Veronica Roth: Kapinallinen (Outolintu 2)

Hän on mielessäni heti kun havahdun. 

Will. 

Ennen kuin avaan silmäni, näen taas miten hän kaatuu asvaltille. 

Kuolleena. 

Minun takiani. (Aloitus s. 6)

Luin elokuussa Outolintu-trilogian ensimmäisen osan, Outolinnun. Halusin lukea seuraavatkin osat ja tiesinkin heti, mitä Elisa Kirjan scifi- ja fantasiakampanjasta* valitsisin: trilogian toisen osan, Kapinallisen. Jo jokin aika sitten lukemani Kapinallinen oli samalla myös ensimmäinen romaani, jonka luin kesällä hankkimallani Kobo e-lukijalla.

Kapinallinen jatkaa suoraan siitä, mihin Outolintu tarinan jätti. Tris ja Tobias joutuvat pakenemaan ja etsimään liittolaisia muista osastoista, kun Terävästä on tullut Uskaliaan vihollinen. Tris on joutunut tekemään rankkoja valintoja, jotta hän itse tai hänen läheisensä pelastuisivat, jäisivät henkiin. Eivätkä vaikeat valinnat tietenkään tähän lopu. Tris joutuu lopulta miettimään omaa suhdettaa Tobiakseen. Valehdella ja pettääkö hänet, jotta totuus tulisi ilmi vai unohtaako totuus, jotta he voisivat edelleen olla yhdessä?

Kapinallisen juoni vetää samalla tavalla kuin trilogian ykkösosankin. Tapahtumia on paljon ja tarina onkin todella vauhdikas. Jopa siinä määrin, etten enää ihan tarkalleen muista, mitä kirjassa tapahtuikaan. Täytyy sanoa, että tämä toinen osa kärsii vähän trilogian kakkososa -taudista. Toinen osa on nimittäin minun kokemukseni mukaan usein ensimmäistä osaa huonompi. Olin heti alussa jättää kirjan kesken. Se ei tosin johtunut itse tarinasta vaan siitä, että alussa kieli tuntui todella tökeröltä - etenkin dialogissa. Tunne meni kuitenkin ohi. En tiedä, johtuiko se kielen yhtäkkisestä paranemisesta vai siitä, että juoni tempaisi mukaansa. Epäilen jälkimmäistä.

Luin Kapinallisen tosiaan e-kirjana. Uskon, että sekin vaikutti jonkin verran lukukokemukseen. Vaikka lukeminen lukulaitteesta on helppoa, niin ei ruudulta lukeminen ole aivan sama asia kuin fyysisen kirjan lukeminen. Pitänee vielä totutella. 

Niin ja vaikka kirja ei täydellistä lukukokemusta tarjonnutkaan, odotan tammikuussa ilmestyvää trilogian päätösosaa, Uskollista. Pitäähän minun saada tietää, miten tarina päättyy.

* Elisa Kirja tarjosi valikoimistaan kaksi fantasia- tai scifikirjaa sähkö- tai äänikirjaformaatissa.

Roth, Veronica: Kapinallinen (e-kirja Elisa Kirja 2014 [Otava 2014])

Englanninkielinen alkuteos: Insurgent (2013)

Suomentanut Outi Järvinen

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia + Keltaisen kesän koonti

Olen huomannut irlantilaisesta Colm Tóibínin ensimmäisen kerran jossakin kirjablogissa. Sitä kautta olen kiinnostunut herran Brooklyn-nimisestä teoksesta. Alkukesästä bongasin kirjastosta Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia, joka lähtikin sitten mukaani. Olen lukenut kirjaa pikkuhiljaa, yksi novelli kerrallaan koko kesän. Pari päivää sitten sain viimeisenkin novellin luetuksi. Hyvä niin, sillä nyt tämäkin kirja ehtii vielä mukaan Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haasteeseen.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pohjimmiltaan kertovat erilaisista äitien ja heidän poikiensa välisistä suhteista. Jokainen äiti ja jokainen poika kokee tuon suhteen erilaiseksi. Kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikki äidit ovat erilaisia. Novellikokoelman äidit ovat niitä, jotka tahtovat pysyä poikansa rinnalla, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Niitä, jotka ovat häipyneet poikansa elämästä jo varhain. Niitä, jotka pyrkivät tekemään kaikkensa oman lapsensa eteen. Niitä, jotka eivät kestä pojan aikuistumista. Kokoelman pojat pitävät äitejään hupsuina ja viisaina, huolehtivaisina ja ylihuolehtivaisina, etäisinä ja liian lähelle tulevina.

Novellien henkilöiden kirjo on laaja. Kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla hieman syrjässä, yhteiskunnan reunamilla. Tóibìn kuvaa novelleissaan niin varkaita, alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä kuin yksinäisiä, lähes erakoituneita ihmisiäkin. Monessa novellissa yhtenä teemana on homous. Erityisesti läheisyyden kaipuun tunnelmaa kirjailija sanoittaa osuvasti.  

Kokoelman novellit ovat kaikki tarkkanäköisiä kuvauksia aiheestaan. Ne luovat lukijalle monipuolisen kuvan siitä, millainen äidin ja pojan suhde voi olla. Kolme novellia nousi - näin jälkikäteen ajateltuna - ylitse muiden. Kolmesta kokoelman novellista pidin enemmän kuin muista. Laulu-niminen novelli kertoo pojasta, joka ei tunne äitiään. Lopulta hän jo nuorukaisena tapaa tämän pubissa, jossa äiti laulaa. Lauluhetken kuvaus jäi mieleeni erityisen vahvana.

Äidin voimistuva ääni tuntui kumpuavan kuin tyhjästä. Se oli myös matalissa sävelissä vahvempi kuin levyllä. Noel ajatteli, että suurin osa läsnäolijoista tunsi äidin laulamasta laulusta yhden tai useammankin yksinkertaisemman version, ja muutama saattoi jopa tuntea äidin oman tulkinnan. Tällä kertaa tulkinta oli hurjempi, pelkkiä korusäveliä ja juoksutuksia, laulun tunnelma vaihtui nopeasti. (Novellista Laulu s. 63)

Pappi suvussa -novellissa äiti saa kuulla viimeisenä poikansa, katolisen papin, pimeistä puuhista. Silti äiti on se, joka osoittaa suurinta ymmärrystä ja uskoo kestävänsä kaiken, mitä oikeudenkäynti tuo mukanaan. Kokoelman viimeinen novelli, Pitkä talvi, ei jäänyt mieleeni siksi, että se päätti kokoelman vaan koska se oli tunnelmaltaan vahva ja jätti taakseen jonkinlaisen mysteerin. 

