Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia + Keltaisen kesän koonti

Olen huomannut irlantilaisesta Colm Tóibínin ensimmäisen kerran jossakin kirjablogissa. Sitä kautta olen kiinnostunut herran Brooklyn-nimisestä teoksesta. Alkukesästä bongasin kirjastosta Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia, joka lähtikin sitten mukaani. Olen lukenut kirjaa pikkuhiljaa, yksi novelli kerrallaan koko kesän. Pari päivää sitten sain viimeisenkin novellin luetuksi. Hyvä niin, sillä nyt tämäkin kirja ehtii vielä mukaan Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haasteeseen.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pohjimmiltaan kertovat erilaisista äitien ja heidän poikiensa välisistä suhteista. Jokainen äiti ja jokainen poika kokee tuon suhteen erilaiseksi. Kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikki äidit ovat erilaisia. Novellikokoelman äidit ovat niitä, jotka tahtovat pysyä poikansa rinnalla, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Niitä, jotka ovat häipyneet poikansa elämästä jo varhain. Niitä, jotka pyrkivät tekemään kaikkensa oman lapsensa eteen. Niitä, jotka eivät kestä pojan aikuistumista. Kokoelman pojat pitävät äitejään hupsuina ja viisaina, huolehtivaisina ja ylihuolehtivaisina, etäisinä ja liian lähelle tulevina.

Novellien henkilöiden kirjo on laaja. Kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla hieman syrjässä, yhteiskunnan reunamilla. Tóibìn kuvaa novelleissaan niin varkaita, alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä kuin yksinäisiä, lähes erakoituneita ihmisiäkin. Monessa novellissa yhtenä teemana on homous. Erityisesti läheisyyden kaipuun tunnelmaa kirjailija sanoittaa osuvasti.  

Kokoelman novellit ovat kaikki tarkkanäköisiä kuvauksia aiheestaan. Ne luovat lukijalle monipuolisen kuvan siitä, millainen äidin ja pojan suhde voi olla. Kolme novellia nousi - näin jälkikäteen ajateltuna - ylitse muiden. Kolmesta kokoelman novellista pidin enemmän kuin muista. Laulu-niminen novelli kertoo pojasta, joka ei tunne äitiään. Lopulta hän jo nuorukaisena tapaa tämän pubissa, jossa äiti laulaa. Lauluhetken kuvaus jäi mieleeni erityisen vahvana.

Äidin voimistuva ääni tuntui kumpuavan kuin tyhjästä. Se oli myös matalissa sävelissä vahvempi kuin levyllä. Noel ajatteli, että suurin osa läsnäolijoista tunsi äidin laulamasta laulusta yhden tai useammankin yksinkertaisemman version, ja muutama saattoi jopa tuntea äidin oman tulkinnan. Tällä kertaa tulkinta oli hurjempi, pelkkiä korusäveliä ja juoksutuksia, laulun tunnelma vaihtui nopeasti. (Novellista Laulu s. 63)

Pappi suvussa -novellissa äiti saa kuulla viimeisenä poikansa, katolisen papin, pimeistä puuhista. Silti äiti on se, joka osoittaa suurinta ymmärrystä ja uskoo kestävänsä kaiken, mitä oikeudenkäynti tuo mukanaan. Kokoelman viimeinen novelli, Pitkä talvi, ei jäänyt mieleeni siksi, että se päätti kokoelman vaan koska se oli tunnelmaltaan vahva ja jätti taakseen jonkinlaisen mysteerin. 

Haavoittunut lintu makasi nurinniskoin ja alkoi kirkua, yritti nousta ja lysähti takaisin. Yhtäkkiä sen pää nousi; ele oli raaka ja kumartelematon, se oli elossa, ja sen silmät vilkkuivat pilkallisina ja terävinä, sitä vaille etteivät sieraimet häijyssä nokassa hönkäisseet tulta. (Novellista Pitkä talvi s. 315)

Kaikki ei selviä. Miquel huomaa - ihan liian myöhään - äitinsä alkoholisoituneen. Äiti katoaa ja Miquel jää isänsä kanssa kahdestaan selviytymään. Kuvioihin tulee mukaan myös Manolo, johon Miquel alkaa tuntea vetoa, suorastaan vihlovaa kosketuksen kaipuuta. 

Colm Tóibín jäi novellien perusteella mieleeni vahvojen kuvien ja tunnelmien maalaajana. Brooklyn houkuttelee edelleen.

Tóibín, Colm: Äitejä ja poikia (Tammen keltainen kirjasto 2013)

Englanninkielinen alkuteos: Mothers and Sons (2006)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

******************************************************

Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haastetta varten luin lopulta kolme kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli melko monta enemmän. Ensi kesänä uusi yritys?

