Colm Tóibín: Äitejä ja poikia + Keltaisen kesän koonti

Olen huomannut irlantilaisesta Colm Tóibínin ensimmäisen kerran jossakin kirjablogissa. Sitä kautta olen kiinnostunut herran Brooklyn-nimisestä teoksesta. Alkukesästä bongasin kirjastosta Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia, joka lähtikin sitten mukaani. Olen lukenut kirjaa pikkuhiljaa, yksi novelli kerrallaan koko kesän. Pari päivää sitten sain viimeisenkin novellin luetuksi. Hyvä niin, sillä nyt tämäkin kirja ehtii vielä mukaan Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haasteeseen.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pohjimmiltaan kertovat erilaisista äitien ja heidän poikiensa välisistä suhteista. Jokainen äiti ja jokainen poika kokee tuon suhteen erilaiseksi. Kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikki äidit ovat erilaisia. Novellikokoelman äidit ovat niitä, jotka tahtovat pysyä poikansa rinnalla, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Niitä, jotka ovat häipyneet poikansa elämästä jo varhain. Niitä, jotka pyrkivät tekemään kaikkensa oman lapsensa eteen. Niitä, jotka eivät kestä pojan aikuistumista. Kokoelman pojat pitävät äitejään hupsuina ja viisaina, huolehtivaisina ja ylihuolehtivaisina, etäisinä ja liian lähelle tulevina.

Novellien henkilöiden kirjo on laaja. Kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla hieman syrjässä, yhteiskunnan reunamilla. Tóibìn kuvaa novelleissaan niin varkaita, alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä kuin yksinäisiä, lähes erakoituneita ihmisiäkin. Monessa novellissa yhtenä teemana on homous. Erityisesti läheisyyden kaipuun tunnelmaa kirjailija sanoittaa osuvasti.  

Kokoelman novellit ovat kaikki tarkkanäköisiä kuvauksia aiheestaan. Ne luovat lukijalle monipuolisen kuvan siitä, millainen äidin ja pojan suhde voi olla. Kolme novellia nousi - näin jälkikäteen ajateltuna - ylitse muiden. Kolmesta kokoelman novellista pidin enemmän kuin muista. Laulu-niminen novelli kertoo pojasta, joka ei tunne äitiään. Lopulta hän jo nuorukaisena tapaa tämän pubissa, jossa äiti laulaa. Lauluhetken kuvaus jäi mieleeni erityisen vahvana.

Äidin voimistuva ääni tuntui kumpuavan kuin tyhjästä. Se oli myös matalissa sävelissä vahvempi kuin levyllä. Noel ajatteli, että suurin osa läsnäolijoista tunsi äidin laulamasta laulusta yhden tai useammankin yksinkertaisemman version, ja muutama saattoi jopa tuntea äidin oman tulkinnan. Tällä kertaa tulkinta oli hurjempi, pelkkiä korusäveliä ja juoksutuksia, laulun tunnelma vaihtui nopeasti. (Novellista Laulu s. 63)

Pappi suvussa -novellissa äiti saa kuulla viimeisenä poikansa, katolisen papin, pimeistä puuhista. Silti äiti on se, joka osoittaa suurinta ymmärrystä ja uskoo kestävänsä kaiken, mitä oikeudenkäynti tuo mukanaan. Kokoelman viimeinen novelli, Pitkä talvi, ei jäänyt mieleeni siksi, että se päätti kokoelman vaan koska se oli tunnelmaltaan vahva ja jätti taakseen jonkinlaisen mysteerin. 

Haavoittunut lintu makasi nurinniskoin ja alkoi kirkua, yritti nousta ja lysähti takaisin. Yhtäkkiä sen pää nousi; ele oli raaka ja kumartelematon, se oli elossa, ja sen silmät vilkkuivat pilkallisina ja terävinä, sitä vaille etteivät sieraimet häijyssä nokassa hönkäisseet tulta. (Novellista Pitkä talvi s. 315)

Kaikki ei selviä. Miquel huomaa - ihan liian myöhään - äitinsä alkoholisoituneen. Äiti katoaa ja Miquel jää isänsä kanssa kahdestaan selviytymään. Kuvioihin tulee mukaan myös Manolo, johon Miquel alkaa tuntea vetoa, suorastaan vihlovaa kosketuksen kaipuuta. 

