Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale

 

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Luin elokuun lopun nuortenkirjoja ja niistä olisi vielä yhdestä kirjoittamatta. Nuortenkirjateema loppui vähän kesken, koska eräs syksyn uutuuskirja poltteli niin paljon. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt palailen vielä Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanin tunnelmiin.

Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla. (Aloituskappale s. 5)

Isla, Seela, Jemina ja Hertta ovat parhaat ystävykset, jotka juoksevat ja treenaavat yhdessä 4x100 metrin viestiä. Koska he viettävät lähes kaiken aikansa yhdessä, on suuri järkytys, kun Jemina ilmoittaa muuttavansa pois paikkakunnalta. Sen lisäksi että tytöt menettävät yhden parhaista ystävistään, heidän viestijoukkueensa menee uusiksi. Jeminan tilalle tulee heitä nuorempi Siri, jota kaikki pitävät outona. Siri saa sekoitettua pakkaa ja herättää jokaisessa tytössä jonkinlaisia tunteita - joko negativiisia tai positiivisia.

Kurosen kirja on "helppo" ja nopeatempoinen. Tapahtumat pyörivät koulun ja juoksun ympärillä, mutta mukana on myös erilaisia tunteita, erilaisia suhteita ja erilaisia aikuisia, hyviä ja pahoja. Kaikki tapahtuu todella nopeasti, eikä asioita juuri jäädä pohdiskelemaan. Silti 4 x 100 on varmasti mukava kirja kohdeyleisölleen.

Kuronen, Kirsti: 4 x 100 (Karisto 2013)

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Odotin jo ennakkoon kovasti Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogian jokin aika sitten ilmestynyttä päätösosaa, Kapinallista. Trilogian toinen osa oli minulle hienoinen pettymys, niin kuin kakkososat usein ovat. Silti halusin totta kai tietää, miten Amayan ja Khalkoksen lopulta käy.

Joka kymmenes päivä Khalkoksen suuri isä Radko piti valtakunnassaan nuhteiden päivän. Kansa jonotti pääkaupunki Niccolumissa sijaitsevaan hoviin päästäkseen tunnustamaan hallitsijalle rikkeensä. Jokainen khalkkidi nimittäin rikkoi yhä lisääntyviä sääntöjä joko tietämättään tai tahallaan. Kansalaiset olivat vahingossa lausuneet maansa isän nimen kirosanan yhteydessä, panetelleet häntä selän takana tai ajatelleet vallankumouksellisia ajatuksia. (Aloituskappale s. 5)

Kapinallinen jatkuu siitä, mihin Korkea puoliso päättyy. Amaya ja Miroslav elävät piilossa pienessä kalastajakylässä, ja Khalkosta hallitsee kovalla kouralla Radko. Kansalaiset alkavat saada tarpeekseen tyrannimaisesta hallitsijasta ja hänen uusista, älyttömistä laeistaan. Syntyy vastarintaliike, joka tarvitsee karismaattisen johtajan, jota ihmiset kunnioittavat ja haluavat seurata. Myös Amayan ja Miroslavin on päätettävä, mitä he asialle tekevät vai tekevätkö mitään.

Kapinallinen on oivallinen johdatus diktatuurien ja vastarintaliikkeiden politiikkaan ja toimintaan. Tapahtumat ovat helposti verrattavissa oikean maailman oikeisiin tapahtumiin. Mukana on kaikkea, mikä aiheeseen liittyy: piilottelua, ihmisten kokoamista, strategian suunnittelemista, yhä tiukempia lakeja, kiduttamista, rankaisemista. Diktaattori pohtii, miten saa kansan pelkäämään itseään, jotta saisi heidät valtaansa. Kapinalliset joutuvat miettimään, miten voivat kokoontua ja miten saavat tiedon kulkemaan alati valvovan silmän alla. He joutuvat myös pohtimaan sitä, keneen voi luottaa.
 

Trilogian päätösosana Kapinallinen on mainio. Se päättää tarinan tyydyttävään loppuratkaisuun, joka itse asiassa on oikein hyvä. Yllätyinkin siitä hieman, sillä se ei ollut ainakaan minun odotuksieni mukainen. Toisaalta jos olisin ennalta miettinyt sitä, mihin diktatuurien on tapana päätyä, niin silloin loppu olisi sopinut täydellisesti odotushorisonttiini ja ollut yllätyksetön.