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Toni Morrison: Armolahja
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kiitos haasteesta Opuscolo-blogiin!

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Hiivin eteenpäin kyyryssä kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa. Se mitä metsästä oli jäljellä rytisi puuskittaisessa tuulessa, eivätkä ne voineet kuulla askeliani, mutta vielä ei ollut tarpeeksi pimeää että olisin voinut piiloutua. Hengitykseni vihelsi ja silmiin valui kylmä, kirvelevä hiki. Ne huutelivat minulle ja nauroivat, iskivät sorkkaraudoilla pystyyn kuolleisiin puunrunkoihin niin että kaarna lensi säpäleinä, ne olivat kohtalaisen varmoja siitä että saisivat minut kiinni. Se oli kaikki tapahtunut ennenkin. (Aloituskappale s. 9)

Kuvittele millaista olisi, jos sinun kotikaupungissasi räjähtäisi ydinvoimala tai samankaltaista tuhoa kylvävä pommi. Samalla yhteiskuntarakenne muuttuisi: valtaa pitävät asuvat suljetussa kaupungissa ruokapurkkeineen ja tavalliset ihmiset on jätetty hökkelikyliin pärjäämään. Poliisia ei ole vaan elinoikeudet ovat vahvimmalla. (Nyt kun näen tekstini kirjoitettuna, tajuan että tuollaistahan elämä on monessakin paikassa.) Tällaisessa, auringottomassa maailmassa elää Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-romaanissa Vayu ja yrittää löytää ruokaa sairaalle äidilleen. Äiti kuolee ja Vayu löytää tiensä kapinallisten, Nokkosten, leiriin. Nokkosia johtaa Dharan, jonka sukunimi jo velvoittaa olemaan johtaja. Se jonka puolesta taistellaan. Se jonka puolesta kuollaan. Vayu on hänen vastakohtansa. Poika jota kukaan ei huomaa.

Vayu ja Dharan huomaavat kuitenkin pian yhteyden välillään. Se on enemmän kuin rakkautta. Se on jotain ikiaikaista. Pojat rakastavat ja vihaavat, lähtevät pois toistensa luota mutta palaavat aina takaisin. Heidän kohtalonsa on pelastaa tai tuhota, mutta yhdessä. He saavat toisistaan esiin jonkinlaisen vastakohtaisuuden. Dharanista tulee Vayun kanssa epävarma ja Vayusta sukeutuu todellinen johtaja.

Nokkosvallankumouksen vahvuus on ensinnäkin tarinassa, jonka lähtökohta ja miljöökuvaus ovat dystopiaksi riittävän realistisia. Näin voisi oikeasti tapahtua ja se on pelottavaa. Toisaalta tarinaan on yhdistetty myös ajassa ja paikassa siirtymistä, mikä ei tietenkään ole kovin realistista. Toisekseen henkilökuvaus on vahvaa. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa useampi kuukausi, pystyn muistamaan Dharanin ja Vayun, tuntemaan heidät. Myös muilla henkilöillä on lihaa luidensa ympärillä eikä kenellekään tärkeimmistä soisi tapahtuvan mitään pahaa. Kapina-tarinassa on paljon tuttua mutta silti paljon uuttakin ja Vayun ja Dharanin rakkaustarina on riipaiseva, poikkeuksellisen vahva ja hyvin tarinaan kirjoitettu.

Kirja jätti minuun todella vahvan jäljen. Lukemisesta on tosiaan jo kuukausia, mutta pystyin helposti tätä kirjoittaessani palaamaan kirjaan, sen tunnelmaan ja tarinaan. Mitä siitä voi päätellä? 

P.S. Ja tämähän siis ei ole pelkästään nuortenkirja, vaikka takakansi niin sanookin. 

Enoranta, Siiri: Nokkosvallankumous (WSOY 2013)

Päällys: Sami Saramäki

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

I'm only happy when it rains.

      Shirley Mansonin ääni valui Lumikin korvista sisään ja vakuutteli tämän kuuntelevan vain surullisia lauluja, hakevan lohtua mustasta yöstä ja rakastavan huonoja uutisia. Aurinko paistoi täysin pilevttömältä taivaalta. Kahdenkymmenenkahdeksan asteen helle norutti hikeä Lumikin selkää pitkin. Käsivarret ja sääret olivat nihkeät. Jos hän olisi nuolaissut kämmenselkäänsä, hän olisi tuntenut suolan maun. Sandaalien jokainen remmi tuntui olevan liikaa. Jalkaterät ja varpaat olisivat halunneet vapauteen. (Aloitus s. 7)

Odotin kovasti Salla Simukan Lumikki-trilogian jatko-osaa, Valkea kuin lumi, sillä pidin sarjan ensimmäisestä osasta. Trilogian toisen osan - etenkin jos aloitus on ollut vahva - on toisinaan hankala täyttää sille asetettuja toiveita ja odotuksia. Valkea kuin lumi lunasti kyllä osan odotuksista, ja sanon jo näin aluksi sen olevan hyvä kirja. Juoni on hieman epäuskottava, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita siitä ei kyllä puutu.

