Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Suhautin tuplaespresson ja paistoin valkuaismunakkaan. Teki mieli lattea, mutta ei laktoosia tänään koska proteiinipäivä. Kaksi proteiinipäivää, kaksi hiilaripäivää, kolme päivää sekasyöntiä. Proteiinipäivien huono puoli on, että suoleen ei kerry riittävästi kuituja, joten tuotos saattaa olla papanamaista tai sitä ei kehity lainkaan. Hiilaripäivät korjaavat vinouman: hedelmiä, kokojyväleipää, leseitä, juureksia. (Aloituskappale s. 5.)

Ei jestas. Ensimmäisten muutaman sivun jälkeen olin jättää Anneli Kannon Ihan pähkinöinä kesken. Ajattelin, että nyt leikitellään kieli vähän liian poskessa. Tuli sellainen olo, että tässä nyt koko viihdegenrestä tehdään pilaa, mutta siitä ei lopulta ollut kyse. Onneksi romaani osoittautui myös moniulotteisemmaksi kuin nykyisen bisnesmaailman ja pinnalliseksi esitetyn, kaupunkilaisen elämäntavan herjaamiseksi. 

Mirjami on kokenut ja menestynyt bisnesnainen stilettikoroista huoliteltuun hiuskuontaloon. Työ lobbarina on kuljettanut ympäri maailmaa. Kaikkialla muualla paitsi kotikonnuilla Pohjanmaalla. Sinne Mirjamia ei saa kirveelläkään. Velvollisuudentunnosta hän kuuntelee siskonsa puhelut, muttei korvaansa lotkauta pohjanmaalaisille ongelmille. Kunnes sitten eräänä päivänä kohtalo kiepauttaa Mirjamin elämän täysin ylösalaisin. Helsinki saa jäädä, kun Mirjamia tarvitaan enemmän Pohjanmaalla eikä Helsingissä itse asiassa mitään enää ollutkaan. Korttitalo romahti.  

Mirjami on ärsyttävä hahmo: itsekeskeinen luksuksen tavoittelija. Silti hän on Helsingissä täysin muiden armoilla ja vietävissä. Hän esimerkiksi avokätisesti ostelee nuoremmalle rakastajalleen kalliita lahjoja ja kuljettaa ulkomaanmatkoilla. Töissä hän tekee sen, mitä firman toimitusjohtajakaksikko käskee. (Ja mitä saa?) Pohjanmaalla hän näyttelee maailmannaista eikä ole kiinnostunut läheisistään, jotka kuitenkin lopulta ovat ne, jotka jäävät. Minäminä-mimmin muutos on väistämätön, joskin realistinen. Eihän sitä nyt "kalsea narttu" täysin karvoistaan pääse.

Ihan pähkinöinä on satiirinomainen romaani. Kritiikkiä ja huomioita nykymaailman menosta. Aihepiirejä on paljon. Käsiteltyä tulevat niin nykyinen kapitalistinen yksilökulttuuri kuin pakolaisten ja muiden huolenpitoa tarvitsevien asema. Ja eihän tämä olisi viihderomaani eikä mikään, jos ei ilmassa lentelisi myös nuolia Amorin aseesta. Alun vastareaktion tyynnyttyä kirja tuli luettua yhdeltä istumalta, joten lukukokemus oli varsin positiivinen. En minä huonoja jaksa loppuun saakka lukea.

Kanto, Anneli: Ihan pähkinöinä (Karisto 2018)

Lainattu kirjastosta 

Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

Jari Järvelä: Särkyvää

Törmäsin ennen Helsingin kirjamessuja Jari Järvelän uutuuskirjan, Särkyvää, nimeen muutamassakin paikassa, mutta se ei kiinnittänyt millään tavalla kiinnostustani. Messuilla pääsin Bonnierin kirjabloggareille järjestämälle brunssille, jossa Järvelä oli itse kertomassa kirjastaan. Kirjailija onnistui myymään tarinansa minulle hauskoilla jutuillaan ja sai siis mielenkiintoni heräämään. Nappasinkin kirjan mukaani, kun valinnan aika tuli.

