Kolme kirjaa äideistä

Tänä keväänä (joka meni jo aikaa sitten) ilmestyi kolme teosta, jotka kaikki ovat todella erilaisia mutta jotka käsittelevät samaa teemaa: äitiyttä. Sari Pöyliö ja Laura Lähteenmäki lähestyvät aihetta kaunokirjallisuuden keinoin: toinen novellein, toinen traagisen sukutarinan kautta. Kaija Juurikkala on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan käsin.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Esikoiskirjailija Sari Pöyliö lähestyy äitiyttä hieman epäonnistuneempien äitien kautta novellikokoelmassaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka kaikki kertovat äideistä ja heidän tyttäristään. Jokaisessa novellissa on jotakin vähän vinksallaan. Milloin varastetaan äidin ruumis sairaalasta Pohjanmaalle haudattavaksi, milloin muistellaan äidin lähtöä pölynimurikauppiaan matkaan. Toisinaan naapurit tutustuttavat aikuisen tyttären tämän omaan ruumiillisuuteen, kun taas toisaalla 13-vuotias tytär saa ensimmäiset kuukautisensa ja yrittää samalla pitää huolta kaikista käytännön asioista, kun äiti ja isoäiti eivät siihen kykene.

Miina sulki silmänsä. Hän ei halunnut koiranpentua. Onni ei ollut koira, vaan Onni. Hän halusi terveyssiteen, kahdenkymmenenneljän tunnin unet ja putkimiehen. - Sinä et ole saanut olla pikkutyttö sen jälkeen, kun isoisäsi kuoli ja isäsi lähti, isoäiti sanoi.  - Haluamme palauttaa huolettomat päiväsi. Se on hyvän perheen velvollisuus. Koira on lapsuutesi symb- - Tilasitteko putkimiehen? Miina kysyi. (Novellista Side s. 114)

Vaikka novelleissa on tietynlaista absurdiutta, ne tuntuvat silti realistisilta. Jokainen äiti voi löytää itsensä. Onneksi novelleissa on lohtua ja toivoakin. Kokoelman huumori on melko mustaa, mutta sellaisesta minä juuri pidän. Aiheen käsittelytapa tuntui uudelta, vaikkei se välttämättä uudenlaista olekaan. On jotenkin hirveän huojentavaa, että äitiyttä ei enää glorifioida vaan äitikin saa tehdä virheitä.

Uutta minulle kokoelmassa oli se, että sen viimeinen novelli nivoo yhteen kaikki novellit. Kokoelmasta tulee heti paljon yhtenäisempi. Minun on usein vaikea lukea novelleja juuri sen takia, että haluaisin löytää niille jonkinlaisen yhteisen nimittäjän. Usein sellaista ei ole tai yhteys on hyvinkin löyhä.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki on minulle tuttu hienoista nuortenkirjoistaan. Ikkunat yöhön on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa.

Hanna paiskasi puhelimen käsistään, se kopsahti terassin kaiteeseen. Äiti ei ollut koskaan kutsunut häntä kultapieneksi - ei ainakaan niin että hän muistaisi. Äiti ei ollut ikinä halunnut hänelle hyvää. Äiti oli aina ajatellut vain itseään, puhunut omista töistään. Riikka syytti Astaa, mutta Hanna ajatteli äitiä. Hän ei antaisi äidille anteeksi sitä, ettei äiti ollut pitänyt hänestä huolta niin kuin hän piti Niklaksesta. Hän ei antaisi sitä äidille koskaan anteeksi. (s. 215)

Kirja kertoo tummasävyisen sukutarinan kolmen sukupolven kautta. On ensinnäkin sodanjälkeinen aika. Elsi ja Eino ja Niitty. Kolmannen lapsen jälkeen Elsi ei enää palaudu omaksi itsekseen vaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin sellaiselle ei ollut nimeä eikä ymmärrystä. Nykyajassa Niittyä emännöi Elsin ja Einon tytär Asta, joka yrittää pitää tilan hengissä, jotta siitä olisi vielä hänen pojalleen Roopelle. Mutta Roopen tyttöystävää, Teresaa, Asta ei voi sietää. Teresa on kaupunkilainen, sivistynyt muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvä Roopelle. Äänensä saavat kuuluviin myös Riikka ja Hanna, Astan siskon, Arjan, tyttäret. Lisäksi on Jukka, Niityn naapuritilan aikuinen poika. Näiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, näiden näkökulmista katsoen tapahtumat pikkuhiljaa aukenevat. Ja muitakin henkilöitä on.

