Pari dekkaria

Mennään samalla kaavalla kuin edellisessäkin varsinaisessa kirjapostauksessa. Niputan tähän kolme lukemaani dekkaria. Nii-in, dekkaria! Minähän en juuri koskaan lue jännityskirjallisuutta, mutta töiden takia jouduin muutaman lukaisemaan. Kokemukset eivät olleet ollenkaan niin kamalia kuin olisi voinut kuvitella.

Dashiell Hammett: Maltan haukka

En ollut kuullut Hammettista mainittavankaan ennen kuin näin Maltan haukan kollegani kirjalistalla. Jostakin luin, että Hammettia pidetään kovaksikeitetyn dekkarin isänä. Minä olen aina luullut Raymond Chandlerin kantavan tätä viittaa. Chandler lieneekin todennut, ettei Hammettin tarkoituksena ollut luoda mitään uutta. (Jos Wikipediaa on uskominen.)

Samuel Spaden alaleuka oli pitkä ja luiseva ja leuan kärki törrötti kuin v-kirjain taipuisamman v-muotoisen suun alapuolella. Hänen sieraimensa kaartuivat taaksepäin muodostaen vielä yhden, mutta pienemmän v-kirjaimen. Hänen kellertävänharmaat silmänsä olivat vaakasuorat. Tuuheahkot kulmakarvat, jotka alkoivat kahdesta otsarypystä kyömynenän yläpuolelta, toistivat samaa v-aihetta ja hänen vaaleanruskea tukkansa suippeni korkeilta litteiltä ohimoilta otsaa kohden kapeaksi niemekkeeksi. Hän näytti varsin hauskannäköiseltä vaalealta paholaiselta. (Aloituskappale s. 5)

Maltan haukka on melko perinteinen dekkari juonenkäänteineen ja yksityihskohtaisine miljöökuvauksineen. Päähenkilö Sam Spade on yksityisetsivän arkkityyppi, johon kaikki kirjan naiset lankeavat - olivat sitten naimisissa tai eivät. Kirja tarjoaakin melko stereotyyppistä 30-luvun nais- ja mieskuvaa.

Vaikken usein lue dekkareita, niin tästä jopa pidin jonkin verran. Ehkä se johtuu siitä, että nämä vanhat klassikot eivät ole ollenkaan niin pelottavia kuin uudet genrensä kirjat.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja poliisin poika

Olen lukenut Joensuun kirjan nyt kahteen kertaan. Ensimmäinen kerta oli joko yläasteella tai lukiossa ja toinen siis nyt. Mitään en kirjasta muistanut, kun sitä aloin lukea. Uskon kuitenkin, että kirja jäi nyt pysyvästi mieleeni, sillä se oli koskettava ja ajatteluttava.

- Mä sanoin sille että ei, me ollaan elukoita, Leo sanoi äkkiä ja niin lujaa että Mikael säpsähti. - Että mä keksin! (Aloitus s. 5)

Kirjasta jäivät erityisesti mieleeni Mikael ja Leo. Pojat, jotka pilaavat tulevaisuutensa hakkaamalla kaksi miestä kuoliaaksi, koska haluavat jotain säpinää. Kummankaan pojan elämä ei ole helppoa, mikä varmasti näkyy kaikissa heidän ratkaisuissaan.

Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Jo silloin Joensuu on ollut selvästi huolissaan siitä, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Hän on kiinnittänyt huomiota etenkin nuorten pahoinvointiin ja huonoon kohteluun. Kaikkeen siihen, mikä aiheuttaa sen, että nuoret ovat välinpitämättömiä ja röyhkeitä muita kohtaan. Joensuun havainnot kuvaavat hämmentävän tarkkanäköisesti myös tätä päivää.

Ilkka Remes: Operaatio Solaris

En ole koskaan aikaisemmin lukenut Ilkka Remestä. Rehellisesti sanottuna en usko, että luen enempää. Operaatio Solaris on kuitenkin vauhdikas ja toimiva nuorten jännityskirja. Hieman juonessa on epäuskottavia kohtia ja päähenkilö Aaro Korpi on turhan nokkela ja aikuismainen 14-vuotiaaksi. Toisaalta pidin kyllä siitä, miten kirjaan oli sekoitettu erilaisia myyttejä ja legendoja sekä saamelaisuudesta että Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta.

Murto oli tehtävä tänä yönä. Olosuhteet olivat haastavat, mutta aika alkoi kulua loppuun. (Aloituskappale s. 9)

Pojat lukemaan -haasteeseen tulee tästä kolmikosta taas muutama lukuvinkki, sillä sekä Remeksen että Joensuun kirjat sopivat hyvin pojille luettavaksi. Molemmissa kirjoissa hankaluutena on näkökulman vaihtuminen. Joensuun kirjassa se on helpommin havaittavissa, sillä joka toisessa luvussa tapahtumia seurataan Harjunpään ja joka toisessa Mikaelin silmin. Remeksen kirjassa näkökulma saattaa vaihtua monta kertaa luvun aikana, mikä kuulemma sekoittaa todella paljon harjaantumatonta lukijaa.