Lumikki Andersson seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ihanassa Prahassa, jossa onnekseni olen kerran vieraillut ja joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Olikin kivaa lukiessa bongailla tuttuuksia. Lumikki on kaupungissa yksin, karistamassa harteiltaan edellisen talven tapahtumien jälkeensä jättämää pelkoa ja painostavaa tunnetta. Hän on myös tehnyt pyhän lupauksen, ettei puutu asioihin, jotka hänelle eivät kuulu. Niinhän siinä käy, että lupaukset on pakko rikkoa. Lumikkia nimittäin lähestyy nuori nainen, Zelenka, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Pian Lumikki huomaa tytön olevan vaarassa ja joutuu itsekin tämän myötä hengenvaaraan. Tapahtumiin liittyy niin uskonnollinen lahko kuin etusivun uutisia metsästävä toimitus viekkaine päätoimittajineen ja läpimurtojuttua halajavine toimittajineen.

Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni hieman huterat, vaikka niitä yritätetäänkin selittää. Myös erilaisia käsittämättömiä yhteensattumia ja muita epäuskottavuuksia on jonkin verran. En kuitenkaan halua paljastaa juonesta liikaa, joten tämän on pakko jäädä tällaiseksi pikaiseksi huomioksi. Epäuskottavaa on niin ikään Lumikin huomiokyky, joka vetää vertoja Sherlock Holmesille. Kuka muka muistaa vieraassa kaupungissa vilkkaassa kahvilassa näkemänsä ihmiset ja pystyy vieläpä yhdistämään heidät jonnekin muualle?

Lumikin hahmo sen sijaan saa tässä kirjassa syvyyttä, sillä häneen pääsee tutustumaan paremmin. Tätähän ensimmäisen osan luettuani toivoinkin. Toisaalta kirja jättää paljon kertomatta ja tuo esille aina vain uusia salaisuuksia Lumikista ja hänen perheestään. Senpä takia odotan innolla myös trilogian päätösosaa, Musta kuin eebenpuu, jonka on määrä ilmestyä helmikuussa.

Valkea kuin lumi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Anna minun lukea enemmän,

Kirjavinkit,

Kirsin kirjanurkka,

Nenä kirjassa ja

Sonjan lukuhetket.

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi (Tammi 2013)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Muu perhe on jo jalkeilla, mutta tyttö lepää vielä sängyssään. Kuusivuotias katsoo silmiensä raosta äitiään, joka pyrähtelee edestakaisin huoneessa keräämässä tavaroita rantakassiin. Aurinkorasva, pikkuveljen uimakellukkeet ja paksu kirja pujahtavat pyyhkeiden ja kameran seuraksi. Isää ja pikkuveljeä ei näy, mutta heidän äänensä kuuluvat kylpyhuoneesta. (Aloituskappale s.5)

  

Emma on viisitoistavuotias tyttö, joka on ehtinyt elämässään kokea menetyksistä kauheimman - oman perheensä kuoleman. Emma asuu isovanhempiensa luona ja lähtee isoäitinsä kanssa lomalle Thaimaahan. Loma ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen, sillä Emmalla on kaksi suurta tehtävää: hyvästellä lähes kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleet läheisensä ja etsiä eräs tärkeä henkilö, jonka ansiosta Emma elää edelleen.

Emma on siis ollut Thaimaassa kerran aikaisemminkin. Joulukuussa 2004.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Khao Lakin sydämet kertoo lukijalleen tarinan lähihistoriasta. Kukapa meistä ei muistaisi, mitä tapahtui Intian valtamerellä tapaninpäivänä 2004. Ainakin minä saan hyvinkin elävästi mieleeni uutiskuvat vellovista vesimassoista ja tuhosta, jonka vedenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami sai aikaan. Ennen tuota päivää en aktiivisesti edes tainnut muistaa, mikä tsunami on. Nyt muistan. Myös nuoret tietävät, mitä tuolloin tapahtui, vaikka olivatkin vasta muutaman vuoden ikäisiä.

Khao Lakin sydämet on hyvin todentuntuinen tarina. Kirja kertoo itse asiassa monta tarinaa. On ensinnäkin Emman tarina, kaksikin. Pieni Emma on kauhuissaan veden saartamana ja perheestään eroon joutuneena. Isompi Emma jatkaa jo elämäänsä, muttei ole kokonaan pystynyt päästämään irti, unohtamaan hän ei tule koskaan. Emman isoäidin tarina ei sekään ole helppo: Miltä tuntuisi katsoa uutisia ja ymmärtää, että oma lapsi perheineen on juuri tuhoalueella? Miltä tuntuu saada kotiin heistä vain yksi? Ruotsalainen Lukas menetti luonnonkatastrofissa äitinsä ja veljensä. Isän uuteen elämään, uuteen naisystävään, sopeutuminen on ollut vaikeata. Miten isä on voinut unohtaa äidin? Tuhoalueilla asui (ja asuu edelleen) totta kai myös paikallisia ihmisiä. Kirjassa ei ole heidänkään kohtaloitaan unohdettu. Toisaalta siinä myös näytetään, miltä kaikki näyttää Thaimaan-turistin - suomalaisen, ruotsalaisen, minkä tahansa maalaisen - näkökulmasta. Sellaisen turistin, joka on kokenut tsunamin kotisohvaltaan uutisten kautta.

Minusta romaanin vahvuus on juuri se, että se valottaa tapahtumia monesta eri näkökulmasta. Aiheestaan huolimatta Khao Lakin sydämet on perinteinen nuortenkirja. Se käsittelee nimittäin myös nuorten ihmissuhteita: perheitä, ystävyyttä, kaveruutta ja rakkauttakin. Ihmettelin jonkin nuortenkirjan yhteydessä (en muista minkä), miksi nuorille suunnatun kirjan täytyy aina päättyä onnellisesti. Samalla kaavalla mennään tässäkin, mikä itse asiassa tekee yhden juonikuvion epäuskottavaksi.

Khao Lakin sydämet on hyvä nuortenkirja ja ihan ilman lokeroitakin se on hyvä kirja, koskettava. Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirsi, Krista, Jenni ja Mari A.

Tiainen, Marja-Leena: Khao Lakin sydämet (Tammi 2013)

Kannen alkuperäiskuva: Shutterstock

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale

 

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Luin elokuun lopun nuortenkirjoja ja niistä olisi vielä yhdestä kirjoittamatta. Nuortenkirjateema loppui vähän kesken, koska eräs syksyn uutuuskirja poltteli niin paljon. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt palailen vielä Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanin tunnelmiin.

Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla. (Aloituskappale s. 5)

Isla, Seela, Jemina ja Hertta ovat parhaat ystävykset, jotka juoksevat ja treenaavat yhdessä 4x100 metrin viestiä. Koska he viettävät lähes kaiken aikansa yhdessä, on suuri järkytys, kun Jemina ilmoittaa muuttavansa pois paikkakunnalta. Sen lisäksi että tytöt menettävät yhden parhaista ystävistään, heidän viestijoukkueensa menee uusiksi. Jeminan tilalle tulee heitä nuorempi Siri, jota kaikki pitävät outona. Siri saa sekoitettua pakkaa ja herättää jokaisessa tytössä jonkinlaisia tunteita - joko negativiisia tai positiivisia.

Kurosen kirja on "helppo" ja nopeatempoinen. Tapahtumat pyörivät koulun ja juoksun ympärillä, mutta mukana on myös erilaisia tunteita, erilaisia suhteita ja erilaisia aikuisia, hyviä ja pahoja. Kaikki tapahtuu todella nopeasti, eikä asioita juuri jäädä pohdiskelemaan. Silti 4 x 100 on varmasti mukava kirja kohdeyleisölleen.

Kuronen, Kirsti: 4 x 100 (Karisto 2013)

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Essi Tammimaan fantasiaromaani Noaidin tytär kiinnitti huomioni jo kustantamon syyskuvastoa virtuaalisesti selatessani. Ja miksei olisi kiinnittänyt kun luvassa on saamelaista mytologiaa ja jännitystä reaalimaailmaan yhdistävä tarina. Innostun aina näistä mytologiaa tai kansanperinnettä hyödyntävistä teoksista.

Olen oikeastaan ihan tavallinen 16-vuotias tyttö. Yhtä asiaa lukuun ottamatta. Olen alkanut nähdä näkyjä. (Aloituskappale s. 7)

Samaan aikaan kun Aura aloittelee lukiota, hän alkaa nähdä näkyjä. Niissä sudet hiippailevat ja puukot viuhuvat. Aura siirtää näyt paperille ja ymmärtää ennen pitkää kirjoittaneensa kirjan. Kun kirja julkaistaan, huomaa tyttö joutuneensa takaa-ajon kohteeksi. Miksi ihmeessä? Ja miksi näkyjen tyttö onkin yhtäkkiä olemassa? Ja miten Auran lempibändin laulaja, Paju, liittyy tähän kaikkeen?

