Kerjäläinen ja jänis - luettuna ja koettuna

Kuva: Siltala, Päällys: Elina Warsta / Solmu

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä saakka. Omasta hyllystä löytyvät kirjat saavat usein kuitenkin odotella lukuvuoroaan. Nyt romaani kiilasi jonossa huimasti eteenpäin, sillä sovin ystäväni kanssa teatteri-illasta (Kiitos, M!) ja näytelmäksi valikoitui teatteri Jurkan versio Kerjäläisestä ja jäniksestä. Arvoin jonkin aikaa, luenko kirjan ennen näytelmää vai vasta sen jälkeen. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Kerjäläinen ja jänis on ollut ilmestymisensä jälkeen paljon esillä ja monessa blogissakin sitä on käsitelty. Lyhyesti sanottuna romaani kertoo romanialaisesta kerjäläisestä Vatanescusta, Suomesta ja suomalaisista, suomalaisesta yhteiskunnasta, jonne kapitalismi, kansainvälinen rikollisuus ja piittaamattomuus ovat pesiytyneet. Kaikki tämä tulee käsitellyksi Vatanescun ja kanin odysseian varrella huumorin pilke silmäkulmassa. Pidin kovasti romaanin tavasta käsitellä suuria ja vaikeita asioita ulkopuolisen näkökulmasta, lämpimästi ja humoristisesti, jopa itselleen nauraen. Kerrankin suomalainen romaani, joka ei mässäile kurjuudella ja toivottomuudella. Ja kani on tietysti ihana, hellyyttävä.

Totta kai olisi ollut vaihtoehtoja, päähenkilömme olisi voinut varastaa autoja, kerätä puhelinjohtojen kuparia tai myydä munuaisensa. Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit. (Aloituskappale s. 7)

Toisaalta lopetus on mielestäni melko absurdi ja vähentäisi pisteitä, jos sellaisia kirjasta antaisin. Siitä huolimatta lukukokemus oli oikein hyvä eikä vähiten Kyrön loistavan, nautinnollisen kielenkäytön takia. Hänen tekstinsä on jotenkin niin vaivatonta mutta silti painavaa, yksinkertaista mutta monimerkityksistä. 

Kyrö, Tuomas: Kerjäläinen ja jänis (Siltala 2011)

Päällys: Elina Warsta / Solmu 

*****

Koska pidin kirjasta, lähdin hieman pelonsekaisin tuntein katsomaan Kerjäläistä ja jänistä teatteri Jurkkaan. Ehkä olisi ollut parempi katsoa näytelmä näytelmänä ja lukea kirja sitten myöhemmin. Näin kuitenkin mentiin tällä kertaa.

Teatterikokemus oli oikein hyvä. Laura Jäntin näytelmäsovitus on melko uskollinen alkuperäisteokselle, mutta mielestäni se ei ole paha asia. Toisaalta tässä kohtaa voisi kysyä, miksi romaanista on tehty näytelmä, jos se ei tuo alkuperäisteokseen mitään uutta.

En ole koskaan aiemmin käynyt teatteri Jurkassa, mutta väittäisin, että teatterin fyysinen olemus vaikutti positiivisesti kokemukseeni. Koska teatterisali (paremminkin huone) on niin pieni, katsoja on ikään kuin koko ajan mukana näytelmässä. Kerrankin oli mahdollista nähdä näyttelijän kaikki ilmeet ja eleet. Kokemus oli hyvin intensiivinen.