Haavoittunut lintu makasi nurinniskoin ja alkoi kirkua, yritti nousta ja lysähti takaisin. Yhtäkkiä sen pää nousi; ele oli raaka ja kumartelematon, se oli elossa, ja sen silmät vilkkuivat pilkallisina ja terävinä, sitä vaille etteivät sieraimet häijyssä nokassa hönkäisseet tulta. (Novellista Pitkä talvi s. 315)

Kaikki ei selviä. Miquel huomaa - ihan liian myöhään - äitinsä alkoholisoituneen. Äiti katoaa ja Miquel jää isänsä kanssa kahdestaan selviytymään. Kuvioihin tulee mukaan myös Manolo, johon Miquel alkaa tuntea vetoa, suorastaan vihlovaa kosketuksen kaipuuta. 

Colm Tóibín jäi novellien perusteella mieleeni vahvojen kuvien ja tunnelmien maalaajana. Brooklyn houkuttelee edelleen.

Tóibín, Colm: Äitejä ja poikia (Tammen keltainen kirjasto 2013)

Englanninkielinen alkuteos: Mothers and Sons (2006)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

******************************************************

Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haastetta varten luin lopulta kolme kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli melko monta enemmän. Ensi kesänä uusi yritys?

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Toni Morrison: Armolahja
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kiitos haasteesta Opuscolo-blogiin!

Nuortenkirjahittejä ja muita kuulumisia

Blogi on taas kesän vähäisen bloggausinnostuksen jälkeen jäänyt tahattomalle tauolle. Kirjoja olisi blogattavaksi, mutta enpähän vain ole saanut aikaiseksi. Olen aloittanut montakin tekstiä mutta jättänyt ne syystä tai toisesta kesken. Lukeminen maistui kesällä ihan hyvin mutta viime aikoina töiden alku on vienyt aikaa ja energiaa. Täytynee vain antaa itselle lupa kirjoitella tänne aina silloin tällöin. Kokonaan kun en tahdo blogiani kuopata.

Luin heinä- ja elokuussa kaksi nuortenkirjaa, joista on kohkattu mediassa paljon, koska niistä on vähän aikaa sitten tehty elokuvaversiot. Nämä tapetilla olleet nuortenkirjat (ja -elokuvat) ovat tietysti John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Veronica Rothin Outolintu. Kirjat ovat olleet myös blogeissa paljon esillä, mutta työnnänpä silti minäkin vielä lusikkani tähän soppaan. Kirjat ovat aivan erilaisia eikä niillä ole mitään yhteistä, paitsi se että ne ovat oikeinkin oivallisia opuksia ja että niistä on ne elokuvat. Silti ajattelin mahduttaa ne samaan postaukseen. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. (Aloitus s. 11)

Hazel Lancaster on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Sen takia hän ei käy koulua eikä hänellä juuri ole sosiaalista elämää. Äiti kuitenkin pakottaa tytön vertaistukiryhmään, jossa Hazel tapaa Augustuksen, joka on tullut sinne ystävänsä tueksi. Augustuksellakin on syöpätausta, mutta hän kuuluu jo melkein voittajiin. Ei nuortenkirjaa ilman rakkaustarinaa: Hazel ja Augustus rakastuvat toisiinsa ja muuttavat toistensa elämän.

Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit minun sydämeni. (s. 193)

Romaanin aihe on vakava, ankea ja kurja, mutta romaani itsessään ei sitä ole. Kirja kuvaa realistisesti syöpälasten elämää sairaalakäynteineen ja kipuineen, mutta sillä ei mielestäni mässäillä tai maalata kauhukuvia. Kaiken kaikkiaan romaania värittää toivo. Toivo, vaikka kaikki eivät selviä menetyksittä. Kuivin silmin ei lukijakaan kirjan kanssa selviä. Paljon tuli taas ajattelemisen aihetta. Onhan se hyvä, että kirjallisuus herättelee pohdiskelemaan elämää ja kaikkea, mitä se voi tuoda eteen. Nuorille yksi tämän kirjan opetus lienee muistutus siitä, ettei kukan ole täällä ikuisesti. No, ihan hyvä se on meidän aikuistenkin välillä muistaa. Toisaalta kenelläpä meistä ei ole lähipiirissä jotakuta syöpään sairastunutta tai sitä sairastavaa.

Veronica Roth: Outolintu

Rothin Outolintu oli minulle positiivinen yllätys. Kyseessähän on taas yksi nuorille suunnattu dystopiatrilogia. Kirjassa maailma on muuttunut niin, että ihmiset on jaettu sodan välttämiseksi osastoihin: vaatimattomiin, sopuisiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Nuoret valitsevat 16-vuotiaina, mihin osastoon haluavat kuulua. Päätös ei ole mikään pieni juttu, vaan se koskee koko loppuelämää. Jos nuori haluaa vaihtaa osastoa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaikki vanha pitää jättää taakseen - myös oma perhe.

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. (Aloitus s. 5)

Beatricella ja hänen veljellään Calebilla on valintaseremonia edessään. Molemmat käyvät tietämättään samaa kamppailua: Mitä haluan? Mitä uskallan? Mikä on minun tieni? Jotta tarinassa olisi ylipäätään mitään aineksia, niin totta kai Beatrice hyppää tuntemattomaan, valitsee jotakin muuta kuin sen mihin on tottunut. Hänestä tulee Tris, uskalias. Uskaliaiden koulutus on kova, rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Kaikkein hankalinta on kuitenkin oppia erottamaan toisistaan ne joihin voi luottaa niistä jotka yrittävät päästä ohitse hinnalla millä hyvänsä.

Outolintu ei ehkä voi juhlia poikkeuksellisen onnistuneella kielellä, mutta tarina on huikea ja koukuttava. Pakko oli minunkin taas lukea yötä myöten.

Kirjoitin aluksi, ettei näissä kirjoissa ole mitään yhteistä. Olin itse asiassa väärässä. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on erilainen kuin muut ja molemmissa se voi koitua heidän kohtalokseen. Kummassakin kirjassa, myös Outolinnussa, on keskeisenä elementtinä rakkaustarina, joka on jotenkin hankala mutta voimakas.