Teen Pojat lukemaan -haasteelle oman sivun, jonna pääsee blogin yläpalkista. Kokoan sinne kirjalistaa sekä näistä itse lukemistani kirjoista, joiden arvioin poikia kiinnostavan sekä niistä, joista tiedän yläkouluikäisten poikien innostuneen.

Hammett, Dashiell: Maltan haukka (WSOY 1987 [1974])

Englanninkielinen alkuteos: The Maltese Falcon (1930)

Suomentanut Kalevi Nyytäjä

Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja poliisin poika (Parasta kotimaista, Otava 1988 [1983])

Remes, Ilkka: Operaatio Solaris (WSOY 2009)

Kaikki lainattu

Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

Veronica Roth: Kapinallinen (Outolintu 2)

Hän on mielessäni heti kun havahdun. 

Will. 

Ennen kuin avaan silmäni, näen taas miten hän kaatuu asvaltille. 

Kuolleena. 

Minun takiani. (Aloitus s. 6)

Luin elokuussa Outolintu-trilogian ensimmäisen osan, Outolinnun. Halusin lukea seuraavatkin osat ja tiesinkin heti, mitä Elisa Kirjan scifi- ja fantasiakampanjasta* valitsisin: trilogian toisen osan, Kapinallisen. Jo jokin aika sitten lukemani Kapinallinen oli samalla myös ensimmäinen romaani, jonka luin kesällä hankkimallani Kobo e-lukijalla.

Kapinallinen jatkaa suoraan siitä, mihin Outolintu tarinan jätti. Tris ja Tobias joutuvat pakenemaan ja etsimään liittolaisia muista osastoista, kun Terävästä on tullut Uskaliaan vihollinen. Tris on joutunut tekemään rankkoja valintoja, jotta hän itse tai hänen läheisensä pelastuisivat, jäisivät henkiin. Eivätkä vaikeat valinnat tietenkään tähän lopu. Tris joutuu lopulta miettimään omaa suhdettaa Tobiakseen. Valehdella ja pettääkö hänet, jotta totuus tulisi ilmi vai unohtaako totuus, jotta he voisivat edelleen olla yhdessä?

Kapinallisen juoni vetää samalla tavalla kuin trilogian ykkösosankin. Tapahtumia on paljon ja tarina onkin todella vauhdikas. Jopa siinä määrin, etten enää ihan tarkalleen muista, mitä kirjassa tapahtuikaan. Täytyy sanoa, että tämä toinen osa kärsii vähän trilogian kakkososa -taudista. Toinen osa on nimittäin minun kokemukseni mukaan usein ensimmäistä osaa huonompi. Olin heti alussa jättää kirjan kesken. Se ei tosin johtunut itse tarinasta vaan siitä, että alussa kieli tuntui todella tökeröltä - etenkin dialogissa. Tunne meni kuitenkin ohi. En tiedä, johtuiko se kielen yhtäkkisestä paranemisesta vai siitä, että juoni tempaisi mukaansa. Epäilen jälkimmäistä.

Luin Kapinallisen tosiaan e-kirjana. Uskon, että sekin vaikutti jonkin verran lukukokemukseen. Vaikka lukeminen lukulaitteesta on helppoa, niin ei ruudulta lukeminen ole aivan sama asia kuin fyysisen kirjan lukeminen. Pitänee vielä totutella. 

Niin ja vaikka kirja ei täydellistä lukukokemusta tarjonnutkaan, odotan tammikuussa ilmestyvää trilogian päätösosaa, Uskollista. Pitäähän minun saada tietää, miten tarina päättyy.

* Elisa Kirja tarjosi valikoimistaan kaksi fantasia- tai scifikirjaa sähkö- tai äänikirjaformaatissa.

Roth, Veronica: Kapinallinen (e-kirja Elisa Kirja 2014 [Otava 2014])

Englanninkielinen alkuteos: Insurgent (2013)

Suomentanut Outi Järvinen

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Voin heti alkuun myöntää, että olin ajatellut jättää Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian lukematta. En ajatellut sen olevan huono vaan ajattelin sen olevan suunnattu lähinnä alakouluikäisille, kun minun intressini ovat enemmän siellä yläkoulun puolella. Lainasin kuitenkin kaksi ensimmäistä osaa, kun ne kirjastossa tulivat vastaan. Olin lukenut niistä hyviä blogiarvioita, joten ajattelin, ettei tee pahaa tutustua pienempien lasten kirjallisuuteen.

Peto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea. (Kerjäläisprinsessan aloitus s. 7)

Ensimmäisen osan, Kerjäläisprinsessan, luettuani en ollut kovinkaan ihastunut. Kirjahan ei siis ole huono. Se on hyvin kirjoitettu ja juoni on vauhdikas. Ehkä se on minun makuuni jotenkin lapsellinen tai liian suoraviivainen. Juoni kyllä piti minuakin otteessaan.

Unessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun. (Kellopelikuninkaan aloitus s. 7)

Toisen osan, Kellopelikuninkaan, luin, koska se sattui jo lainassa olemaan. Ja toisin kuin trilogioissa yleensä, kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Tarina saa syvyyttä Gigin ja Henryn kasvaessa ja kun Gigin perheen ja ylipäätään Umbrovian taustat selviävät. Tämän luettuani oli täysin selvää, että luen myös trilogian päätösosan heti sen ilmestyttyä. Niin kuin sitten teinkin.

"Valitse aseesi, tyttö." Mestari Oniwaka hymyili. Hän seisoi keskellä areenaa leveässä haara-asennossa, kädet rennosti rinnalle ristittyinä. (Susikuningattaren aloitus s. 9)

Susikuningatar on trilogian kirjoista selvästi paras ja kypsin. Se ei kuitenkaan ole enää lastenkirja niin kuin ensimmäinen osa. Trilogia siis muuttuu lapsesta nuoreksi Gigin mukana. Koko trilogiassa parasta onkin Gigi, joka on vähän peppimäinen tapaus. Hän kuitenkin kasvaa pahaisesta katukakarasta vastuunsa tuntevaksi kuningattareksi. Ihailen Gigiä esimerkiksi siksi, ettei hän katkeroidu, vaikka hänen vihamiehensä aiheuttaa hänelle pysyviä, hankalia vammoja ja isä muuttaa hänet osin koneeksi vastoin hänen tahtoaan.

Kirjojen maailma on mielenkiintoinen, vaihtoehtohistoriaa. Yksi esimerkki siitä, mitä 1860-luvun lopussa olisi meidän Euroopassamme voinut tapahtua. Hai on ottanut tekniikan kehittymisen yhdeksi kirjojen aiheista ja se istuukin tarinaan. Enpä olisi uskonut, että jaksaisin lukea kaiken maailman höyrykoneista sillä innolla, jolla lopulta luin. Se johtunee siitä, että kaikki - myös miljöö - on kuvailtu todella yksityiskohtaisesti.

Niin ja hyvää on myös se, ettei tarinassa ole sitä kaikkein kliseisintä rakkaustarinaa. Ja Sára Kötelekin piirtämät kannet ovat ihan huippuhienot! 

Tästä hehkutuksesta voi ehkäpä päätellä, että tämä lukija piti Gigin ja Henryn tarinasta (sen enempää siitä nyt kertomatta) todella paljon. Jopa niin paljon, että lukisin mielelläni heidän vallan vuosistaan.

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa (Karisto 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Kellopelikuningas (Karisto 2013)

Kansi: Sára Köteleki

Hai, Magdalena: Susikuningatar (Karisto 2014)

Kansi: Sára Köteleki

Kaikki lainattu kirjastosta

Nuortenkirjahittejä ja muita kuulumisia

Blogi on taas kesän vähäisen bloggausinnostuksen jälkeen jäänyt tahattomalle tauolle. Kirjoja olisi blogattavaksi, mutta enpähän vain ole saanut aikaiseksi. Olen aloittanut montakin tekstiä mutta jättänyt ne syystä tai toisesta kesken. Lukeminen maistui kesällä ihan hyvin mutta viime aikoina töiden alku on vienyt aikaa ja energiaa. Täytynee vain antaa itselle lupa kirjoitella tänne aina silloin tällöin. Kokonaan kun en tahdo blogiani kuopata.

Luin heinä- ja elokuussa kaksi nuortenkirjaa, joista on kohkattu mediassa paljon, koska niistä on vähän aikaa sitten tehty elokuvaversiot. Nämä tapetilla olleet nuortenkirjat (ja -elokuvat) ovat tietysti John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Veronica Rothin Outolintu. Kirjat ovat olleet myös blogeissa paljon esillä, mutta työnnänpä silti minäkin vielä lusikkani tähän soppaan. Kirjat ovat aivan erilaisia eikä niillä ole mitään yhteistä, paitsi se että ne ovat oikeinkin oivallisia opuksia ja että niistä on ne elokuvat. Silti ajattelin mahduttaa ne samaan postaukseen. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. (Aloitus s. 11)

Hazel Lancaster on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Sen takia hän ei käy koulua eikä hänellä juuri ole sosiaalista elämää. Äiti kuitenkin pakottaa tytön vertaistukiryhmään, jossa Hazel tapaa Augustuksen, joka on tullut sinne ystävänsä tueksi. Augustuksellakin on syöpätausta, mutta hän kuuluu jo melkein voittajiin. Ei nuortenkirjaa ilman rakkaustarinaa: Hazel ja Augustus rakastuvat toisiinsa ja muuttavat toistensa elämän.

Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit minun sydämeni. (s. 193)

Romaanin aihe on vakava, ankea ja kurja, mutta romaani itsessään ei sitä ole. Kirja kuvaa realistisesti syöpälasten elämää sairaalakäynteineen ja kipuineen, mutta sillä ei mielestäni mässäillä tai maalata kauhukuvia. Kaiken kaikkiaan romaania värittää toivo. Toivo, vaikka kaikki eivät selviä menetyksittä. Kuivin silmin ei lukijakaan kirjan kanssa selviä. Paljon tuli taas ajattelemisen aihetta. Onhan se hyvä, että kirjallisuus herättelee pohdiskelemaan elämää ja kaikkea, mitä se voi tuoda eteen. Nuorille yksi tämän kirjan opetus lienee muistutus siitä, ettei kukan ole täällä ikuisesti. No, ihan hyvä se on meidän aikuistenkin välillä muistaa. Toisaalta kenelläpä meistä ei ole lähipiirissä jotakuta syöpään sairastunutta tai sitä sairastavaa.

Veronica Roth: Outolintu

Rothin Outolintu oli minulle positiivinen yllätys. Kyseessähän on taas yksi nuorille suunnattu dystopiatrilogia. Kirjassa maailma on muuttunut niin, että ihmiset on jaettu sodan välttämiseksi osastoihin: vaatimattomiin, sopuisiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Nuoret valitsevat 16-vuotiaina, mihin osastoon haluavat kuulua. Päätös ei ole mikään pieni juttu, vaan se koskee koko loppuelämää. Jos nuori haluaa vaihtaa osastoa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaikki vanha pitää jättää taakseen - myös oma perhe.

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. (Aloitus s. 5)

Beatricella ja hänen veljellään Calebilla on valintaseremonia edessään. Molemmat käyvät tietämättään samaa kamppailua: Mitä haluan? Mitä uskallan? Mikä on minun tieni? Jotta tarinassa olisi ylipäätään mitään aineksia, niin totta kai Beatrice hyppää tuntemattomaan, valitsee jotakin muuta kuin sen mihin on tottunut. Hänestä tulee Tris, uskalias. Uskaliaiden koulutus on kova, rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Kaikkein hankalinta on kuitenkin oppia erottamaan toisistaan ne joihin voi luottaa niistä jotka yrittävät päästä ohitse hinnalla millä hyvänsä.

Outolintu ei ehkä voi juhlia poikkeuksellisen onnistuneella kielellä, mutta tarina on huikea ja koukuttava. Pakko oli minunkin taas lukea yötä myöten.

Kirjoitin aluksi, ettei näissä kirjoissa ole mitään yhteistä. Olin itse asiassa väärässä. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on erilainen kuin muut ja molemmissa se voi koitua heidän kohtalokseen. Kummassakin kirjassa, myös Outolinnussa, on keskeisenä elementtinä rakkaustarina, joka on jotenkin hankala mutta voimakas.

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013)

Englanninkielinen alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)

Suomentanut Helene Bützow

Kansi kuvineen: Sofia Scheutz Design

Roth, Veronica: Outolintu (Otava 2014)

Englanninkielinen alkuteos: Divergent (2011)

Suomentanut Outi Järvinen

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

I'm only happy when it rains.

      Shirley Mansonin ääni valui Lumikin korvista sisään ja vakuutteli tämän kuuntelevan vain surullisia lauluja, hakevan lohtua mustasta yöstä ja rakastavan huonoja uutisia. Aurinko paistoi täysin pilevttömältä taivaalta. Kahdenkymmenenkahdeksan asteen helle norutti hikeä Lumikin selkää pitkin. Käsivarret ja sääret olivat nihkeät. Jos hän olisi nuolaissut kämmenselkäänsä, hän olisi tuntenut suolan maun. Sandaalien jokainen remmi tuntui olevan liikaa. Jalkaterät ja varpaat olisivat halunneet vapauteen. (Aloitus s. 7)

Odotin kovasti Salla Simukan Lumikki-trilogian jatko-osaa, Valkea kuin lumi, sillä pidin sarjan ensimmäisestä osasta. Trilogian toisen osan - etenkin jos aloitus on ollut vahva - on toisinaan hankala täyttää sille asetettuja toiveita ja odotuksia. Valkea kuin lumi lunasti kyllä osan odotuksista, ja sanon jo näin aluksi sen olevan hyvä kirja. Juoni on hieman epäuskottava, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita siitä ei kyllä puutu.

