Ferenc Molnár: Koulupoikia

Unkarilaisen Ferenc Molnárin nuorille suunnattu 1880-luvun Budapestiin sijoittuva klassikkoteos Koulupoikia on julkaistu tänä vuonna Outi Hassin uutena suomennoksena. Romaani on ilmestynyt alun perin vuonna 1907 ja ensimmäinen suomennoskin jo 1913. Hassin esipuheen mukaan romaani saavutti heti ilmestyttyään suuren suosion ja kuuluu edelleen unkarilaisen peruskoulun lukemistoon. Se onkin kestänyt hyvin aikaa.

Varttia vaille yksi iltapäivällä, monen pitkän ja epäonnistuneen kokeilun jälkeen, tapahtui kemianluokan opettajanpöydällä kauan odotettu ihme: bunsenlampun värittömään liekkiin ilmestyi smaragdinvihreä juova sen merkiksi, että aivan niin kuin opettaja oli tahtonut todistaa, se kemiallinen yhdiste, jonka tuli värjätä liekki vihreäksi, todellakin värjäsi liekin vihreäksi. Täsmälleen samaan aikaan, varttia vaille yksi, juuri tuolla voitokkaalla hetkellä, rämähti naapuritalon pihalla soimaan posetiivi, ja tunnelman juhlallisuus oli tipotiessään. (Aloitus s. 11)

Paavalinkadun pojilla on leikkipaikkana eräs kaupungin laidalla sijaitseva maa-alue, rakentamaton tontti, grund. Poikien kentän ovat huomanneet muutkin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa majaansa pitävä poikajoukko päättääkin vallata grundin itselleen. Alkaa armoton valmistautuminen taisteluun. Jengit tunkeutuvat toistensa alueille, hiovat taistelutaktiikoita ja pyrkivät horjuttamaan toistensa taistelutahtoa. 

Koulupoikia on tavallaan jengikuvaus ja siitä tuleekin mieleen eräs suosikkini, S. E. Hintonin Me kolme ja jengi -teos, niin paljon kirjoissa on yhtymäkohtia. Toki eroavaisuuksiakin on, eikä niistä ole vähäisin se, että Koulupoikien pojat ovat aika pieniä ja ihan tavallisia koululaisia, jotka viettävät aikaa leikkien. Heidän tarkoituksensa ei ole paha eivätkä he toivo satuttavansa toisen jengin poikia, vaikka sodassa ovatkin. Valitettavasti seuraukset ovat toisinaan vakavat, vaikkei niin olisi tarkoitus.

Koulupoikia ei varsinaisesti voi kehuskella syvällisillä henkilöhahmoilla, mutta se tarjoaa kiinnostavan näkökulman ryhmädynamiikan ja ryhmän roolien tarkasteluun. Näennäisen kevyen käsittelyn alla kirjan tematiikka antaa myös tilaisuuksia pohdiskella oikeaa ja väärää erilaisissa tilanteissa sekä oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja ystävyyttä - koskettavakin se on.

Minua jäi hieman mietityttämään kirjan kertoja. Romaanissa nimittäin on hänkertoja, joka on kaikkitietävä, koska hän tietää muiden ajatukset ja tunteet. 

Geréb painoi päänsä alas. Hän oli valmistautunut koviin sanoihin, siihen että hänet ajettaisiin pois, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hänelle puhuttaisiin näin hiljaa ja alakuloisesti. Hänestä tuntui kauhealta, pahemmalta kuin jos häntä olisi lyöty. (s. 133-134)

Silti hän lukee itsensä Paavalinkadun poikiin kuuluvaksi. Häneen ei kuitenkaan viitata missään vaiheessa nimellä. On todella hämmentävää, että yksi pojista muka kykenisi näkemään muiden ajatuksiin.