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013)

Englanninkielinen alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)

Suomentanut Helene Bützow

Kansi kuvineen: Sofia Scheutz Design

Roth, Veronica: Outolintu (Otava 2014)

Englanninkielinen alkuteos: Divergent (2011)

Suomentanut Outi Järvinen

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Toni Morrison: Armolahja

Älä pelkää. Kertomukseni ei voi satuttaa sinua vaikka mitä olenkin tehnyt, ja lupaan maata hiljaa pimeässä - ehkä itkeskelen tai välillä näen taas sen veren - mutta ikinä enää en oikaise kerältä ja kavahda pystyyn hampaat irvessä. Minä selitän. Voit pitää kertomustani rippinä, jos haluat, mutta rippinä joka vilisee erikoisuuksia, sellaisia joita tapaa vain unissa ja silloin kun pannun höyryssä häilyy koiran sivukuva. Tai kun hyllyllä istuva maissintähkänukke retkottaa kohta huoneen nurkassa ja on selvää, mikä kataluus sen sinne vei. Kummempaakin tapahtuu koko ajan kaikkialla. Tiedät kyllä. Tiedän että tiedät. (Aloitus s. 7)

Keltainen kesäni jatkui amerikkalaisen Nobel-voittajan matkassa historiaan, Afrikasta Barbadoksen kautta pohjoiseen, viileämmille seuduille. Toni Morrisonin Armolahja kertoo monta tarinaa. Jonkinlaisena keskushenkilönä toimii kuitenkin orjatyttö Florens. Tytön äiti saa heidän omistajansa myymään tytön Isännälle. Tavallaan myynti on onni, tavallaan onnettomuus. Isäntä ja Emäntä ovat hyviä ihmisiä, mutta mikään ei ole pysyvää. Tytöistä tulee naisia, joilla on tunteet. Ihmiset kuolevat yllättäen. Rakkaan kuolema aiheuttaa muutoksen, joka vaikuttaa useampaankin ihmiseen.

Ennen kaikkea tarinassa pureudutaan naiseuteen (ja toki myös ihmisyyteen). Neljä naista mittelee keskinäisestä hierarkiastaan eikä loppujen lopuksi valkoisen naisen asema ole kovinkaan paljon kummoisempi kuin tummaihoisen. Ei ainakaan ilman miestä. 

Täytyy myöntää, että minulla on ollut tämän kirjan kanssa hankaluuteni. Olen aikaisemmin aloittanut sen ainakin kahdesti ja päässyt toiseen lukuun saakka. Tällä kertaakin jouduin vähän pakottamaan itseäni lukemaan. Ei kirja missään nimessä huono ole. Pidän Morrisonin tarinoista ja tavasta, jolla hän maalailee kuvia ihmisistä ja paikoista. Hänen tapansa kertoa - ainakin tässä romaanissa - aiheuttaa ne hankaluudet. Koska näkökulma vaihtuu joka luvussa, menee ensin jonkin aikaa, että saa selville kenen silmin asioita tarkastellaan. Sen lisäksi kerronta poukkoilee ajassa, mikä aiheutti ainakin tälle lukijalle harmaita hiuksia.

Olen lukenut Morrisonilta monta muuta hänen romaaniaan ja muistan niistä pitäneeni. En varmastikaan muuten olisi niitä lukenut. Arvostan ennen kaikkea sitä, että hän on antanut äänen tummaihoisille amerikkalaisille ja heidän historialleen.

Kirjamielellä-blogissa ihastuttiin Morrisoniin taas kerran ja Kirjavinkeissä Elinalla ei ole ollut ollenkaan niin paljon ongelmia kirjan rakenteen kanssa kuin minulla. 

Haasteet: 14 nobelistia, Keltainen kesä

Morrison, Toni: Armolahja (Tammen keltainen kirjasto 2009)

Englanninkielinen alkuteos: A Mercy (2008)

Suomentanut Seppo Loponen

Kansi: Laura Lyytinen

Ostettu omaan hyllyyn

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit-trilogia

Harvoin käy niin, että tulee luettua koko trilogia yhteen menoon, kaikki kirjat perätysten. Useinhan ei kaikkia kirjoja saa samaan aikaan käsiinsä. Ja vaikka sarja olisi vanhakin, niin pitäähän sitä ensin yhdellä kokeilla kolahtaako. No, nyt kolahti norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia niin, että luin kaikki kirjat peräkkäin. Olin kerännyt ne omaan hyllyyni, niin olivat kätevästi saatavilla.

Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt kertovat Neshovin perheen ja tilan tarinan. On Anna-äiti, Tormod-isä, veljekset Tor, Margido ja Erlend ja Torin tytär Torunn. Jotain on kuitenkin pielessä, kun nelikymppinen Erlend ei ole käynyt kotitilallaan yli kahteenkymmeneen vuoteen eikä Margidokaan seitsemään. Torunn käy sukutilalla ensimmäisen kerran vasta lähes nelikymmenvuotiaana.

Kun puhelin soi puoli yhdeltätoista sunnuntai-iltana, hän luonnollisesti tiesi mistä oli kyse. Hän tarttui kaukosäätimeen ja madalsi ääntään. Televisioruudussa näytettiin reportaasia al-Qaidasta. (Berliininpoppelit, aloituskappale s. 11)

Berliininpoppelit on trilogian avausosa. Se esittelee Neshovin tilan ja väen. Vahvatahtoinen Anna on elänyt tilalla miehensä Tormodin ja tilaa jatkaneen poikansa Torin kanssa. Lypsykarja on Annan tahdosta vaihdettu sikoihin, joihin Tor on hellyyttävän kiintynyt ja joilla on tarinassa keskeinen osa. Margido työskentelee hautausurakoitsijana. Erlend on muuttanut Kööpenhaminaan, jossa elää hulppeata elämää kumppaninsa Krummen kanssa. Torunn taas asuu Oslossa ja työskentelee eläinklinikalla eikä ole juuri suonut ajatustakaan isälleen tai muulle suvulleen, jotka ovat pysyneet poissa koko hänen elämänsä ajan. Kaikki kuitenkin kerääntyvät Neshovin tilalle Bynesetiin, kun Anna joutuu halvauksen kourissa sairaalaan. Jokainen perheenjäsen joutuu kohtaamaan vaietuimman salaisuuden ja pohtimaan omaa menneisyyttään ja suhdettaan perheeseen.