Lumikki Andersson seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ihanassa Prahassa, jossa onnekseni olen kerran vieraillut ja joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Olikin kivaa lukiessa bongailla tuttuuksia. Lumikki on kaupungissa yksin, karistamassa harteiltaan edellisen talven tapahtumien jälkeensä jättämää pelkoa ja painostavaa tunnetta. Hän on myös tehnyt pyhän lupauksen, ettei puutu asioihin, jotka hänelle eivät kuulu. Niinhän siinä käy, että lupaukset on pakko rikkoa. Lumikkia nimittäin lähestyy nuori nainen, Zelenka, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Pian Lumikki huomaa tytön olevan vaarassa ja joutuu itsekin tämän myötä hengenvaaraan. Tapahtumiin liittyy niin uskonnollinen lahko kuin etusivun uutisia metsästävä toimitus viekkaine päätoimittajineen ja läpimurtojuttua halajavine toimittajineen.

Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni hieman huterat, vaikka niitä yritätetäänkin selittää. Myös erilaisia käsittämättömiä yhteensattumia ja muita epäuskottavuuksia on jonkin verran. En kuitenkaan halua paljastaa juonesta liikaa, joten tämän on pakko jäädä tällaiseksi pikaiseksi huomioksi. Epäuskottavaa on niin ikään Lumikin huomiokyky, joka vetää vertoja Sherlock Holmesille. Kuka muka muistaa vieraassa kaupungissa vilkkaassa kahvilassa näkemänsä ihmiset ja pystyy vieläpä yhdistämään heidät jonnekin muualle?

Lumikin hahmo sen sijaan saa tässä kirjassa syvyyttä, sillä häneen pääsee tutustumaan paremmin. Tätähän ensimmäisen osan luettuani toivoinkin. Toisaalta kirja jättää paljon kertomatta ja tuo esille aina vain uusia salaisuuksia Lumikista ja hänen perheestään. Senpä takia odotan innolla myös trilogian päätösosaa, Musta kuin eebenpuu, jonka on määrä ilmestyä helmikuussa.

Valkea kuin lumi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Anna minun lukea enemmän,

Kirjavinkit,

Kirsin kirjanurkka,

Nenä kirjassa ja

Sonjan lukuhetket.

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi (Tammi 2013)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Muu perhe on jo jalkeilla, mutta tyttö lepää vielä sängyssään. Kuusivuotias katsoo silmiensä raosta äitiään, joka pyrähtelee edestakaisin huoneessa keräämässä tavaroita rantakassiin. Aurinkorasva, pikkuveljen uimakellukkeet ja paksu kirja pujahtavat pyyhkeiden ja kameran seuraksi. Isää ja pikkuveljeä ei näy, mutta heidän äänensä kuuluvat kylpyhuoneesta. (Aloituskappale s.5)

  

Emma on viisitoistavuotias tyttö, joka on ehtinyt elämässään kokea menetyksistä kauheimman - oman perheensä kuoleman. Emma asuu isovanhempiensa luona ja lähtee isoäitinsä kanssa lomalle Thaimaahan. Loma ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen, sillä Emmalla on kaksi suurta tehtävää: hyvästellä lähes kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleet läheisensä ja etsiä eräs tärkeä henkilö, jonka ansiosta Emma elää edelleen.

Emma on siis ollut Thaimaassa kerran aikaisemminkin. Joulukuussa 2004.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Khao Lakin sydämet kertoo lukijalleen tarinan lähihistoriasta. Kukapa meistä ei muistaisi, mitä tapahtui Intian valtamerellä tapaninpäivänä 2004. Ainakin minä saan hyvinkin elävästi mieleeni uutiskuvat vellovista vesimassoista ja tuhosta, jonka vedenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami sai aikaan. Ennen tuota päivää en aktiivisesti edes tainnut muistaa, mikä tsunami on. Nyt muistan. Myös nuoret tietävät, mitä tuolloin tapahtui, vaikka olivatkin vasta muutaman vuoden ikäisiä.

Khao Lakin sydämet on hyvin todentuntuinen tarina. Kirja kertoo itse asiassa monta tarinaa. On ensinnäkin Emman tarina, kaksikin. Pieni Emma on kauhuissaan veden saartamana ja perheestään eroon joutuneena. Isompi Emma jatkaa jo elämäänsä, muttei ole kokonaan pystynyt päästämään irti, unohtamaan hän ei tule koskaan. Emman isoäidin tarina ei sekään ole helppo: Miltä tuntuisi katsoa uutisia ja ymmärtää, että oma lapsi perheineen on juuri tuhoalueella? Miltä tuntuu saada kotiin heistä vain yksi? Ruotsalainen Lukas menetti luonnonkatastrofissa äitinsä ja veljensä. Isän uuteen elämään, uuteen naisystävään, sopeutuminen on ollut vaikeata. Miten isä on voinut unohtaa äidin? Tuhoalueilla asui (ja asuu edelleen) totta kai myös paikallisia ihmisiä. Kirjassa ei ole heidänkään kohtaloitaan unohdettu. Toisaalta siinä myös näytetään, miltä kaikki näyttää Thaimaan-turistin - suomalaisen, ruotsalaisen, minkä tahansa maalaisen - näkökulmasta. Sellaisen turistin, joka on kokenut tsunamin kotisohvaltaan uutisten kautta.

