Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta

Ylläni on vuoritettu 60-luvun tyylinen villakangasleninki, jonka olen itse ommellut. Kun aloitin ompelemisen neljä vuotta sitten, en olisi ikinä kuvitellut, että voisin oppia niin paljon. Olin ommellut tyynynpäällisiä ja yksinkertaisia kasseja, mutta vaatteita kinusin äidiltä ja tädiltä. Tiesin juuri ja juuri, miten ompelukone toimii, ja osasin virkata ketjua.

 Laura Honkasalon Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta valikoitui luettavakseni sattumalta, sillä poimin sen mukaani kirjastosta Tänään palautetut -hyllystä ihan vain siksi, että kirjailija kiinnosti. Olen lukenut Honkasalolta aiemmin Sinun lapsesi eivät ole sinun  ja novellikokoelman Lumen saartama kahvila. Molemmista muistan pitäneeni. En kuitenkaan arvannut, ettei kirja ole romaani. Se on nimittäin kokoelma lyhyehköjä tekstejä erilaisista käsitöistä tai itsetekemisen muodoista. Luokittelisin kirjan tietokirjallisuudeksi, sillä kaunokirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä se ei mielestäni ole.

Ensimmäisen tekstin jälkeen ajattelin jättäväni leikin kesken. En nimittäin ole ollenkaan käsityöihmisiä. Osaisin kyllä, jos viitsisin, mutta kun en oikein viitsi. Teksti alkoi kuitenkin vetää, hienoisesta jäykkyydestään huolimatta, ja sainkin kirjan luettua. Sain myös monta ekologista herätystä ja innostuin suunnittelemaan virkkaustöitä. Enköhän piakkoin suuntaa virkkuukoukkuostoksille. (Tähän intoon on yhtä suurena syynä Kodin kuvalehden uusimmassa numerossa vilahtanut virkattu pyöreä matto, jollaisen haluaisin tehdä.)

Tekstin jonkinasteinen jäykkyys ja kategoriointi tietokirjallisuudeksi johtuvat siitä, että kirja on melko pirstaleinen esitys eri käsintekemisen muotojen historiasta ja nykypäivästä. Pirstaleinen siksi, että peruskäsitöiden ohella kirjassa käsitellään muun muassa ruoanlaittoa, valokuvausta ja sisustamista. Pirstaleisuus näkyy myös siinä, etteivät tekstit ole kovin loogisessa järjestyksessä ikään kuin toisiinsa liittyen. Tai ainakaan minä en tällaista yhtenäisyyttä löytänyt. Koska odotin lukevani kaunokirjallista tai ainakin kaunokirjallisempaa esitystä, odotin soljuvaa tekstiä. Ehkä siksi koin tekstin jotenkin jäykäksi, jähmeäksi, paikoin jopa vähän öö.. (paremman sanan puutteessa) kököksi.

Tarkoituksessaan Kotikutoista onnistuu kyllä. Lukija nimittäin saa tietoa erilaisista käsintekemisen muodoista, niiden historiasta ja nykypäivästä: Miksi käsitöitä on tehty ennen? Miksi niitä tehdään nyt, kun kaiken saa valmiina kaupasta? Lukija haastetaan myös pohtimaan tälle hetkelle tyypillistä kulutus- ja kertakäyttökulttuuria. Minä pidin eniten kohdista, joissa Honkasalo kertoo omasta kokemuksestaan, omista hetkistään itsetekemisen äärellä.

Kirjan on lukenut myös Maija. Muita en tähän hätään löytänyt.

Honkasalo, Laura: Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta (Kirjapaja 2011)

Kasarikirja

Jouduin taannoin tyhjentämään kirjahyllyn - ja tietysti täyttämään uudelleen. Kaikenlaista on sinne kertynyt. Kaikkea en muistanutkaan. Yksi käsiini pyörimään jäänyt kirja oli Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja. Sain sen muutamia vuosia sitten ystäviltäni valmistujaislahjaksi. Jostain syystä kasarinostalgia ei silloin kiinnostanut. Nyt, toisen lapsen syntymän jälkeen olen miettinyt paljon omaa lapsuuttani ja siihen Kasarikirja on oiva työkalu: kirja täynnä lapsuuteeni liittyviä asioita.

Kasarikirja sisältö on jaettu viiteen osaan: Lelut ja leikit, Perhe, Koulu, Ajanviete ja 80-luku, joka käsittelee musiikkia, tyyliä, suuria tapahtumia ja yleistä ilmapiiriä. Kirjan ote on hyvin henkilökohtainen ja lukijaa lähelle tuleva, ihan kuin kaveriporukka olisi yhtäkkiä alkanut yhdessä muistella lapsuusaikaansa. Tätä tukee myös se, että kirjassa muistelijoina on joukko 80-luvun lapsia, joista puhutaan ainoastaan etunimillään. Ja kenenpä meistä kaveripiirissä ei olisi yhtäkään Minnaa, Johannaa tai Mikkoa? Tämä purree lähinnä siis meihin 80-luvulla lapsuutensa eläneisiin (nimim. Tintti-81), myöhemmät tai aiemmat sukupolvet eivät välttämättä saa niin paljon irti, ellei aika ole jollain muulla tavoin (esimerkiksi lasten kautta) tuttu.