Antti Lang Kuva: Yehia Eweis, Teatteri Jurkka

Tokihan näytelmän onnistuminen on paljon kiinni myös näyttelijöistä. Jurkan Kerjäläinen ja jänis on mielestäni miehitetty hyvin. Antti Lang näyttelee Vatanescua, mihin minun oli aluksi hieman hankala tottua, koska olin lukiessani kuvitellut Vatanescun aivan erinäköiseksi, vaikkei sillä tietysti teatterissa pitäisi olla merkitystä. Muita keskeisiä rooleja (mm. Jegor Kugar, Sanna Pommakka, Simo Pahvi) esittää Tiina Weckström. Hän selviytyi urakastaan todella hienosti. On aivan mieletöntä, miten yksi ihminen voi samassa näytelmässä olla niin monta henkilöä. Se ei varmasti ole kovin helppoa. (Ja tuohon Vata-kommenttiin vielä palatakseni, niin minua ei kuitenkaan yhtään häirinnyt, että Kugaria ja Pahvia esittää nainen. Tai että yhdellä näyttelijällä on monta roolia.) Kiureli Sammallahdelle jäävät muut, pienemmät roolit, kuten Balthazar, niin ja Harri Pykström. Lisäksi hän vastaa näytelmän musiikista laulaen ja haitaria soittaen.

Jurkan Kerjäläinen ja jänis on pääosin hyvin tehty ja mietitty. Jäin kuitenkin miettimään, onko tietyt hahmot (esim. mafiatyyppi, poliitikko, aasialainen, intialainen, virolainen) aina esitettävä samalla tavalla. Onhan yleisön toki helppo tunnistaa hahmo, kun se on stereotyyppinen, mutta voisiko olla muitakin tapoja.

Lavastuksessa on käytetty näppäriä ratkaisuja. Pieni tila luo tietenkin tiukat rajat lavastuksellekin, mutta teatterissa ollaan kekseliäitä. Koko lavastus koostuu kahdesta pakettiauton ovesta ja vilttipinoista, enkä olisi kaivannut mitään lisää. Hauskoja lavastukseen liittyviä seikkoja ovat mm. kauko-ohjattavat autot oikeiden autojen tilalla ja se, että näyttelijät liikkuvat koko ajan kadun kautta toiselle sisäänkäynnille. Tämä huvitti etenkin saunakohtauksessa, kun puolialastomat miehet loikkaavat ovesta kadulle tai kohtauksessa, jossa mielenosoittaja huutaa ovenraossa.

Eräs asia minua jäi näytelmässä harmittamaan: Kyrön teksti kyllä herää näyttämöllä eloon, mutta se ei jostain syystä säväyttänyt samalla tavoin kuin kirjoitettuna. 

Kani, Antti Lang ja Tiina Weckström Kuva: Yehia Eweis, Teatteri Jurkka

Kaiken kaikkiaan teatteri Jurkan Kerjäläinen ja jänis on onnistunut versio Kyrön romaanista. Se tuo esiin oleellisen, ja tavoittaa mielestäni hyvin romaanin punaisen langan ja sen tunnelman. Aihe on vakava, surullinenkin, mutta yleissävy humoristinen ja toiveikas.

Teatteri Jurkka: Kerjäläinen ja jänis

Sovitus ja ohjaus: Laura Jäntti
Visualisointi: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Musiikki- ja äänisuunnittelu: Eero Ojanen ja Kiureli Sammallahti
Lavalla: Tiina Weckström, Antti Lang ja Kiureli Sammallahti

Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat kuuluvat rikoskirjallisuuden klassikoihin. Kaiken kaikkiaan Conan Doyle kirjoitti kuusikymmentä Holmesin tähdittämää salapoliisitarinaa. Sherlock Holmesin parhaita -kokoelmassa on niitä kolmetoista.

Oletan, että jokaisella on jonkinlainen mielikuva Sherlock Holmesin hahmosta, vaikkei olisi koskaan lukenut yhtäkään Conan Doylen novellia. Suuria yllätyksiä ei hänen hahmonsa kirjallisena versiona minullekaan tuonut. Viihdyin Holmesin parissa ihan mainiosti: novellit ovat hyvin eteneviä ja välillä jännittäviäkin ja aikakausi, 1800-luvun loppu, viehättävä. Meillä tämän päivän kiireisillä kansalaisilla olisi paljon opittavaa asioihin ja aikaan suhtautumisesta. Holmesilla ei esimerkiksi koskaan ole niin kiire rikosten pariin, ettei voisi ensin nauttia runsasta ateriaa.