Eikö kuulostakin täydelliseltä paikalta? Meille kaupunkilaispojille se oli paratiisi. Mitään sen jännittävämpää emme olisi osanneet edes kuvitella. Paavalinkadun tontin hieno tasainen kenttä kävi meille Villin lännen preeriasta. Takaosan saha sai olla kaikkea muuta: kaupunki, metsä, kalliovuori, miksi sen milloinkin ristimme. Eikä siellä ollut suinkaan suojaton olo. Suurimpien puupinojen päälle olimme rakentaneet linnakkeita. Bokan asia oli päättää, missä tarvittiin vahvistusta. Rakennustöitä johtivat Csónakos ja Nemecsek. Linnakkeita oli neljä viisi, ja jokaisella oli oma kapteeninsa. Armeijamme koostui kapteeneista, yliluutnanteista ja luutnanteista. Tavallisia sotamiehiä oli valitettavasti vain yksi. Yksi ainoa sotamies, joka pääsi osalliseksi kaikkien kapteenien, yliluutnanttien ja luutnanttien komennoista, kurinpalautuksista ja rangaistuksista. (s. 29)

Uuden suomennoksen lukeneita en pikaisella googlauksella löytänyt, mutta Jokke on lukenut Kivekkään version.

Molnár, Ferenc: Koulupoikia (Otava 2012)

Unkarinkielinen alkuteos: A Pál utcai fiúk (1907)

Suomentanut Outi Hassi

Teos on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1913 Matti Kivekkään kääntämänä ja Otavan kustantamana

Kansi: Timo Mänttäri

Onko kenelläkään muuten suositella jotakin uudempaa, nykyaikaan sijoittuvaa jengikuvausta? Tuo Hintoninkin teos on ilmestynyt jo 60-luvulla ja sijoittuukin niille main.

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus

Eletään vuotta 1996. Emma ja Josh ovat naapuruksia ja parhaita ystäviä. Tai olivat bestiksiä, kunnes jotakin tapahtui. Emma saa isältään oman PC:n ja Joshin äidiltä rompun, jolla voi asentaa siihen netin. Avattuaan internetin ensimmäisen kerran näytölle ilmestyy sivu, jossa on kuvia ja typeriä, tarkoituksettomia tekstejä. Facebook. Järkytyksekseen Emma löytää näytöltä myös itsensä - viidentoista vuoden kuluttua. Hämmentyneenä Emman on pakko kertoa löydöstään jollekin, ja se joku on tietysti Josh, vaikka heidän välinsä ovat olleet jäätävät jo monta kuukautta. Aluksi Emma ja Josh luulevat Facebookia jonkun tutun tekemäksi pilaksi, mutta toteavat pian, ettei kukaan voisi tai osaisi tehdä tällaista pilaa.

Emma huomaa, että hänen tulevaisuuden minänsä vaikuttaa onnettomalta ja ryhtyy toimiin sen muuttamiseksi. Teki hän kuitenkin mitä tahansa, onneton Emma on ja pysyy. Samalla hän tajuaa, että kaikki, pieninkin valinta tai päätös, muokkaa tulevaisuutta. Paljon ehtii tapahtua ennen kuin Emma ja Josh ymmärtävät, että tämä hetki on tärkein. Tämä hetki on se, joka tekee tulevaisuuden. Kukaan ei voi kuitenkaan nykyisyyden perusteella aavistaa mihin suuntaan elämä vie.

Jay Asherin ja Carolyn Macklerin Sinä ja minä sitten joskus -romaanissa on nuortenkirjallisuudelle tyypillisesti paljon ihmissuhdesäätöä. Emma ei oikein tiedä, mitä haluaisi. Josh on hänelle tärkeä, mutta hänhän on vain Josh - ystävä, itsestäänselvyys. Lisäksi on liuta muita poikia: ex-poikaystävät, nykyinen poikaystävä Graham sekä unelmapoikaystävä Cody.

Emma

Sanoin kavereilleni, että jätän Grahamin heti kun näen, mutta en voi tehdä sitä tänään. Graham on paraikaa pelaamassa ultimatea kadun toisella puolella puistossa ja minä piileskelen huoneessani asentamassa uutta tietokonettani. (Aloituskappale s. 8)

Josh unelmoi Emmasta, mutta kun Facebook kertoo hänen menevän naimisiin koulun upeimman tytön, Sydneyn, kanssa, hän alkaa toimia sen mukaisesti. Oman lisänsä suhteiden soppaan tuovat Joshin parhaan kaverin, Tysonin, ja Emman parhaan kaverin, Kellanin, on-off-suhde ja Emman äidin suhde Martiniin, uuteen isäpuoliehdokkaaseen.