Amaya on päätösosassa vielä enemmän esillä kuin toisessa osassa. Minua ilahdutti erityisesti se, että Amayasta kasvaa trilogian aikana viisas nainen ja hän kehittyy ihmisenä. Hän ei anna edes äitinsä vaikuttaa itseensä ja pyrkimyksiinsä. Hän kuitenkin osoittaa viimein, että on kasvanut sellaiseksi johtajaksi, jollaiseksi hänet on kasvatettu - ja siihen tarvitaan Khalkosta.

Kirja tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja ainakin minun oli ihan pakko lukea se yhdeltä istumalta. Yöpöydän kirjoissa ja Saran kirjoissa on myös pidetty Kapinallisesta.

Kanto, Anneli & Terhi Rannela: Kapinallinen (Karisto 2013)

Kansi: Anu Sallinen

Arvostelukappale 

Lyhyttä Lukudiplomiin

Olen yrittänyt hieman kiriä, jotta saisin Lukudiplomini suoritetuksi ennen toukokuun loppua. Siksipä esittelen tässä postauksessa kolme sitä varten lukemaani kirjaa. Kaikki kolme ovat tekstikokoelmia: tarinoita, satuja ja novelleja kotimaisilta tekijöiltä.

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa

Kuva: WSOY

Hotakaisen novellikokoelma on ensimmäinen Hotakaiseni ja voin sanoa, etten ole - ainakaan tästä kirjasta - kovin vaikuttunut. Lukemisesta on kulunut nyt kuukausi, enkä enää oikein muista novelleista mitään. Eivät ne siis järin suurta vaikutusta tehneet.

Sammuttakaa savukkeenne ja hilatkaa ne säälittävät käsimatkatavaranne jalkatilasta sinne yläpesään. Nyt tää kirja alkaa. (s. 5)

Näytän hyvältä ilman paitaa on seitsemäntoista novellin kokoelma, jonka minäkertojana puuhaa Pete, entinen Ilari Purontakanen. Pete kertoo puhekielellä tarinoita itsestään, vaikka niiden henkilöt ovatkin erinimisiä. Tarinat kertovat tavallisista nuorista hieman epätavallisista kulmista. Kaikkien nuorten elämä on rankkaa, mutta näiden nuorten elämä on sellaista tavallisen rankkaa.

Näin openäkökulmasta en myöskään syttynyt teokselle kovin paljon. Muutama novelli on ihan hauska ja niitä voisi jotenkin tunneilla käyttää. Huumeeton elämä -novellissa puheenvuoron saa tavallinen nuori, sellainen, jota ei koskaan nähdä dokumentissa ääni muunnettuna kertomassa huumehelvetistään. Novellin parasta antia on sen ironisuus. Sama ironinen ote on myös novellissa Pizzeria 2037, joka kääntää vähän samaan tyyliin ns. normaalin asetelman päälaelleen.

Anneli Kanto: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita

Kuva: Karisto

Jännitystä-listasta valitsin luettavakseni Anneli Kannon tarinakokoelman, jonka idea on sinänsä ihan toimiva. Kirjassa on siis uudelleenkirjoitettuna tunnettuja myyttisiä tarinoita Raamatusta, antiikin Kreikasta, Kalevalasta ja pohjoisten kansojen mytologioista. Kanto on pyrkinyt löytämään tarinoihin uuden näkökulman, jonka avulla alkuperäisiä tarinoita voisi ymmärtää paremmin. Tarinat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa eli huumoria niistä ei puutu.

Tämän kertomuksen kertoi Nooan vaimo. Minun nimeäni ei Raamatussa mainita, katsokaa vaikka. Poikieni nimet sinne on kirjoitettu, mutta ei minun eikä miniöiden. Vaikka niin se oli, että kun Nooa neuvotteli Jumalansa kanssa ja Seem kinasteli isänsä kanssa, Haam makasi mahataudissa ja Jaafet lammaskarsinassa, me naiset keitimme puuroa, lapioimme sontaa ja yritimme pitää järjestystä yllä Nooan arkissa, ja se oli totisesti urakka se. (Tarinasta Hirmuinen vedenpaisumus s. 29)

Vaikka ajatus kokoelman taustalla on kiva, niin en silti kovin hyvin viihtynyt kirjan tarinoiden parissa. Luultavasti en vain kuulu kohderyhmään, mutta en toisaalta tuntejakaan varten keksinyt tarinoille kuin muutaman käyttötavan. Tunnetuimpia (oppilaiden tuntemia siis) tarinoita voisi esimerkiksi verrata alkuperäisiin ja miettiä, mitä uusi versio tuo niihin lisää.