Henkilögalleria on siis kohtuullisen laaja, mikä on yksi romaanin suurimmista ongelmista. Tärkeitä henkilöitä, oman äänensä kuuluville saavia henkilöitä on liian monta. Toisin sanoen tarinoita on liian monta, mikä aiheuttaa sekavuutta. Pelkkä Elsin tarina olisi mielestäni jaksanut kantaa kokonaisen kirjan verran.

Kaija Juurikkala: Äitikirja

Kaija Juurikkala kirjoittaa Äitikirjassaan itsestään äitinä ja tulee samalla tietysti sivunneeksi kaikkia muitakin äitejä ja äitiyttä ylipäätään. Hän kertoo siitä, miten hänestä on tullut äiti ja millainen äiti hän on vuosien varrella ollut. Hän kertoo, miten on omat lapsensa kasvattanut. Hän kertoo jokaisesta äitiydestään, jokaisesta roolistaan äitinä.

Kirjan rakenne noudattelee Juurikkalan erilaisia äidin rooleja: hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti, suurperheäiti, sijaisäiti, kotiäiti, uraäiti, lapset ovat lentäneet pesästä -äiti, vanha äiti, ammattiäiti ja isoäiti. Kirjoittajalla on siis kokemusta äitiydestä ehkä enemmän kuin monella muulla äidillä ja samalla myös perspektiiviä. Jäin silti miettimään, miksi Juurikkala on kirjoittanut tämän kirjan. Välillä koin, että itseään ja omaa äitiyttään korostaakseen (superäiti) ja välillä taas, että auttaakseen meitä muita äitejä hyväksymään äitiyden eri aspekteja. 

Juurikkalan kirja on hyvin lohdullinen. Mieleeni jäi esimerkiksi ajatus siitä, että lapsiaan rakastaa erilailla, kutakin omalla tavallaan. Koska jokainen lapsi on erilainen. Kirjassa korostetaan sitä, että lapsensa hyväksymisen lisäksi pitää hyväksyä itsensä juuri sellaisena äitinä kuin on. Toisaalta taas äitinä on mahdollista kasvaa ja muuttua. Kunhan vain lopulta ymmärtää, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa eikä todistella kenellekään.

Eikä minun tarvitse valehdella lapselleni siksi, että minä haluaisin olla parempi äiti kuin olen.          Sillä minä olen hyvä äiti.          Mistä se syntyy, mikä sen tekee? Hyvän äidin?          Ei mikään. Se ei ole teko. Se ei ole lunastus. Se ei ole mistään toimistosta haettu todistus. Se vain on. Minä olen hyvä äiti. Ei minun tarvitse sitä kenellekään enää perustella. En edes ajattele, olenko hyvä.          Olen äiti.          Se riittää.          Siinä on kaikki. (s. 220)

Jokainen mainitsemani kirja on erilainen, mutta kaikille on yhteistä se, ettei äiti ole mikään virheetön ja virheitä tekemätön yli-ihminen. Äitiys ei ole enää sillä tavalla pyhää kuin aiemmin. Äitiyden ongelmista ja kipupisteistä voi näemmä nykyään puhua ja kirjoittaa. Ne eivät ole enää tabu. Ja hyvä niin. Olisihan se kamalaa, jos me äidit kokisimme alemmuudentunnetta, koska emme ole niin kaikkivoipia ja supereita kuin meidän ilmiselvästi pitäisi olla.

Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Kansi: Elina Warsta

Lähteenmäki, Laura: Ikkunat yöhön (WSOY 2014)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: Johner/Matton

Juurikkala, Kaija: Äitikirja (Like 2014)

Kannen valokuvat: Ville Juurikkala / Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Tunisialainen tyttö ja Afrikan tähti -haaste

Mennään samalla kaavalla kuin eilenkin, sillä myös Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haasteesta puuttuu näemmä yhden kirjan esittely. Ensin siis Lina Ben Mhennin Tunisialainen tyttö -kirjasta ja sitten lyhyt yhteenveto haasteesta, joka ei sujunut ihan toivotulla tavalla. Muihin haasteisiin palaan vielä hieman myöhemmin. 

Tunisialainen tyttö on pamfletti, bloggaajan ja arabikevään tapahtumiin vaikuttaneen nuoren naisen kertomus siitä, mitä tapahtui ja miten hän asioiden kulkuun vaikutti. 63-sivuinen kirjanen valottaa arabikevään tapahtumien taustoja ja näyttää sosiaalisen median voiman. 

Vuoden 2011 vaihteessa Tunisiassa oli meneillään vallankumous, joka räjähti liikkeelle Mohamed Bouazizin joulukuisesta polttoitsemurhasta mutta joka oli alkanut meneillään jo ennen sitä. Vastarintaliike toimi ja kokosi voimansa ennen kaikkea internetissä, sosiaalisessa mediassa. Lina Ben Mhenni oli yksi heistä, jotka vastustivat hallitusta ja kokosivat yhteistä rintamaa. Tunisian onnistunut vallankaappaus oli pohjana arabikeväälle, jonka aikana nähtiin kansannousuja mm. Egyptissä, Jemenissä ja Libyassa.

Tunisialainen tyttö on mielenkiintoista luettavaa. On käsittämätöntä, miten medialla ja etenkin internetillä sosiaalisine medioineen on niin valtava mahti, että se mahdollistaa jopa vallankumouksen. Täällä kun sitä käytetään lähinnä viihtymiseen ja kevyeen yhteydenpitoon. Toisaalta meillä ei ole täällä mitään syytä käyttää sosiaalista mediaa mihinkään muuhun. Ei meillä ole mitään syytä – toistaiseksi – nousta vallanpitäjiä vastaan. Jos olisi, niin eiköhän blogit, facebookit, twitterit ja mitä näitä nyt on olisi valjastettu vastarinnan aseiksi. Onneksi siihen ei ole mitään syytä, ja minäkin voin rauhassa jatkaa kirjabloggailua ihan vain omaksi huvikseni. 

Minä olen oman tieni kulkija, ja sellaisena haluan myös pysyä. Heti kun ryhdyin toimimaan Internetissä, sain kuulla kaikkialta, että olen typerä, jollen liity mihinkään puolueeseen: "Yksin et saa mitään aikaan." Kokemukseni osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. 

- - 

Puolueessa aika käy rajalliseksi, jäsenet iestetään tehtäviin, suut kapuloidaan ja kädet sidotaan; pitää seurata poliittista agendaa, eikä enää reagoida tapahtumiin tuoreeltaan. On sääntöjä, protokollia ja rajoitteita. Vapaa toimija ei tunnusta rajoja. Bloggaaja on sata kertaa tehokkaampi ja nopeampi. Johtajia ei ole. Kaikki voivat osallistua päätöksentekoon. Nettiaktivismissa jokainen kantaa kortensa kekoon ja kaikki tekevät kaikkea, juuri niin kuin tapahtui Tunisian vallankumouksen aikana. Kaikki tunisialaiset olivat vallankumousaktivisteja; kukaan ei ollut johtaja, mutta toisaalta kaikki olivat, kukin omalla tavallaan. (s. 7–9.) 

Tunisialainen tyttö olisi oivaa luettavaa ihan jokaiselle internetin ja sosiaalisen median käyttäjälle. Ensinnäkin kirja näyttää niiden voiman, mutta myös heikkouden. Se myös näyttää, että kuka tahansa voi halutessaan tehdä jotakin, vaikuttaa.