Noaidin tytär on todella jännittävä kirja. Minua melkein pelotti ruveta nukkumaan sitä luettuani. Tapahtumia on paljon, ja muutamassa kohdassa en ihan pysynyt perässä. Tuntui että jotakin jäi välistä. Jotakin tärkeää, joka olisi selventänyt, miksi mennään minne mennään. En usko, että tuo tunteeni olisi johtunut huonosta lukemisesta, sillä näitä muutamaa kohtaa tavasin useampaan otteeseen enkä silti päässyt kärryille.

Toinen minua lukiessani häirinnyt seikka oli kirjassa käytetty kieli. Se on toisinaan jotenkin liian paksua, liian mietittyä, liian yritettyä. Etenkin verbit ja adjektiivit hyppäsivät silmilleni. Voiko teksti olla liian kuvailevaa? 

Lintujen kaulat letkahtavat, kun nyöri kiertyy puiden väliin viritetyn köyden ympärille. Siihen linnut jäävät ketkottamaan. (s. 129) 

– – 

Taivas on umpea ja kalsa. (s. 129) 

– – 

Nuoli olisi osunut jompaankumpaan meistä, jos Paju ei olisi raakkaissut minua mukanaan lattialle. (s. 140)

Muutamaa edellä mainittua asiaa lukuun ottamatta Noaidin tytär on mukiinmenevä nuortenkirja. Pidän erityisesti tuosta saamelaismytologian esille tuomisesta. Lisäksi eri ihmissuhteiden kuvaus on hyvää. Auralla on kaksi kaveria, joiden kanssa hän on täysin erilainen. On myös Markus, lapsuudenystävä, joka ehkä haluaisi olla muutakin. Isä on luhistunut surussaan ja äitiä ei ole. Äiti on kadonnut ja sen takia isä on hiljaa. Ei osaa tuoda tunteitaan julki. Tässä ympäristössä Auran pitäisi selvitä ja aikuistua. Ja ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkauselämässä.

Noaidin tytär aloittaa trilogian. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavissa osissa etenee. Väittäisin nimittäin, että tämän ensimmäisen osan voi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan enää mitään, eikä lopussa ollut selkeää koukkuakaan. Sellaista, joka ehdottomasti edellyttäisi seuraavan osan tulemisen. No, okei. Kyllähän se nyt vähän on kuumottavaa, että tarinan pahis jääkin väijymään sopivaa hetkeä paluulleen.

Tammimaa, Essi: Noaidin tytär (Otava 2013)

Kansi: Tekijää ei mainita

Arvostelukappale

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game sekä Nörtti 2: Next Level

Aleksi Delikourasin ensimmäinen Nörtti-kirja herätti mielenkiintoni valikoituessaan viime vuonna mukaan Finlandia Junior -karkeloihin. Tänä vuonna ilmestyi sarjaan toinen osa, joten lukaisin ne sitten peräkkäin. Nörtit kiinnostivat, koska olen lukenut aika vähän pojille suunnattua nuortenkirjallisuutta ja pojille on aina paljon vaikeampi löytää sopivaa luettavaa kuin tytöille.

Molemmat Nörtti-kirjat, New Game ja Next Level, kertovat kahdeksasluokkalaisesta DragonSlayer666:a. Drago käyttää suurimman osan ajastaan erilaisiin tietokone- ja konsolipeleihin. Kirjoissa pelataan siis paljon ja viitataan muutenkin usein erilaisiin peleihin. Ja niissä kohdin minä useimmiten eksyin.

 New Game keskittyy Dragon kahdeksannen luokan syyslukukauteen, joka on pojalle suurta tuskaa ja kidutusta. Koulussa Dragoa kiusataan ja syytetään kouluampujaksi. Kotona äiti yrittää saada hänet tekemään muutakin kuin pelaamaan, ja äidin uusi mies, kreikkalainen Jorgos, on piikki Dragon lihassa.

25. heinäkuuta

Tänään mä rikoin kahta mun periaatetta. Ensimmäinen oli, etten mä koskaan rupea pitämään päiväkirjaa ja toinen, etten ikinä liity IRC-Galleriaan. Toisaalta mä en olekaan mikään periaatteen mies. Mun mielestä periaatteet on tarkoitettu idiooteille, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin keksiä typeriä sääntöjä, jotka rajoittaa niiden ja muiden elämää. Jos mä saan hyvän syyn rikkoa periaatetta, teen sen saman tien. Päiväkirjaa rupesin pitämään ihan vain sen takia, että jos mutsi näännyttää mut nälkään, poliisi löytää mun päiväkirjat ja koko maailma näkee, miten väärin mua on kohdeltu. (Aloituskappale s. 9)

Kirja on hauska mutta samalla myös todella järkyttävä, sillä se näyttää, miten julmia yläkouluikäiset nuoret voivat toisilleen olla. Kiusaaminen voi nimittäin saada todella vakavia muotoja aina väkivallasta nolaamiseen ja vääriin, todella vakaviin syytöksiin.

