Merja Tynkkynen: Valkoinen sohva Rivieralla

Marraskuun hyinen tuuli hakkasi hameeni helmaa pitkin pakkasesta sähköistyneitä sukkahousukinttuja. Kiroilin mielessäni. Miehen vanha mersu - Cisse Häkkisen entinen, kuten mies jaksoi jatkuvasti muistuttaa - oli talviteloilla. Tietenkin sillä ajettiin vain kesäisin, tyyliajoa merenrantaan ja takaisin, joten mies lainasi harva se päivä minun autoani. Seisoin työpäivän jälkeen metropysäkillä ja odotin miestä ja autoa tulevaksi. (Aloituskappale s. 5)

Marraskuun kylmyys piiskaa räntää tai lunta vaakasuoraan kasvoille. Aina on pimeää. Arki rullaa monotonisesti eteenpäin ainakin jouluun saakka. Puolison kanssa riidellään autosta rahasta ajankäytöstä kotitöistä. Melko moni osaa kuvitella tilanteen - tai itsensä tilanteeseen. 

Tunnustan, että melkoisen monta kertaa olen jo tänäkin syksynä haaveillut matkoista kauas ja pois. Taidan kärsiä jonkinlaisesta kroonisesta matkakuumeesta, johon ei Tallinnan-matkasta suurta apua saa. Yleensä en lue matkakirjoja tai haaveideni matkakohteisiin sijoittuvia kirjoja reissukuumetta helpottaakseni. Merja Tynkkysen Valkoinen sohva Rivieralla päätyi luettavakseni oikeastaan sattumalta. Etsin kirjaston hyllystä Nizzan-matkaa varten matkaoppaita. Niiden joukossa oli muina kirjoina myös tämä, vähän laajemminkin Ranskan Rivieralle sijoittuva teos. Nappasin sen mukaani.

Merja Tynkkynen tarjoilee kirjassaan yhden tavan päästä pimeästä ja kylmästä marraskuusta eroon. Se tosin vaatii aikaa ja se vaatii rahaa, mutta kukapa meistä ei olisi haaveillut viettävänsä pitkiäkin aikoja lämpöisemmillä leveyspiireillä. Minä ainakin olen ja haaveilen koko ajan. En välttämättä halua valkoista sohvaa, mutta sellainen hieman ränsistynyt terrakotan värinen villa pienessä toscanalaisessa kylässä olisi aika ihana. 

  
Valkoinen sohva Rivieralla kertoo haaveesta ja sen todeksi saattamisen vaikeudesta. Kiire, stressi ja Suomen säältään surkeat vuodenajat saivat Tynkkysen haaveilemaan omasta kodista jossakin Etelä-Euroopassa. Monien mutkien ja pitkän pohdinnan jälkeen alue rajautui Rivieraksi. Asuntoa hankkiessaan Tynkkynen käy monta kertaa Ranskassa ja pettyy yhtä monta kertaa. Unelman saavuttaminen ei nimittäin ole ollenkaan helppoa. Etenkään kun siihen ei saa perheeltään tukea.

Yhtä paljon kuin matkakirja Valkoinen sohva Rivieralla on kirja parisuhteesta, sillä sitä kuvataan koko ajan. Pitäisihän kakkosasunnon hankkimisen olla molempien, sekä miehen että vaimon, yhteinen projekti. Näin ei kuitenkaan Tynkkysen tapauksessa ole. Mies on nimittäin sitä mieltä, että rahaa ei ole ja kyseessä on muutenkin vain vaimon "harrastus", jota hän koko ajan vähättelee. Silti hän antaa vaimon nähdä vaivaa ja etsiä sopivaa asuntoa puuttumatta siihen mitenkään. Lopulta kun asunto on löytynyt mies puhkaisee unelmien kuplan, vaikka kaikkia miellyttävä vaihtoehto sitten loppujen lopuksi löytyykin.

Kun aloin lukea kirjaa, oletin lukevani puhtaasti matkakirjaa. Lukeminen eteni nopeasti. Oli hauska kuljeskella Nizzassa samoja katuja, joista kirjassa oli kerrottu ja etsiä sen perusteella paikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin edellä mainitsemani parisuhdetilityksen. Se sai minut vaivaantuneeksi. Tynkkynen ei mainitse miestään nimeltä, mutta kertoo tämän olevan rikostoimittaja, joka on naimisissa Uutisen kanssa. Myöhemmin hän mainitsee miehen myös olevan kirjailija. Kirjan takakannesta selviää sitten miehen henkilöllisyys: hän on mm. Raideistaan tunnettu Harri Nykänen.