Minusta romaanin vahvuus on juuri se, että se valottaa tapahtumia monesta eri näkökulmasta. Aiheestaan huolimatta Khao Lakin sydämet on perinteinen nuortenkirja. Se käsittelee nimittäin myös nuorten ihmissuhteita: perheitä, ystävyyttä, kaveruutta ja rakkauttakin. Ihmettelin jonkin nuortenkirjan yhteydessä (en muista minkä), miksi nuorille suunnatun kirjan täytyy aina päättyä onnellisesti. Samalla kaavalla mennään tässäkin, mikä itse asiassa tekee yhden juonikuvion epäuskottavaksi.

Khao Lakin sydämet on hyvä nuortenkirja ja ihan ilman lokeroitakin se on hyvä kirja, koskettava. Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirsi, Krista, Jenni ja Mari A.

Tiainen, Marja-Leena: Khao Lakin sydämet (Tammi 2013)

Kannen alkuperäiskuva: Shutterstock

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

 

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Luin elokuun lopun nuortenkirjoja ja niistä olisi vielä yhdestä kirjoittamatta. Nuortenkirjateema loppui vähän kesken, koska eräs syksyn uutuuskirja poltteli niin paljon. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Nyt palailen vielä Kirsti Kurosen 4 x 100 -romaanin tunnelmiin.

Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla. (Aloituskappale s. 5)

Isla, Seela, Jemina ja Hertta ovat parhaat ystävykset, jotka juoksevat ja treenaavat yhdessä 4x100 metrin viestiä. Koska he viettävät lähes kaiken aikansa yhdessä, on suuri järkytys, kun Jemina ilmoittaa muuttavansa pois paikkakunnalta. Sen lisäksi että tytöt menettävät yhden parhaista ystävistään, heidän viestijoukkueensa menee uusiksi. Jeminan tilalle tulee heitä nuorempi Siri, jota kaikki pitävät outona. Siri saa sekoitettua pakkaa ja herättää jokaisessa tytössä jonkinlaisia tunteita - joko negativiisia tai positiivisia.

Kurosen kirja on "helppo" ja nopeatempoinen. Tapahtumat pyörivät koulun ja juoksun ympärillä, mutta mukana on myös erilaisia tunteita, erilaisia suhteita ja erilaisia aikuisia, hyviä ja pahoja. Kaikki tapahtuu todella nopeasti, eikä asioita juuri jäädä pohdiskelemaan. Silti 4 x 100 on varmasti mukava kirja kohdeyleisölleen.

Kuronen, Kirsti: 4 x 100 (Karisto 2013)

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Essi Tammimaan fantasiaromaani Noaidin tytär kiinnitti huomioni jo kustantamon syyskuvastoa virtuaalisesti selatessani. Ja miksei olisi kiinnittänyt kun luvassa on saamelaista mytologiaa ja jännitystä reaalimaailmaan yhdistävä tarina. Innostun aina näistä mytologiaa tai kansanperinnettä hyödyntävistä teoksista.

Olen oikeastaan ihan tavallinen 16-vuotias tyttö. Yhtä asiaa lukuun ottamatta. Olen alkanut nähdä näkyjä. (Aloituskappale s. 7)

Samaan aikaan kun Aura aloittelee lukiota, hän alkaa nähdä näkyjä. Niissä sudet hiippailevat ja puukot viuhuvat. Aura siirtää näyt paperille ja ymmärtää ennen pitkää kirjoittaneensa kirjan. Kun kirja julkaistaan, huomaa tyttö joutuneensa takaa-ajon kohteeksi. Miksi ihmeessä? Ja miksi näkyjen tyttö onkin yhtäkkiä olemassa? Ja miten Auran lempibändin laulaja, Paju, liittyy tähän kaikkeen?

Noaidin tytär on todella jännittävä kirja. Minua melkein pelotti ruveta nukkumaan sitä luettuani. Tapahtumia on paljon, ja muutamassa kohdassa en ihan pysynyt perässä. Tuntui että jotakin jäi välistä. Jotakin tärkeää, joka olisi selventänyt, miksi mennään minne mennään. En usko, että tuo tunteeni olisi johtunut huonosta lukemisesta, sillä näitä muutamaa kohtaa tavasin useampaan otteeseen enkä silti päässyt kärryille.

Toinen minua lukiessani häirinnyt seikka oli kirjassa käytetty kieli. Se on toisinaan jotenkin liian paksua, liian mietittyä, liian yritettyä. Etenkin verbit ja adjektiivit hyppäsivät silmilleni. Voiko teksti olla liian kuvailevaa? 