Colm Tóibín jäi novellien perusteella mieleeni vahvojen kuvien ja tunnelmien maalaajana. Brooklyn houkuttelee edelleen.

Tóibín, Colm: Äitejä ja poikia (Tammen keltainen kirjasto 2013)

Englanninkielinen alkuteos: Mothers and Sons (2006)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

******************************************************

Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haastetta varten luin lopulta kolme kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli melko monta enemmän. Ensi kesänä uusi yritys?

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Toni Morrison: Armolahja
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kiitos haasteesta Opuscolo-blogiin!

Toni Morrison: Armolahja

Älä pelkää. Kertomukseni ei voi satuttaa sinua vaikka mitä olenkin tehnyt, ja lupaan maata hiljaa pimeässä - ehkä itkeskelen tai välillä näen taas sen veren - mutta ikinä enää en oikaise kerältä ja kavahda pystyyn hampaat irvessä. Minä selitän. Voit pitää kertomustani rippinä, jos haluat, mutta rippinä joka vilisee erikoisuuksia, sellaisia joita tapaa vain unissa ja silloin kun pannun höyryssä häilyy koiran sivukuva. Tai kun hyllyllä istuva maissintähkänukke retkottaa kohta huoneen nurkassa ja on selvää, mikä kataluus sen sinne vei. Kummempaakin tapahtuu koko ajan kaikkialla. Tiedät kyllä. Tiedän että tiedät. (Aloitus s. 7)

Keltainen kesäni jatkui amerikkalaisen Nobel-voittajan matkassa historiaan, Afrikasta Barbadoksen kautta pohjoiseen, viileämmille seuduille. Toni Morrisonin Armolahja kertoo monta tarinaa. Jonkinlaisena keskushenkilönä toimii kuitenkin orjatyttö Florens. Tytön äiti saa heidän omistajansa myymään tytön Isännälle. Tavallaan myynti on onni, tavallaan onnettomuus. Isäntä ja Emäntä ovat hyviä ihmisiä, mutta mikään ei ole pysyvää. Tytöistä tulee naisia, joilla on tunteet. Ihmiset kuolevat yllättäen. Rakkaan kuolema aiheuttaa muutoksen, joka vaikuttaa useampaankin ihmiseen.

Ennen kaikkea tarinassa pureudutaan naiseuteen (ja toki myös ihmisyyteen). Neljä naista mittelee keskinäisestä hierarkiastaan eikä loppujen lopuksi valkoisen naisen asema ole kovinkaan paljon kummoisempi kuin tummaihoisen. Ei ainakaan ilman miestä. 

Täytyy myöntää, että minulla on ollut tämän kirjan kanssa hankaluuteni. Olen aikaisemmin aloittanut sen ainakin kahdesti ja päässyt toiseen lukuun saakka. Tällä kertaakin jouduin vähän pakottamaan itseäni lukemaan. Ei kirja missään nimessä huono ole. Pidän Morrisonin tarinoista ja tavasta, jolla hän maalailee kuvia ihmisistä ja paikoista. Hänen tapansa kertoa - ainakin tässä romaanissa - aiheuttaa ne hankaluudet. Koska näkökulma vaihtuu joka luvussa, menee ensin jonkin aikaa, että saa selville kenen silmin asioita tarkastellaan. Sen lisäksi kerronta poukkoilee ajassa, mikä aiheutti ainakin tälle lukijalle harmaita hiuksia.

Olen lukenut Morrisonilta monta muuta hänen romaaniaan ja muistan niistä pitäneeni. En varmastikaan muuten olisi niitä lukenut. Arvostan ennen kaikkea sitä, että hän on antanut äänen tummaihoisille amerikkalaisille ja heidän historialleen.

Kirjamielellä-blogissa ihastuttiin Morrisoniin taas kerran ja Kirjavinkeissä Elinalla ei ole ollut ollenkaan niin paljon ongelmia kirjan rakenteen kanssa kuin minulla. 