Next Levelissä Dragon luokka lähtee luokkaretkelle Kreikkaan. Ja tietysti hänen isäpuolensa Jorgos lähtee valvojaksi mukaan. Kakkososassa Dragon kiusaaminen ei enää saa niin suuria mittasuhteita ja muutenkin hänen elämästään tulee hieman siedettävämpää. Ainoa, mikä ei suju, on ihanan Fetasalaatin saaminen tyttöystäväksi.

1. tammikuuta

Mä juoksin niin kovaa kuin pystyin. Mulla oli panokset loppu ja aseena pelkkä puukko. Mä kuulin, miten laukaukset seurasivat mun askeleita. Onneksi mä ehdin vanhan kivirakennuksen taakse piiloon. Lunta pyrytti niin sakeasti, että oli lähes mahdotonta nähdä eteensä. (Aloitus s. 9)

Toinen osa ei ole ihan niin synkkäsävyisen julma kuin ensimmäinen osa, sillä Dragon kiusaaminen on jäänyt vähemmälle. Ei hän edelleenkään ole järin suosittu muttei ihan täysin hyljeksittykään. Dragon lisäksi kiusaajat ovat löytäneet muitakin uhreja. Riemukkuutta kirjaan tuo kreikkalaisen kulttuurin kuvaus, jota olisi voinut olla enemmänkin – Kreikassa kun ollaan. Nyökyttelin kuitenkin muun muassa kreikkalaiselle liikennekäyttäytymiselle ja miesten machoudelle. 

Molemmat kirjat ovat päiväkirjamuodossa, joten tapahtumiin päästään käsiksi Dragon näkökulmasta. Päiväkirjamuoto on melko yllättävä rakenneratkaisu pojille suunnatussa kirjassa, sillä väittäisin oman empiirisen aineistoni (tekstilajioppitunnit yläkoulussa) valossa, että päiväkirja on tekstilajina vieras yläkouluikäisille pojille. He eivät kirjoita omaa päiväkirjaa eivätkä sellaisia lue, elleivät sitten salaa siskojensa kirjoituksia. 

Tavallaan päiväkirjamaisuus toimii romaaneissa kohtuullisen hyvin. Silti koin lukiessani, etten päässyt tarpeeksi hyvin Dragon pään sisälle. En kyennyt samaistumaan häneen ollenkaan. Johtunee varmaankin osin siitä, että olen kirjalle täysin väärää kohderyhmää. En ensinnäkään ole yläkouluikäinen poika ja toisekseen en ymmärrä tietokonepeleistä juuri mitään. Silti molemmat Nörtit olivat mukavia lukukokemuksia.

Äskettäin on Nörttinsä (1 ja 2) lukenut myös Maija.

Delikouras, Aleksi: Nörtti: New Game (Otava 2012)

Kansi: ?

Delikouras, Aleksi: Nörtti 2: Next Level (Otava 2013)

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Nahkahihnoista roikkuvat lasimedaljongit helisivät kuin tuulikellot, kun Eden käveli kojun ohi. Hän kohotti etusormensa ja työnsi lippiksen takaraivolleen. Hiki norui ohimoa pitkin karpaloina ja karkasi merensinisen delfiinitatuoinnin yli kaulalle. (Aloituskappale s. 9)

Tämän syksyn (tai itse asiassa kesän) odotetuin lanu-kirja oli Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa jatkava Piraijakuiskaaja. Ainakin jos minulta kysytään. (Ja minultahan kysytään, koska tämä on minun blogini.) Rakastin sarjan ensimmäistä osaa, Käärmeenlumoojaa, ja toivoin rakastuvani myös tähän jatko-osaan.

No, okei. Rakastuin. Luin tämän(kin) yhdeltä istumalta, koska en vain voinut lopettaa lukemista. Monestakin syystä.

Ensinnäkin Salaman luoma faunoidimaailma on mainio ja uskottava. Pidän eritoten siitä, että faunoidit ja metsästäjät elävät niin sulavasti tässä meidän maailmassamme. Faunoideilla on toki ihan oma maailmansa, jonka olemassaolosta ja toimintatavoista me tavalliset ihmiset emme tiedä mitään, mutta se kuitenkin sijaitsee reaalimaailmassa ilman mitään erityisiä taikoja.

Toisekseen Salama taitaa lukijan koukuttamisen. Kirjaa on ihan pakko lukea tauotta eteenpäin, sillä odottamattomat ja asetelmia jatkuvasti muuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan. Lukijan on ihan mahdoton yrittää ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu - ja se on ehdottomasti hyvä juttu. Piraijakuiskaajassa faunoidijengi matkustaa Los Angelesiin ottamaan selvää Unnan syntyperästä, sillä hänen biologisista vanhemmistaan ei ole tavallisissa rekistereissä mitään tietoa. On siis matkustettava tarkastamaan faunoidirekisteri.

Myös kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia. Jo ensimmäisessä Faunoidit-romaanissa esitelty keskusjengi jaksaa edelleen kiinnostaa, mikä johtuu siitä, että hahmoja syvennetään (etenkin Unnaan ja Ronniin tutustutaan paremmin) ja heidän ja muiden hahmojen välinen jännite kantaa. Parasta on kuitenkin se, että kirjassa ei kierretä pelkästään näiden viiden tutun henkilön ympärillä vaan esitellään kaksi uutta, tärkeää henkilöä. Unna, Rufus, Joone, Ronni ja Vikke saavat seuraa kameleontti-Nemosta ja hänen siskostaan Edenistä. Niin ja tietysti Unna ja Rufus ja heidän suhteensa on edelleen kiinnostavan kipunoiva.

Yksi kirjan kantavista teemoista on ekologia, jota käsitellään merten ekosysteemien kautta. Merten asukkeja esitellään ja merta uhkaavista vaaroista varoitellaan - toisinaan ehkä hieman liiankin alleviivaten. Mutta kokonaisuutta se ei kuitenkaan häiritse, koska meret, surffaus ja Kalifornia tuovat kirjaan ja sen tarinaan eksoottisen sävyn. Ja aiheuttavat polttavan matkakuumeen!

Kunpa seuraava osa ilmestyisi mahdollisimman pian!

Salama, Annukka: Piraijakuiskaaja (WSOY 2013)

Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Kannen valokuva: Sarah Lee 

Arvostelukappale

Ps. Eikös se tunnettu hepenekauppa kuitenkin ole Victoria's Secret vai onko sivistyksessäni Veronica's Secretin mentävä aukko? Hah, siitä tietää, että kirja on loistava, kun ainoa ärsyttävä asia on näinkin pieni.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Odotin jo ennakkoon kovasti Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogian jokin aika sitten ilmestynyttä päätösosaa, Kapinallista. Trilogian toinen osa oli minulle hienoinen pettymys, niin kuin kakkososat usein ovat. Silti halusin totta kai tietää, miten Amayan ja Khalkoksen lopulta käy.

Joka kymmenes päivä Khalkoksen suuri isä Radko piti valtakunnassaan nuhteiden päivän. Kansa jonotti pääkaupunki Niccolumissa sijaitsevaan hoviin päästäkseen tunnustamaan hallitsijalle rikkeensä. Jokainen khalkkidi nimittäin rikkoi yhä lisääntyviä sääntöjä joko tietämättään tai tahallaan. Kansalaiset olivat vahingossa lausuneet maansa isän nimen kirosanan yhteydessä, panetelleet häntä selän takana tai ajatelleet vallankumouksellisia ajatuksia. (Aloituskappale s. 5)

Kapinallinen jatkuu siitä, mihin Korkea puoliso päättyy. Amaya ja Miroslav elävät piilossa pienessä kalastajakylässä, ja Khalkosta hallitsee kovalla kouralla Radko. Kansalaiset alkavat saada tarpeekseen tyrannimaisesta hallitsijasta ja hänen uusista, älyttömistä laeistaan. Syntyy vastarintaliike, joka tarvitsee karismaattisen johtajan, jota ihmiset kunnioittavat ja haluavat seurata. Myös Amayan ja Miroslavin on päätettävä, mitä he asialle tekevät vai tekevätkö mitään.

Kapinallinen on oivallinen johdatus diktatuurien ja vastarintaliikkeiden politiikkaan ja toimintaan. Tapahtumat ovat helposti verrattavissa oikean maailman oikeisiin tapahtumiin. Mukana on kaikkea, mikä aiheeseen liittyy: piilottelua, ihmisten kokoamista, strategian suunnittelemista, yhä tiukempia lakeja, kiduttamista, rankaisemista. Diktaattori pohtii, miten saa kansan pelkäämään itseään, jotta saisi heidät valtaansa. Kapinalliset joutuvat miettimään, miten voivat kokoontua ja miten saavat tiedon kulkemaan alati valvovan silmän alla. He joutuvat myös pohtimaan sitä, keneen voi luottaa.
 