Tie on molempiin suuntiin suora ja pitkä, tuuli pyyhkii sitä tasaisena seinänä. Ryhmä pyöräilijöitä ponnistelee vastatuuleen, ne ovat taipuneet lähes kaksinkerroin yli ohjaustankojen. Niiden takit lepattavat, kaikilla näyttää olevan kyttyräselkä. Notre Damen kellonsoittajien pyöräretki. (s. 8)

Särkyvää-romaanin lähtöasetelma on vähintäänkin eriskummallinen: keski-ikäinen Teemu pakenee, lähinnä itseään, päämääränään Pamplonan härkäjuoksu, jossa hänen on tarkoitus heittäytyä härkien sarvien eteen ja tulla seivästetyksi. Kirjan aihe ei siis ole kovinkaan kevyt ja hilpeä, kuten suomalaisessa kirjallisuudessa tapana tuntuu olevan. Järvelän kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä. Päinvastoin! Naureskelin monta kertaa ääneen ja herätin paheksuntaa kanssamatkustajissani junamatkalla Messukeskuksesta pois.

Teemun ei tarvitse ajella Ladallaan yksin, sillä hän noukkii kyytiin liftarin, Agneksen. Teemun ja Agnesin välillä on koko ajan jännite, enimmäkseen negatiivinen. He eivät ole sietää toisiaan ja matkanteko onkin täynnä konflikteja ja toisen nälvimistä. Silti Agnes vaikuttaa Teemun ajatuksiin ja tämän tekemisiin.

Teemun elämänvaiheet tulevat lukijalle selviksi sekä hänen omina henkilökohtaisina muisteloinaan että kertomuksinaan Agnesille. Lukija pääsee osalliseksi niihin myös Teemun blogiinsa kirjoittamien tekstien kautta. Minä pidin tästä ratkaisusta, koska se toi mukavasti vaihtelua. Kuva Teemusta ja siitä, mikä hänet on ajanut tällaiseen äärimmäiseen ratkaisuun, monipuolistui sen ansiosta.

Teemun elämä ei ehkä ole ollut kovinkaan helppo, jos hänen muistoihinsa nalkuttavasta vaimosta ja hallitsevasta isästä voi luottaa. Muiden muistot kun eivät aina aivan täsmää Teemun muistoihin. Ehkä se onkin Teemu, joka on tehnyt omasta elämästään vaikean, koska ei ole milloinkaan osannut tehdä päätöksiä. Paitsi tietenkin nyt. Hänhän on päättänyt tehdä itsemurhan.

Agnes sitä vastoin on salaperäinen hahmo. Kuka hän oikein on? Miksi hän liftaa Euroopassa? Häneen viitataan sanalla tyttö, mutta eiköhän hän kuitenkin parikymppinen liene, Agnes pitää Teemua ääliönä, mutta haastaa tätä koko ajan perustelemaan itsemurhan syytä ja pohtimaan sitä. Hän myös yrittää puhua Teemua jättämään asian sikseen. Agnes myös tuntuu tarvitsevan Teemua tai Teemun kaltaista miestä. Tasapainottavat toisiaan.

Teemun ja Agnesin matkassa oli oikein rattoisaa.

Särkyvää on ollut esillä monissa blogeissa, kuten Booking it some moressa, Mari A:n kirjablogissa ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Järvelä, Jari: Särkyvää (Tammi 2014)

Kansi: Markko Taina

Kolme kirjaa äideistä

Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)

Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.

Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)

Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Hiivin eteenpäin kyyryssä kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa. Se mitä metsästä oli jäljellä rytisi puuskittaisessa tuulessa, eivätkä ne voineet kuulla askeliani, mutta vielä ei ollut tarpeeksi pimeää että olisin voinut piiloutua. Hengitykseni vihelsi ja silmiin valui kylmä, kirvelevä hiki. Ne huutelivat minulle ja nauroivat, iskivät sorkkaraudoilla pystyyn kuolleisiin puunrunkoihin niin että kaarna lensi säpäleinä, ne olivat kohtalaisen varmoja siitä että saisivat minut kiinni. Se oli kaikki tapahtunut ennenkin. (Aloituskappale s. 9)

Kuvittele millaista olisi, jos sinun kotikaupungissasi räjähtäisi ydinvoimala tai samankaltaista tuhoa kylvävä pommi. Samalla yhteiskuntarakenne muuttuisi: valtaa pitävät asuvat suljetussa kaupungissa ruokapurkkeineen ja tavalliset ihmiset on jätetty hökkelikyliin pärjäämään. Poliisia ei ole vaan elinoikeudet ovat vahvimmalla. (Nyt kun näen tekstini kirjoitettuna, tajuan että tuollaistahan elämä on monessakin paikassa.) Tällaisessa, auringottomassa maailmassa elää Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-romaanissa Vayu ja yrittää löytää ruokaa sairaalle äidilleen. Äiti kuolee ja Vayu löytää tiensä kapinallisten, Nokkosten, leiriin. Nokkosia johtaa Dharan, jonka sukunimi jo velvoittaa olemaan johtaja. Se jonka puolesta taistellaan. Se jonka puolesta kuollaan. Vayu on hänen vastakohtansa. Poika jota kukaan ei huomaa.