Luin Berliininpoppeleita ilolla, vaikka itse kirja ei iloinen olekaan. Aluksi ajattelin, ettei tarina sikatilasta voisi millään kiinnostaa minua, mutta se veikin täysin mukanaan. Se johtuu toki pitkälti hyvästä kielestä ja tavasta, jolla tarina on rakennettu. Pidin myös siitä, että tarinassa on monta erilaista henkilöä, joista kukaan ei jää "pinnalliseksi". Tarinaa kerrotaan vuorotellen veljeksistä jokaisen sekä Torunnin näkökulmasta. Lukija pääsee henkilöiden nahkoihin ja ajatuksiin, tutustuu näihin, tulee melkein ystäväksi. Sama jatkuu kaikissa kolmessa osassa. 

Torunn ei yleensä koskaan herännyt näin aikaisin. Hän makasi silmät sepposen selällään makuuhuoneen pimeydessä ja kuunteli isän ääniä. (Erakkoravut, aloitus s. 5)

Toisessa osassa, Erakkoravuissa, Neshovit joutuvat taas uuteen tilanteeseen, kun Tor loukkaa itsensä niin, ettei pysty hoitamaan tilaa. Torunn rientää paikalle uudelleen auttaakseen isäänsä sikalan hoidossa. Isä yrittää myös saada Torunnin ymmärtämään, että Neshovin tila on jossain vaiheessa tämän. Tila on kuitenkin huonossa kunnossa eikä kovinkaan kannattava. Isän eläkkeelle jäämiseen on kuitenkin vielä aikaa, joten Torunn ei oikeastaan jaksa suoda tilan omistajuudelle montaakaan ajatusta.

Hän löysi vapaan paikan melkein Søndre gaten alkupäästä, kiepautti autonsa siihen, sammutti moottorin ja jäi sitten istumaan tuijottaen eteensä. Näkökenttään ilmaantui vanha mies. (Vihreät niityt, aloitus s. 13)

Päätösosa, Vihreät niityt, vie tarinan päätökseen, joka on erilainen kuin odotin. Etenkin Torunnin kohdalla, mutta muutkin henkilöt joutuvat tekemään päätöksiä, jotka muokkaavat heidän elämäänsä paljon. Enempää en oikeastaan voi tapahtumista kertoa, jotta en tulisi pilanneeksi kenenkään lukunautintoa. Sen verran voin vielä sanoa, että viimeinen osa oli oikeastaan minulle näistä kolmesta se, josta pidin vähiten. Ehkä sen takia, ettei tarina edennyt odotuksieni mukaan. Vaikka toisaaltahan kirjailija on silloin onnistunut yllättämään lukijansa.

Neshovin perheen tarina kertoo juurien ja oman perheen tärkeydestä. Kaikilla on juuret jossakin ja ne vaikuttavat vahvasti elämään, vaikka ne yrittäisi kieltää kokonaan. Tarina kertoo myös oman itsensä löytämisestä. Joillakin se kestää kauemmin kuin toisilla. Toisaalta kirjoissa, etenkin päätösosassa, käsitellään sitäkin, miten jokaisesta ihmissuhteesta yritetään etsiä ne omien päämäärien saavuttamisen mahdollistavat puolet. Erlend ja Margido ovat karttaneet Neshovin tilaa pitkään, mutta Torunnin kautta he molemmat yrittävät hyötyä tilasta omalla tavallaan.

Neshovin perhekuviot tempaisivat minut mukaansa tosiaan niin, että luin trilogian kirjat peräkkäin. Se on harvinaista, joten kirjojen täytyy olla hyviä. Ja niin ne minun mielestäni ovatkin.

Ragde, Anne B.: Berliininpoppelit (Tammi 2010 [2007])

Norjankielinen alkuteos: Berlinerpoplene (2004)

Suomentanut Tarja Teva

Kansi: Laura Lyytinen

Saatu opetilaisuudesta

Ragde, Anne B.: Erakkoravut (Tammi 2008)

Norjankielinen alkuteos: Eremittkrepsene (2005)

Suomentanut Tarja Teva

Kansi: Laura Lyytinen

Työpaikan kierrätyshyllystä

Ragde, Anne B.: Vihreät niityt (Tammi 2010 [2009])

Norjankielinen alkuteos: Ligge i grønne enger (2007)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Laura Lyytinen

Työpaikan kierrätyshyllystä

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Huh! Luinpa juuri hengästyttävän kirjan. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven. Nyt sinä ehkä sanot, että miten paljon vapautta tuokin luulee vaativansa itselleen, siis minä jolla on ollut onni syntyä ja varttua Finøn saarella eli Tanskan Gran Canarialla, joksi sitä yleisesti kutsutaan - ja kaiken lisäksi pappilassa jossa on kaksitoista huonetta ja jonka puutarha on iso kuin puisto. Ja ympärilläni isä ja äiti ja isosisko ja isoveli ja isovanhemmat ja isomummo ja koira, kaikki kuin mainoskuvia jostain, mikä on kallista mutta ehdottomasti koko perheen parhaaksi. (Aloituskappale s. 11)

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on hulvatonta luettavaa. Se kertoo Finøn pappilan lapsista, jotka joutuvat hieman heitteille, kun heidän vanhempansa katoavat. Kirjan kertojana toimii pappilan 14-vuotias Peter, joka on melko tavallinen neljätoistavuotiaaksi. Hän elää enimmäkseen jalkapallolle ja Connylle, elämänsä rakkaudelle. Peterillä on isosisko, Tilte, joka on omaa luokkaansa. Hän saa helposti ihmisen kuin ihmisen taipumaan omaan tahtoonsa. Isoveli Hans taas tuijottelee enimmäkseen tähtiin.

Lasten vanhemmat lähtevät lomalle, mutta pian selviää, ettei asia olekaan niin. Vanhempien olinpaikasta alkavat olla kiinnostuneita mitä ihmeellisimmät tahot erilaisista uskonnollisista ryhmittymistä turvallisuuspoliisiin. Peter ja Tilte sijoitetaan laitokseen, mutta sehän ei heitä pidättele, kun he päättävät ottaa selvää vanhempiensa kohtalosta. Ja millaiseen seikkailuun he joutuvatkaan! Lapset joutuvat käyttämään - ja käyttävätkin - älyä ja nokkeluutta saadakseen jutun ratkaistuksi. Kirjassa ovatkin monet roolit hieman päälaellaan: lapset neuvovat aikuisia ja pitävät heistä huolta; isä rakastaa kokkaamista ja äiti nikkarointia; kylän koulun rehtorina toimii lapsia vihaava mies; (entinen) nisti pitää huumevieroitusklinikkaa. Naispuoliset henkilöt ovat vahvoja ja pitävät tarinan miehet kurissa ja vievät tapahtumia eteenpäin.