Facebook-tulevaisuus tuo kirjassa nuorten elämän ja ihmissuhteiden käsittelyyn oman sävynsä, joka on mielestäni hauska ja yllättävän raikas. Tarinan ytimessä ei sinänsä ole mitään uutta. Se etenee vaivattomasti eikä tekstissäkään ole mitään vikaa. Itselleni kirja oli mielenkiintoista luettavaa senkin takia, että olin vuonna 1996 suurin piirtein samanikäinen kuin Emma ja Josh kavereineen ovat. Ysärinostalgia ei kuitenkaan lyö yli vaan on melko hienovaraista hitaine nettiyhteyksineen, filmien teettämisineen ja puhelinkortteineen. Tärkeintä ovat ihmisten väliset suhteet ja nuoruus, eivätkä ne ole pohjimmiltaan muuttuneet miksikään viidessätoista vuodessa.

Kirjasta on tykätty (:D) myös Saran Kirjoissa.

Asher, Jay & Mackler, Carolyn: Sinä ja minä sitten joskus (Otava 2012)

Englanninkielinen alkuteos: The Future of Us (2011)

Suomentanut Laura Honkasalo

Kansi: ?

Marja-Leena Lempinen: Jääpolte

Kahden auton välinen tasku näytti äkkiä katsoen niin kapealta, ettei siihen saisi sopimaan mopoakaan. Jaakko vilkaisi vierellään istuvaan inssiä ja yritti muistella autokoulun opettajan antamia selkeitä ohjeita, kuinka taskuperuutus oikeaoppisesti suoritettiin. Nyt kaikki opit olivat kuitenkin hukassa ja pää tyhjä kuin maanantainen olutpullo. Minä mokaan tämän, poika hätäili. Kädet hikosivat, ohjauspyörä tuntui nihkeältä kämmenen alla. (Aloituskappale s. 5 [virheineen!])

Kuva: WSOY

Jaakko on 18-vuotias nuorukainen, jonka elämä juuri aikuisuuden kynnyksellä tuntuu sujuvan kuin tanssi. Seurustelusuhde upean Lindan kanssa kukoistaa, ajokortti on vihdoin hanskassa ja viimeinen vuosi unelma-ammattiin, metsäkoneenkuljettajaksi, opiskelua menossa. Mikään ei voisi mennä pieleen - paitsi että menee. Lapin-reissulta palattuaan Jaakko saa sairaskohtauksen, joka laittaa kaiken uusiksi: hän ei saa enää ajaa autoa eikä metsäkonetta, joten unelma-ammatille voi heittää hyvästit. Huolenaiheena on myös seurustelu: kestääkö se sairauden ja kaiken mitä se tuo mukanaan?

Marja-Leena Lempisen nuortenromaani Jääpolte porautuu elämän isoihin kysymyksiin. Niihin, joiden vastaukset eivät aina ole selviä vanhemmillekaan, jo elämää nähneille. Ensinnäkin jo se, että sairastuu vakavasti, loppuelämäkseen on iso asia. Miten sairauden kanssa eletään, mihin se vaikuttaa, miten se vaikuttaa? Toinen asia, jota romaanissa pohditaan, ovat unelmat, jotka toisaalta vievät elämässä eteenpäin ja toisaalta taas pysäyttävät, kun ne murskataan. Miten noustaan, kun lyödään maahan, kun kaikki mitä varten eletään on mennyttä?

Jaakon sairaus ei tietenkään vaikuta vain häneen, murskaa vain hänen suunnitelmiaan. Mielenkiintoista onkin seurata, miten muut, Jaakon läheiset, sairauteen suhtautuvat. Jokaisella on odotuksensa omasta elämästään ja siitä, miten Jaakko siihen elämään liittyy. Sairaus vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin. Pääpaino on toki Jaakon taistelussa sairauttaan - ja itseään - vastaan. Sitä Lempinen kuvaa taidokkaasti, kauniisti, hienovaraisestikin. Jotenkin silti tuntuu, että jotakin jää puuttumaan. Kaikki ovat liian rauhallisia, kukaan ei suutu eikä rähise. Kaikki ovat liian viisaita. Jopa nuoret, jotka laukovat toisilleen kliseitä siitä, kuinka kaikki järjestyy ja osoittavat kypsää ymmärrystä.