Ben Mhenni, Lina: Tunisialainen tyttö – Arabikevään bloggaaja (Avain 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Tunisian Girl – Blogueuse pour un printemps arabe (2011)

Suomentanut Sampsa Peltonen

Kansi: Magnus Peterson

Saatu ystävältä

**

Merenhuiske pyöräytti liikkeelle alkuvuodesta hillittömän hienosti suunnitellun ja mielenkiintoisen Afrikan tähti -haasteen, jossa oli tarkoitus lukea afrikkalaista kirjallisuutta eri puolilta maanosaa ja samalla kerätä Afrikan tähti -pelin hengessä jalokiviä. Kirjoista-blogista voit käydä kurkistamassa haasteen säännöt ja vaikkapa listan afrikkalaisesta kirjallisuudesta.

Innostuin ajatuksen tasolla haasteesta todella paljon, sillä tunnen afrikkalaista kirjallisuutta todella huonosti. Tämä haaste olisi tarjonnut tilaisuuden paikata aukkoa sivistyksessä. Vähän heikostihan tässä kuitenkin kävi. Sain hädin tuskin kerättyä pisteitä topaasiin eli jalokivistä vähäisimpään! Luin siis kolme kirjaa kahdelta alueelta, Pohjois- ja Etelä-Afrikasta:

Pohjois-Afrikka 

Tunisia – Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Etelä-Afrikka 

Etelä-Afrikka – Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa 

Botswana – Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies (Mma Ramotswe tutkii)

Mielenkiintoista muuten on, että kaikki lukemani kirjat ovat minulle vähän vieraampaa genreä. Eteläiseen Afrikkaan sijoittuvat kirjat ovat nimittäin molemmat dekkareita, joita en yleensä lue olleenkaan ja Pohjois-Afrikkaan sijoittuvan voisi kai laskea jonkinlaiseksi asiaproosaksi tai tietokirjallisuudeksi, joita molempia luen hyvin vähän. Tämä oli siis kaikin puolin jonkinlainen hyppy tuntemattomaan.

Sen verran tämän haasteen puolittainen epäonnistuminen (olisin siis halunnut lukea enemmänkin) jää kaihertamaan, etten suinkaan aio jättää afrikkalaiseen kirjallisuuteen tutustumista tähän. Ehkä saan ensi vuonna luettua kirjahyllyni nigerialaisen ja kenialaisen täydennyksen. Ehkä jotain muutakin afrikkalaista.

Kiitos hienosta haasteesta, Merenhuiske!

Merja Tynkkynen: Valkoinen sohva Rivieralla

Marraskuun hyinen tuuli hakkasi hameeni helmaa pitkin pakkasesta sähköistyneitä sukkahousukinttuja. Kiroilin mielessäni. Miehen vanha mersu - Cisse Häkkisen entinen, kuten mies jaksoi jatkuvasti muistuttaa - oli talviteloilla. Tietenkin sillä ajettiin vain kesäisin, tyyliajoa merenrantaan ja takaisin, joten mies lainasi harva se päivä minun autoani. Seisoin työpäivän jälkeen metropysäkillä ja odotin miestä ja autoa tulevaksi. (Aloituskappale s. 5)

Marraskuun kylmyys piiskaa räntää tai lunta vaakasuoraan kasvoille. Aina on pimeää. Arki rullaa monotonisesti eteenpäin ainakin jouluun saakka. Puolison kanssa riidellään autosta rahasta ajankäytöstä kotitöistä. Melko moni osaa kuvitella tilanteen - tai itsensä tilanteeseen. 

