Kari Levola (toim.): Runo vieköön

Kari Levolan toimittama Runo vieköön on kokoelma nuortenrunoutta. Kirja on harvinaisuus, sillä nuorille suunnattua runoutta ei oikeastaan ole ollut olemassa - ei ennen tätä. Mitä sitten on nuortenrunous? Siitä tarjoavat antologiassa oman näkemyksensä Niina Hakalahti, Jyrki Heikkinen, Hannu Hirvonen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Hannele Huovi, Ville Hytönen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Tomi Kontio, Tittamari Marttinen, Harri István Mäki, Mari Mörö, Sari Peltoniemi, Ilpo Tiihonen, Esko-Pekka Tiitinen ja Johanna Venho. Äidinkielen tunteja silmällä pitäen antologiaan on tehty myös Lukukeskuksen kustantama opas, jonka tekijöinä ovat Kari Levola ja Annamari Saure.

Runot ovat keskenään hyvin erityyppisiä ja käsittelevät erilaisia nuoruuden aiheita: rakkautta, omaa itseä, aikuistumista, ihmissuhteita.. Vaikka antologiassa on runoja 16 runoilijalta, on se laadultaan jokseenkin tasainen. Mielestäni kaikki ovat onnistuneet tavoittamaan runoihinsa nuoruuden ja suuntaamaan runonsa nuorille lukijoille. Tai sitten tämä "täti" ei ymmärrä nuoruudesta enää mitään! :) Runot ovat myös melko helposti lähestyttäviä. Ainakaan ne eivät tunnu hankalilta, ja uskoisinkin, että lukijan kuin lukijan on mahdollista löytää niistä jonkinlainen merkitystaso. Helposti lähestyttävä ei toki tarkoita samaa kuin helppo tai lukijaa aliarvioiva vaan runoissa on oikeasti ideaa, syvempiä merkityksiä.

Kokoelmasta nousi esiin suosikkeja, joista poimin tähän muutaman esimerkin:

Ennen maailma oli täynnä

Ennen maailma oli täynnä

tavaroita ja ihmisiä,

isä ja äiti, veli, Maija, Iida, mummo, ope

Muumit, Idolsit, hiekkalapio ja barbit.

Tarinat, jotka oli kerrottu minua varten.

Mutta sitten kulki rajuilma

tuli ensimmäinen talvi

ja maa oli melkein autio ja melkein tyhjä.

Vain minä jäin

ja liuta haamuja,

jotka puhuvat ohitseni ja ylitseni

ja joskus lävitseni niin että vihloo.

Kuljen joka päivä halki

lumikentän,

että pääsisin illaksi kotiin.

Siellä on vain talo,

keskuslämmitys reistaa,

haamut keittelevät veristä soppaa.

(Sari Peltoniemi)

Et tajua

ei ole hajua

loistat kuin kruunukorkki

Prisman lastauslaiturin edessä,

siinä missä eilen juotiin mäyräkoira,

missä rojahti pakokaasunhajuinen taivas

ja varjot, varjot

ne jotka eivät sinuun tarttuneet.

(Tomi Kontio)

Kevätjuhlan jälkeen

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

meillä on kaikki maailman aika

joku on ripustanut koivuun tumpun

"myöhäinen talvihedelmä", sinä sanot,

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

koko maailma ja sen kaikki hedelmät on meidän

(Niina Hakalahti)

Mieleeni jäivät myös Jyrki Heikkisen oivaltavat ja oivalluksia tarjoavat kuvarunot sekä Riina Katajavuoren runot, joissa hän on käyttänyt runollisten omakuvien ideaa nuoren tytön näkökulmasta. Koko antologia on kuitenkin onnistunut, ja näin äidinkielen opettajana sanoisin myös, että oikein käyttökelpoinen.

Avaan tällä runoantologialla omalta osaltani Lukudiplomi-haasteen. 

Levola, Kari (toim.): Runo vieköön (Tammi 2009)

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Aino Ahtiainen

Barbaarit tulevat tänään

MUURIT

Piittaamatta, säälimättä, häpeämättä he rakensivat

ympärilleni korkeat paksut muurit.

Ja nyt minä istun tässä toivottomana, kykenemättä

ajattelemaan mitään muuta: tämä kohtalo kalvaa mieltä,

minulla olisi ollut niin paljon tekemistä tuolla ulkona.

Kuinka en pitänyt varaani kun noita muureja rakennettiin?

Mutta minä en kuullut mitään, en muuraamista, en muurareita.

Huomaamattomasti he telkesivät minut maailman ulkopuolelle.

Konstantinos Kavafis on kreikkalainen runoilija, joka eli suurimman osan elämästään Aleksandriassa Egyptissä. Kavafis oli kuitenkin kiinnostunut oman kansansa menneisyydestä ja ammensi runoihinsa paljon Kreikan historiasta, aina antiikista saakka.