Vayu ja Dharan huomaavat kuitenkin pian yhteyden välillään. Se on enemmän kuin rakkautta. Se on jotain ikiaikaista. Pojat rakastavat ja vihaavat, lähtevät pois toistensa luota mutta palaavat aina takaisin. Heidän kohtalonsa on pelastaa tai tuhota, mutta yhdessä. He saavat toisistaan esiin jonkinlaisen vastakohtaisuuden. Dharanista tulee Vayun kanssa epävarma ja Vayusta sukeutuu todellinen johtaja.

Nokkosvallankumouksen vahvuus on ensinnäkin tarinassa, jonka lähtökohta ja miljöökuvaus ovat dystopiaksi riittävän realistisia. Näin voisi oikeasti tapahtua ja se on pelottavaa. Toisaalta tarinaan on yhdistetty myös ajassa ja paikassa siirtymistä, mikä ei tietenkään ole kovin realistista. Toisekseen henkilökuvaus on vahvaa. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa useampi kuukausi, pystyn muistamaan Dharanin ja Vayun, tuntemaan heidät. Myös muilla henkilöillä on lihaa luidensa ympärillä eikä kenellekään tärkeimmistä soisi tapahtuvan mitään pahaa. Kapina-tarinassa on paljon tuttua mutta silti paljon uuttakin ja Vayun ja Dharanin rakkaustarina on riipaiseva, poikkeuksellisen vahva ja hyvin tarinaan kirjoitettu.

Kirja jätti minuun todella vahvan jäljen. Lukemisesta on tosiaan jo kuukausia, mutta pystyin helposti tätä kirjoittaessani palaamaan kirjaan, sen tunnelmaan ja tarinaan. Mitä siitä voi päätellä? 

P.S. Ja tämähän siis ei ole pelkästään nuortenkirja, vaikka takakansi niin sanookin. 

Enoranta, Siiri: Nokkosvallankumous (WSOY 2013)

Päällys: Sami Saramäki

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Oi ihana kesäloma! Ensimmäinen kirja on jo luettu, vaikka lukuaikaa ei varsinaisesti ihan hirveästi olekaan enempää kuin arkena. Opettajatar kuitenkin hengittää jo vähän vapaammin.

Tämän kesän ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Heidi Könkään Hyväntekijä, koska se pokkarina hyllystäni löytyi (projektina on tänä kesänä lukea pääsääntöisesti omasta hyllystä) ja tämänhetkiseen olinpaikkaani pystyin ottamaan vain pokkareita mukaan. Ja vieläpä sellaisia pokkareita, jotka voin suuremmitta tuskitta tänne jättää, kun lähden kotiin. Köngäs on minulle kirjailijana vieras. Olen toki kuullut hänestä (esim. Poplaarin Pekka on hänestä toisinaan puhunut) ja muutenkin. En vain ole tullut lukeneeksi. Kiinnostunut olen kuitenkin hänen tuotannostaan ollut ja odottanut, että joku hänen kirjansa tulee vastaan oikealla hetkellä. Sen takia nappasin Hyväntekijän mukaani, kun sen työpaikkani kierrätyspisteessä huomasin.