Holmes selvittelee novelleissa hyvin erilaisia rikoksia ylivertaisilla salapoliisin kyvyillään. Hän ei kuitenkaan koskaan halua kunniaa ratkaistuaan hankalan tapauksen, vaan kiitokset saa useimmiten poliisi tai sitten jutut ovat niin arkaluontoisia ja yksityisiä, että niistä vaietaan. Holmesin ylivertainen päättelykyky - tai oikeastaan novellien kerronta - sai minut muutaman kerran ärsyyntymään. Tarinoissahan toimii kertojana Holmesin ystävä ja apulainen, tohtori Watson, joka on kirjoittanut tapaukset muistiin kuten hän on ne nähnyt tai kuullut. Näin ollen lukija ei ennen loppupäätelmiä saa tietää yhtä paljon kuin Holmes. Tällöin on melkoisen vaikeaa yrittää päätellä rikoksen kulkua. Siitä kun ei juuri merkittäviä vihjeitä jaella. Minä taisin peräti kahdessa tarinassa keksiä syyllisen ennen kuin se tekstissä mainittiin, motiivia ja tapahtumien kulkua en kertaakaan. Toisaaltahan on hyvä, ettei juttu etene ennalta arvattavasti, mutta olisi kiva, että lukijakin voisi päätään käyttää.

Pääpiirteissään novellien juoni kulkee aina samalla tavoin, mutta tapaus ja sen yksityiskohdat muuttuvat. Kokoelmaa kannattaakin lukea aina yksi tai kaksi tarinaa kerrallaan eteenpäin. Vaikka luin tarinoita muutaman kerrallaan, on pakko myöntää, etten osaa välttämättä näin jälkeenpäin yhdistää kunkin kertomuksen tapahtumia sen nimeen. Jäi minulle toki muutama novelli mieleenkin. Ehkä siksi, että näistä jokainen on hieman tavallisesta Holmes-tarinasta poikkeava. Kirjava nauha on jännittävä ja kekseliäs. En millään olisi voinut arvata tai päätellä rikoksen tekijää saati tekotapaa. Viimeisessä tapauksessa Holmes kohtaa vertaisensa, Lontoon alamaailmaa johtavan professori Moriartyn. Kokoelman viimeinen novelli, Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus, on täysin erilainen kuin muut. Siinä ei ensinnäkään seurata miten Holmes ratkaisee tapauksen. Toinen muista erottava seikka on se, että novellissa on ulkopuolinen hän-kertoja. Tämä ratkaisu muuttaa sekä rakenteen että tunnelman.

Conan Doyle, Arthur sir: Sherlock Holmesin parhaita (Loisto / Basam Books 2009 [2001])

Suomentanut Tero Valkonen

Toinen tapaaminen Westön kanssa: Isän nimeen

Tuuli puhalsi eilen kaakosta ja illansuussa meri antoi minulle taimenen.

Satun maalis-huhtikuun minihaaste patisti tällä kertaa tarttumaan jo tuttuun kirjailijaan. Tarkoituksena oli lukea lisää kirjailijalta, johon on jo yhden kirjan verran tutustunut. Vaihtoehtoja oli monia ihan omassa hyllyssänikin. Päätin sitten treffata Kjell Westön kanssa vähän kauhunsekaisin tunnelmin. Rakastin nimittäin hänen Missä kuljimme kerran -teostaan: sen tarinaa, henkilöitä ja Helsinkiä. Mitä jos Isän nimeen onkin paljon kehnompi?

Isän nimeen kertoo Skraken suvusta. Tarinan kertojana toimii Wiktor Skrake, joka kirjoittaa suvustaan. Hän on lähinnä kiinnostunut isästään, Werneristä ja isoisästään, Brunosta (joka muuten on sivuosassa Missä kuljimme kerran -romaanissa). Kaiken takana on halu oppia tuntemaan isänsä, mutta toki myös halu ymmärtää kuka on Wiktor "Viki" Skrake.