Barbaarit tulevat tänään -runokokoelman on koonnut Tuomas Anhava, joka on myös suomentanut kokoelmaan valitsemansa runot. Runoja edeltää Kavafisin elämää ja lyriikkaa käsittelevä C. M. Bowran essee "Konstantinos Kavafis ja kreikkalainen menneisyys", jonka on suomentanut Martti Anhava. Hänen käsialaansa on myös kokoelman lopusta löytyvä selityksiä ja taustatietoja tarjoava osasto. Aloitin lukemisen esseestä enkä oikein tiedä oliko se hyvä ajatus. Varmasti tarkoitus on, että se luetaan ensimmäisenä, mutta se vaikutti ehkä hieman liikaa runojen lukemiseen, tulkintaan, lukukokemukseen. Toisaalta runoista sai kyllä esseen avulla enemmän irti.

Anhava on valinnut kokoelmaan runoja Kavafisin koko uran ajalta mutta on keskittynyt ns. historia-aiheisiin runoihin. Nämä runot kertovat erilaisista Kreikan historiaa sivuavista aiheista: ihmisistä, jumalista, tapahtumista. Voisi kuvitella, että tällaiset suuria aikoja tai tapahtumia kuuvaavat runot olisivat mahtipontisia, näyttäviä ja jotenkin jumalallisia. Näin ei kuitenkaan ole vaan ne tuntuvat tavallisilta, helpoilta. Helppous on pelkästään näennäistä, sillä runoissa on aina syvempi kerros. 

NERON MÄÄRÄAIKA

Nero ei yhtään huolestunut, kun kuuli

mitä Delfoin oraakkeli oli vastannut:

"Varo seitsemääkymmentä ja kolmea vuotta."

Vielä oli runsaasti aikaa nauttia elämästä.

Hän on kolmenkymmenen. Määräajassa,

jonka jumala hänelle antoi, ehtii hyvin

valmistautua tulevaisiin vaaroihin.

Nyt hän palaa Roomaan, vähän väsyneenä,

mutta mieluisasti väsyneenä matkasta,

jonka päivät kuluivat kaikki nautinnoissa:

teattereissa, puutarhoissa, urheilukentillä...

iltoja Akhaian kaupungeissa...

ja etenkin alastonten ruumiitten ilossa...

Näin Nero. Ja Espanjassa Galba

salaa kokoaa ja harjoittaa armeijaansa,

Galba, vanha, seitsemänkymmenenkolmen. 

Minä pidin enemmän niistä runoista, jotka eivät suoraan käsitelleet mitään historiallista hetkeä. Yhteistä näille "toisille" runoille voisi olla ulkopuolisuuden ja toiseuden tunteet. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen, että luin tämän kokoelman. Myönnän että suuri osa runoista tausta-ajatuksineen meni minulta melko tehokkaasti ohi ja lukeminenkin kesti todella kauan. Silti koen saaneeni jotakin: uusia näkökulmia historiaan, välähdyksiä siitä millaisia historialliset henkilöt ja tapahtumat olisivat voineet olla, erilaisia ajatuksia ulkopuolisuudesta, kaunista ja harkittua kieltä. Nämä runot olisivat varmasti parhaimmillaan ääneen luettuina, lausuttuina.

Kavafis, Konstantinos: Barbaarit tulevat tänään (Seitsentähdet, Otava 2005)

Suomentanut ja koonnut Tuomas Anhava

Johdantoessee: C. M. Bowra: "Konstantinos Kavafis ja kreikkalainen menneisyys" ("Constantine Cavafy and the Greek Past" teoksesta The Creative Experiment 1948)

Johdantoesseen suomentanut ja selitysosaston laatinut Martti Anhava

Kansainvälinen runon päivä

Aamulla puhuttiin radiossa kansainvälisestä runon päivästä. Pakkohan se oli ottaa selvää, että kuka mitä häh. Totta tosiaan, ystävämme Wikipedian mukaan 21.3. vietetään UNESCOn kansainvälistä runon päivää (World Poetry Day) runouden edistämiseksi. Päivä ei liene saanut Suomessa kovin suurta näkyvyyttä, mutta aina on hyvä päivä muistaa runoutta. Edith Södergrania, olkaa hyvät!

Vieraat maat

Sieluni rakastaa vieraita maita niin
kuin sillä ei kotimaata olisikaan.
Kaukaisessa maassa kohoavat ne suuret kivet
joilla ajatukseni lepäävät.
Joku muukalainen kirjoitti ne kummalliset sanat
kovaan tauluun jonka nimi on minun sieluni.
Päivin öin minä lojun ja mietin
asioita joita ei koskaan tapahtunut:
janoinen sieluni on kerran saanut juodakseen. 

Edith Södergran, Dikter. 1916.

Mukavaa päivää!