Mies istuu ikkunapöydässä kirja edessään, lasi tyhjänä, ei enää tilaa. Hän on syönyt paistetut ahvenfileet, juonut kaksi pulloa olutta, kahvin ja yhden kalvan. Hän ei enää tilaa, muttei vielä lähde. Kello tulee yksitoista, keittiö meni puolelta kiinni, nurkkapöydässä viiden hengen seurue tekee jo lähtöä. (Aloituskappale s. 7)

Kirja alkaa ja päättyy samaan kohtaukseen. Päähenkilö Alma on työpaikallaan ravintolassa ja yhdessä hänen pöydistään istuu mies, joka selvästi tahtoo häneltä jotakin. Mies on Juhani, maailmanparantaja, Afrikassa työskentelevä lääkäri, joka ei osaa pysähtyä, jäädä paikoilleen. Alma sen sijaan on paikoillaan. Hänen elämänsä pyörii Helsingissä yhtä ja samaa neliötä: töihin Mäkelänkadulle, kotiin Arabianrantaan, töihin Koskelaan, vanhempien luo Laajasaloon. Alman avioliitto on päättynyt pettymykseen ja eroon, minkä jälkeen hän on sinnitellyt yksinhuoltajana ja asuntolainan vuoksi kahdessa työssä. Vanhempiensa luona Alma ramppaa hoitamassa sairasta äitiään, koska isä ei aina jaksa.

Alma valitsee Juhanin yhdeksi yöksi, mutta vastoin odotuksia mies opettaakin hänelle, miltä ikävä tuntuu ja mitä se todella on. Kumpikaan ei lupaa mitään, mutta kumpikin odottaa, kärsii, ikävöi. Romaani ei kerro kuitenkaan pelkästään Alman ja Juhanin suhteesta vaan monenlaisista ihmissuhteista. On Alman vanhempien välinen suhde. Alman suhde vanhempiinsa - tai oikeastaan äidin kautta isään, joka on aina ollut temperamenttisuudessaan pelottava ja tyrannisoiva. Alman suhde poikaansa Sakuun. On Saku ja tämän tyttöystävä Nekku. On Alma ja lohtuhoito Nylander. Alma ja ystävät, lapsuudenystävä Keksi ja työkaveri Piko. 

Romaanin nimi Hyväntekijä ei kerro vain Juhanista, joka työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä lääkärinä Afrikassa. Hyväntekijyyden kun voi ymmärtää melko laajana käsitteenä. Alma on itse asiassa melkoinen hyväntekijä itsekin. Hän hoitaa oman poikansa lisäksi myös vanhempiaan. Isä on äidin pääasiallinen omaishoitaja, mutta Alma auttaa aina kun siihen pystyy. Hän on oikeastaan unohtanut omat tarpeensa kokonaan, koska kaikki aika menee töissä, jotta pojalla olisi katto pään päällä ja ruokaa, ja äitiä hoitaessa. Voisi myös ajatella, että loppujen lopuksi Alma ja Juhani tekevät toisilleen hyvää.

Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin mukaan Könkään lauseiden rytmiin ja sisälle tarinaan. Matkaan päästyäni tarina ja kerronta kuitenkin vetivät mukanaan, vaikka kulku välillä vähän töksähtelikin, ja kirja tuli luettua melko nopeasti. Minulle kirja oli aivan uusi tuttavuus, en muista lukeneeni siitä aikaisemmin mitään. On siitä kuitenkin kirjoitettu monessakin blogissa, kuten Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, P. S. Rakastan kirjoja ja Täällä toisen tähden alla -blogeissa.

Köngäs, Heidi: Hyväntekijä (Otava/Seven 2007 [2006])

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Etukannen kuva: Suomen kuvapalvelu Oy

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

I'm only happy when it rains.

      Shirley Mansonin ääni valui Lumikin korvista sisään ja vakuutteli tämän kuuntelevan vain surullisia lauluja, hakevan lohtua mustasta yöstä ja rakastavan huonoja uutisia. Aurinko paistoi täysin pilevttömältä taivaalta. Kahdenkymmenenkahdeksan asteen helle norutti hikeä Lumikin selkää pitkin. Käsivarret ja sääret olivat nihkeät. Jos hän olisi nuolaissut kämmenselkäänsä, hän olisi tuntenut suolan maun. Sandaalien jokainen remmi tuntui olevan liikaa. Jalkaterät ja varpaat olisivat halunneet vapauteen. (Aloitus s. 7)

Odotin kovasti Salla Simukan Lumikki-trilogian jatko-osaa, Valkea kuin lumi, sillä pidin sarjan ensimmäisestä osasta. Trilogian toisen osan - etenkin jos aloitus on ollut vahva - on toisinaan hankala täyttää sille asetettuja toiveita ja odotuksia. Valkea kuin lumi lunasti kyllä osan odotuksista, ja sanon jo näin aluksi sen olevan hyvä kirja. Juoni on hieman epäuskottava, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita siitä ei kyllä puutu.