Norsunhoitajien lapset on tarinana ihan hullu. Se on hauska, hulvaton ja mieletön. Kirjan kieli on äidinkielen opettajalle (!) painajaismaista: lauseita ketjutetaan pelkin pilkuin yhteen ihan ilman mitään yhdistävää sanaa ja muuten ei pilkkuja sitten juuri käytetäkään. Yksi virke voi hyvin olla kokonaisen kappaleen mittainen. Minua se ei kuitenkaan nyt häirinnyt - päinvastoin. Pisteiden vähäisyys tuo kerrontaan vauhtia, eivätkä sitä toki vähennä henkilögallerian laajuus ja absurdit tapahtumat. Lukija vallan hengästyy.

Kaiken hauskuuden ja hillittömyyden takana on myös syvällisiä ajatuksia niin ystävyydestä ja perheestä kuin elämästä ylipäätään. Peter yrittää opettaa lukijaa ajattelemaan toisin, löytämään oven. Sen, mikä tuo ovi on, saa jokainen lukea itse kirjasta. Kirjassa kuvataan itse asiassa melko osuvasti nyky-yhteiskuntaa ja puhutaan politiikasta ja uskonnosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi ajatus Suuresta Synodista, kaikkien uskontojen keskustelufoorumista, jossa yritetään saada selville kuinka kaukana uskonnot loppujen lopuksi toisistaan ovat, mikä aiheuttaa joissakin pelkoa. 

Minä hurmaannuin norsunhoitajien lasten hulvattomasta tarinasta niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin ahminut kaikki 524 sivua. 

Lukiessani huomasin, että Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on aloittanut Keltainen kesä -haasteen, jossa ideana on lukea Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Sattuipa somasti!

Høeg, Peter: Norsunhoitajien lapset (Keltainen pokkari, Tammi 2011)

Tanskankielinen alkuteos: Elefantpassernes børn (2010)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Timo Mänttäri

Lainattu 

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan

Valitsin reissulukemistooni tarkoituksella Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ihan nobelistihaastetta silmällä pitäen. García Márquezhan on kirjallisuuden Nobelin saanut vuonna 1982. Karibialle sijoittuva Rakkautta koleran aikaan on kirjoitettu vasta sen jälkeen, vuonna 1985.

Se oli väistämätöntä: karvasmantelin haju toi hänelle aina mieleen onnettomien rakkauksien kohtalon. Tohtori Juvenal Urbino havaitsi sen heti kun oli astunut puolipimeään taloon, jonne hän oli rientänyt kiireen vilkkaa huolehtiakseen tapauksesta joka oli lakannut olemasta hänelle kiireellinen jo vuosia sitten. Antillilainen pakolainen Jeremiah de Saint-Amour, sotainvalidi, lasten valokuvaaja ja tohtorin armeliain shakkivastustaja, oli siirtynyt turvaan ahdistavilta muistoilta kultasyaanihöyryn avulla. (Aloituskappale s. 11)

Kirjan keskiössä on kolme henkilöä: jo alussa mainittu tohtori Juvenal Urbino, jokilaivayhtiössä alimmalta portaalta ylöspäin kipuava Florentino Ariza sekä Fermina Daza, nainen jota molemmat miehet rakastavat. Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan jo poikasena ja saa kiihkeiden rakkauskirjeidensä avulla Fermina Dazan rakastumaan itseensä. Juttu menee niinkin pitkälle, että pari kihlautuu salaa. Tytön isä ei hyväksy liittoa Florentino Arizan kanssa ja lopulta Fermina Dazakin huomaa, etteivät hänen tunteensa Florentino Arizaa kohtaan ole rakkautta. Arvostettu lääkäri Juvenal Urbino alkaa piirittää Fermina Dazaa ja onnistuukin naimaan tämän. Florentino Ariza vannoo rakastavansa Fermina Dazaa loppuun asti ja yrittävänsä uudelleen saada tämän omakseen siinä vaiheessa, kun tohtori Urbinosta aika jättää. 

Kirjan takakannessa romaania kuvataan nuoreksi klassikoksi, ja klassikon aineksia kirjassa onkin. Onhan se muutaman kymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen tunnettu teos eikä sen kirjoittajakaan aivan tuntematon ole. Kirjassa on paljon menneen ajan tunnelmaa sen tosiasian lisäksi, että se sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kerronta nimittäin tuo pitkine polveilevine virkkeineen ja henkilöihin viittaamisen tapoineen mieleeni vanhemmat klassikot. 

Romaanin rakkaustarinat sen sijaan aiheuttivat minussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Juvenal Urbino ja Fermina Daza menevät naimisiin lähinnä järkisyistä, kuten tuohon aikaan on ollut tavallista. He kuitenkin oppivat vuosien saatossa rakastamaan toisiaan. Florentino Arizan ja Fermina Dazan nuoruuden rakkaus on kirjeissä kiihkeää mutta osin vain hetken huumaa, jonka toinen osapuoli unohtaa. Florentino Arizan rakkaus Fermina Dazaa kohtaan on mielipuolista, koko hänen elämänsä ajan kestävää hulluutta, pakkomielle, josta hän ei kuitenkaan kerro kenellekään muulle kuin äidilleen. Florentino Arizan rakkaus on myös tekopyhää, sillä hän ei suinkaan elä elämäänsä ilman naisen seuraa ja kosketusta vaan keräilee kokemuksia kuin paraskin don juan.

Romaanissa on kyse myös elämästä, kuten klassikolta odottaa saattaa. Voiko elämänsä aikana rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä? Onko vanhuksilla oikeus elää ja rakastaa? Romaanissa Florentino Arizan nuoruuden kiihkeys ja imelät rakkauskirjeet muuttuvat iän mukana yleisemmäksi pohdinnaksi elämästä ja etenkin sen ehtoopuolesta. Myös muut henkilöt muuttuvat vanhetessaan. Toisaalta kirjoittaja rinnastaa ihmisen vanhenemisen ja samalla myös Florentino Arizan ja Fermina Dazan rakkauden siirtomaavallan rappeutumiseen, viimeisiin polttopuulla käyviin jokilaivoihin, paljaaksi hakattuun viidakkoon ja kuivuneeseen joen uomaan.