Tynkkynen kuvailee unelmansa todeksi tulemisen prosessia hyvin rehellisesti, ja yhtä rehellisesti hän kertoo avio-ongelmistaan. Se sai minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi, ja siitä en lukiessani pitänyt. Ymmärrän, että tässä tapauksessa mies on ollut tapahtumissa osallisena ja jopa kaukokaipuun alullepanijana, mutta rajansa on rehellisyydelläkin. Muistuttakaa minua, että seuraavan kerran matkakirjaa valitessani varmistan, että kyseessä todella on matkakirja. Parisuhdetilitykset jätän mieluusti ihan muille lukijoille.

Tynkkynen, Merja: Valkoinen sohva Rivieralla (Nemo/Loisto 2004 [Nemo 2003])

Lainattu kirjastosta 
 

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo oli ensimmäinen äänikirjakokemukseni. Kuuntelin kirjan ajaessani Turkuun kirjamessuille. Yksinäinen automatka ei kirjaa kuunnellessa tuntunut enää niin yksinäiseltä ja matkakin hurahti kuin huomaamatta. Äänikirjan lukijoita, tamperelaisnäyttelijöitä Seela Sellaa ja Esko Roinetta oli ilo kuunnella. Hämäläismurre tuli heiltä aidosti, pakottamatta. Loistavat lukijavalinnat siis!

En silti tiedä, tuleeko äänikirjoista uusia ystäviäni muutoin kuin pitkillä automatkoilla (joita harrastan melko harvoin). En osaa kokeilematta sanoa, pystynkö muulloin keskittymään kirjan kuuntelemiseen. Ehkä pitäisi vielä kokeilla kuunnella kirjaa vaikkapa kotitöitä tehdessä. 

Entäs se kirja sitten? 

Ei tehrä tästä ny numeroo koostuu lyhyemmistä jutuista, jotka käsittääkseni on julkaistu aiemmin irrallisina juttuina. (Korjatkaa jos olen väärässä!) Jutut kertovat hämäläisistä ja osuvat kyllä melkoisen lähelle. Ne nimittäin piirsivät melko tarkan kuvan eräästä hiljattain edesmenneestä tärkeästä ihmisestä. Hämäläinen ei hötkyile turhasta, tyytyy osaansa eikä korosta itseään. Sellainen oli minunkin mummoni.

Kirja on varmasti myös hauska. Kyllähän minäkin itsekseni tyrskähtelin, mutta taisinpa tirauttaa pari kyyneltäkin. 

Kirja olisi ansainnut paljon hauskemmalla otteella kirjoitetun tekstin. En kuitenkaan voi sille mitään, että se henkilöityi minulla niin vahvasti.

Nopola, Sinikka: Ei tehrä tästä ny numeroo (WSOY 2004)

Lainattu kirjastosta

Bloggarin kesäloma..

..on nyt ohi! Se näyttää venähtäneen aiottua pidemmäksi, mutta teki kyllä hyvää. 

Loman aikana minä muun muassa

- luin (yllätys, yllätys!)

- matkailin ulkomailla ja kotimaassa

- söin mansikoita, herneitä ja jäätelöä

- tyrehdytin verenvuotoja

- kannoin kassikaupalla roinaa kirppikselle (myös kirjoja)

- siivosin kirjahyllyn (ehkä joku päivä voisin esitellä sen)

- repsahdin Suomalaisen loppualessa

- tapasin ystäviä

- maalasin sängyn.

Varsinainen kesälomanihan vielä jatkuu muutaman viikon, mutta pienten lasten äitinä minulla oikeasti on lomaa tasan silloin, kun mies on lomalla.

Girl Readin A Book On A Beach  by Michal Marcol / http://www.freedigitalphotos.net

Ulkomaanmatkan aikana luin neljä kirjaa: Alexander McCall Smithin Oivallisen aviomiehen (Otava/Seven 2010), Elizabeth Adlerin Kesän Toscanassa (Gummerus/Loisto 2004), Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan (Gummerus 2012) ja Maeve Binchyn Illallistarinoita (WSOY/Loisto 2009). Viihdyin melko hyvin kaikkien kirjojen parissa. Valitsin matkalukemiseksi ihan tarkoituksella hieman kevyempää ja viihdyttävämpää luettavaa. Kaikki kirjat sopivat hyvin näihin kriteereihin. Hoffmanin Punainen puutarha tarjosi  mielenkiintoisimmat hetket, mutta kaikki kirjat olivat viihdyttäviä ja sopivat hyvin lomalukemiseksi.