Jos nimi Skrake olisi juurtunut syvälle kaupunkiin, jos se ei liittyisi vanhimpien sukupolvien haalistuviin muistoihin isoisästäni Brunosta ja hänen loistavista kaupoistaan ja värikkäistä konkursseistaan, jos se ei olisi sidoksissa Leo-sedän kiisteltyyn opettajantyöhön liittyviin, yhtä haalistuviin muistoihin, ja ennen kaikkea: jos se ei olisi niin tiiviisti sidoksissa Werneriin ja hänen niin epäonnisiin kuin tahattomiin tekosiinsa.

Olisiko kaikki ollut silloin toisin?

Olisinko minä silloin ollut joku muu?

Viki muistelee aikuisena, millaista elämä hänen lapsuudessaan oli Rajavaarassa, millainen isä, mies, Werner oli. Hän toistaa muiden kertomia tarinoita suvustaan ja perheestään. Erityisen tärkeiksi nousevat Brunon veljen, Leon ja Wernerin äidin, Maggien tarinat. Samalla sivutaan Suomen historiaa 1900-luvun alusta lähtien, pääosin suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Muiden tarinoista ja Vikin omista muistoista muodostuu katkelmallinen kertomus eräästä suvusta ja sen vaiheista. Muistot kun ovat usein hataria ja toisen käden tietoa. 

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsä harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme.

Juuri tuo katkelmallisuus loppujen lopuksi viehätti minua. Ikään kuin olisi lukiessaan kutonut eri suuntiin poukkoilevaa verkkoa, joka kuitenkin jossakin kohdin taas yhdistyy. Lukija joutuu tekemään paljon työtä yhdistellessään tietoja tai ainakin yrittäessään muistaa, miten henkilöt tarinaan liittyvät. Myönnän, että menivät välillä sekaisin, mutta se ei haitannut.

Kaiken kaikkiaan Isän nimeen oli positiivinen lukukokemus, vaikka olin aloittaessani hieman kauhuissani. Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin vielä enemmän kauhuissani, sillä en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi kaiken sen kalastuksen ja urheilun parissa. Aluksi teksti tuntui myös kovin raskassoutuiselta ja lukeminen eteni tahmeasti. Lopulta kuitenkin hienon suomennoksen kieli vei mukanaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Missä rakkaus on ehdolle pantua, siellä sitä ei ole.

Haasteet: Minihaasteen 2/2012 lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100 sekä samalla oman hyllyn lukematon luetuksi

Westö, Kjell: Isän nimeen (Loisto / Otava 2009 [2000])

Ruotsinkielinen alkuteos: Vådan av att vara Skrake (2000)

Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Jos Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaania Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville pitäisi kuvailla yhdellä adjektiivilla, sanoisin sitä hurmaavaksi tai viehättäväksi kirjaksi. Siitä huolimatta, että kirja käsittelee toisen maailmansodan tapahtumia ja Kanaalisaarten miehitystä. Se tekee sen kuitenkin alleviivaamatta sodan kauhuja ja toivottomuutta.

Kirjan päähenkilö on lontoolainen kirjailija Juliet Ashton. Romaani on kirjeromaani, joka koostuu pääosin Julietin eri henkilöille lähettämistä kirjeistä ja Julietin eri henkilöiltä saamista kirjeistä. Kaikki kirjeet eivät saa vastausta, mutta seuraavista kirjeistä selviää useimmiten, että niihin on vastattu. Kirjeet valottavat hyvin henkilöiden elämää, vaikka osa asioista tuleekin lukijalle aikamoisina yllätyksinä. Julietin kirjoittamat kirjeet ovat nokkelia ja humoristisia. Nautin niiden lukemisesta, hihittelin välillä ääneenkin. (Miksei Juliet kirjoita minulle kirjeitä?) Muiden kirjoittamien kirjeiden tyyli ei ehkä eroa toisistaan riittävästi, jotta kukaan muu saisi selvästi erottuvan oman äänensä. Toisaalta kirjeiden aiheet ovat tunnistettavia.