Olen lukenut García Márquezilta aikaisemmin hänen tärkeimmän teoksensa, Sadan vuoden yksinäisyyden, johon muistan ehdoitta rakastuneeni. Tuosta lukukokemuksesta on aikaa jo varmasti lähemmäs viisitoista vuotta, mutta muistan kirjasta edelleen tunnelmia ja paloja sieltä täältä. Rakkautta koleran aikaan ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta, mutta pidin siitäkin paljon. Etenkin jo mainitsemastani kerrontatyylistä, jolle ominaista on myös sen maalailevuus ja oikullisuus: asiat eivät etene täysin loogisessa järjestyksessä eivätkä odotusten mukaisesti.

García Márquez, Gabriel: Rakkautta koleran aikaan (WSOY/Loisto 2006 [WSOY 1988])

Espanjankielinen alkuteos: El amor en los tiempos del cólera (1985)

Suomentanut Matti Brotherus

Ostettu omaan hyllyyn

Carol Shields: Ellei

En ole toviin oikein ehtinyt lukea ja nyt vihdoin, kun oli aikaa, halusin lukea jotakin taatusti oikeanlaista. Hetken pohdin ja totesin, että nyt tekee mieli lukea Shieldsiä. Olen siis aiemmin lukenut häneltä vain yhden kirjan, Rakkauden tasavallan. Silti tiesin, että nyt on nimenomaan hänen kirjansa vuoro. Ja tosiaan! Ihan kuin olisin tavannut vanhan, hyvän ystävän pitkästä aikaa. Niin oli tuttua ja lohduttavan turvallista viipyä Shieldsin kirjoittamilla sivuilla.

Minulle on käynyt niin, että elän juuri nyt suuren surun ja menetyksen aikaa. Olen iät ja ajat kuullut ihmisten puhuvan siitä miten heitä on kohdannut ankara murhe, henkinen ja ruumiillinen romahdus, mutta en ole ikinä ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. Että menettää. On menettänyt. (Aloitus s. 9)

Reta Winters on kolmen tyttären äiti, vaimo, miniä, kääntäjä ja kirjailija. Jokainen rooli on vaativa ja vie osan hänen ajastaan. Tärkein on tietysti perhe ja onnellinen perhe kohtaakin suuren kriisin. Retan ja Tomin vanhin tytär, Norah, päättää hylätä kaiken ja ryhtyä etsimään hyvyyttä. Muu perhe pitää toki yhtä, mutta aiheuttaahan yhden osan puuttuminen suuren särön ja huolen.

Retan kirjallinen työ on myös keskeisessä asemassa. Hän on kuuluisan Danielle Westermanin kääntäjä, mutta tunnettu myös omasta viihteellisestä romaanistaan. Elleissä hän työstää uutta romaaniaan, jatko-osaa esikoiselleen. Yllättäen onnettomuus perheessä saa hänet pohtimaan kirjan henkilöitä ja tapahtumia.

Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin. Ironista kyllä, ellei, vipu joka lopulta siirtää todellisuuden uuteen ulottuvuuteen, ei käänny suoraan ranskaksi. À moins que ei ole aivan yhtä painava; sauf on karkea. Ellei on kielellinen tietoisuuden ihme, sanoo Danielle Westerman tuoreimmassa esseessään " Mielen varjo". Se herättää meissä levottomuutta, se tekee meistä viekkaita. Viekkaita kuin sudet, jotka aina putkahtavat esiin kaikkein hurjimmissa kansansaduissa. Mutta se antaa meille toivoa. (s. 228)

Romaanissa pohditaan kirjailijuuden lisäksi naisen asemaa ja feminismiä monestakin näkökulmasta. Reta viittaa usein Danielle Westermaniin, pesunkestävään feministiin, joka on elänyt kuten opettaa. Ja miksi jokainen julkisesti kaikkien aikojen kirjailijoita esittelevä ei listassaan mainitse yhtäkään naiskirjailijaa? Kolmas keskeinen teema on hyvyys ja sen kautta onnellisuus. Mitä on hyvyys ja kuka on onnellinen?

Shields kirjoittaa ja kertoo arkipäiväisistä asioista mielenkiintoisesti, niin että lukija alkaa pohtia omaa elämäänsä samojen teemojen valossa. Kuten vanha ystävä, Shields ei pettänyt tälläkään kertaa muttei toisaalta tuonut mitään uuttakaan. Tavallaan. Odotan silti seuraavaa kertaa, jolloin tarvitsen Shieldsin lohduttavaa tavanomaisuutta.

Shields, Carol: Ellei (Otava/Seven 2011 [2003])

Englanninkielinen alkuteos: Unless (2002)

Suomentanut Hanna Tarkka

Kansi: Jaakko Ollikainen / Kuva: Kaj Lindh / taigamedia.fi

Ostettu omaan hyllyyn

Klassikoita, nobelisteja

Olen tämän vuoden puolella lukenut muutaman klassikkoromaanin: Hemingwayn Vanhuksen ja meren sekä Steinbeckin Helmen, joista Hemingwayn teoksen olen lukenut kerran aikaisemminkin.

Minulla on aina ollut melko lämmin suhde klassikoihin ja erityisen lämmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Se ei ole johtunut siitä, että olisin ajatellut, että klassikoista pitävä ihminen olisi automaattisesti jotenkin ylempi kuin muut tai että niistä vain kuuluu pitää. Eikös se pääsääntöisesti ole niin, ettei kukaan oikeasti pidä klassikoista? Pölyisiä vanhoja ovat. No, minä pidän. (Tai pidin.)

Mutta kyllähän se on niin, että klassikkostatus tuo jo jonkinlaista takuuta siitä, että kirja on jonkun mielestä hieno (Ei nyt mennä ollenkaan siihen, kenen mielestä joku teos on hieno ja klassikkoainesta). Mielenkiintoista on sitten lukiessa pohtia, mikä tuo hienous on. Yleensä jotakin hienoa löytää. Yleensä se hienous löytyy kirjan rakenteesta tai kielestä tai teeman universaaliudesta. Klassikko kertoo ihmisyydestä jotakin perustavaa, muuttumatonta. Näin on myös molemmissa lukemissani klassikoissa.