En nyt aio näistä kirjoittaa sen enempää vaan linkkaan muiden teksteihin:

* Rva Kepponen on kirjoittanut Oivallisesta aviomiehestä

* Humisevalla harjulla -blogista löytyy muutama sana Kesästä Toscanassa

* Punaisesta puutarhasta on kirjoitettu monessa blogissa (googlaa!), kuten Sinisen linnan kirjastossa

* Illallistarinoita summaillaan lyhyesti Kirjahylly-blogissa.

Olen ehtinyt lukea myös kaksi kotimaista nuorten fantasiauutuutta ja yhden blogisuosikin, mutta näistä lisää hieman myöhemmin.

Huomenna kirjablogit tempaisevat taas yhteislukumaratonin merkeissä. Käy kurkkaamassa osallistujat täältä. Ensimmäinen kesämaratonhan pidettiin 10.7. ja osallistuneet blogit löytyvät tämän linkin takaa ja tulokset täältä. Harmillisesti en tällä kertaa päässyt mukaan kumpaankaan, vaikka kovin olisin halunnut. Aion kyllä tässä lähitulevaisuudessa pitää oman maratonini, kuten viime kesänäkin. Kirjatkin olen jo katsonut valmiiksi. Tuolla ne hyllyn reunalla nököttävät ja odottavat.

Marjo Niemi: Juostu maa

Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten. Se on pehmeämpi kuin punaisen verryttelypuvun kangas. Ulkovaatteiden pitää olla punaisia, sanoo äiti. Muuten metsässä joku ampuu. Ja jos ei kukaan, niin sitten karhu. Minä istun vaahterassa ja katselen maailmaa lehtien läpi. Ei näy koko maailma, vain hiukan enemmän kuin meidän piha. Vaahtera sujahtaa lehtikasaan ja sitten maahan. Lehtien ja mullan alla on maakellari, vaahtera pitelee sitä kourassaan. Talvella on sota siitä kumpi saa perunat, hiiret vai ihmiset. Myrkkyä vatsat pullollaan makaavat hiiret kellarin lattialla. Äiti antaa minulle keltaisen perunakipan täytettäväksi ja minua sattuu vatsaan. Hiiret vatsat paisuneina näkyvät silmissä monta päivää. En kerro sitä äidille. (Syksy, aloituskappale s. 5)

Kuva: Teos

Viime lokakuussa Aleksis Kiven päivänä Satu tempaisi kotimaisen kirjallisuuden puolesta ja laittoi jakoon kahdeksan kappaletta Marjo Niemen esikoisromaania Juostu maa. Minähän varasin omani välittömästi, sillä Satun myyntipuhe oli niin loistava. Kirja joutui odottelemaan hyllyssä muutaman kuukauden lukijaansa, mutta nyt on pieni suuri kirja luettu. Ja kyllä kannatti huutaa hep.

Kymmenvuotias Syksy-tyttö juoksee läpi kaupungin, tehtaan viertä, metsään. Jotakin on tapahtunut, jotakin hän pakenee. Juoksunsa lomassa Syksy kertoo perheestään ja siitä miksi ylipäätään juoksee. Tyttö tuntee itsensä selvästi ulkopuoliseksi perheessään ja ainoiksi tukijoiksi osoittautuvat mummo ja Kalevi, sukulaismies ja valmentaja. Kalevinkaan elämä ei ole ollut helppo. Pieneltä paikkakunnalta on aina ollut hankala ponnistaa ja epäonnistumiset vainoavat. Ne lienevät kuitenkin pääosin Kalevin omassa päässä. Hän ei uskalla onnistua. Syksyssä hän näkee jotakin, mahdollisuuden uuteen.

Tarina kulkee tajunnanvirtamaisesti sekä Syksyn että Kalevin näkökulmasta. Vaikka Syksy onkin vielä lapsi eikä ymmärrä aivan kaikkea, hän tekee perheestään ja yhteisöstään tarkkojakin havaintoja. Hän on tarkkailija, joka hakeutuu yksinäisyyteen. Kaikkea ei kuitenkaan voi käsitellä yksin. Kalevin silmien kautta Syksynkin havainnot saavat aikuisen merkityksen. 

Kirjan tunnelma on perisuomalainen: masentava, jopa painostava. Lukija tietää, että taustalla on salaisuus, joka (toivottavasti) selviää, kun kirjaa lukee eteenpäin. Ja niin se selviääkin. Kotimaisissa romaaneissa salaisuus on usein jotakin kamalaa. Se voi olla perheväkivaltaa, insestiä, alkoholismia. Jotakin sellaista, joka ei pikkukaupungissa kuitenkaan täysin pysy salassa. Juostun maan vahvuus on vahvan kerronnan lisäksi yllättävä lopetus, joka ei ole niin kauhea kuin alkuun epäilin, vain surullinen. Niemen romaanin voisi ajatella olevan vastalause kotimaiselle kurjuudelle, ainakin se on erilainen. Täytyy kyllä myöntää, että odotin jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Silti – näin jälkeenpäin – ajattelen, että näin on hyvä. 