Lumikki Andersson seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ihanassa Prahassa, jossa onnekseni olen kerran vieraillut ja joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Olikin kivaa lukiessa bongailla tuttuuksia. Lumikki on kaupungissa yksin, karistamassa harteiltaan edellisen talven tapahtumien jälkeensä jättämää pelkoa ja painostavaa tunnetta. Hän on myös tehnyt pyhän lupauksen, ettei puutu asioihin, jotka hänelle eivät kuulu. Niinhän siinä käy, että lupaukset on pakko rikkoa. Lumikkia nimittäin lähestyy nuori nainen, Zelenka, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Pian Lumikki huomaa tytön olevan vaarassa ja joutuu itsekin tämän myötä hengenvaaraan. Tapahtumiin liittyy niin uskonnollinen lahko kuin etusivun uutisia metsästävä toimitus viekkaine päätoimittajineen ja läpimurtojuttua halajavine toimittajineen.

Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni hieman huterat, vaikka niitä yritätetäänkin selittää. Myös erilaisia käsittämättömiä yhteensattumia ja muita epäuskottavuuksia on jonkin verran. En kuitenkaan halua paljastaa juonesta liikaa, joten tämän on pakko jäädä tällaiseksi pikaiseksi huomioksi. Epäuskottavaa on niin ikään Lumikin huomiokyky, joka vetää vertoja Sherlock Holmesille. Kuka muka muistaa vieraassa kaupungissa vilkkaassa kahvilassa näkemänsä ihmiset ja pystyy vieläpä yhdistämään heidät jonnekin muualle?

Lumikin hahmo sen sijaan saa tässä kirjassa syvyyttä, sillä häneen pääsee tutustumaan paremmin. Tätähän ensimmäisen osan luettuani toivoinkin. Toisaalta kirja jättää paljon kertomatta ja tuo esille aina vain uusia salaisuuksia Lumikista ja hänen perheestään. Senpä takia odotan innolla myös trilogian päätösosaa, Musta kuin eebenpuu, jonka on määrä ilmestyä helmikuussa.

Valkea kuin lumi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Anna minun lukea enemmän,

Kirjavinkit,

Kirsin kirjanurkka,

Nenä kirjassa ja

Sonjan lukuhetket.

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi (Tammi 2013)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Muu perhe on jo jalkeilla, mutta tyttö lepää vielä sängyssään. Kuusivuotias katsoo silmiensä raosta äitiään, joka pyrähtelee edestakaisin huoneessa keräämässä tavaroita rantakassiin. Aurinkorasva, pikkuveljen uimakellukkeet ja paksu kirja pujahtavat pyyhkeiden ja kameran seuraksi. Isää ja pikkuveljeä ei näy, mutta heidän äänensä kuuluvat kylpyhuoneesta. (Aloituskappale s.5)

  

Emma on viisitoistavuotias tyttö, joka on ehtinyt elämässään kokea menetyksistä kauheimman - oman perheensä kuoleman. Emma asuu isovanhempiensa luona ja lähtee isoäitinsä kanssa lomalle Thaimaahan. Loma ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen, sillä Emmalla on kaksi suurta tehtävää: hyvästellä lähes kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleet läheisensä ja etsiä eräs tärkeä henkilö, jonka ansiosta Emma elää edelleen.

Emma on siis ollut Thaimaassa kerran aikaisemminkin. Joulukuussa 2004.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Khao Lakin sydämet kertoo lukijalleen tarinan lähihistoriasta. Kukapa meistä ei muistaisi, mitä tapahtui Intian valtamerellä tapaninpäivänä 2004. Ainakin minä saan hyvinkin elävästi mieleeni uutiskuvat vellovista vesimassoista ja tuhosta, jonka vedenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami sai aikaan. Ennen tuota päivää en aktiivisesti edes tainnut muistaa, mikä tsunami on. Nyt muistan. Myös nuoret tietävät, mitä tuolloin tapahtui, vaikka olivatkin vasta muutaman vuoden ikäisiä.