Vanhus ja meri kuvaa vanhan kalastajan elämää ja suurta kalastusmatkaa. Se kertoo tarinan siitä, kuinka muut hylkäävät, koska toisella menee huonosti. Se kertoo siitä, kuinka periksi ei pidä antaa. Ja siitä, kuinka joskus on vain pakko antaa myöten. Se kertoo, kuinka muutoksen mahdollisuus antaa voimia, mutta sen mahdottomuus taas vie ne. Se kertoo unelmista ja niiden vaarallisuudesta mutta myös toivosta saavuttaa ne. Se kertoo välittämisestä. Se kertoo uskosta.

Helmi on raadollinen tarina länsimaisen elämän hiipimisestä alkuperäiskansojen pariin. Se on tarina ahneudesta ja häikäilemättömyydestä. Se on tarina unelmista ja niiden toteutumisen mahdollisuudesta - ja mahdottomuudesta. Se on tarina yhden ihmisen uskomattomasta onnesta, joka kääntyy täydelliseksi epäonneksi. Se on tarina ihmisen pahansuopuudesta ja mahdottomuudesta iloita toisen hyvästä onnesta. Se on tarina perheestä ja yhteisöstä. Se on tarina toivosta.

Vanhus ja meri on ollut - tai oikeastaan oli - pitkään yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Edellisellä, ensimmäisellä lukukerralla se kolahti nuoren kirjallisuudenopiskelijan tajuntaan kuin metrin halko. Tämä toinen lukukerta oli erilainen. Kirja ei enää sytyttänyt samalla tavalla. On se edelleen ihan hyvä. Mutta onhan se melko tylsä. Vähän samoihin aatoksiin päädyn nykyään melkein jokaisen klassikon seurassa. Mitä minulle on tapahtumassa? Sofistikoitunut kirjamakuni on rahvaanomaistumassa? (Ja tähän laittaisin silmää iskevän hymiön, jos sellaisia käyttäisin.)

Luetko sinä klassikoita? 

Molemmat lukemani klassikot ovat muuten Nobel-voittajien käsialaa. Hemingway on saanut palkinnon vuonna 1954 ja Steinbeck vuonna 1962. Voin siis näillä teoksilla korkata nobelistihaasteen (ks. tarkemmin Haasteet 2014 -sivulta).

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Tammen keltainen kirjasto 2007 [1952])

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio
Ostettu omaan hyllyyn

Steinbeck, John: Helmi (Tammen keltainen kirjasto 2008 [1949])

Englanninkielinen alkuteos: The Pearl (1945)

Suomentanut Alex Matson
Lainattu työpaikalta
 

Charlaine Harris: Dead Ever After

The morning after I raised my boss from the dead, I got up to find him sitting half-dressed in my backyard on my chaise lounge. It was about ten a.m. on a July, and the sun was bathing the backyard in brilliant heat. Sam's hair was turned into bright tangle of red and gold. He opened his eyes as I came down the back steps and crossed the yard. I was still in my nightshirt, and I didn't even want to think about my hair. It was pretty much one big snarl. (1. luvun 1. kappale s. 17)

Nyt se on sitten luettu - nimittäin viimeinen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirja, Dead Ever After. Olen viihtynyt vampyyreiden, muodonmuuttajien ja muiden yliluonnollisten olentojen sekä tietenkin Sookien seurassa oikein mainiosti. Kiitos siis sarjasta, Charlaine!

Koska kirja on sarjan viimeinen, lukija voi olettaa, että siinä tarina ja tapahtumat sulkeutuvat, saavat jotenkin päätöksensä. Kirja alkaa siitä, mihin edellinen jää: Sookie on tehnyt intuitiivisen ratkaisun, joka muovaa hänen tulevaisuutensa ja etenkin hänen suhteensa tiettyihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Sarjan luonteen huomioonottaen kaikkein kiinnostavinta on saada tietää, kenen kanssa Sookie aikoo viettää loppuelämänsä ja ketkä ylipäätään jäävät henkiin (vampyyrit eivät tietenkään elä, mutta voihan heidätkin tappaa lopullisesti). Yllättäen Sookien henkeä uhataan taas monelta taholta, ja hän tarvitseekin lähes kaikkien ystäviensä apua siitä selvitäkseen. Tavallaan on vähän hassua, että kaikki aikaisemmista osista tutut henkilöt ja hahmot sekä monet tapahtumatkin tulevat mainituiksi. Tavallaan taas ihan mukavaa tavata vanhoja tuttuja.

Juonesta ei oikein voi kertoa mitään, ettei tulisi pilanneeksi kenenkään tulevaa lukukokemusta. Se täytyy kyllä sanoa, että en ehkä ollut ihan täysin tyytyväinen loppuratkaisuun, kun lopullisen suunnan aavistin. Toisaalta ymmärrän sen täysin. Ihminen yleensä kaipaa tietynlaista turvallisuuden tunnetta ja pysyvyyttä elämäänsä.

Dead Ever After ei ole aivan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtunee juuri siitä, että tarinalle on saatava lopullinen lopetus ja kaikki avoinna olevat asiat on saatava käsiteltyä. Silti tapahtumia vyöryy ihan samaan tahtiin kuin ennenkin. Niin, kolmetoista osaa olen Sookien tarinaa lukenut, enkä todellakaan osaa nimetä, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. (Henkilöistä sentään muistan suurimman osan.) Voi siis sanoa, että melko vauhdikas on tämä sarja käänteineen, jotka lopussa alkavat jo hieman toistaa itseään. Vaikka olen sarjan parissa ihan hyvin viihtynytkin, en usko jääväni sitä erityisemmin kaipaamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Maija, Annami ja Satu.

Harris, Charlaine: Dead Ever After (Gollancz 2013)

Kansi: Patrick Knowles Design

Ostettu omaan hyllyyn

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Kirjablogit vaikuttavat minun lukemiseeni. Olen tullut niiden kautta törmänneeksi ja tarttuneeksi moneen sellaiseen kirjaan ja kirjailijaan, josta en muuten olisi välttämättä kuullut mitään. Eräs tällainen blogeista tuttu kirjailija on englantilainen Susan Fletcher, jonka teoksia on blogeissa aina toisinaan nostettu esiin. Koska hänen kirjojaan on poikkeuksetta kehuttu ja niiden aiheetkin ovat tuntuneet mielenkiintoisilta, olen laittanut kirjailijan nimen muistiin, jotta jossain vaiheessa kirjastossa käydessäni kiertäisin F-hyllyn kautta. Ennen kesälomaa näin teinkin. Lainasin samoin tein kaksi Fletcherin kirjaa: Meriharakat ja Irlantilaisen tytön. Ensin mainittu minun valitettavasti piti palauttaa ennen kuin ehdin sen pariin, mutta jälkimmäisen sain onneksi luettua.