Kielellisesti teos on vahva ja pidän myös siitä, että päähenkilönä on poika. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan, mitä 18-vuotias, vakavasti sairastunut poika ajattelee elämästä ja ihmisistä. Lukeminen tarjoaa hyvän keinon asettua toisen asemaan, jotta osaa katsoa maailmaa vähän toisestakin kulmasta. 

Vähän joudun nurisemaan vielä juonestakin. Olen muistaakseni aiemminkin miettinyt sitä, onko nuortenkirjassa pakko olla onnellinen loppu. Oikeasti. Onko olemassa jokin kirjoittamaton onnellisen lopun sääntö? Nyt spoilaan, mutta (yllätys, yllätys!) Jääpoltteessakin kaikki kääntyy lopuksi parhain päin. Jokainen murskaantunut unelma korvautuu uudella ja vieläpä niin, ettei Jaakko oikeastaan menetä mitään. Kirja onkin oiva kannustaja. Se jättää hyvän mielen, mutta sen lisäksi toki paljon pohdittavaa. 

Lempinen, Marja-Leena: Jääpolte (WSOY 2012)

Kansi: ?

Petri Tamminen: Muistelmat

Lukaisin erään junamatkan aikana Petri Tammisen Muistelmat. Ne eivät millään muotoa ole "tavalliset" muistelmat enkä sitä odottanutkaan. Odotin jotakin samanlaista kuin vuonna 1994 ilmestynyt, huikean hieno Elämiä on. Muistelmat onkin kerronnaltaan hyvin samankaltainen, mutta Elämien ideaa on siinä muokattu hieman toiseen suuntaan.

Tamminen on lakonisen tyylin mestari. Hän tietää, mitä pitää kertoa ja mitä voi jättää kertomatta. Muistelmissa hän keskittyy elämän pieniin hetkiin yhden ihmisen näkökulmasta. Nämä hetket voivat olla muistoja jostakin tilanteesta, ohikiitäneitä hetkiä, joissa jokin pieni seikka kiinnitti huomion.

1973, Mietoinen KUULARINKI

Vanhaemäntä tiesi paljon. Hän katseli kahden kilometrin päähän naapurin pihaan ja kertoi näkevänsä siellä luudan nojallaan ovea vasten. Minä työnsin poikien kanssa kuulaa navetan päädyssä. Kuula lensi kolmen metrin päähän. Vanhaemäntä käveli ohi. "No mitäpä ne pojat?" Minä tuijotin maahan ja sanoin: "Ei tiedetä vielä."

Ne voivat olla myös hetkiä, tapahtumia, joilla on elämässä suurempi merkitys. Hetkiä, jotka ovat muovanneet tulevaisuutta.

2001, Vääksy ONNI

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossakin kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Oli muisto millainen tahansa, sen hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi samaistua siihen, ottaa muiston omakseen. Kenenkään muistot eivät tietenkään ole täsmälleen samanlaisia, mutta jokainen tunnistaa taustalta sen muiston ytimen.

On minun silti myönnettävä, että olin hieman pettynyt. Muistelmat ei mielestäni yllä Elämien tasolle. Kerronta ei ole aivan yhtä oivaltavan nasevaa. Toisaalta syy voi olla lukutavassa: luin kirjan todella nopeasti enkä ole lukemisen jälkeen palannut siihen. Luru pohti olisiko tämän kirjan kohdalla hidas, makusteleva lukunopeus toimivampi. Ehkäpä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja Satun Lyhyesti-minihaasteeseen (kirjassa on vain 78 sivua!).

Tamminen, Petri: Muistelmat (Otava 2004) 

Kansi: ? / Kannen kartta: Museovirasto

Kari Levola (toim.): Runo vieköön

Kari Levolan toimittama Runo vieköön on kokoelma nuortenrunoutta. Kirja on harvinaisuus, sillä nuorille suunnattua runoutta ei oikeastaan ole ollut olemassa - ei ennen tätä. Mitä sitten on nuortenrunous? Siitä tarjoavat antologiassa oman näkemyksensä Niina Hakalahti, Jyrki Heikkinen, Hannu Hirvonen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Hannele Huovi, Ville Hytönen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Tomi Kontio, Tittamari Marttinen, Harri István Mäki, Mari Mörö, Sari Peltoniemi, Ilpo Tiihonen, Esko-Pekka Tiitinen ja Johanna Venho. Äidinkielen tunteja silmällä pitäen antologiaan on tehty myös Lukukeskuksen kustantama opas, jonka tekijöinä ovat Kari Levola ja Annamari Saure.