Khao Lakin sydämet on hyvin todentuntuinen tarina. Kirja kertoo itse asiassa monta tarinaa. On ensinnäkin Emman tarina, kaksikin. Pieni Emma on kauhuissaan veden saartamana ja perheestään eroon joutuneena. Isompi Emma jatkaa jo elämäänsä, muttei ole kokonaan pystynyt päästämään irti, unohtamaan hän ei tule koskaan. Emman isoäidin tarina ei sekään ole helppo: Miltä tuntuisi katsoa uutisia ja ymmärtää, että oma lapsi perheineen on juuri tuhoalueella? Miltä tuntuu saada kotiin heistä vain yksi? Ruotsalainen Lukas menetti luonnonkatastrofissa äitinsä ja veljensä. Isän uuteen elämään, uuteen naisystävään, sopeutuminen on ollut vaikeata. Miten isä on voinut unohtaa äidin? Tuhoalueilla asui (ja asuu edelleen) totta kai myös paikallisia ihmisiä. Kirjassa ei ole heidänkään kohtaloitaan unohdettu. Toisaalta siinä myös näytetään, miltä kaikki näyttää Thaimaan-turistin - suomalaisen, ruotsalaisen, minkä tahansa maalaisen - näkökulmasta. Sellaisen turistin, joka on kokenut tsunamin kotisohvaltaan uutisten kautta.

Minusta romaanin vahvuus on juuri se, että se valottaa tapahtumia monesta eri näkökulmasta. Aiheestaan huolimatta Khao Lakin sydämet on perinteinen nuortenkirja. Se käsittelee nimittäin myös nuorten ihmissuhteita: perheitä, ystävyyttä, kaveruutta ja rakkauttakin. Ihmettelin jonkin nuortenkirjan yhteydessä (en muista minkä), miksi nuorille suunnatun kirjan täytyy aina päättyä onnellisesti. Samalla kaavalla mennään tässäkin, mikä itse asiassa tekee yhden juonikuvion epäuskottavaksi.

Khao Lakin sydämet on hyvä nuortenkirja ja ihan ilman lokeroitakin se on hyvä kirja, koskettava. Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirsi, Krista, Jenni ja Mari A.

Tiainen, Marja-Leena: Khao Lakin sydämet (Tammi 2013)

Kannen alkuperäiskuva: Shutterstock

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Ostin Sofi Oksasen uutuuden, Kun kyyhkyset katosivat, jo heti sen ilmestyttyä, mutta kaikki siihen liittynyt hypetys piti minut kirjasta tähän asti erossa. Odotukseni olivat Puhdistuksen jälkeen melko kovat. Toisaalta niin kovin moni on keskusteluissa kertonut, ettei pitänyt tästä romaanista ollenkaan. En vielä tähän päivään mennessä ole lukenut yhtään Kyyhkysiä arvioivaa tekstiä, joten en tiedä, mitä siitä on kirjoitettu.

Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:

- Me emme tapaa enää koskaan. (Epilogin aloitus s. 7)

Kun kyyhkyset katosivat kertoo tarinan kahdesta ajasta, joista ei paljon ole kirjoitettu tai kerrottu. Edgar, Roland ja Juudit yrittävät selviytyä parhaansa mukaan ensin 1940-luvun alussa Neuvostoliiton miehityksestä, sen jälkeen kansallissosialistisen Saksan miehityksestä ja vielä lopulta taas Neuvostoliiton tiukassa valvonnassa 60-luvulla. Jokainen heistä pyrkii selviytymään hengissä. Yksi tekee sen yrittämällä sopeutua kulloisenkin miehittäjän toiveisiin häivyttämällä taustansa ja tuhoamalla jopa itselleen läheisiä ihmisiä päästäkseen tavoitteeseensa. Yksi toimii vastarintaliikkeessä ja elää maan alla, piilossa. Yksi elää yhä uudelleen kerran koettua rakkauttaan, valitsee puolensa ja toimintatapansa tunteella, aina rakastamiensa ihmisten parhaaksi tai heidän toiveidensa mukaan mutta myös itseään ajatellen.