Kolme asiaa tapahtui, kun olin seitsemänvuotias. (s. 11)

Romaanin minäkertoja, Evangeline "Eve" Green, odottaa esikoistaan ja kerii samalla auki elämäänsä - ja äitinsä elämää. Yksi hänen elämänsä seitsemäntenä vuonna tapahtuneista asioista oli hänen äitinsä kuolema. Nyt vuosia myöhemmin, omaa lasta odottaessaan hänen on käytävä läpi äidin kuolema ja kaikki siihen liittyvä vielä kerran läpi. Ja siihen liittyy paljon: äidin kuolema tapahtumana, muutto isovanhempien luo Walesiin, isän henkilöllisyyden pohtiminen, kyläläisten keskinäiset suhteet, tulipalo, Rosien katoaminen, salaperäinen vihreäsilmäinen mies, K, Daniel. Äidin nuorena kirjoittamat, kryptiset kirjoitukset, muistot hetkistä, kertovat jotakin, mutta eivät riittävästi. Tarinaa täydentävät muiden kertomukset ja Even omat muistot lapsuudestaan.

Äidiksi tuleminen on naisen elämässä käännekohta. Raskausaikana sitä pohtii omaa elämäänsä, suhdetta äitiinsä, vanhempiinsa. Pyrkii tulemaan sinuiksi itsensä kanssa, tulemaan tutuiksi tunteidensa kanssa.

On niitä pahempiakin tarinoita. Vuosiin tämä tarina ei merkinnyt minulle mitään. Mutta nyt se tuntuu seuraavan minua. Se saa minut kiipeämään sängystä ja sytyttämään valon. Kuulen tarinassa isoäidin varoitukset: on olemassa voimakas, tulikuuma ja veitsenterävä pelko. Sen rinnalla kaikki muu kalpenee, hän vakuutti. Se kouraisee ja salpaa hengen. Se herättää ihmisessä pedon. Odota vain, isoäiti sanoi. Sittenpä näet.

- -

Rakkauden hinta on pelko. Se on pelin henki. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta vasta nyt, kun jäljellä on kuusi viikkoa, minä ymmärrän sen. (s. 25)

Fletcherin romaanin vahvuus on kerronta. Tarina ei suinkaan rakennu kronologisesti vaan muistoja ja ajatuksia pulpahtelee Even päähän milloin mistäkin ja miksikin. Edesmennyt äitikin saa oman äänen jälkeensä jääneiden tekstien kautta. Niistä usein lähtevät Evenkin ajatukset teilleen.

Minuun Irlantilainen tyttö kolahti melko kovaa. Upposin Fletcherin lauseisiin. Jäin kuuntelemaan, kun Eve verkkaiseen tahtiin kertoo tarinaansa.

Irlantilainen tyttö on luettu mm. Lukutuulia, Luettua ja Ajatuksia kirjamaasta -blogeissa.

Fletcher, Susan: Irlantilainen tyttö (Like 2010)

Englanninkielinen alkuteos: Eve Green (2004)

Suomentanut Jonna Joskitt

Kansi: Tommi Tukiainen

Lainattu kirjastosta

Bloggarin kesäloma..

..on nyt ohi! Se näyttää venähtäneen aiottua pidemmäksi, mutta teki kyllä hyvää. 

Loman aikana minä muun muassa

- luin (yllätys, yllätys!)

- matkailin ulkomailla ja kotimaassa

- söin mansikoita, herneitä ja jäätelöä

- tyrehdytin verenvuotoja

- kannoin kassikaupalla roinaa kirppikselle (myös kirjoja)

- siivosin kirjahyllyn (ehkä joku päivä voisin esitellä sen)

- repsahdin Suomalaisen loppualessa

- tapasin ystäviä

- maalasin sängyn.

Varsinainen kesälomanihan vielä jatkuu muutaman viikon, mutta pienten lasten äitinä minulla oikeasti on lomaa tasan silloin, kun mies on lomalla.

Girl Readin A Book On A Beach  by Michal Marcol / http://www.freedigitalphotos.net

Ulkomaanmatkan aikana luin neljä kirjaa: Alexander McCall Smithin Oivallisen aviomiehen (Otava/Seven 2010), Elizabeth Adlerin Kesän Toscanassa (Gummerus/Loisto 2004), Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan (Gummerus 2012) ja Maeve Binchyn Illallistarinoita (WSOY/Loisto 2009). Viihdyin melko hyvin kaikkien kirjojen parissa. Valitsin matkalukemiseksi ihan tarkoituksella hieman kevyempää ja viihdyttävämpää luettavaa. Kaikki kirjat sopivat hyvin näihin kriteereihin. Hoffmanin Punainen puutarha tarjosi  mielenkiintoisimmat hetket, mutta kaikki kirjat olivat viihdyttäviä ja sopivat hyvin lomalukemiseksi.

En nyt aio näistä kirjoittaa sen enempää vaan linkkaan muiden teksteihin:

* Rva Kepponen on kirjoittanut Oivallisesta aviomiehestä

* Humisevalla harjulla -blogista löytyy muutama sana Kesästä Toscanassa

* Punaisesta puutarhasta on kirjoitettu monessa blogissa (googlaa!), kuten Sinisen linnan kirjastossa

* Illallistarinoita summaillaan lyhyesti Kirjahylly-blogissa.

Olen ehtinyt lukea myös kaksi kotimaista nuorten fantasiauutuutta ja yhden blogisuosikin, mutta näistä lisää hieman myöhemmin.

Huomenna kirjablogit tempaisevat taas yhteislukumaratonin merkeissä. Käy kurkkaamassa osallistujat täältä. Ensimmäinen kesämaratonhan pidettiin 10.7. ja osallistuneet blogit löytyvät tämän linkin takaa ja tulokset täältä. Harmillisesti en tällä kertaa päässyt mukaan kumpaankaan, vaikka kovin olisin halunnut. Aion kyllä tässä lähitulevaisuudessa pitää oman maratonini, kuten viime kesänäkin. Kirjatkin olen jo katsonut valmiiksi. Tuolla ne hyllyn reunalla nököttävät ja odottavat.