Sarasvatin hiekkaa (ja tsemppaus)

Ensimmäinen varoitus uhkaavasta vaarasta tuli ja meni niin nopeasti, ettei sukellusalus Lomonosovin miehistöllä ollut missään vaiheessa todellista mahdollisuutta ymmärtää, mistä oikein oli kysymys. Vain hetkeä aiemmin kaikki oli ollut aivan normaalia: sukellusvene vajosi hitaasti alemmas, vesi tummui mustemmaksi panssarilasien takana, valonvahvistimista kajastui himmeä vihreä valo. Taustalla moottorin hiljainen, rauhallinen hurina. Sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, sukellusveneen keula sukelsi äkkiä jyrkästi alaspäin, kohti Norjanmeren pohjaa. (s. 16)

Kuva: Tammi
Päällys: Jussi S. Karjalainen

Tarttuessani Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaaniin, tiesin hyppääväni oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olin jotenkin kuvitellut kirjan genreksi scifin, sillä kirjastossa kirja löytyy scifi-hyllystä ja Rising Shadow - sivustollakin näin luokitellaan. Kirjan takakannessa puhutaan ekologisesta jännitysromaanista. No, lähitulevaisuuteen sijoittuva (ehkäpä scifi-luokitus tulee tästä?) ekologinen jännitysromaani on joka tapauksessa jotakin sellaista, mitä en yleensä lue.

Intiassa Amrita Desai tutkii merenpohjasta löytynyttä rauniokaupunkia. Suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä laitetta, joka viilentäisi ilmaa ja keksii sattumalta syyn siihen, miksi Suomessa ja Bahamasaarilla on samanlaisia, suuria kivilohkareita. Susan Cheng tutkii jäätä Grönlannissa. Sergei Savelnikov matkustaa ympäri maailmaa, aina siellä missä hänen sukellusvenettään tarvitaan. Yhdistäessään tietonsa nämä tutkijat huomaavat, että tarinat kadonneesta Atlantiksesta ja vedenpaisumuksesta voivatkin olla tosia. Pian he tajuavat myös, että on vain ajan kysymys, milloin suuri tuho uhkaa Maapalloa uudelleen.

Kirjassa matkustetaan päähenkilöiden mukana ympäri maailmaa. Todellinen päähenkilö on kuitenkin luonto, jonka takia ja mukaan tutkijat liikkuvat, kuin pelinappulat laudalla. Henkilöt eivät lukijalle aukea kovin syvällisesti, mutta toisaalta se on tässä kirjassa hyvä ratkaisu. Ihminen on pieni luonnon rinnalla. Romaani tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, rakkauttakin, mutta jännittävintä on seurata tutkimustuloksia. Voisiko Cambaynlahdelta löytynyt rauniokaupunki olla tarunhohtoinen Atlantis? Miksi laivoja katoaa? Minne suuri jäätikköjärvi voi yhtäkkiä hävitä? Jännittävää on myös nähdä, miten kaikki liittyy kaikkeen.

Isomäen kirja on ehdottomasti tärkeä. Se avaa lukijansa silmät. Se antaa myös aihetta pelkoon: Jos tuollaista on tapahtunut aiemmin, niin miksei sama voisi toistua. Kaikkein pelottavinta on kuitenkin se, että osa kirjan kauhuista on jo meidän aikanamme käynyt toteen. Kirja on tosiaan ilmestynyt vuonna 2005 ja siinä yhdeksi suurista uhista nostetaan se, että jos merenpinta yhtäkkiä kohoaa (esim. tsunamin takia), niin rannoille sijoitetut ydinvoimalat aiheuttavat suuren vaaran. No, me kaikki tiedämme, mitä melko pieni (ainakin kirjassa kuvattuun megatsunamiin verrattuna pieni) tsunami sai aikaan viime vuonna Fukushimassa. Mielenkiintoista sinänsä, että fiktiivinen romaani herättää tällaisia tunteita, mutta Isomäki kirjoittaa todella vakuuttavasti ja asiantuntevasti.

Romaani on hyvin juonivetoinen. Jännite muodostuu tutkimusten etenemisestä ja tutkimustulosten yhdistämisestä, mutta mukaan on ympätty myös trillerimäisiä piirteitä. Jokainen päähenkilö esimerkiksi joutuu hengenvaaraan (mutta enpähän kerro kuka selviää ja kuka ei, hah!), vaikka ihan muutamakin hengenvaarallinen tilanne olisi tässä riittänyt. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta. Tai pidin ikään kuin tapahtumasarjan lopusta, mutta se Amrita/Sergei-kuvio aiheutti ihottumaa. Siitä pidin, että Isomäki on lisännyt loppuun selvennyksen siitä, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua.

Kaiken kaikkiaan Sarasvatin hiekkaa oli hyvä lukukokemus. Jännityskirjallisuuden vihaaja minussa pysyi lukemisen ajan hiljaa, ja minun on myönnettävä, että suorastaan ahmin kirjan loppuun mahdollisimman pian. Pitihän minun saada tietää pelastuuko Maapallo.

Kirjan ovat lukeneet myös Merenhuiske ja Sonja.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005)

Päällys: Jussi S. Karjalainen

************

Sain Paulalta tällaisen:

Kiitos!

En nyt lähettele sitä erikseen kenellekään, sillä se on jo ristiin rastiin blogeja kiertänyt. Mutta annanpahan sen kaikille teille: Kirjablogimaailma on kokonaisuudessaan tsemppaava yhteisö, josta on melko turha etsiä negatiivisia ja ilkeileviä kommentteja. Kiitos siitä kaikille kirjablogikollegoille!