Lintujen kaulat letkahtavat, kun nyöri kiertyy puiden väliin viritetyn köyden ympärille. Siihen linnut jäävät ketkottamaan. (s. 129) 

– – 

Taivas on umpea ja kalsa. (s. 129) 

– – 

Nuoli olisi osunut jompaankumpaan meistä, jos Paju ei olisi raakkaissut minua mukanaan lattialle. (s. 140)

Muutamaa edellä mainittua asiaa lukuun ottamatta Noaidin tytär on mukiinmenevä nuortenkirja. Pidän erityisesti tuosta saamelaismytologian esille tuomisesta. Lisäksi eri ihmissuhteiden kuvaus on hyvää. Auralla on kaksi kaveria, joiden kanssa hän on täysin erilainen. On myös Markus, lapsuudenystävä, joka ehkä haluaisi olla muutakin. Isä on luhistunut surussaan ja äitiä ei ole. Äiti on kadonnut ja sen takia isä on hiljaa. Ei osaa tuoda tunteitaan julki. Tässä ympäristössä Auran pitäisi selvitä ja aikuistua. Ja ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkauselämässä.

Noaidin tytär aloittaa trilogian. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavissa osissa etenee. Väittäisin nimittäin, että tämän ensimmäisen osan voi lukea ihan itsenäisenä teoksenakin. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan enää mitään, eikä lopussa ollut selkeää koukkuakaan. Sellaista, joka ehdottomasti edellyttäisi seuraavan osan tulemisen. No, okei. Kyllähän se nyt vähän on kuumottavaa, että tarinan pahis jääkin väijymään sopivaa hetkeä paluulleen.

Tammimaa, Essi: Noaidin tytär (Otava 2013)

Kansi: Tekijää ei mainita

Arvostelukappale

Laura Lähteenmäki: Annastiina

Oikealla, kaikkien soittajien takana istui rumpali. Pojalla oli pitkä, tumma tukka, joka oli sitaistu poninhännäksi niskaan. Tukan pituutta ei nähnyt tarkkaan, sillä suurimman osan konsertista poika istui hievahtamatta paikallaan ja tuijotti telineen nuotteja. Sitten kuin hidastetusti poika tarttui harmaisiin, pallopäisiin kapuloihin ja rämäytti ne muutamat rumpuosuudet, jotka Felix Mendelssohn oli suvainnut Skotlantilaissinfoniaansa kirjoittaa. Rummun ääni kaikui hetken aikaa kaikkien muiden soitinten yli, sitten viulut ja sellot nousivat aaltona ja peittivät rumpujen kumun. (Aloituskappale s. 7)

Laura Lähteenmäki näyttäisi olevan teini-ikäisten tyttöjen syvimpien tuntojen tulkki. Mielestäni hän on kirjassaan Annastiina tavoittanut päähenkilöidensä mielenliikkeet niin, että lukija pystyy samaistumaan heistä kumpaan tahansa. Lähteenmäki käyttää myös kaunista, kuvailevaa kieltä, jota on ilo lukea.

On konservatiivisen ydinperheen esikoistytär Anna ja vihertävän yksinhuoltajan tytär Stiina. Yhdessä tytöt ovat Annastiina. Yhdessä aina, erottamattomat. He pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin, heillä on samat mielipiteet. Yhdessä ollessaan he unohtavat muiden olemassaolon, maailmassa ei yksinkertaisesti ole muita kuin he kaksi. 

Yhdeksännen luokan kevätpuolella tyttöjen välit alkavat kuitenkin kiristyä. Molemmat alkavat hiljalleen venyttää itseään kauemmas toisesta. Toisella kestää kauemmin ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Toinen pyrkii tietoisesti irrottautumaan. Annastiina onkin ennen kaikkea kuvaus sekä liian kiinteästä ystävyydestä että siitä eroon pyrkimisestä, itsenäistymisestä – monestakin näkökulmasta. Samalla kirja tulee kuvanneeksi monia muitakin nuorten elämään liittyviä asioita koulunkäynnistä noloihin vanhempiin, haparoivista seurustelusuhteista muihin harrastuksiin. 

Kirjan sivuilla lukija pääsee tarkastelemaan tyttöjen välistä tilannetta vuorotellen kummankin tytön näkökulmasta. Tämä ratkaisu näyttää hyvin muun muassa sen, miten tytöt ajattelevat eri tavalla asioista toisen tietämättä. Se myös näyttää, miten toinen alkaa tietoisesti työntää toista luotaan. 

Haaste: Nykyajan tyttökirjat (Sinisen linnan kirjasto)

Lähteenmäki, Laura: Annastiina (WSOY 2003)

Lainattu kirjastosta

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game sekä Nörtti 2: Next Level

Aleksi Delikourasin ensimmäinen Nörtti-kirja herätti mielenkiintoni valikoituessaan viime vuonna mukaan Finlandia Junior -karkeloihin. Tänä vuonna ilmestyi sarjaan toinen osa, joten lukaisin ne sitten peräkkäin. Nörtit kiinnostivat, koska olen lukenut aika vähän pojille suunnattua nuortenkirjallisuutta ja pojille on aina paljon vaikeampi löytää sopivaa luettavaa kuin tytöille.