Haluan vielä kehua kirjan kieltä ja kerrontaa. Tajunnanvirtamaisuuden lisäksi siinä on runollinen poljento, sanajärjestys. Vaikka kieli onkin omanlaistaan, tuli minulle monta kertaa lukiessani mieleen Petri Tamminen ja hänen lakoninen kerrontansa. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtui Kalevin hahmosta, epäonnistuneesta urheilijalupauksesta, jonka Elämä petti ja joka on niin säälittävän surullisen suomalainen. 

Tarkoituksenani oli Satun tavoin laittaa Juostu maa kiertämään sen luettuani, mutten raaski! Haluan pitää kirjan omassa hyllyssäni ja lukea ehdottomasti lisää Niemeltä.

Lue myös Satun juttu.

Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004)

Graafinen muotoilu: M-L Muukka

Kannen kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg

Saatu toiselta bloggarilta

Lyhyttä Lukudiplomiin

Olen yrittänyt hieman kiriä, jotta saisin Lukudiplomini suoritetuksi ennen toukokuun loppua. Siksipä esittelen tässä postauksessa kolme sitä varten lukemaani kirjaa. Kaikki kolme ovat tekstikokoelmia: tarinoita, satuja ja novelleja kotimaisilta tekijöiltä.

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa

Kuva: WSOY

Hotakaisen novellikokoelma on ensimmäinen Hotakaiseni ja voin sanoa, etten ole - ainakaan tästä kirjasta - kovin vaikuttunut. Lukemisesta on kulunut nyt kuukausi, enkä enää oikein muista novelleista mitään. Eivät ne siis järin suurta vaikutusta tehneet.

Sammuttakaa savukkeenne ja hilatkaa ne säälittävät käsimatkatavaranne jalkatilasta sinne yläpesään. Nyt tää kirja alkaa. (s. 5)

Näytän hyvältä ilman paitaa on seitsemäntoista novellin kokoelma, jonka minäkertojana puuhaa Pete, entinen Ilari Purontakanen. Pete kertoo puhekielellä tarinoita itsestään, vaikka niiden henkilöt ovatkin erinimisiä. Tarinat kertovat tavallisista nuorista hieman epätavallisista kulmista. Kaikkien nuorten elämä on rankkaa, mutta näiden nuorten elämä on sellaista tavallisen rankkaa.

Näin openäkökulmasta en myöskään syttynyt teokselle kovin paljon. Muutama novelli on ihan hauska ja niitä voisi jotenkin tunneilla käyttää. Huumeeton elämä -novellissa puheenvuoron saa tavallinen nuori, sellainen, jota ei koskaan nähdä dokumentissa ääni muunnettuna kertomassa huumehelvetistään. Novellin parasta antia on sen ironisuus. Sama ironinen ote on myös novellissa Pizzeria 2037, joka kääntää vähän samaan tyyliin ns. normaalin asetelman päälaelleen.

Anneli Kanto: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita

Kuva: Karisto

Jännitystä-listasta valitsin luettavakseni Anneli Kannon tarinakokoelman, jonka idea on sinänsä ihan toimiva. Kirjassa on siis uudelleenkirjoitettuna tunnettuja myyttisiä tarinoita Raamatusta, antiikin Kreikasta, Kalevalasta ja pohjoisten kansojen mytologioista. Kanto on pyrkinyt löytämään tarinoihin uuden näkökulman, jonka avulla alkuperäisiä tarinoita voisi ymmärtää paremmin. Tarinat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa eli huumoria niistä ei puutu.

Tämän kertomuksen kertoi Nooan vaimo. Minun nimeäni ei Raamatussa mainita, katsokaa vaikka. Poikieni nimet sinne on kirjoitettu, mutta ei minun eikä miniöiden. Vaikka niin se oli, että kun Nooa neuvotteli Jumalansa kanssa ja Seem kinasteli isänsä kanssa, Haam makasi mahataudissa ja Jaafet lammaskarsinassa, me naiset keitimme puuroa, lapioimme sontaa ja yritimme pitää järjestystä yllä Nooan arkissa, ja se oli totisesti urakka se. (Tarinasta Hirmuinen vedenpaisumus s. 29)

Vaikka ajatus kokoelman taustalla on kiva, niin en silti kovin hyvin viihtynyt kirjan tarinoiden parissa. Luultavasti en vain kuulu kohderyhmään, mutta en toisaalta tuntejakaan varten keksinyt tarinoille kuin muutaman käyttötavan. Tunnetuimpia (oppilaiden tuntemia siis) tarinoita voisi esimerkiksi verrata alkuperäisiin ja miettiä, mitä uusi versio tuo niihin lisää.

Eija Timonen - Pirkko-Liisa Surojegin: Käsikäpälässä

Eija Timosen kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama satukokoelma Käsikäpälässä on sitä vastoin aivan ihana! Kokoelma sisältää kymmenen eläinaiheista satua (valittu Luontotarinoita-listalta), jotka ovat kaikki uusia mutta silti hyvin traditionaalisia. Niissä ihmisten ja eläinten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja  molempien on opeteltava elämään toistensa kanssa. Myös metsä on tärkeässä roolissa. 

Timonen on yhdistänyt kansansatujen viisauden ja herkkyyden, jollaista vanhoissa saduissa ei aina ole. Surojeginin kuvitus herättää sadut eloon ja tuo esiin jokaisen sadun tunnelman ja tavoittaa niiden herkkyyden. Piirrokset ovat tyyliltään hurmaavan vanhanaikaisia.

Lempisadukseni nousi kokoelman aloittava tarina Susi ja ihmisen varjo, joka kertoo sudesta ja sepästä ja väärinymmärryksestä, joka johtaa siihen, että näistä kahdesta tulee vihamiehiä. 

Metsän siimeksessä susi nuoli haavojaan. Se oli vuorenvarma, että vahinko oli tavalla tai toisella sepän aikaansaannosta. Niin se kokosi ympärilleen susilauman ja varoitti tovereitaan tulen kärventävästä voimasta. Sitten se odotti kumppaneineen sopivaa hetkeä kostaakseen sepälle. Tällainen hetki koittikin ensimmäisten kovien pakkasten tullessa. (Sadusta Susi ja ihmisen varjo s. 10-11)

Hotakainen, Kari: Näytän hyvältä ilman paitaa (Bulevardisarja, WSOY 2000)

Päällisen kuva: Jussi Karjalainen

Kanto, Anneli: Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita (Karisto 2007)

Kuvittanut: Mika Kolehmainen

Timonen, Eija - Surojegin, Pirkko-Liisa: Käsikäpälässä (Tammi 2004)

Kannen kuva: Pirkko-Liisa Surojegin

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen

Kaikki lainattu kirjastosta

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Osallistuin lokakuussa alkaneeseen ja marraskuun alussa päättyneeseen Luetut ja lukemattomat -blogin Liisan järjestämään Amerikkalainen tyttö -kimppalukuun. Nyt ehkä olisi jo aika kirjoittaa siitä tänne blogiinkin.

Kimppalukeminen oli mukava kokemus. En ollutkaan aikaisemmin osallistunut mihinkään vastaavaan. Kaikkein parasta oli tietenkin keskustella lukemastaan heti tuoreeltaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat lukeneet saman kirjan samaan aikaan. Huomiot kirjasta olivat yllättävän erilaisia, vaikka toki samojakin asioita sieltä löydettiin. Täytyy kuitenkin sanoa, että minulla varmaan toimisi paremmin lukupiirityyppinen lukeminen. Ihan vain siksi, että koin hankalaksi tauottaa lukemista ja keskeyttää sen aina viikoksi. Luen nimittäin yleensä vain yhtä kirjaa kerrallaan ja haluan uppoutua siihen täysin ilman muiden tarinoiden häiriötä. Muuten kimppalukeminen oli kivaa! Täältä voi lukea kimppaluvun etenemisestä (ensimmäinen, toinen ja kolmas etappi) ja Ankin jutun Amerikkalaisesta tytöstä.

Sitten itse kirjaan, joka on varmasti yksi vaikuttavimmista lukukokemuksistani tänä vuonna.

Musiikki alkaa tästä. Yksinkertaista. On 1960-luvun loppu, paikkana New Yorkin Coney Island, missä on uimarantoja, piknikpaikkoja, pieni tivoli, pari ravintolaa, hauskoja peliautomaatteja ja sellaista. (s. 7)

Se tapahtui Seudulla, Bule-lammella. Eddien kuolema. Hän makasi lammen pohjassa. Hiukset levisivät pään ympäri paksuina pitkinä suortuvina, ne olivat kuin mustekalan lonkerot, silmät ja suu olivat ammollaan. Poika näki hänet Lore-kalliolta seistessään tuijottamassa suoraan alas veteen, hän näki huudon joka tulvi äänettömänä tytön avoimesta suusta. Hän katsoi tyttöä silmiin, ne olivat tyhjät. Kalat uivat niistä sisään ja ulos, samoin ruumiin muista aukoista. Mutta vasta myöhemmin, kun oli jo kulunut jonkin aikaa. (s. 9)

Amerikkalainen tyttö kertoo Seudulla asuvista ihmisistä, Seudun salaisuuksista. Heti alkuun tulee selväksi, että Eddie de Wire -niminen tyttö on kuollut, ja koko romaani kietoutuu sen ympärille. Murhattiinko tyttö? Kuka sen teki ja miksi? Vuosia myöhemmin kaksi tyttöä, Sandra ja Doris leikkivät Amerikkalaisen tytön mysteeriä, mikä lopulta johtaa siihen, että Seutu saa taas yhden kuolleen nuoren ja yhden salaisuuden lisää.

Romaanin kerronta on fragmentaarista, ajassa eteen- ja taaksepäin kulkevaa, henkilöstä toiseen hyppivää. Aivan ihastuttavaa mutta todella haastavaa. Lukijan on koko ajan pysyttävä valppaana, ettei menetä tärkeitä viittauksia tai vihjeitä. Niitä on koko kirja täynnä. Vihjeitä, joilla on merkitystä, mutta myös vihjeitä, jotka jäävät merkityksettömiksi. Tai niin ainakin oletan. Koskaan ei voi olla varma, mikä kirjassa on totta ja mikä jotain muuta, sillä Sandran ja Doriksen mielikuvitusleikit lomittuvat todellisiin tapahtumiin. Kerronnassa on myös paljon aukkoja ja se jättää paljon kysymyksiä. Se vastaa joihinkin, mutta jättää jälkeensä aina nipun uusia. Sellainen on myös lopetus: uusia kysymyksiä, joihin luultavasti saa vastauksen Amerikkalaisen tytön jatko-osassa Säihkenäyttämössä.

Aluksi Amerikkalaisen tytön tarinaan oli vaikea päästä mukaan. Sen lisäksi, että kerronta on haastavaa, tuo lisävaikeutta myös henkilöiden paljous. Mutta kun kerrontaan ja kaikkiin henkilöihin on tottunut, niin kirja vie mukanaan. Eikä vähiten kielensä takia: Fagerholmin kieli on kaunista, elinvoimaista, uutta luovaa. 

Tunnelma romaanissa on koko ajan hyytävä, painostava. Ihmisillä on paha olla ja he kantavat sisällään suuria, tummia salaisuuksia. Toisaalta he yrittävät koko ajan myös ymmärtää ympärillään olevia ihmisiä, saada selville heidän salaisuuksiaan. Ilmapiiri on sakeanaan kateutta, petoksia, katkeruutta, pakenemista. Joku juoksee karkuun itseään, joku rakkaintaan.

Katso äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100

Fagerholm, Monika: Amerikkalainen tyttö (Teos 2004)

Ruotsinkielinen alkuteos: Den amerikanska flickan (Söderströms 2004)

Suomentanut Liisa Ryömä

Graafinen suunnittelu: Maria Appelberg

Petri Tamminen: Muistelmat

Lukaisin erään junamatkan aikana Petri Tammisen Muistelmat. Ne eivät millään muotoa ole "tavalliset" muistelmat enkä sitä odottanutkaan. Odotin jotakin samanlaista kuin vuonna 1994 ilmestynyt, huikean hieno Elämiä on. Muistelmat onkin kerronnaltaan hyvin samankaltainen, mutta Elämien ideaa on siinä muokattu hieman toiseen suuntaan.

Tamminen on lakonisen tyylin mestari. Hän tietää, mitä pitää kertoa ja mitä voi jättää kertomatta. Muistelmissa hän keskittyy elämän pieniin hetkiin yhden ihmisen näkökulmasta. Nämä hetket voivat olla muistoja jostakin tilanteesta, ohikiitäneitä hetkiä, joissa jokin pieni seikka kiinnitti huomion.

1973, Mietoinen KUULARINKI

Vanhaemäntä tiesi paljon. Hän katseli kahden kilometrin päähän naapurin pihaan ja kertoi näkevänsä siellä luudan nojallaan ovea vasten. Minä työnsin poikien kanssa kuulaa navetan päädyssä. Kuula lensi kolmen metrin päähän. Vanhaemäntä käveli ohi. "No mitäpä ne pojat?" Minä tuijotin maahan ja sanoin: "Ei tiedetä vielä."

Ne voivat olla myös hetkiä, tapahtumia, joilla on elämässä suurempi merkitys. Hetkiä, jotka ovat muovanneet tulevaisuutta.

2001, Vääksy ONNI

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossakin kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Oli muisto millainen tahansa, sen hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi samaistua siihen, ottaa muiston omakseen. Kenenkään muistot eivät tietenkään ole täsmälleen samanlaisia, mutta jokainen tunnistaa taustalta sen muiston ytimen.

On minun silti myönnettävä, että olin hieman pettynyt. Muistelmat ei mielestäni yllä Elämien tasolle. Kerronta ei ole aivan yhtä oivaltavan nasevaa. Toisaalta syy voi olla lukutavassa: luin kirjan todella nopeasti enkä ole lukemisen jälkeen palannut siihen. Luru pohti olisiko tämän kirjan kohdalla hidas, makusteleva lukunopeus toimivampi. Ehkäpä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja Satun Lyhyesti-minihaasteeseen (kirjassa on vain 78 sivua!).

Tamminen, Petri: Muistelmat (Otava 2004) 

Kansi: ? / Kannen kartta: Museovirasto

Lahjat

Maaliskuusta tuli näköjään Riina Katajavuori -kuukausi. Luin jo runokokoelman Omakuvat ja kirjastopinossa odottaa vielä vuoroaan novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin. Tässä välissä nautiskelin Lahjat-romaanista. 

Korkealla pilven päällä lentää lentokone metrin mittainen, ohjaamossa istuu pieni kirppu kaulaliina liehuen.

Tuulia lauloi, kurkkua kuristi.

Kun hän ei laulanut, lauseet alkoivat: Älä. Älä. Älä!

Lahjat kertoo Tuuliasta. Tuulia hoitaa kotona kahta pientä lastaan ja ahdistuu, pohtii jatkuvasti itseään ja äitiyttään. Mikä on hänen roolinsa maailmassa? Äiti? Kotiäiti? Vaimo? Työntekijä? Miten työminä ei katoa, kun on monta vuotta kotona?

Äitiys on myytti. Sitä sitkeintä lajia. Jokaisella on käsitys äitiydestä ja äideistä. Äitejä syyllistetään ehkä eniten tässä yhteiskunnassa. Et ole hyvä äiti, jos et imetä kuutta kuukautta, et tee itse soseita, et käytä kestovaippoja, et nuku perhepedissä, nukut perhepedissä, viet lapsen päiväkotiin, et vie lasta päiväkotiin, et anna lasten harrastaa, annat lasten harrastaa, huudat ja komennat, et aseta rajoja, olet tarkka rajoista, et pakota syömään, pakotat syömään... Äiteihin kohdistuu järkyttävä vaatimusten vyöry, joka sisältää ristiriitaisuuksiakin. Silti oletetaan, että äidit ovat täydellisiä ja jaksavat kaiken.

Minuun kohdistuvien vaatimusten lista on loputon, sanoi Laina perhekerhon ringissä. Lue lapselle hyviä kirjoja, laula parhaita lauluja! Lue iltaisin runoja, älä katso televisiota! Hoida hampaasi, syö ravintoympyrän jokaisesta lohkosta, syötä lapsellekin! Vältä osteoporoosi, juo maitoa! Jopa seurakunta lähettää postia, jossa lukee: hoida parisuhdettasi!

Naiset nauroivat. Lapset mönkivät lattialla, jotkut nousivat vääriä jalkoja pitkin ja jäivät oudoksuen tuijottamaan väärän naisen kasvoja. Oli helpottavaa kuulla että jopa Lainakin uupui.

Niin tosiaan, äidin tulee pitää huolta myös itsestään miehestään parisuhteestaan muista ihmissuhteistaan. 

Kaikkein pahinta on se, että oikeasti yhteiskunta ei ole se ainoa taho, joka vaatimusten listaa pitää yllä. Eniten siihen ja sen olemassaoloon vaikuttavat äidit, jotka edelleen olettavat, että heidän pitää vastata vaatimuksiin, olla täydellisiä. He suorittavat äitiyttä ja vertaavat itseään toisiin äiteihin. Tuuliakin vertaa itseään Kristiinaan, Lainaan ja Gloriaan, pitää heitä itseään parempina. Heidän lapsensa on kaikin puolin kasvatettu paremmin, he jaksavat ja suoriutuvat paremmin. Toisilta äideiltä saa toki tukea ja apuakin! Muut äidit myös ymmärtävät tietyt asiat selittämättä. Tuuliakin huomaa sen ja osaa ottaa avun vastaan. Kritiikki kohdistuukin siis lähinnä tuohon täydellisyyden vaatimukseen ja tavoitteluun.

Onneksi kirjallisuudessa on silloin tällöin nostettu esiin myös erilaista, ei niin täydellistä äitiyttä. Ensinnäkin Lahjat kertoo siitä. Lapsiperhearjen kuvaus on nimittäin hyvinkin realistista. Toisena voisi nostaa esiin viime viikolla ilmestyneen Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjan, jota en vielä ole ehtinyt itse lukea, mutta esimerkiksi Ina ja Maria ovat.

Lahjoissa on yksi huono puoli. Se olisi pitänyt lukea suuremmissa erissä. Nyt en ehtinyt lukea kuin luvun silloin toisen tällöin, ja niin oli hankala päästä kerrontaan mukaan. Lukija joutuu nimittäin olemaan tarkkana, milloin kerrotaan tapahtumista juuri nyt, milloin menneistä ja milloin ollaan Tuulian ajatuksissa.

Katajavuori, Riina: Lahjat (Tammi 2004)

Minä en pelkää (ja Lasten linnoitus -haasteesta)

Olin juuri pääsemässä Salvatoren ohi, kun kuulin siskoni kiljuvan. Käännyin ja näin, kuinka hän hävisi kukkulaa peittävää vehnäpeltoon.

Minun ei olisi pitänyt raahata häntä mukanani, äiti kyllä vielä panisi minut maksamaan siitä kalliisti.

Italialainen kyläpahanen, Acqua Traverse vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Michele kiipeää kavereineen kukkulalle. Sen reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Hän nimittäin löytää kukkulalta kuopan ja kuopassa makaa poika. Onko tämä kuollut? Kuka poika on? Miksi hän on kuopassa? Michele ei kerro löydöstään kenellekään vaan aikoo palata kukkulalle ja pojan luo myöhemmin itsekseen. Niin hän tekeekin ja ystävystyy pojan, Filippon, kanssa.

Romaani käsittelee lapsuuden loppua, luottamusta ja ystävyyttä. Michelen lapsuus loppuu melko kammottavalla tavalla, kun hän hiljalleen selvittelee kuopassa makaavan pojan tapausta. Michele joutuu myös miettimään, keneen voi luottaa. Hän ei kerro löydöstään aluksi kenellekään ja saa tietää kammottavia asioita itselleen tärkeistä henkilöistä. Kirjan kamalin kohta on ehdottomasti tämä:

"Ole tarkkana, Michele, sinun ei pidä lähteä ulos yöllä", äidillä oli tapana varoitella. "Pimeällä ulos lähtee musta mies, joka sieppaa lapsia ja myy ne mustalaisille."

 

Isä oli musta mies.

Päivisin hän oli hyvä, öisin paha.

Kun Michele sitten kertoo Filipposta parhaalle ystävälleen Salvatorelle, tämä pettää hänet yhdestä ajotunnista. Miten tällaisten kokemusten jälkeen voisi enää luottaa keneenkään. Käsittämätöntä onkin, että Michele ei ala vihata isäänsä, tai se ei ainakaan tule ilmi, vaan luottaa tähän edelleenkin mutta ei tottele. Teoksen pohjalta voisi miettiä myös pelkoa tai vallankäyttöä.

Romaanissa on minäkertoja, aikuinen Michele, mikä selviää kertojan viitatessa muutaman kerran kerrontahetkeen. Kertojan näkökulma on lapsen, mutta tapahtumista on jo aikaa ja kertojalla on selvästi enemmän ymmärrystä ja perspektiiviä kuin lapsella (jos esimerkiksi verrataan Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kertojaan Brunoon). Silti Michele esittää tapahtumat melko fragmentaarisesti, ja minä ainakin jäin usein miettimään kerrontaan jääneitä aukkoja.

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Otava 2004)

Italiankielinen alkuteos: Io non ho paura (2001)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

*******************************************************

Opuscolo-blogissa lanseerattiin helmikuun alussa, Runebergin päivänä Lasten linnoitus -haaste, jonka tarkoituksena on innostaa lukemaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Minä innostuin! Yläpalkin Haasteet-sivulla on nähtävissä, mitä kaikkea olen haasteen puitteissa lukenut. Niistä kirjoista, jotka luen tyttärelleni, olen kirjoittanut ja kirjoitan jatkossakin toisessa blogissani. Näihin postauksiin on linkit Haasteet-sivun Lasten linnoitukseen luettujen listassa.