Omakuvat

Omakuva. Stereotyyppinen omakuva lienee kuvataiteilijan maalaama, piirtämä, veistämä, valokuvaama omaa identiteettiä ja/tai habitusta tarkasteleva kuva. Tavoitteena on aina oman identiteetin, elämäntilanteen ja tunnetilojen ilmentäminen kertoo Oulun taidemuseo Omakuvagallerian sivuillaan. Mitä tapahtuu kun omakuvaa tekevä taiteilija ei olekaan kuvataiteilija vaan runoilija? Miten kirjoittaa omakuvia? Riina Katajavuori kuului ainoana kirjoittajana omakuvapiiriin, jonka jäsenten tarkoituksena oli tehdä itsestään omakuva joka päivä vuoden ajan. Muut osallistujat olivat kuvittajat Liisa Kallio, Salla Savolainen ja Virpi Talvitie. Vuoden omakuvien ja niistä lähteneiden uusien ajatusten ja tekstien tuloksena Katajavuori julkaisi Omakuvat-kokoelman.

Olin teoksen äärellä hieman hämmentynyt (odotin ehkä jotakin aivan muuta). Omakuvat eivät olleetkaan runoja runoja vaan jonkinlaisia proosaisempia tekstejä. 

OMAKUVA 7.3.2009 klo 21.32

Alahuuli törröllä. Posket lommolla. Sieraimet suuret. Poskien takaosassa nukkaa. Tukkaa pulisonkimaisesti korvien edessä, loput kiinni. Ripsiväriä. Iho yläluomissa roikkuu, kulmat roikkuvat, kuin huolestuneella. Otsassa viisi ilmeryppyä. Leuan tienoilla lisää. Solisluukuoppa syvä, luut pinnassa. Kaulassa toinen jänne roikkuu nahkamaisesti. Korvannipukat, korvien yläosat hilpeät. Vasen rinta maidosta raskas. Oikea tyhjähkö.

Omakuvat kertovat eräästä naisesta, naiseudesta. Niistä on helppo löytää samaistumisen paikkoja. Aluksi kuvat ovat lähempänä kuvataiteilijoiden omakuvia, sellaisia jollaisiksi jokainen meistä omakuvan sanan kuullessaan mieltää. Loppupään omakuvat ovat enemmänkin tunnetiloja ja ajatuksia kuvaavia, kuten runoilija itsekin jälkisanoissa kertoo: "Pikkuhiljaa omakuvan käsite laajeni. Lopussa kirjoitin niitä enimmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäisiksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi." Omakuvien lomassa on eri kirjasintyypillä niistä syntyneet uudet tekstit, ajatukset, runot sekä kuvituksena muutamia muiden omakuvapiiriläisten omakuvia.

Pitääkö aina olla juoni ja jännite? Eikö riitä ihmissuhteet ja tunnelmat ja muut apinahattuaivoitukset. En fanita jos klassikkonäytelmään ympätään kosiskelevia discotanssipläjäyksiä ja päivänpolitiikkaa.

Hämmennystäni lisäsi lukiessani ehkäpä myös se havainto, että runojen minä etäännyttää itsensä melko usein. Omakuvat eivät kaikki suinkaan ole minämuotoisia vaan enimmäkseen hänmuotoisia: minä on nainen, jota tarkkaillaan ulkopuolelta. Toisinaan hänetkin on häivytetty ja käytössä on nollamuoto, jolloin tekijää ei mainita ollenkaan. Olen aavistuksen ihmeissäni, sillä olen jotenkin ymmärtänyt, että omakuvat ovat nimenomaan oman itsen kuvaamista omien silmien, omien ajatusten kautta. 

OMAKUVA 21.5.2009 klo 11.35

Päivänvalossa kärsivä, kärsäinen kärsäkäs käsineellinen käsite, tympääntynyt vihreä huokoinen Julie Andrews 40-vuotias. Silmät räpsyvät. Nenä koostuu kolmesta osasta. Keskihytti & laipiot. Viikset ja runsaasti pikkuluomia nenän ja huulien vasemmassa välissä. Näärännäppy vasemman alaluomen reunassa. Imee poskia.

Omakuvat jätti kuitenkin jälkensä. Huomaan pohdiskelevani, millaisen omakuvan itsestäni tänään kirjoittaisin, millainen olen tänään. Nostan myös esiin Katajavuoren listan sadasta asiasta, joista pitää henkilökohtaisesti. (Kirjassa päästään toki vain kohtaan 43 asti.) Listafriikkinä sellaisen kirjoittaminen tuntuu todella kutkuttavalta ajatukselta. Jälkien jättämisestä huolimatta en ole täysin varma, pääsinkö Omakuviin ollenkaan sisälle. Taisin keskittyä liikaa tuohon kehittelemääni etäännyttämisongelmaan.

Katajavuori, Riina: Omakuvat (Tammi 2011)