Runot ovat keskenään hyvin erityyppisiä ja käsittelevät erilaisia nuoruuden aiheita: rakkautta, omaa itseä, aikuistumista, ihmissuhteita.. Vaikka antologiassa on runoja 16 runoilijalta, on se laadultaan jokseenkin tasainen. Mielestäni kaikki ovat onnistuneet tavoittamaan runoihinsa nuoruuden ja suuntaamaan runonsa nuorille lukijoille. Tai sitten tämä "täti" ei ymmärrä nuoruudesta enää mitään! :) Runot ovat myös melko helposti lähestyttäviä. Ainakaan ne eivät tunnu hankalilta, ja uskoisinkin, että lukijan kuin lukijan on mahdollista löytää niistä jonkinlainen merkitystaso. Helposti lähestyttävä ei toki tarkoita samaa kuin helppo tai lukijaa aliarvioiva vaan runoissa on oikeasti ideaa, syvempiä merkityksiä.

Kokoelmasta nousi esiin suosikkeja, joista poimin tähän muutaman esimerkin:

Ennen maailma oli täynnä

Ennen maailma oli täynnä

tavaroita ja ihmisiä,

isä ja äiti, veli, Maija, Iida, mummo, ope

Muumit, Idolsit, hiekkalapio ja barbit.

Tarinat, jotka oli kerrottu minua varten.

Mutta sitten kulki rajuilma

tuli ensimmäinen talvi

ja maa oli melkein autio ja melkein tyhjä.

Vain minä jäin

ja liuta haamuja,

jotka puhuvat ohitseni ja ylitseni

ja joskus lävitseni niin että vihloo.

Kuljen joka päivä halki

lumikentän,

että pääsisin illaksi kotiin.

Siellä on vain talo,

keskuslämmitys reistaa,

haamut keittelevät veristä soppaa.

(Sari Peltoniemi)

Et tajua

ei ole hajua

loistat kuin kruunukorkki

Prisman lastauslaiturin edessä,

siinä missä eilen juotiin mäyräkoira,

missä rojahti pakokaasunhajuinen taivas

ja varjot, varjot

ne jotka eivät sinuun tarttuneet.

(Tomi Kontio)

Kevätjuhlan jälkeen

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

meillä on kaikki maailman aika

joku on ripustanut koivuun tumpun

"myöhäinen talvihedelmä", sinä sanot,

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

koko maailma ja sen kaikki hedelmät on meidän

(Niina Hakalahti)

Mieleeni jäivät myös Jyrki Heikkisen oivaltavat ja oivalluksia tarjoavat kuvarunot sekä Riina Katajavuoren runot, joissa hän on käyttänyt runollisten omakuvien ideaa nuoren tytön näkökulmasta. Koko antologia on kuitenkin onnistunut, ja näin äidinkielen opettajana sanoisin myös, että oikein käyttökelpoinen.

Avaan tällä runoantologialla omalta osaltani Lukudiplomi-haasteen. 

Levola, Kari (toim.): Runo vieköön (Tammi 2009)

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Aino Ahtiainen

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

Kuva: WSOY

Satun minihaaste vei tällä kertaa Lähi-itään, jonne matkustin Anita Amirrezvani Kukkien verellä kirjottu -romaanin siivin. Valitsin kirjan luettavakseni, koska se(kin) on ollut jo pidempään lukulistallani. Tarina kuljettaa lukijansa 1600-luvun (en olisi osannut ajoittaa, ellei vuosilukua olisi jälkisanoissa mainittu) Persiaan, jossa rikkaat ovat rikkaita ja köyhät köyhiä vailla mahdollisuutta oman tilanteensa muuttamiseen ja naiset aina alempaa kastia, riippuvaisia miehistä (omasta aviomiehestään, isästään, sukulaisestaan). 