Eija Timonen - Pirkko-Liisa Surojegin: Käsikäpälässä

Eija Timosen kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama satukokoelma Käsikäpälässä on sitä vastoin aivan ihana! Kokoelma sisältää kymmenen eläinaiheista satua (valittu Luontotarinoita-listalta), jotka ovat kaikki uusia mutta silti hyvin traditionaalisia. Niissä ihmisten ja eläinten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja  molempien on opeteltava elämään toistensa kanssa. Myös metsä on tärkeässä roolissa. 

Timonen on yhdistänyt kansansatujen viisauden ja herkkyyden, jollaista vanhoissa saduissa ei aina ole. Surojeginin kuvitus herättää sadut eloon ja tuo esiin jokaisen sadun tunnelman ja tavoittaa niiden herkkyyden. Piirrokset ovat tyyliltään hurmaavan vanhanaikaisia.

Lempisadukseni nousi kokoelman aloittava tarina Susi ja ihmisen varjo, joka kertoo sudesta ja sepästä ja väärinymmärryksestä, joka johtaa siihen, että näistä kahdesta tulee vihamiehiä. 

Metsän siimeksessä susi nuoli haavojaan. Se oli vuorenvarma, että vahinko oli tavalla tai toisella sepän aikaansaannosta. Niin se kokosi ympärilleen susilauman ja varoitti tovereitaan tulen kärventävästä voimasta. Sitten se odotti kumppaneineen sopivaa hetkeä kostaakseen sepälle. Tällainen hetki koittikin ensimmäisten kovien pakkasten tullessa. (Sadusta Susi ja ihmisen varjo s. 10-11)

Hotakainen, Kari: Näytän hyvältä ilman paitaa (Bulevardisarja, WSOY 2000)

Päällisen kuva: Jussi Karjalainen

Kanto, Anneli: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita (Karisto 2007)

Kuvittanut: Mika Kolehmainen

Timonen, Eija - Surojegin, Pirkko-Liisa: Käsikäpälässä (Tammi 2004)

Kannen kuva: Pirkko-Liisa Surojegin

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen

Kaikki lainattu kirjastosta

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Tämä on viides nuortenkirjapostaukseni marraskuussa, joten taidan nimetä marraskuun nuortenkirjallisuuden kuukaudeksi. Tavoistani poiketen kaikki tässä kuussa lukemani nuortenkirjat ovat yhtä lukuun ottamatta ilmestyneet tänä vuonna. Syy tähän uutuuspainotteisuuteen on viikon päästä koittava ensimmäinen Blogistanian Kuopus -äänestys, johon haluan ehdottomasti osallistua. 

Puhelin soi. Löydän sen vanhoja sukkia sisältävän pussin alta.  

"Haloo, Alicja puhelimessa." 

Seuraa hiljaisuus, ikään kuin soittaja ei uskoisi kenenkään vastanneen. 

"Alicja? ääni kysyy. 

Kuulen heti lausumistavasta ja äänestä, että se on yksi Beata-äitini seitsemästä sisaresta. Epänormaalin suuren tätimäärän luulisi saavan heidät tajuamaan, että esittäytymisestä olisi kovasti apua, mutta sitä he eivät koskaan tee. Leikimme sen sijaan Arvaa täti -leikkiä. (Aloitus s. 5)

Kuva: Karisto

Emmy Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä on positiivinen ja viihdyttävä tuttavuus. Se kertoo 16-vuotiaasta ruotsalaisesta Alicjasta, joka enemmän kuin mitään muuta haluaisi olla ihan tavallinen ruotsalaistyttö ihan tavallisesta ruotsalaisperheestä. Sen sijaan hän on ruotsalaistyttö sekopäisestä ruotsalais-puolalaisperheestä. 

Kesäloman alussa Alicja toivoo ja suunnittelee itselleen mukavan ja rauhallisen parikuukautisen, mutta kiitos puolalaisten sukulaisten asiat eivät suju suunnitellusti. Rannalla löhöilyn sijasta hän joutuu holhoamaan puolalaista yksinhuoltajatätiään ja tämän tytärtä, hakemaan muuttokuorman ja pari laitonta remonttimiestä Puolasta, toimimaan tulkkina, järjestelemään erinäisiä asioita ja pettämään ystävänsä. 

Nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan Alicjalla on kaksi parasta ystävää, joista toinen on ulospäinsuuntautuneempi ja toinen hieman hiljaisempi. Ystävistä ekstrovertimpi, Natalie, on korviaan myöten rakastunut Ola Olssoniin, jota Alicja ei pidä juuri minään. Kohtalo heittää heidät, Alicjan ja Olan, kuitenkin kesän aikana vastatusten mitä ihmeellisimmissä paikoissa eikä rakastumista voi estää. Soppahan siitä syntyy, mutta se on pientä verrattuna äidin sukulaisten ja muiden aiheuttamaan puolalaissoppaan.

Romaani leikittelee kulttuurieroilla, puolalaisuuksilla, mutta tekee sen lempeästi ja hyväntuulisesti. Samalla se osoittaa, että huolimatta äidin, isän tai muun suvun alkuperästä he ovat nuorten mielestä aina juuri niitä noloimpia ja käsittämättömimmin käyttäytyviä vanhempia, sukulaisia, joita olemassa on. Silti, piti heitä kuinka ärsyttävinä ja noloina tahansa, he tekevät kaikkensa, jotta nuoren olisi hyvä olla.

Abrahamsonin kirja oli hyväntuulisuudessaan ja absurdiudessaan (tapahtumissa on hieman älyttömyyksiä, mutta hauskoja sellaisia) hyvää vaihtelua kotimaisten nuortenkirjojen keskellä. Ne nimittäin ovat tavallaan todella masentavia kurjine ja pelottavine  tulevaisuudennäkymineen ja ikävine tapahtumineen. Ruotsalaiset taas näyttävät pitävän hauskaa kirjoissakin, siirtävän ilonsa ja huolettomuutensa niiden sivuille. Olisikohan täällä meidän synkkien laulujen maassamme edes mahdollista kirjoittaa tällainen hyvää mieltä uhkuva kirja? Stereotypia, mutta niillähän Abrahamsonkin pelaa.

Romaanin on lukenut myös Mari A, joka keskittyy enemmän kirjan monikulttuurisuuteen.

Haasteet: Kirjallisuuden äidit

Abrahamson, Emmy: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä (Siskodisko, Karisto 2012)

Ruotsinkielinen alkuteos: Min pappa är snäll och min mamma är utlänning (2011)

Suomentanut Säde Loponen

Kansi: Sara S. Acedo

Sarja-asun suunnittelu: Sakari Tiikkaja / Radiant Graphics Oy

Hämmentävä muuten on tuo alkuperäisteoksen nimi kirjan sisältöön suhteutettuna. Siinä mainitaan isä, joten hänen voisi olettaa saavan melko ison roolin kirjassa. Hän on tietysti tärkeä Alicjalle, mutta loistaa poissaolollaan koko kirjan tapahtumien ajan.

Korkea puoliso (Kuparisaari 2)

Anneli Kannon ja Terhi Rannelan nuorten Kuparisaari-fantasiasarjan toinen osa Korkea puoliso jatkaa Amayan tarinaa siitä, mihin se ensimmäisessä osassa, Tähystäjäneidossa, jäi. Nyt Amaya on Khalkoksen saaren Korkea puoliso, joka johtaa saarta yhdessä miehensä, lapsenmielisen Samuilin, kanssa. 

Amaya asteli kiireesti pitkää käytävää. Uutinen poltteli hänen rinnassaan ja halusi tulla kerrotuksi nopeasti, heti, heti. Se ei olisi millään malttanut odottaa. Hypähtelevä ilo piti jakaa ja jakamalla kasvattaa. Samassa hän tunsi myös huonon omantunnon siiven pyyhkäisyn. (Aloituskappale s. 5)

Khalkoksen kansa rakastaa sydämellistä ja oikeudenmukaista Amayaa, joka on tuonut mukanaan oloja parantavia uudistuksia ja kohottanut esimerkiksi naisten asemaa merkittävästi. Hänen apunaan kaikessa tässä on ollut neuvonantaja Miroslav. Kaikki eivät kuitenkaan ihaile Amayaa ja tue hänen työtään: Samuilin äiti, Lilyana, ja veli Radko näkisivät uuden hallitsijattaren mielellään pysyttelevän sellaisessa asemassa kuin Khalkoksella on totuttu - puolisonsa koristeena. He alkavatkin punoa juonia Amayan, Samuilin ja Miroslavin pään menoksi.