Trilogian päätösosana Kapinallinen on mainio. Se päättää tarinan tyydyttävään loppuratkaisuun, joka itse asiassa on oikein hyvä. Yllätyinkin siitä hieman, sillä se ei ollut ainakaan minun odotuksieni mukainen. Toisaalta jos olisin ennalta miettinyt sitä, mihin diktatuurien on tapana päätyä, niin silloin loppu olisi sopinut täydellisesti odotushorisonttiini ja ollut yllätyksetön.

Amaya on päätösosassa vielä enemmän esillä kuin toisessa osassa. Minua ilahdutti erityisesti se, että Amayasta kasvaa trilogian aikana viisas nainen ja hän kehittyy ihmisenä. Hän ei anna edes äitinsä vaikuttaa itseensä ja pyrkimyksiinsä. Hän kuitenkin osoittaa viimein, että on kasvanut sellaiseksi johtajaksi, jollaiseksi hänet on kasvatettu - ja siihen tarvitaan Khalkosta.

Kirja tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja ainakin minun oli ihan pakko lukea se yhdeltä istumalta. Yöpöydän kirjoissa ja Saran kirjoissa on myös pidetty Kapinallisesta.

Kanto, Anneli & Terhi Rannela: Kapinallinen (Karisto 2013)

Kansi: Anu Sallinen

Arvostelukappale 

Charlaine Harris: Dead Ever After

The morning after I raised my boss from the dead, I got up to find him sitting half-dressed in my backyard on my chaise lounge. It was about ten a.m. on a July, and the sun was bathing the backyard in brilliant heat. Sam's hair was turned into bright tangle of red and gold. He opened his eyes as I came down the back steps and crossed the yard. I was still in my nightshirt, and I didn't even want to think about my hair. It was pretty much one big snarl. (1. luvun 1. kappale s. 17)

Nyt se on sitten luettu - nimittäin viimeinen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirja, Dead Ever After. Olen viihtynyt vampyyreiden, muodonmuuttajien ja muiden yliluonnollisten olentojen sekä tietenkin Sookien seurassa oikein mainiosti. Kiitos siis sarjasta, Charlaine!

Koska kirja on sarjan viimeinen, lukija voi olettaa, että siinä tarina ja tapahtumat sulkeutuvat, saavat jotenkin päätöksensä. Kirja alkaa siitä, mihin edellinen jää: Sookie on tehnyt intuitiivisen ratkaisun, joka muovaa hänen tulevaisuutensa ja etenkin hänen suhteensa tiettyihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Sarjan luonteen huomioonottaen kaikkein kiinnostavinta on saada tietää, kenen kanssa Sookie aikoo viettää loppuelämänsä ja ketkä ylipäätään jäävät henkiin (vampyyrit eivät tietenkään elä, mutta voihan heidätkin tappaa lopullisesti). Yllättäen Sookien henkeä uhataan taas monelta taholta, ja hän tarvitseekin lähes kaikkien ystäviensä apua siitä selvitäkseen. Tavallaan on vähän hassua, että kaikki aikaisemmista osista tutut henkilöt ja hahmot sekä monet tapahtumatkin tulevat mainituiksi. Tavallaan taas ihan mukavaa tavata vanhoja tuttuja.

Juonesta ei oikein voi kertoa mitään, ettei tulisi pilanneeksi kenenkään tulevaa lukukokemusta. Se täytyy kyllä sanoa, että en ehkä ollut ihan täysin tyytyväinen loppuratkaisuun, kun lopullisen suunnan aavistin. Toisaalta ymmärrän sen täysin. Ihminen yleensä kaipaa tietynlaista turvallisuuden tunnetta ja pysyvyyttä elämäänsä.

Dead Ever After ei ole aivan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtunee juuri siitä, että tarinalle on saatava lopullinen lopetus ja kaikki avoinna olevat asiat on saatava käsiteltyä. Silti tapahtumia vyöryy ihan samaan tahtiin kuin ennenkin. Niin, kolmetoista osaa olen Sookien tarinaa lukenut, enkä todellakaan osaa nimetä, mitä missäkin kirjassa tapahtuu. (Henkilöistä sentään muistan suurimman osan.) Voi siis sanoa, että melko vauhdikas on tämä sarja käänteineen, jotka lopussa alkavat jo hieman toistaa itseään. Vaikka olen sarjan parissa ihan hyvin viihtynytkin, en usko jääväni sitä erityisemmin kaipaamaan.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Maija, Annami ja Satu.

Harris, Charlaine: Dead Ever After (Gollancz 2013)

Kansi: Patrick Knowles Design

Ostettu omaan hyllyyn