Juliet käy kirjeenvaihtoa muun muassa kustantajansa ja ystävänsä Sidneyn, ystävänsä ja Sidneyn siskon Sophien, kustannustoimittajansa(?) Susanin sekä joukon guernseyläisiä kirjallisuuspiiriläisiä kanssa. Guernsey tulee mukaan kuvioihin erään Dawsey Adams -nimisen miehen myötä. Hän saa käsiinsä erään Julietin vanhan kirjan ja kirjoittaa sen vuoksi ja innostamana Julietille kyseisestä kirjasta ja kirjallisuuspiiristä.

Hyvä neiti Ashton,

nimeni on Dawsey Adams ja asun maatilallani St. Martinin kunnassa Guernseyllä. Tiedän teistä, koska minulla on teille taannoin kuulunut kirja Elian valitut esseet, jonka kirjoittajan oikea nimi oli Charles Lamb. Teidän nimenne ja osoitteenne oli kirjoitettu etukannen sisäpintaan.

Sanon suoraan: Charles Lamb on minulle rakas. Kirjani nimi on Elian valitut esseet, ja mietinkin nyt, onko hän kirjoittanut enemmänkin, jotta on voitu valita. Jos on, haluaisin lukea loputkin, mutta Guernseyllä ei ole yhtäkään kirjakauppaa, vaikka saksalaiset ovat jo lähteneet pois.

Yhtäkkiä Juliet huomaa olevansa kirjeenvaihdossa useammankin kirjallisuuspiiriläisen kanssa. Julietin edellinen kirja on ollut bestseller, mutta uuteen kirjaan hänellä ei vielä ole aihetta. Niinpä hän lähtee Guernseyn saarelle ottamaan selvää kirjallisuuspiiristä ja miehitysajasta, mutta ennen kaikkea tapaamaan uusia ystäviään, kirjallisuuspiiriläisiä. Enempää en juonesta kerro, jotta en tule paljastaneeksi liikaa.

Juliet on kiinnostava henkilö. Hän on itsenäinen kaupunkilaisnainen, joka elättää itsensä. Hän toki toivoo löytävänsä rakkauden, mutta ei suostu naimisiin kenen tahansa kanssa:

Olenko liian nirso? En halua naimisiin vain jotta olisin naimisissa. En osaa kuvitellakaan mitään yksinäisempää kuin viettää loppuelämä jonkun sellaisen vierellä kenen kanssa ei voi puhua, tai vielä pahempaa, jonkun sellaisen kenen kanssa ei voi olla hiljaa. (Julietilta Sophielle)

Juliet siis kapinoi ajan tapoja ja henkeä vastaan. Julietissa on kiintoisaa myös hänen kirjailijuutensa, jota hän tietysti kirjeissään käsittelee. Hän saa elantonsa kirjoittamalla, joten hän ei voi kovin paljon valikoida kirjoittamistaan. Niinpä hän ryhtyy tarmokkaasti taustatyöhön oli sitten kyse Timesin artikkelista tahi seuraavasta romaanista. Jostain syystä pidän kirjoista, jotka kertovat jotakin kirjojen kirjoittamisesta.

Toinen mielenkiintoinen henkilö on guernseyläinen Elizabeth. Hän on romaanissa hyvin keskeisessä roolissa. Niin tärkeässä, ettei hänestä oikein voi kertoa mitään paljastamatta liikaa.

Vaikka romaani sijoittuu aikaan toisen maailmansodan jälkeen, vuoteen 1946, on sota silti koko ajan läsnä. Ensinnäkin siitä on kulunut vasta liian vähän aikaa ja se on tietysti koskettanut jokaista. Saksalaiset miehittivät Kanaalisaaret ja pommittivat Lontoota, joten kaikki kirjan henkilöt ovat joutuneet sodan kohtaamaan. Toisiin se on toki vaikuttanut enemmän kuin toisiin. Toiset ovat joutuneet silmitysten pahuuden kanssa, toiset ovat nähneet myös vihollisen inhimillisen puolen. Mutta kuten sanottua, kirja ei mässäile pahuudella, sodan mielipuolisuudella vaan esittää sen hyvien tekojen kautta. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin ehdottomasti hyväntuulisin ja toivoa antavin sotaan liittyvä romaani, jonka olen koskaan lukenut.

Shaffer, Mary Ann & Barrows, Annie: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010)

Englanninkielinen alkuteos: The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Kasarikirja

Jouduin taannoin tyhjentämään kirjahyllyn - ja tietysti täyttämään uudelleen. Kaikenlaista on sinne kertynyt. Kaikkea en muistanutkaan. Yksi käsiini pyörimään jäänyt kirja oli Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja. Sain sen muutamia vuosia sitten ystäviltäni valmistujaislahjaksi. Jostain syystä kasarinostalgia ei silloin kiinnostanut. Nyt, toisen lapsen syntymän jälkeen olen miettinyt paljon omaa lapsuuttani ja siihen Kasarikirja on oiva työkalu: kirja täynnä lapsuuteeni liittyviä asioita.

Kasarikirja sisältö on jaettu viiteen osaan: Lelut ja leikit, Perhe, Koulu, Ajanviete ja 80-luku, joka käsittelee musiikkia, tyyliä, suuria tapahtumia ja yleistä ilmapiiriä. Kirjan ote on hyvin henkilökohtainen ja lukijaa lähelle tuleva, ihan kuin kaveriporukka olisi yhtäkkiä alkanut yhdessä muistella lapsuusaikaansa. Tätä tukee myös se, että kirjassa muistelijoina on joukko 80-luvun lapsia, joista puhutaan ainoastaan etunimillään. Ja kenenpä meistä kaveripiirissä ei olisi yhtäkään Minnaa, Johannaa tai Mikkoa? Tämä purree lähinnä siis meihin 80-luvulla lapsuutensa eläneisiin (nimim. Tintti-81), myöhemmät tai aiemmat sukupolvet eivät välttämättä saa niin paljon irti, ellei aika ole jollain muulla tavoin (esimerkiksi lasten kautta) tuttu.

Mitä se 80-lukulainen lapsuus sitten piti sisällään? Kirjan mukaan 80-luku oli vaurasta aikaa ja ensimmäiset merkkilelut saapuivat tuolloin markkinoille. Olihan tietysti Barbieita jo aiemminkin, mutta noin niin kuin suurella volyymilla. Minä leikin paljon pehmoleluilla ja isolla vauvanukellani. Oli meillä tietysti myös legoja ja barbeja. Olin kamalan katkera siitä, että pikkusiskollani oli oikeita Barbieita ja minulla vain Cindy. Sain onneksi myöhemmin persikka-Barbien ja Keninkin. Lisäksi leikin ihanilla My Little Pony -poneilla. Suuri osa leikkiajasta tosin kului pihaleikeissä. Aloitin koulunkäynnin 80-luvun loppupuolella, mutta hyvin osuivat kirjan koulumuistotkin omiini. Samoja ruokia tarjottiin koulun ruokalassa ja samoja leikkejä leikittiin tunneilla ja välitunneilla kuin muuallakin Suomessa. Koulussa vaihtelimme pieniä kuvapapereita, tarroja ja hajukumeja. Kotona luettiin paljon ja kuuluimme Kikero-kirjakerhoon. Näitä Disney-kirjoja on vanhempieni luona tallessa vino pino. Tieto- eikä pelikoneita meillä vielä 80-luvulla ollut, mutta videot ja telkkari toki. 

Kasarikirjan parasta antia ovat juuri haastateltujen muistot, joista kirja pääosin koostuukin, ja Sivosen ja haastateltavien (?) kotialbumeista kootut kuvat. Välillä erehdyin etsimään kuvista itseäni. Niin samankaltaisia tilanteita olen lapsena kokenut. Vähän väliä kirjaa lukiessani hymähdin: "Niin tosiaan!" tai "Just noin oli meilläkin!" Saatoinpa huudahtaa: "Ai niin, toi oli ihana!" tai jotain muuta vastaavaa. Kirja siis todella vei hyväntuuliselle aikamatkalle kultaiselle 80-luvulle, jota mielestäni aivan turhaan parjataan. 