Ensimmäistä osaa lukiessani olin erityisen ihastunut Amayan hahmoon ja naisten hyvään asemaan Sarmatiassa. Tässä toisessa osassa kummastakaan ei oikeastaan enää ollut mitään jäljellä. Amaya jää hieman tapahtumien, juonen varjoon. Hän on kyllä kasvanut ja aikuistunut paljon, minkä takia tämä toinen osa ei ehkä ole enää niin selvästi nuortenkirja. Ensimmäisessä osassa sarmatialaiset naiset ovat hyvin vahvoja, tietävät oman paikkansa ja tuntevat kykynsä. Siksi minun olikin vaikea niellä Amayan siskon, Snezanan, hahmoa ja hänen ratkaisujaan. Miksi itsenäiseksi kasvatettu nainen kliseisesti unohtaa kaiken mitä hänen omaan kulttuuriinsa kuuluu ja alistuu miehensä pelinappulaksi vain koska rakastaa tätä? Miksi tällaista ajattelutapaa tuodaan edelleen esiin nuorille suunnatussa kirjassa? No, voihan olla että trilogian viimeinen osa selittää tämänkin parhain päin.

Korkeassa puolisossa tuodaan esille Radko ja hänen pahuutensa. Hänen hahmonsa onkin mielenkiintoinen ja toimii hyvänä vastaparina Amayalle. Selvästi tämä toinen osa petaa trilogian päätöstä, mikä lienee tyypillistä kakkososille: siinä esitellään paremmin tarinan pahis, mikä enteilee viimeistä taistelua hyvän ja pahan välillä, ja juontakuljettavia tapahtumia on hengästyttävä määrä.

Vaikka pidin enemmän trilogian ensimmäisestä osasta, niin ei tämäkään missään nimessä huono ole. Tarina etenee todella vauhdikkaasti, enkä olisi millään malttanut laskea kirjaa kädestäni. Odotankin innolla päätösosaa, sillä haluan ehdottomasti tietää, miten Amayan ja Khalkoksen käy ja mikä on Snezanan rooli tässä kaikessa.

Korkea puolison on lukenut myös Sara.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Kanto, Anneli - Rannela, Terhi: Korkea puoliso (Karisto 2012)

Sininen linna

Jollei eräänä toukokuun aamuna olisi satanut, olisi Valancy Stirlingin koko elämä ollut aivan toisenlainen. Hän olisi mennyt sukulaistensa kanssa täti Wellingtonin kihlajaiskekkereihin, ja tohtori Trent olisi mennyt Montrealiin. Mutta silloin satoi, ja nyt saatte kuulla, mitä hänelle sen johdosta tapahtui. (Aloituskappale s. 5)

Valancy Stirlingin elämä muuttuu tuona sateisena päivänä, kun hän saa kuulla, että hänellä on enintään vuosi elinaikaa. Siihen saakka niin sävyisä ja tottelevainen tytär muuttuu ja alkaa tehdä asioita oman päänsä mukaan, onnellisuutta tavoitellen. Hän sanoo vastaan äidilleen ja muille häntä kiusaaville sukulaisilleen ja vähät välittää tuon ajan sopivaisuussäännöistä.

Irtiotto suvusta auttaa Valancya löytämään itsensä, mutta hän löytää samalla paljon muutakin: rakkauden, ystäviä ja sinisen linnan, johon hän mielikuvituksessaan on aina paennut. L. M. Montgomeryn Sininen linna on romaani itsenäistymisestä ja itsensä löytämisestä, rakkaudesta ja onnellisuudesta mutta myös kodista. Onko koti aina sukulaisten luona vai voiko se olla jossakin muualla? Onko se paikka vai mielentila? Mikä tekee kodista kodin?

Uppouduin Siniseen linnaan niin, etten olisi malttanut laskea sitä kädestäni. Jokin siinä viehätti erityisen paljon. Pidän tavattomasti Montgomeryn kerronnasta, kielestä ja ajankuvasta. Silti ehkä eniten miellytti kirjan tunnelma. Parhaimpia hetkiä romaani tarjoaa erilaisten sukutapaamisten muodossa, mutta myös Valancyn ajatusten sekä luonnon ja ympäristön kuvailu on taidokasta.

Sininen linna on ihana! Aion ehdottomasti hankkia sen omaan hyllyyni Anna-kirjojen viereen. En tosin tällä kannella...

Pika-arvioiden sarja jatkuu, joten käy kurkkaamassa mitä ovat Sinisestä linnasta kirjoittaneet esimerkiksi marjis, Liisa, Satu ja Sonja.

Montgomery, L. M.: Sininen linna (Karisto 1987 [1969])

Englanninkielinen alkuteos: The Blue Castle (1926)

Suomentanut A. J. Salonen
Kansi: ?

Tähystäjäneito (Kuparisaari 1)

Pidän melko paljon fantasiakirjallisuudesta, vaikka en voikaan sanoa tuntevani sitä kovinkaan laajasti. Siinä kuitenkin kiehtoo se, että kirjoissa on kunnollinen, yleensä mukaansatempaava tarina. Rakastan hyviä tarinoita! Kotimainen fantasia on tähän asti ollut minulle kuitenkin täysin tuntematon alue, mutta jos se on lähellekään yhtä tasokasta kuin Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Tähystäjäneito, on sillä uusi ystävä.

- Hyvää syntymäpäivää, tyttäreni, ruorinainen Blagorodna toivotti ja johdatti kaksi neitoa pieneen huoneeseen, jossa he eivät olleet koskaan aikaisemmin käyneet. Tytöt olivat kyllä kuulleet hovin aarrekammiosta, mutta sinne ei ollut lupa mennä eikä sinne niin vain livahdettukaan. Aarteita säilytettiin paksun oven ja monen lukon takana.

17-vuotias sarmatialainen tähystäjäneito Amaya saa ensimmäisen edustustehtävänsä: hänen on matkustettava Khalkoksen saarelle sen edesmenneen johtajan, isä Romanin hautajaisiin. Sarmatialaisten täytyy osallistua hautajaisiin, sillä maiden väliset kauppasuhteet edellyttävät sitä. Sarmatia nimittäin ainoana valtiona ostaa Khalkokselta louhittavaa kuparia. Khalkoksella Amayan oppaana toimii hovin neuvonantaja Miroslav, joka esittelee khalkkidien maata valtiovieraalle jokseenkin vastahakoisesti. Tähystäjäneito suoriutuu tehtävästään varsin mallikkaasti, mutta Khalkoksen hovilla, Korkealla puolisolla ja tämän pojilla, on hänen varalleen suunnitelmia, jotka mutkistavat hänen kotiinlähtöään ja lopulta muuttavat hänen elämänsä täysin. 

En aluksi pitänyt Amayasta ollenkaan. Hän vaikutti todella naiivilta 17-vuotiaaksi. Hän kuitenkin kasvaa kaiken kokemansa ja näkemänsä myötä aikuiseksi valtiovierailunsa aikana. Minua ilahdutti erityisesti se, että vaikka hän näennäisesti tyytyy kohtaloonsa, koska ei voi sillä hetkellä muutakaan tehdä, kytee hänen sisällään voimakas halu tehdä oikein ja vastarintaa. Alun perin pelkäksi pelinappulaksi kaavailtu tyttönen osaakin tehdä omia siirtoja.

Toinen minua ilahduttava seikka on se, että kirjassa naiset ovat hyvin vahvoja. Khalkoksella naisten asema on heikko, ja heitä pidetään miehiä tyhmempinä. Heitä ei esimerkiksi kannata kouluttaa. Sarmatiassa taas naiset ovat vahvoja. Valtiota johtaa ruorinainen Blagorodna ja hänen miehensä on perämies Neofit. Jopa nimitykset kertovat naisten vallasta. 

-Sarmatiassa naiset purjehtivat, käyvät kauppaa, opettavat ja toimivat kirjureina, eikä siinä ole mitään merkillistä.

--

Amaya ajatteli, että läksyttäisi Miroslavin kunnolla. Niinkö mies oli Amayastakin ajatellut? Että hänen ajattelunsa ylsi juuri ja juuri lehmän tasolle, jos sillekään? Amaya päätti näyttää kyläläisille, että tytöt oppivat siinä missä pojatkin ja että oli vääryys, jos puolet Khalkoksen kansasta oli oppimatonta ja tietämätöntä. 

Kuparisaari-fantasiatrilogian aloitusosassa on paljon tärkeitä teemoja: politiikan valtapelit, alistaminen, naisten asema. Mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Jokainen ajaa omaa asiaansa. Toisten asia on henkilökohtainen, toiset haluavat hyvää myös muille. 

Tähystäjäneito on nuortenkirja, minkä huomaakin tietyssä keveydessä asioiden (esim. politiikan) käsittelyssä. Pidin kyllä kirjasta kovasti ja sen tarina imaisi yllättävillä juonenkäänteillä mukaansa. Takakansitekstissä kirjan luvataan yhdistelevän seikkailua, huumoria ja romantiikkaa. Onneksi romanttinen juonne on tavallaan vain sivuosassa, vaikkei se vähäinen olekaan. Onneksi sen tähden, että romanttista fantasiaa nuorille on jo kirjatolkulla. Odotan innolla seuraavaa osaa, jonka pitäisi ilmestyä syyskuussa.

Haasteet: Lasten linnoitus -haaste, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100

Kanto, Anneli & Rannela, Terhi: Tähystäjäneito (Karisto 2011)

ps. Trilogialla on myös nettisivut kuin Twilightilla konsanaan.

Valoa valoa valoa

Dö och dö och dö och dö. Niin Astrid Lindgrenillä ja hänen sisarillaan oli tapana sanoa toisilleen heti puhelujen aluksi. Kuolema pois päiviltä. Mutta poistuiko se heidän unistaan?

Kun Mimi soitti minulle ensimmäisen kerran hän matki puhelimessa Donald Duckia. Tiedättehän Donald Duckin äänen amerikkalaisissa piirretyissä? Vaikka ette te tiedä. Te ette olleet syntyneetkään silloin. Kaukaisella 1970-luvulla tai aiemmin.

Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Juniorin viime vuonna voittanut nuortenkirja Valoa valoa valoa on mieleenpainuva kuvaus 14-vuotiaan tytön elämästä, tyttöjen välisestä rakkaudesta ja kuolemasta. Kirjan kertojana toimii 14-vuotias Mariia Ovaskainen, joka ystävystyy Mimin kanssa ja rakastuu tähän. Kerrontatapa vaihtelee: välillä Mariia kuvailee rakastamaansa tyttöä ja kertoo heidän yhteisistä hetkistään, välillä hän puhuttelee lukijoita suoraan sekä kommentoi kirjoittamistaan kirjoittamisoppaiden ohjeisiin ja kirjoittamisen lainalaisuuksiin vertaillen.

HYVÄT LUKIJAT!

Kuuluisa venäläinen kirjailija Anton Tsehov käski repiä tarinan ensimmäisen sivun. Kuuluisan venäläisen kirjailijan mielestä tarinoiden alut ovat luonnonkuvausta kauheimmillaan.

No niin.

Repikää vain. Tämä on teidän kirjanne!

Tai kirjaston. Kirjastonhoitajat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä tällaisissa tapauksissa.

Jos teidän mielestänne Mimin kuvailu oli luonnonkuvausta kauheimmillaan niin ryhtykää lukemaan vasta tästä.

Sillä nyt alkaa toiminta. 

Romaanin tarinassa ei mielestäni varsinaisesti ole mitään uutta. Mutta se kieli! 1980-luvulle sijoittuvat tapahtumat on kuvattu ja kerrottu hengästyttävän hienosti. Huotarisen kieli on hyvin lyyristä ja se tietysti vaihtelee kerrontatavan myötä. Erityisesti kuvaukset Mimistä ja tyttöjen yhteisistä hetkistä ovat todella koskettavia ja kauniita. Kerrontaa voisi kuvailla kiihkeäksikin (minkä tekstin tasolla aiheuttaa pää- ja sivulauseiden yhteensitominen, virkkeiden pilkuttomuus). Juuri näin, tällä tavoin 14-vuotias koko ruumiillaan ja hengellään rakastunut puhuisi - ainakin rakkaalleen ja päiväkirjassaan.

Valoa valoa valoa on tyttöjen kirja. Mutta eivät kaikki tytöt tästä välttämättä pitäisi. Olisin itse ollut haltioissani parikymmentä vuotta sitten, mutta olinkin lukutoukka. Mieheni selaili kirjaa hetkisen ja totesi, että tämä on taas näitä, jotka tappavat lukuhalut kun pakotetaan lukemaan. Niinpä niin. Tyttöjen kirja. Hieno sellainen.