Haasteet: 14 nobelistia, Keltainen kesä

Morrison, Toni: Armolahja (Tammen keltainen kirjasto 2009)

Englanninkielinen alkuteos: A Mercy (2008)

Suomentanut Seppo Loponen

Kansi: Laura Lyytinen

Ostettu omaan hyllyyn

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Huh! Luinpa juuri hengästyttävän kirjan. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven. Nyt sinä ehkä sanot, että miten paljon vapautta tuokin luulee vaativansa itselleen, siis minä jolla on ollut onni syntyä ja varttua Finøn saarella eli Tanskan Gran Canarialla, joksi sitä yleisesti kutsutaan - ja kaiken lisäksi pappilassa jossa on kaksitoista huonetta ja jonka puutarha on iso kuin puisto. Ja ympärilläni isä ja äiti ja isosisko ja isoveli ja isovanhemmat ja isomummo ja koira, kaikki kuin mainoskuvia jostain, mikä on kallista mutta ehdottomasti koko perheen parhaaksi. (Aloituskappale s. 11)

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on hulvatonta luettavaa. Se kertoo Finøn pappilan lapsista, jotka joutuvat hieman heitteille, kun heidän vanhempansa katoavat. Kirjan kertojana toimii pappilan 14-vuotias Peter, joka on melko tavallinen neljätoistavuotiaaksi. Hän elää enimmäkseen jalkapallolle ja Connylle, elämänsä rakkaudelle. Peterillä on isosisko, Tilte, joka on omaa luokkaansa. Hän saa helposti ihmisen kuin ihmisen taipumaan omaan tahtoonsa. Isoveli Hans taas tuijottelee enimmäkseen tähtiin.

Lasten vanhemmat lähtevät lomalle, mutta pian selviää, ettei asia olekaan niin. Vanhempien olinpaikasta alkavat olla kiinnostuneita mitä ihmeellisimmät tahot erilaisista uskonnollisista ryhmittymistä turvallisuuspoliisiin. Peter ja Tilte sijoitetaan laitokseen, mutta sehän ei heitä pidättele, kun he päättävät ottaa selvää vanhempiensa kohtalosta. Ja millaiseen seikkailuun he joutuvatkaan! Lapset joutuvat käyttämään - ja käyttävätkin - älyä ja nokkeluutta saadakseen jutun ratkaistuksi. Kirjassa ovatkin monet roolit hieman päälaellaan: lapset neuvovat aikuisia ja pitävät heistä huolta; isä rakastaa kokkaamista ja äiti nikkarointia; kylän koulun rehtorina toimii lapsia vihaava mies; (entinen) nisti pitää huumevieroitusklinikkaa. Naispuoliset henkilöt ovat vahvoja ja pitävät tarinan miehet kurissa ja vievät tapahtumia eteenpäin.

Norsunhoitajien lapset on tarinana ihan hullu. Se on hauska, hulvaton ja mieletön. Kirjan kieli on äidinkielen opettajalle (!) painajaismaista: lauseita ketjutetaan pelkin pilkuin yhteen ihan ilman mitään yhdistävää sanaa ja muuten ei pilkkuja sitten juuri käytetäkään. Yksi virke voi hyvin olla kokonaisen kappaleen mittainen. Minua se ei kuitenkaan nyt häirinnyt - päinvastoin. Pisteiden vähäisyys tuo kerrontaan vauhtia, eivätkä sitä toki vähennä henkilögallerian laajuus ja absurdit tapahtumat. Lukija vallan hengästyy.

Kaiken hauskuuden ja hillittömyyden takana on myös syvällisiä ajatuksia niin ystävyydestä ja perheestä kuin elämästä ylipäätään. Peter yrittää opettaa lukijaa ajattelemaan toisin, löytämään oven. Sen, mikä tuo ovi on, saa jokainen lukea itse kirjasta. Kirjassa kuvataan itse asiassa melko osuvasti nyky-yhteiskuntaa ja puhutaan politiikasta ja uskonnosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi ajatus Suuresta Synodista, kaikkien uskontojen keskustelufoorumista, jossa yritetään saada selville kuinka kaukana uskonnot loppujen lopuksi toisistaan ovat, mikä aiheuttaa joissakin pelkoa. 

Minä hurmaannuin norsunhoitajien lasten hulvattomasta tarinasta niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin ahminut kaikki 524 sivua. 

Lukiessani huomasin, että Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on aloittanut Keltainen kesä -haasteen, jossa ideana on lukea Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Sattuipa somasti!

Høeg, Peter: Norsunhoitajien lapset (Keltainen pokkari, Tammi 2011)

Tanskankielinen alkuteos: Elefantpassernes børn (2010)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Timo Mänttäri

Lainattu