Mitä se 80-lukulainen lapsuus sitten piti sisällään? Kirjan mukaan 80-luku oli vaurasta aikaa ja ensimmäiset merkkilelut saapuivat tuolloin markkinoille. Olihan tietysti Barbieita jo aiemminkin, mutta noin niin kuin suurella volyymilla. Minä leikin paljon pehmoleluilla ja isolla vauvanukellani. Oli meillä tietysti myös legoja ja barbeja. Olin kamalan katkera siitä, että pikkusiskollani oli oikeita Barbieita ja minulla vain Cindy. Sain onneksi myöhemmin persikka-Barbien ja Keninkin. Lisäksi leikin ihanilla My Little Pony -poneilla. Suuri osa leikkiajasta tosin kului pihaleikeissä. Aloitin koulunkäynnin 80-luvun loppupuolella, mutta hyvin osuivat kirjan koulumuistotkin omiini. Samoja ruokia tarjottiin koulun ruokalassa ja samoja leikkejä leikittiin tunneilla ja välitunneilla kuin muuallakin Suomessa. Koulussa vaihtelimme pieniä kuvapapereita, tarroja ja hajukumeja. Kotona luettiin paljon ja kuuluimme Kikero-kirjakerhoon. Näitä Disney-kirjoja on vanhempieni luona tallessa vino pino. Tieto- eikä pelikoneita meillä vielä 80-luvulla ollut, mutta videot ja telkkari toki. 

Kasarikirjan parasta antia ovat juuri haastateltujen muistot, joista kirja pääosin koostuukin, ja Sivosen ja haastateltavien (?) kotialbumeista kootut kuvat. Välillä erehdyin etsimään kuvista itseäni. Niin samankaltaisia tilanteita olen lapsena kokenut. Vähän väliä kirjaa lukiessani hymähdin: "Niin tosiaan!" tai "Just noin oli meilläkin!" Saatoinpa huudahtaa: "Ai niin, toi oli ihana!" tai jotain muuta vastaavaa. Kirja siis todella vei hyväntuuliselle aikamatkalle kultaiselle 80-luvulle, jota mielestäni aivan turhaan parjataan. 

Sivonen, Henna-Kaisa: Kasarikirja (Atena 2008)

Armoitettu Helsinki-kuvaaja

Luen nykyään harvemmin tietokirjoja, koska niitä tuli opiskeluaikoina luettua ehkä aavistuksen liikaa (sama pätee tiettyihin kotimaisen kirjallisuuden kategorioihin). Nyt kuitenkin tartuin Signe Branderista kertovaan kirjaan. Kyseessä on Jan Alancon (taivutetaanko se näin?!) ja Riitta Pakarisen koostama Foto Signe Brander, jossa pääosassa toki ovat Branderin tunnetut Helsinki-kuvat.

Brander kuvasi Helsinkiä 907 luetteloidun kuvan verran Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta vuosina 1907-13. Täytyy sanoa, että tuo toimielin on ollut aikaansa edellä ja varsin rohkeakin palkatessaan tehtävään nuoren naisen. Tehtävän pääideana oli kuvata katoavaa Helsinkiä mutta myös tavallista kaupunkielämää ihmisineen ja esineineen. Brander onnistui tehtävässään hyvin ja hänen kuvansa todella muodostavat hyvän kokoelman 1900-luvun alun muuttuvasta Helsingistä. Siellä pienet - ja vähän suuremmatkin - puutalot saivat väistyä monikerroksisten, kivisten jugendtalojen (jotka mielestäni ovat tänä päivänä kauneinta Helsinkiä) ja metsät sekä laaksot uusien kaupunginosien tieltä. Kuvien nykykatselijasta on mielenkiintoista nähdä, millaista oli Kalliossa ennen Linjoja ja miten vanha ja uusi hetken verran elivät rinnakkain, kun joitakin pieniä puutönöjä vielä kerrostalojen sisäpihoilla sinnitteli. Tätä kaikkea Brander kuvasi. Mutta hän kuvasi myös ihmisiä, mikä ei järin helppoa tuonaikaisella tekniikalla ollut. Ihmisiä piti pyytää pysymään paikallaan melko pitkäänkin, jotta liike ei kuvissa näkyisi epätarkkuutena. Tästä johtunee vanhoista valokuvista tuttu pönötysfiilis.

Kirjassa on paljon kuvia. Niitä on myös selitetty ja selvennetty kuvatekstein (keitä kuvissa olevat henkilöt voisivat mahdollisesti olla ja mistä kuva on otettu). Lisäksi jokaisen kuvan vierellä on pieni kartta kuvauspaikasta, jotta lukija voisi hieman paremmin hahmottaa sen. Välillä se tosin on silti melko hankalaa, sillä kartoissa näkyy usein vain viereinen katu (mikä on ongelma, jos Helsinkiä ei kovin hyvin tunne) eivätkä tekijät ole aina muistaneet mainita katujen nykyisiä nimiä. Toisaalta karttojen varsinainen tehtävä on ollut hahmottaa mistä päin kuvaaja on kuvansa ottanut ja millainen valo silloin on mahtanut olla. Jan Alanco on käsittääkseni tehnyt aiheesta Taideteollisen korkeakoulun opinnäytetyön.

Kuvien lisäksi kirjassa on Alancon artikkelit Signe Branderista ja hänen tunnistettavasta valokuvaustyylistään sekä Pakarisen artikkeli siitä, millaista elämä Helsingissä oli 1900-luvun alussa. Luin (ja katselin) kirjan järjestyksessä alusta loppuun, mutta sitä voi toki lähestyä myös selailemalla sieltä täältä. Luulen vielä palaavani Branderin kuvien kautta 1900-luvun Helsinkiin.

Signe Branderin taidonnäytteitä voi katsoa esimerkiksi täältä.

Alanco, Jan & Pakarinen, Riitta: Foto Signe Brander - Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907-1913 (Helsingin kaupunginmuseo 2007)