Samana vuonna keväällä, jolloin minun oli määrä mennä naimisiin, kotikyläni taivaalle ilmestyi komeetta. Se oli kirkkaampi kuin yksikään ennen näkemämme komeetta, ja pahaenteisempi. Yö yöltä, kun se eteni hitaasti taivaan poikki ja suihkutti surun kylmiä, valkeita siemeniä, yritimme tulkita tähtien pelottavia viestejä. Kylämme oppinein mies, Hajj Ali, matkusti Isfahaniin noutamaan kopiota päätähtitieteilijän almanakasta, jotta saisimme tietää, mitä onnettomuuksia meille olisi luvassa. (1. luvun 1. kappale s. 9)

Romaanin päähenkilö, minäkertoja, elelee maaseudulla vanhempiensa kanssa, onnellisena. Hänelle ollaan juuri etsimässä aviomiestä, sillä se turvaisi sekä hänen että hänen vanhempiensa tulevaisuuden. Tyttö on myös taitava matontekijä. Komeetta kuitenkin muuttaa kaiken, tuo surua ja kurjuutta. Tytön isä kuolee ja perheen naiset joutuvat muuttamaan Isfahaniin, suureen kaupunkiin, isän kaukaisten sukulaisten luo. Tyttöä ja äitiä kohdellaan rikkaassa perheessä kuin alhaisimpia palvelijoita, mutta he saavat silti syödäkseen. Tyttö saa myös setänsä, arvostetun matontekijän, opettamaan hänelle mattojen suunnittelua. Ongelmana on vain se, etteivät naiset pääse matontekijöiksi. Muutenkin sosiaalisen nousun mahdollisuus on hyvin hankalaa. Tyttö saakin kestää kurjuutta ja epäonnistumisia toisensa perään ennen kuin komeetan vaikutus vihdoin lakkaa.

Minua kiinnosti erityisesti tuo taikauskoisuus ja ylipäätään usko korkeampiin voimiin. Tähtitieteilijät ennustavat kirjassa komeetan tuovan tuhoa ja surua esimerkiksi kaikille, jotka ovat menossa naimisiin tuona vuonna. Tavallaan ajatus siitä, että vain tyytyy kohtaloonsa, uskoo komeetan aiheuttaneen kaiken epäonnen, on jännä. Toisaalta näin uskoessaan ihmisen ei tarvitse syyttää itseään ja yrittämisen puutettaan. Matontekijätyttö on kuitenkin toisenlainen. Hän pyrkii ylöspäin, vaikka tietääkin, ettei se ole naiselle helppoa, jos edes mahdollista.

Puhun koko ajan tytöstä, koska hänen nimeään ei teoksessa mainita. Kirjailija kertoo jälkisanoissa tämän olleen tietoinen ratkaisu kunnioituksesta nimettömiä matontekijöitä kohtaan. Päähenkilö on mielenkiintoinen, koska hänessä on paljon taistelutahtoa, vaikka koettelemukset ovat lannistaa hänetkin. Hän joutuu selviytymään köyhyyden lisäksi muun muassa "ystävän" petoksesta sekä äitinsä ja sukulaistensa järjestämästä sigheh-liitosta (joka tarkoittaa käytännössä sitä, että hänet myytiin miehelle seksikumppaniksi). Hän on itse asiassa melko nykyaikainen nainen. Hän ei halua olla sukupuolensa vanki vaan pyrkii parantamaan omaa elämänlaatuaan ja asemaansa. Siihen hän pystyykin, mutta romaanin loppu on avoin eikä suoraan kerro, saavuttaako hän onnea, jota eniten halajaa.

Rakastan hyviä tarinoita. Kukkien verellä kirjottu kertoo nimettömän matontekijän tarinan, joka on hyvä muttei kuitenkaan ainutlaatuinen. Sitä kuitenkin syventävät ja monipuolistavat vanhat islamilaiset kertomukset, persialaiset kansantarinat, joita tytön äiti kertoo silloin kun elämä tuntuu hankalalta. Ne myös antavat vihjeitä päähenkilön elämästä, niistä päätöksistä, joita hän tekee. Näiden kertomusten kutominen matontekijän tarinaan onkin yksi sen vahvuuksista vahvan naispäähenkilön ja toivon ohella.

Lue myös mitä mieltä romaanista ovat olleet Satu ja Sanna.

Amirrezvani, Anita: Kukkien verellä kirjottu (WSOY 2008)

Englanninkielinen alkuteos: The Blood of Flowers (2007)

Suomentanut Hanna Tarkka 

Kansi: ?

Lokakuun luetut ja kirjalliset hetket

Lokakuussa luin taas hieman nuortenkirjallisuutta, kun jatkoin Salla Simukan Jäljellä-romaanin aloittamaa kaksiosaista sarjaa ja luin sen jälkimmäisen osan, Toisaalla. Korkkasin myös Lukudiplomi-haasteen Kari Levolan toimittamalla runoantologialla Runo vieköön. Tutustuin itselleni uuteen kotimaiseen kirjailijaan, Pirjo Hassiseen hänen esikoisromaanillaan Joel. Lisäksi luin Satun minihaastetta varten Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu -romaanin. Ja siinähän se sitten oli - melkein. Onhan tässä pakko mainita, että luin Monika Fagerholmin Amerikkalaista tyttöä neljäsataa sivua Liisan masinoimassa kimppaluvussa, jonka aiempaa keskustelua täällä ja täällä. Kirjan pitäisi olla tänään luettu, mutta.. öhöm.. jonkin verran olisi vielä luettavaa jäljellä.

Vaikka lokakuun luettujen kirjojen saldo jäi melko vähäiseksi, oli lokakuu silti hyvin kirjallinen kuukausi. Olen nähnyt kaksi romaanin pohjalta toteutettua esitystä: Teatteri Jurkan Kerjäläisen ja jäniksen ja Puhdistus-elokuvan. Teatterielämyksestä olen jo jotakin kirjoittanut, mutta lyhyesti sanottuna pidin siitä. Puhdistuksesta en ole kirjoittanut, mutta pidin siitäkin. Ennen elokuviin menoa minua pelotti kaksi asiaa: miten kirja on saatu sovitettua toimivasti valkokankaalle ja miten pystyn katsomaan kaikki kamalat tapahtumat. Elokuva oli positiivinen yllätys, vaikka kirja on ehdottomasti parempi. Niitä kaikkia kamaluuksia en pystynyt katsomaan niin kuin arvelinkin. Näyttelijäntyö oli pääosin hienoa. Pidin etenkin Laura Birnin Aliidesta ja oli mukava nähdä Krista Kosonenkin vaihteeksi vakavassa roolissa, mutta eikö Suomessa ole muita miesnäyttelijöitä kuin Peter Franzen ja Tommi Korpela?

Lokakuu oli myös kirjailijoiden kuukausi. Kävin kuuntelemassa Pirjo Hassista, joka kertoi kirjoistaan ja kirjailijuudestaan. Hän kertoi kirjoittavansa itselleen tärkeistä asioista, mutta sellaisista, jotka eivät vielä ole pinnalla, yleisessä keskustelussa, vaan hän haluaa tuoda uusia asioita näkyviksi. Mielenkiintoista oli myös kuulla, miten hänen kirjansa etenevät ja rakentuvat yhdestä ajatuksesta kokonaiseksi teokseksi. Kuriositeettina mainittakoon vielä se, että Hassinen hehkutti Carol Shieldsiä. Lopuksi nimittäin yleisöstä joku kysyi kirjailijan omia lempikirjailijoita ja hän mainitsi mm. Philip Rothin ja Carol Shieldsin.

Eivätkä kirjailijat tähän loppuneet, sillä kävin minäkin Helsingin kirjamessuilla. En jaksanut kuitenkaan juuri kuunnella kirjailijoita vaan keskityin yleiseen haahuiluun kirjapinojen keskellä, mutta ostettavaakaan ei oikein löytynyt. Lopulta kannoin kotiin muutaman lastenkirjan ja itselleni Laura Gustafssonin Huorasadun ja Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia. Kirjailijoista kuuntelin Magdalena Haita ja hetken monia muita, kuten Katja Kettua, Anja Snellmania ja Venla Hiidensaloa. Minä olen varmaan ainoa, joka ei messuista tänä vuonna kovin kauheasti innostunut. Toisaalta on aivan mieletöntä, että niin suuri tila on pyhitetty kirjallisuutta ja kirjallisuuden ystäviä varten, mutta minulle jotakin jäi puuttumaan. Ehkäpä mielentila oli väärä, kuka tietää.

Magdalena Hai Louhi-lavalla

Haastattelussa Katja Kettu