Takakannessa kirjan kerrotaan olevan kuvaus eräästä surullisesta avioliitosta. Minusta kirjassa on kuitenkin kyse jostakin muusta. Onhan se toki avioliittokuvaus - jos kyseistä miehen ja naisen suhdetta voi avioliitoksi kutsua. Ennen kaikkea Oksanen kertoo siitä, millaista on elää miehitetyssä maassa ja millaisia asioita ihminen tekee (tai on valmis tekemään) selvitäkseen erilaisissa tilanteissa. Kirjassa etenkin Edgar on kuvattu opportunistina, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan itse selviää. Edgar on hahmo, johon samaistuminen on todella vaikeaa, ellei jopa täysin mahdotonta. Hän on suoraan sanottuna kuvottava, paha mies. Hänen toimensa eivät ole hyväksyttäviä eivätkä oikeastaan edes ymmärrettäviä, vaikka hankalan tilanteenkin ottaa huomioon. Juudit ja Roland tekevät valintansa hyväksyttävämmistä syistä. Toisaalta Edgarin hahmo on kirjassa tärkeä ja näyttää yhden tavan toimia kriisitilanteissa.

Romaania voisi luonnehtia yhdellä sanalla: vaikea. Minulla oli aluksi suuria hankaluuksia päästä tarinaan mukaan. Oli liian vaikea ymmärtää kuka oli kuka, kenen näkökulma ja mikä aika milloinkin oli kyseessä. Oli liian vaikeita sanoja, liian vaikea rakenne, liian vaikeaa asiaa. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos en olisi luvannut lukea kirjaa, olisin varmasti luovuttanut ensimmäisten 80 sivun jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä, että oli pakko. Pääsin mukaan kirjan maailmaan ja ideaan jossain sadannen sivun tienoilla. 

Alussa ärsytti ehkä eniten kieli, jossa oli liikaa yritystä runollisuuteen, liikaa ihmeellisiä kielikuvia, jotka eivät mielestäni tuoneet tarinaan mitään lisäarvoa. Onneksi kieli tasoittui loppua kohti. Lopussa itse asiassa nautin tekstistä, sen poljennosta ja sen luomasta tunnelmasta.

Jouduin viimeisen sivun luettuani palaamaan vielä kerran romaanin alkuun, jotta sain varmistuksen sille, olinko ymmärtänyt kaiken oikein. Lukijalle paljastetaan koko ajan melko taloudellisesti ja kyky koota annetuista vihjeistä järkevää kokonaisuutta on tarpeen. Kirjassa pelataan näkökulmilla ja aikatasoilla, joista jokaisessa lukija saa tietää ihmisistä jotakin uutta. 

Kun kyyhkyset katosivat on vaikeudestaan huolimatta hyvä ja taidolla rakennettu teos.

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012)

Kansi: Mika Perkiökangas

Ostettu omaan hyllyyn

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan blogisuosio on pitänyt minut tähän asti erossa miehen tuotannosta. Tai no, onhan hyllyssäni ollut yksi teos, Katoamispiste, mutta en ole halunnut sitä lukea. Siihen on syynä se, että välttelen kirjoja, joita yleisesti hypetetään. Haluaisin nimittäin lukea ilman ennakko-odotuksia. Toisinaan on myös niin, etten juurikaan välitä näistä suuren suosion saavuttaneista kirjoista. Haahtelan kohdalla tilanne oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että hänen kirjoistaan ja kirjoitustyylistään oletin jopa pitäväni. Ajattelin hänen olevan minun kirjailijani.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää. (Aloituskappale s. 7)

Kohtaaminen ranskalaisen naisen kanssa Bulevardilla muuttaa päähenkilön elämän suunnan. Mies onkin ollut hieman hukassa. Ottanut vastaan potilaitaan mutta prosessoinut samalla itse eroaan, mikä ei kuitenkaan ole edennyt. Nainen esittelee mysteerin, johon liittyy hänen kadonnut ex-miehensä ja suomalainen edesmennyt kirjailija Raija Siekkinen. Kukaan ei sano miehelle, että hänen pitäisi sekaantua asiaan, mutta hän tulee silti sekaantuneeksi. Ei osaa jättää mieltään kiihottavaa , hypätä pois tarinasta kesken kaiken.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, sillä Raija Siekkisen elämä on totta. Kaikki muu voisi olla totta. Fyysisesti kirja on pieni, mutta se sisältää niin paljon. Parasta on tunnelma. Verkkainen, mutta paljonpuhuva. Mutta myös tarina. Miten se on rakennettu, hiljalleen, vähitellen avautuvaksi.

Olen jokseenkin sanaton, mutta kyllä.

Kyllä. Haahtela on minun kirjailijani. 

Haahtela, Joel: Katoamispiste (Otava 2010)

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Ostettu omaan hyllyyn 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale