiken keskellä on ajatus siitä, ettei elämä suju suunnitelmien mukaan. Keanu häipyi saadakseen paremman elämän, muttei kaikki mennytkään niin kuin piti. Tuskin vangit, Buckeley ja Tockpick, suunnittelivat viettävänsä osan elämästään vankilan muurien sisäpuolella. Ja nyt kaiken muuttaa myrsky.

Hurrikaani on kirjassa koko ajan läsnä, mutta kuitenkin vain tavallaan taustalla. Sitä ei juuri kuvailla eikä lukija pääse kohtaamaan myrskyä silmästä silmään. Sen sijaan on mahdollista tarkkailla, miten ihmiset toimivat kaaoksen keskellä. On mahdollista tuntea pelko, joka on koko ajan läsnä. Johtui se sitten mistä tahansa. Miltä tuntuu katsella lukitussa sellissä, kun vesi nousee? Miltä tuntuu, kun oma lapsi katoaa myrskyyn? Miltä tuntuu tuijottaa aseen piippua ja tietää kuolevansa? Miltä tuntuu maata maassa kykenemättä liikkumaan ja kuulla alligaattoreiden lähestyvän?

Kaikesta pelosta ja elämän negatiivisesta yllätyksellisyydestä huolimatta elämä jatkuu, ja siellä missä on pelkoa ja toivottomuutta, on lopulta myös toivoa. Toinen toivoo uutta alkua elämälleen, toinen parempaa elämää. Toivoa voi myös kuolemaa: hyvää ja arvokasta, tai kivuliasta rangaistusta.

Hurrikaani on vahva ja voimakas. Roisi ja rosoinen. Toivoton ja toiveikas. Täynnä pelko itkua rakkautta. Elämää ja kuolemaa.

Gaudé, Laurent: Hurrikaani (Bazar 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Ouragan (2010)

Suomentanut Maija Paavilainen

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen

Saatu ystävältä

 

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Lukumaratonilla lukemani John Boynen Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on ihana mutta surullinen, taianomainen satu, jossa käsitellään vaikeita asioita. Tämä oli ehdottomasti toiseksi paras maratonkirja! Kirja on kirjastossa hyllytetty lastenkirjoihin, mutta yksi tämän romaanin hienouksista on, että se antaa valtavasti oli lukija sitten minkä ikäinen tahansa.

Nooa Notkoniitty lähti kotoa aikaisin aamulla, ennen kuin aurinko nousi, ennen kuin koirat heräsivät, ennen kuin kaste oli lakannut lankeamasta niityille. (Aloituskappale s. 7)

Nooa karkaa kotoa, koska haluaa löytää oman tiensä eikä hän mielestään myöskään ole kahdeksanvuotiaaksi saavuttanut riittävästi. Karkumatkan aikana selviää, että syy kotoalähtöön taitaa olla jokin aivan muu. Se on asia, jota pienen pojan täytyy katsella hieman kauempaa, jotta sen ymmärtäisi eikä sitä sittenkään ymmärrä. Karkaaminen tuo uutta perspektiiviä ja loppujen lopuksi Nooa tietää mitä tehdä. Miettimistukea antaa vanha mies lelukaupassa, jonne Nooa matkallaan päätyy.

Tarinan alussa kaikki vaikuttaa tavalliselta, mutta pikkuhiljaa kertomus saa taianomaisia piirteitä. Boyne ammentaa paljon länsimaisesta satuperinteestä puhuvine puineen ja eläimineen, taikakauppoineen, tarinan rakenteesta puhumattakaan. Hän nostaa esille erityisesti yhden sadun, johon tarina lopulta nojaa. Nooan tarina on silti aivan omansa, omanlaisensa. Viime aikoina on muuten - etenkin elokuvamaailmassa - ilmestynyt useampikin eri satujen toisinto tai muunnos (esim. Lumikki ja metsästäjä).

Sadun siivillä Nooan matkassa ovat kulkeneet myös Katja, Linnea ja Maija.

Boyne, John: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Noah Barleywater Runs Away (2010)

Kuvittanut Oliver Jeffers

Suomentanut Laura Beck

Taitto: Taina Leino / Vitale

Ps. Arvioni on tällä kertaa melko pikainen, sillä yritän kovasti saada luettujen mutta blogiin tuomattomien pinoa pienemmäksi. Villasukka kirjahyllyssä ehdotti pika-arvioita kommentissaan edelliseen postaukseeni, ja sovellankin nyt hänen vinkkiään tällä tavalla.

Intohimo

Alkaa olla jo vähän sumaa näiden luettujen ja blogiin postaamattomien kirjojen kanssa. Ehdin viime viikolla lukea muutaman kirjan ja lukumaratonilla luettujakaan en ole tänne vielä kaikkia saanut. Ei kai auta muu kuin ruveta kirjoittamaan. Jeanette Wintersonin Intohimo, olkaa hyvät!

Niin kiihkeästi Napoleon rakasti kanaa että hänen kokkinsa olivat työssä kellon ympäri. Se vasta oli keittiö, täynnä enemmän tai vähemmän paljaita lintuja; osa vielä kylmänä koukussa roikkumassa, osa pyörimässä hitaasti vartaassa, mutta suurin osa röykkiöissä pois heitettynä koska keisarilla oli kiireitä. (Aloituskappale s. 13)

1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa kuljetaan Napoleonin sotajoukkojen mukana Ranskasta aina Venäjälle saakka. Nuori ranskalainen maalaispoika Henri liittyy Napoleonin armeijaan haaveenaan sotilasura (ja Napoleon). Todellisuus osoittautuu kuitenkin karummaksi kuin haaveilija voi uskoakaan. Loppujen lopuksi onkin ehkä Henrin onni, että hänen sotilasuransa tehtäväksi muodostuu Napoleonin kanoista huolehtiminen.

Venetsiassa kaunis Villanelle, venemiehen räpyläjalkainen tytär, työskentelee kasinolla ja leikittelee pukeutumalla toisinaan pojaksi. Hän rakastuu, rakastaa, on rakastettu - mutta lopulta hän pettyy siihen kaikkeen rakkauteen ja menee naimisiin.

Eräs mies oli halunnut minua jo jonkin aikaa, mies jonka minä olin torjunut, kironnut. Mies jota halveksin. Rikas mies jolla oli paksut sormet. Hänestä oli hauska että pukeuduin pojaksi. Minusta on hauska silloin tällöin pukeutua pojaksi. Sen verran meillä oli yhteistä.

--

Minun kotikaupunkini on muuttuvainen kaupunki. Se ei ole aina samankokoinen. Katuja ilmestyy ja katoaa yön aikana, uusia vesiväyliä avautuu kuivalle maalle. Joinakin päivinä ei voi kävellä toiselta laidalta toiselle, niin pitkä on matka, ja joinakin päivinä voi astella valtakuntansa ympäri kuin mitätön ruhtinas. (s. 128)

Villanellen ja Henrin kohtalot kietoutuvat sattumalta yhteen, kaukana kotoa. 

Romaanin tarina on todella kiehtova kudelma intohimoa, mustasukkaisuutta, heittäytymistä, pakottamista, mielettömyyttä, historian lehtien havinaa, venetsialaisia taruja ja valintoja - ja paljon muuta. Luin tämän lukumaratonini lopuksi ja turnausväsymys oli jo iskenyt melko pahasti. Voin myöntää, että tapahtumat unohtuivat ja menivät sekaisin jo lukiessani (mikä johtui väsymyksestä), ja keskityinkin ehkä enemmän kauniiseen kieleen, sen rytmiin ja viisauteen. Tiesin koko ajan lukevani hienoa kirjaa, jonka tarina on aivan omanlaisensa.

En osaa pysty kykene sanoiksi pukemaan tällä kertaa enempää. Romaani on hieno ja viisas, vaikkakin surullinen. Lukekaa itse. Winterson menee minulla edellisen postauksen Shieldsin lisäksi Lue tältä kirjailijalta lisää -osastolle. Ehdottomasti. Ja Venetsiaankin menen ihan vain tämän kirjan innoittamana. Jonain päivänä.

Winterson, Jeanette: Intohimo (Bazar 2006, ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana 1989 nimellä Uskallus ja intohimo)

Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)

Suomentanut Leena Tamminen

Kansi: Helena Modéer 

 

Käännöksiä

Minä olen lahjakas luonnostani. En tanssimisessa, hauskuuttamisessa tai muussa yhtä mukavassa. Olen aina ollut lahjakas oppimaan. Mitä ikinä koulussa opetettiin, minä opin sen nopeasti ja vaivaa näkemättä, ikään kuin koulu olisi ollut jättimäinen koneisto ja minä siihen täydellisesti istuva ratas. Siitä huolimatta opiskeleminen ei ollut aina helppoa. Kun muutin äidin kanssa Yhdysvaltoihin, osasin vain muutaman sanan englantia ja jouduin raatamaan ankarasti.

Kivinen tie

  

Kun kuulin ensimmäisen kerran Jean Kwokin romaanista Käännöksiä, uskoin lukevani sen jossakin vaiheessa. Tässä välissä sen on ehtinyt lukea moni muukin - ja hyvä niin. Kirjassa kerrotaan 11-vuotiaan Kimberlyn tarina. Hän muuttaa äitinsä kanssa Hongkongista Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, tätinsä ja tämän perheen avustuksella. Siellä he kuitenkin huomaavat, ettei täti ehkä ajattelekaan heidän parastaan: he joutuvat asumaan hylätyssä rakennuksessa ja työskentelemään vaatetehtaassa lähes kellon ympäri saadakseen velkansa maksettua. Äidin ja tyttären elämä ja olot ovat kammottavan kurjat. Kimberly päättääkin tehdä kaikkensa, jotta saisi äidille ja itselleen paremmat elinolot. 

Tuon päätöksen toteuttaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Kim ei saapuessaan osaa muutamaa sanaa enempää englantia, joten koulunkäynti takkuaa, vaikka hän Hongkongissa oli huippuoppilas. Asiaa ei tosin varsinaisesti auta se, että hänen täytyy aina koulupäivän jälkeen mennä tehtaalle auttamaan äitiään. Myös amerikkalainen kulttuuri eroaa varsin paljon kiinalaisesta kulttuurista, mikä sekin on omiaan aiheuttamaan hankaluuksia. Kimin täti on yksi vastus matkalla parempaan elämään: hänen aikomuksenaan on pitää Kim ja tämän äiti riippuvaisina itsestään ja työpaikasta tehtaalla - velka (lentoliput jne.) on ainakin maksettava takaisin viimeistä lanttia myöten.

Käännöksiä on maahanmuuttajaromaani, mutta se on myös kasvutarina tytöstä nuoreksi naiseksi. Kim joutuu tekemään valtavasti töitä ja uhrauksia saavuttaakseen päämääränsä. Hän joutuu myös aikuistumaan aivan liian nopeasti, sillä hänen on otettava äitinsä paikka. Kimin äiti ei nimittäin osaa englantia muutamaa sanaa enempää, joten Kim joutuu huolehtimaan asioista, jotka vaativat englannin kielen taitoa. Toisaalta äiti kuitenkin pysyy äitinä ja pitää tytöstä huolta, vaikka Kim usein salaakin asioista tältä. Kaiken tarkoituksena on saada Kimille parempi tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan seitsemän vuotta kestänyt matka slummiin saapumisesta siihen päivään, kun velka on viimein maksettu. Lopuksi käydään vielä kahdentoista vuoden päässä kurkistamassa, mitä Kimberlylle tapahtui, millaisen elämänsä suuntaan vaikuttavan päätöksen hän 18-vuotiaana teki.

Romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se on ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen. Kirjailija on muuttanut lapsena Yhdysvaltoihin kurjiin oloihin ja hän on Kimberlyn tavoin joutunut työskentelemään koulun jälkeen tehtaassa. Kirjassa kerrotaan karmaisevia asioita maahanmuuttajien elinolosuhteista ja ihmisten häikäilemättömyydestä, hyväksikäytöstä. Silti romaanin sanoma ei ole negatiivinen vaan lukija voi luottaa siihen, että toivoa on. Toisaalta nykylukija on melko valveutunut, sillä media on pitänyt huolen siitä, ettei mikään kirjassa kuvattu tule yllätyksenä. Elin- ja työolosuhteita enemmän minua kiinnostikin Kimin ja hänen äitinsä sopeutuminen uuteen maahan ja kulttuuriin. Tässä teoksessa sitä on kuvattu mielenkiintoisesti muun muassa kielenoppimisen kautta.

Osallistun romaanilla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Kwok, Jean: Käännöksiä (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Translation (2010)

Suomentanut Ulla Lempinen

Saari

Pollarista irrotettu köysi lennähti halki ilman ja roiskautti naisen paljaille käsivarsille suolaisia pisaroita. Ne kuivuivat nopeasti, ja auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta nainen huomasi, että hänen ihollaan kimalteli taidokkaita suolakidekuvioita, kuin timanteista tehty tatuointi. Alexis oli pienen, rähjäisen veneen ainoa matkustaja, ja kun se lähti puksuttamaan kohti edessä siintävää yksinäistä, asumatonta saarta, hän värähti ajatellessaan sinne aikoinaan matkanneita miehiä ja naisia.

Kreetan edustalla sijaitsevalla Spinalonga-saarella on surullinen historia. Vuodesta 1903 vuoteen 1957 se toimi leprasiirtolana. Noiden vuosien aikana jokainen Kreetan lepraan sairastunut kuljetettiin eristyksiin saarelle. Victoria Hislopin Saari-romaani vie lukijansa noille molemmille Välimeren saarille.

Alexis Fielding on nuori, englantilainen nainen. Hänen äitinsä on kreetalainen, mutta ei ole ikinä kertonut menneisyydestään kenellekään - ei edes perheelleen. Alexis lähtee poikaystävänsä kanssa Kreikkaan lomalle ja saa samalla tilaisuuden käydä Kreetalla. Siellä hän vihdoin saa selville äitinsä ja sukunsa salaisuudet, joihin Spinalongan saari linkittyy hyvin vahvasti.

Alexis ja hänen elämänsä ovat kirjassa sivuosassa, sillä päätähtenä loistavat erään kreetalaissuvun vaiheet 1930-luvun lopulta aina 1960-luvulle saakka. Petrakisien elämä on täynnä surua ja kyyneleitä, mutta perheenjäsenet ovat vastoinkäymisistään huolimatta vahvoja ja muistavat myös antaa tilaa rakkaudelle, toivolle ja ilolle. Hislopin teksti välittää vahvasti tunteita, minä myötäelin tapahtumissa mukana. Olisin halunnut kantaa edes osan Giorgisin, Spinalongan lautturin ja Alexiksen isoisoisän, raskaan elämän painosta tai Marian, Alexiksen isotädin, tukahduttavasta vastuusta, joka ei jätä tilaa omalle tahdolle tai haaveiden toteuttamiselle.

Saari on juuri sellainen romaani, jollaisen lukemisesta minä pidän. Siinä ovat kaikki osaset - hyvä tarina, mielenkiintoiset ja samaistuttavat henkilöt, sujuva teksti ja rakenne - kohdallaan. Huonona asiana ei voi myöskään pitää romaanin historiallisuutta. En olisi millään malttanut laskea kirjaa kädestäni hetkeksikään, vaikka sivujakin on lähemmäs 500. Painan Hislopin nimen visusti mieleeni, sillä hän on kirjoittanut kaksi muutakin romaania, joiden suomennoksia jään innolla odottelemaan.

Osallistun romaanilla Satun kolmanteen minihaasteeseen, johon piti lukea kirja, jonka tapahtumapaikkana on saari. Saari löytyy myös TBR100-listaltani ja vaikka se ei ole kreikkalaista nykykirjallisuutta, niin lisään sen Kreikka-kirjojen listaani.

Hislop, Victoria: Saari (Bazar 2012)

Englanninkielinen alkuteos: The Island (2005)

Suomentaneet Laura ja Olga Jänisniemi

Kansi: Satu Kontinen (suomenkielinen) / Charles Dragazis (maisema) / Photonica/Toby Marshall (vene)