Saan tästä pisteen Lasten linnoitus -haasteeseen sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. Lisäksi kirja on TBR100-listassani. Kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Valoa valoa valoa (Karisto 2011)

Hiljaisuus soi h-mollissa

Lennän unissani joka yö. Pienenä osasin lentää silloinkin, kun en nukkunut. Enää en osaa, vaikka harjoittelen yhtä mittaa. Ja sen jälkeen mitä näin viime yönä, haluan enemmän kuin koskaan lentää täysin hereillä. Äiti kyllä sanoo: Aina voi haluta, mutta kaikkea ei saa. Ihan oikeastiko?

Pieni kylä jossakin päin Walesia 1950-luvulla. 12-vuotias Gwenni lentää öisin kylän yllä, näkee enteitä ja kuulee Maan laulavan. Päivisin hän lentoharjoitusten ohella tekee omia tutkimuksiaan ja suunnitelmiaan. Gwenni ei viihdy kotona, koska ei milloinkaan pysty tekemään asioita äitinsä mielestä oikein. Hän tuntee olonsa paljon kotoisammaksi Evansin perheen luona, sillä äiti Elin Evans on Gwennille todella kiltti ja Gwenni pitää myös paljon perheen kaksosista, Catrinista ja Angharadista. Mutta perheen vihaista isää, Ifan Evansia hän pelkää.

Eräänä yönä Gwenni näkee lennollaan hukkuneen miehen kastealtaassa. Muutaman päivän kuluttua sieltä todella löydetään miehen ruumis. Ifan Evans on kuollut. Koko pienen kylän elämä muuttuu kuoleman myötä, etenkin kun selviää, että kyse ei ole onnettomuudesta. Eniten Evansin kuolema vaikuttaa tietysti Evansin perheeseen, mutta Gwennin yllätykseksi ei heidänkään perheensä palaa enää ennalleen.

Mari Strachanin esikoisromaani Hiljaisuus soi h-mollissa ei ole kuitenkaan rikostarina, vaikka murha onkin koko ajan taustalla läsnä vaan se kuvaa ennen kaikkea Gwennin kasvua lapsesta nuoreksi. Sillä mitä enemmän alussa niin naiivi Gwenni ymmärtää ja saa salaisuuksista selville - sillä niitä kylässä ja hänen perheessään riittää -, sitä vanhemmaksi ja kypsemmäksi hän muuttuu. Toinen keskeinen teema on Gwennin suhde äitiinsä. Miksi äiti aina lyttää hänet? Miksi äiti rakastaa isosisko Bethania enemmän? Samalla esille nousevat koko perheen ja suvun keskinäiset välit. Miksi äidin suvusta ei koskaan puhuta? Miksi äiti on isälle ilkeä?

Kirja on aiheeltaan ja tarinaltaan hyvin surullinen, mutta lukukokemus ei sitä ole. Siihen vaikuttanee eniten se, että kertojanääni kuuluu Gwennille ja tapahtumat nähdään siis hänen näkökulmastaan. Koska Gwenni on kertojanakin lapsellinen ja aluksi tietämätön, ymmärtää lukija koko ajan häntä enemmän. Mutta lopulta Gwennikin ymmärtää. Tyttö voisi olla surumielinen ja lyöty, mutta hän ei ole. Hän on yllättävän vahva ja 12-vuotiaaksi lopulta yllättävän viisas, vaikka kaikki häntä outona pitävätkin. Kaikki tämä välittyy tekstistä hienosti.

Hiljaisuus soi h-mollissa on hyvä kirja. Luulin jostain syystä, että kyseessä olisi fantasiaan vivahtava romaani, mutta sitä se ei ole. Minulle tuli lukiessani monta kertaa mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Ammanitin Minä en pelkää. Kirjoissa onkin yhtymäkohtia: molemmissa kertojana on lapsi, joka saa selville salaisuuksia omasta yhteisöstään ja perheestään. Ammanitin kirja on kuitenkin paljon jännittävämpi ja pelottavampi, mikä varmaankin osaltaan johtuu siitä, että hänen päähenkilökertojansa joutuu itsekin mukaan tukaliin tilanteisiin toisin kuin Gwenni.

Avaan tällä kirjalla TBR100-listani.

Strachan, Mari: Hiljaisuus soi h-mollissa (Karisto 2010)

Eglanninkielinen alkuteos: The Earth Hums in B Flat (2009)

Suomentanut Kirsi Ohrankämmen