Sivonen, Henna-Kaisa: Kasarikirja (Atena 2008)

Näkymätön Elina

Tartuin Kerstin Johansson i Backen Näkymätön Elina -romaaniin, koska a) se on lyhyt ja sopi näin hyvin välipalaksi b) se löytyi omasta hyllystä ja c) ajattelin sen sopivan Lasten linnoitus -haasteeseen. Kirja tosiaan on lyhyt ja sen luki nopeasti, mutta välipalaksi se ei käynyt. Sitä ei hevin saa mielestään. Lasten linnoituksesta en löydä sille sopivaa kategoriaa, mutta ehkäpä sen johonkin niistä työnnän..

Näkymätön Elina kertoo noin kymmenvuotiaasta ruotsinsuomalaisesta Elinasta, jonka perhe on köyhä ja uskovainen. Isä on kuollut joitakin vuosia aiemmin ja äiti, suomalainen Martta, yrittää elättää nelilapsisen perheensä. Elina ei ole päässyt yli isänsä kuolemasta, vaikka äiti niin luuleekin. 

Kukaan muu kuin Elina ei tiennyt, että isän henki asui suolla. Äiti kävi hautausmaalla. Seisoi siellä vähän aikaa joka sunnuntai. Irma ja Erkki ja pikku-Isak olivat hänen mukanaan. Elinakin oli joskus, jos ei ehtinyt mennä piiloon. Isä pelkää haustausmaata yhtä paljon kuin minäkin, Elina ajatteli. Isä haluaa olla näkymättömien kanssa suolla. Elinan kanssa. Elina oli kerran kuullut, kuinka äiti sanoi Antin Fiialle: "En ymmärrä, miksei Elina sure isänsä kuolemaa. Se on kauheaa. Hän ei halua tulla mukaan, kun menemme sunnuntaisin hautausmaalle."

Elina kuitenkin käsittelee asiaa omalla tavallaan, suolla mielikuvitusolentojen, ainoiden ystäviensä kanssa.

Suo oli hänen valtakuntaansa. Aivan hänen ikiomaansa. Paitsi muutaman viikon ajan kesällä, kun hillat kypsyivät. Silloin saattoi tulla hillanpoimijoita. Mutta he eivät ymmärtäneet suon salaisuuksia. He poimivat vain marjoja eivätkä tunteneet Hieno-Keijua ja Kukka-Koivua ja Taika-Feeriä. Eivät he tienneet sitäkään, että Paha-Luura vaaniskeli suolla. Eivätkä he olleet nähneet Onnenkaivoa ja Isäpaikkaa, joka oli kuiva ja pehmeän sammaleen peittämä.

Elina joutuu kahnauksiin opettajansa kanssa. Opettaja pitää Elinaa tyhmänä, koska tämä ei opi ruotsia ja opettaja ymmärtää Elinan hiljaisuuden väärin. Asiat johtavat siihen, että opettaja loukkaa Elinaa, koska ei muuten saa tätä "kuriin". Sen takia Elina ei enää voi syödä koulussa, vaikka hän ehdottomasti tarvitsisi kouluruoan. Konflikti jatkuu ja pahenee - opettaja suorastaan kiusaa tyttöä ja on tälle todella ilkeä - kunnes kaikki joutuvat valitsemaan puolensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsin puolelle Lappiin, 1930-luvun köyhyyteen. Kirja antoi taas perspektiiviä ja ajattelemisen aihetta mm. siitä miten hyvin asiat nykyään ovat ja mikä on aikuisen ihmisen - etenkin opettajan - vastuu lapsesta, millainen valta opettajalla on lapseen. Romaani on todella koskettava, mihin yksi syy on se, että suurin osa tapahtumista kerrotaan Elinan näkökulmasta. Lukija voi samaistua nimenomaan häneen. Suosittelen!

Johansson i Backe, Kerstin: Näkymätön Elina (Otava / Seven 2006)

Ruotsinkielinen alkuteos: Som om jag inte fanns (1978)

Suomentanut Kirsti Johansson