Tunnustan, että melkoisen monta kertaa olen jo tänäkin syksynä haaveillut matkoista kauas ja pois. Taidan kärsiä jonkinlaisesta kroonisesta matkakuumeesta, johon ei Tallinnan-matkasta suurta apua saa. Yleensä en lue matkakirjoja tai haaveideni matkakohteisiin sijoittuvia kirjoja reissukuumetta helpottaakseni. Merja Tynkkysen Valkoinen sohva Rivieralla päätyi luettavakseni oikeastaan sattumalta. Etsin kirjaston hyllystä Nizzan-matkaa varten matkaoppaita. Niiden joukossa oli muina kirjoina myös tämä, vähän laajemminkin Ranskan Rivieralle sijoittuva teos. Nappasin sen mukaani.

Merja Tynkkynen tarjoilee kirjassaan yhden tavan päästä pimeästä ja kylmästä marraskuusta eroon. Se tosin vaatii aikaa ja se vaatii rahaa, mutta kukapa meistä ei olisi haaveillut viettävänsä pitkiäkin aikoja lämpöisemmillä leveyspiireillä. Minä ainakin olen ja haaveilen koko ajan. En välttämättä halua valkoista sohvaa, mutta sellainen hieman ränsistynyt terrakotan värinen villa pienessä toscanalaisessa kylässä olisi aika ihana. 

  
Valkoinen sohva Rivieralla kertoo haaveesta ja sen todeksi saattamisen vaikeudesta. Kiire, stressi ja Suomen säältään surkeat vuodenajat saivat Tynkkysen haaveilemaan omasta kodista jossakin Etelä-Euroopassa. Monien mutkien ja pitkän pohdinnan jälkeen alue rajautui Rivieraksi. Asuntoa hankkiessaan Tynkkynen käy monta kertaa Ranskassa ja pettyy yhtä monta kertaa. Unelman saavuttaminen ei nimittäin ole ollenkaan helppoa. Etenkään kun siihen ei saa perheeltään tukea.

Yhtä paljon kuin matkakirja Valkoinen sohva Rivieralla on kirja parisuhteesta, sillä sitä kuvataan koko ajan. Pitäisihän kakkosasunnon hankkimisen olla molempien, sekä miehen että vaimon, yhteinen projekti. Näin ei kuitenkaan Tynkkysen tapauksessa ole. Mies on nimittäin sitä mieltä, että rahaa ei ole ja kyseessä on muutenkin vain vaimon "harrastus", jota hän koko ajan vähättelee. Silti hän antaa vaimon nähdä vaivaa ja etsiä sopivaa asuntoa puuttumatta siihen mitenkään. Lopulta kun asunto on löytynyt mies puhkaisee unelmien kuplan, vaikka kaikkia miellyttävä vaihtoehto sitten loppujen lopuksi löytyykin.

Kun aloin lukea kirjaa, oletin lukevani puhtaasti matkakirjaa. Lukeminen eteni nopeasti. Oli hauska kuljeskella Nizzassa samoja katuja, joista kirjassa oli kerrottu ja etsiä sen perusteella paikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin edellä mainitsemani parisuhdetilityksen. Se sai minut vaivaantuneeksi. Tynkkynen ei mainitse miestään nimeltä, mutta kertoo tämän olevan rikostoimittaja, joka on naimisissa Uutisen kanssa. Myöhemmin hän mainitsee miehen myös olevan kirjailija. Kirjan takakannesta selviää sitten miehen henkilöllisyys: hän on mm. Raideistaan tunnettu Harri Nykänen.

Tynkkynen kuvailee unelmansa todeksi tulemisen prosessia hyvin rehellisesti, ja yhtä rehellisesti hän kertoo avio-ongelmistaan. Se sai minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi, ja siitä en lukiessani pitänyt. Ymmärrän, että tässä tapauksessa mies on ollut tapahtumissa osallisena ja jopa kaukokaipuun alullepanijana, mutta rajansa on rehellisyydelläkin. Muistuttakaa minua, että seuraavan kerran matkakirjaa valitessani varmistan, että kyseessä todella on matkakirja. Parisuhdetilitykset jätän mieluusti ihan muille lukijoille.

Tynkkynen, Merja: Valkoinen sohva Rivieralla (Nemo/Loisto 2004 [Nemo 2003])

Lainattu kirjastosta