Molemmat Nörtti-kirjat, New Game ja Next Level, kertovat kahdeksasluokkalaisesta DragonSlayer666:a. Drago käyttää suurimman osan ajastaan erilaisiin tietokone- ja konsolipeleihin. Kirjoissa pelataan siis paljon ja viitataan muutenkin usein erilaisiin peleihin. Ja niissä kohdin minä useimmiten eksyin.

 New Game keskittyy Dragon kahdeksannen luokan syyslukukauteen, joka on pojalle suurta tuskaa ja kidutusta. Koulussa Dragoa kiusataan ja syytetään kouluampujaksi. Kotona äiti yrittää saada hänet tekemään muutakin kuin pelaamaan, ja äidin uusi mies, kreikkalainen Jorgos, on piikki Dragon lihassa.

25. heinäkuuta

Tänään mä rikoin kahta mun periaatetta. Ensimmäinen oli, etten mä koskaan rupea pitämään päiväkirjaa ja toinen, etten ikinä liity IRC-Galleriaan. Toisaalta mä en olekaan mikään periaatteen mies. Mun mielestä periaatteet on tarkoitettu idiooteille, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin keksiä typeriä sääntöjä, jotka rajoittaa niiden ja muiden elämää. Jos mä saan hyvän syyn rikkoa periaatetta, teen sen saman tien. Päiväkirjaa rupesin pitämään ihan vain sen takia, että jos mutsi näännyttää mut nälkään, poliisi löytää mun päiväkirjat ja koko maailma näkee, miten väärin mua on kohdeltu. (Aloituskappale s. 9)

Kirja on hauska mutta samalla myös todella järkyttävä, sillä se näyttää, miten julmia yläkouluikäiset nuoret voivat toisilleen olla. Kiusaaminen voi nimittäin saada todella vakavia muotoja aina väkivallasta nolaamiseen ja vääriin, todella vakaviin syytöksiin.

Next Levelissä Dragon luokka lähtee luokkaretkelle Kreikkaan. Ja tietysti hänen isäpuolensa Jorgos lähtee valvojaksi mukaan. Kakkososassa Dragon kiusaaminen ei enää saa niin suuria mittasuhteita ja muutenkin hänen elämästään tulee hieman siedettävämpää. Ainoa, mikä ei suju, on ihanan Fetasalaatin saaminen tyttöystäväksi.

1. tammikuuta

Mä juoksin niin kovaa kuin pystyin. Mulla oli panokset loppu ja aseena pelkkä puukko. Mä kuulin, miten laukaukset seurasivat mun askeleita. Onneksi mä ehdin vanhan kivirakennuksen taakse piiloon. Lunta pyrytti niin sakeasti, että oli lähes mahdotonta nähdä eteensä. (Aloitus s. 9)

Toinen osa ei ole ihan niin synkkäsävyisen julma kuin ensimmäinen osa, sillä Dragon kiusaaminen on jäänyt vähemmälle. Ei hän edelleenkään ole järin suosittu muttei ihan täysin hyljeksittykään. Dragon lisäksi kiusaajat ovat löytäneet muitakin uhreja. Riemukkuutta kirjaan tuo kreikkalaisen kulttuurin kuvaus, jota olisi voinut olla enemmänkin – Kreikassa kun ollaan. Nyökyttelin kuitenkin muun muassa kreikkalaiselle liikennekäyttäytymiselle ja miesten machoudelle. 

Molemmat kirjat ovat päiväkirjamuodossa, joten tapahtumiin päästään käsiksi Dragon näkökulmasta. Päiväkirjamuoto on melko yllättävä rakenneratkaisu pojille suunnatussa kirjassa, sillä väittäisin oman empiirisen aineistoni (tekstilajioppitunnit yläkoulussa) valossa, että päiväkirja on tekstilajina vieras yläkouluikäisille pojille. He eivät kirjoita omaa päiväkirjaa eivätkä sellaisia lue, elleivät sitten salaa siskojensa kirjoituksia. 

Tavallaan päiväkirjamaisuus toimii romaaneissa kohtuullisen hyvin. Silti koin lukiessani, etten päässyt tarpeeksi hyvin Dragon pään sisälle. En kyennyt samaistumaan häneen ollenkaan. Johtunee varmaankin osin siitä, että olen kirjalle täysin väärää kohderyhmää. En ensinnäkään ole yläkouluikäinen poika ja toisekseen en ymmärrä tietokonepeleistä juuri mitään. Silti molemmat Nörtit olivat mukavia lukukokemuksia.

Äskettäin on Nörttinsä (1 ja 2) lukenut myös Maija.

Delikouras, Aleksi: Nörtti: New Game (Otava 2012)

Kansi: ?

Delikouras, Aleksi: Nörtti 2: Next Level (Otava 2013)

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta