Käännöksiä

Minä olen lahjakas luonnostani. En tanssimisessa, hauskuuttamisessa tai muussa yhtä mukavassa. Olen aina ollut lahjakas oppimaan. Mitä ikinä koulussa opetettiin, minä opin sen nopeasti ja vaivaa näkemättä, ikään kuin koulu olisi ollut jättimäinen koneisto ja minä siihen täydellisesti istuva ratas. Siitä huolimatta opiskeleminen ei ollut aina helppoa. Kun muutin äidin kanssa Yhdysvaltoihin, osasin vain muutaman sanan englantia ja jouduin raatamaan ankarasti.

Kivinen tie

  

Kun kuulin ensimmäisen kerran Jean Kwokin romaanista Käännöksiä, uskoin lukevani sen jossakin vaiheessa. Tässä välissä sen on ehtinyt lukea moni muukin - ja hyvä niin. Kirjassa kerrotaan 11-vuotiaan Kimberlyn tarina. Hän muuttaa äitinsä kanssa Hongkongista Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, tätinsä ja tämän perheen avustuksella. Siellä he kuitenkin huomaavat, ettei täti ehkä ajattelekaan heidän parastaan: he joutuvat asumaan hylätyssä rakennuksessa ja työskentelemään vaatetehtaassa lähes kellon ympäri saadakseen velkansa maksettua. Äidin ja tyttären elämä ja olot ovat kammottavan kurjat. Kimberly päättääkin tehdä kaikkensa, jotta saisi äidille ja itselleen paremmat elinolot. 

Tuon päätöksen toteuttaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Kim ei saapuessaan osaa muutamaa sanaa enempää englantia, joten koulunkäynti takkuaa, vaikka hän Hongkongissa oli huippuoppilas. Asiaa ei tosin varsinaisesti auta se, että hänen täytyy aina koulupäivän jälkeen mennä tehtaalle auttamaan äitiään. Myös amerikkalainen kulttuuri eroaa varsin paljon kiinalaisesta kulttuurista, mikä sekin on omiaan aiheuttamaan hankaluuksia. Kimin täti on yksi vastus matkalla parempaan elämään: hänen aikomuksenaan on pitää Kim ja tämän äiti riippuvaisina itsestään ja työpaikasta tehtaalla - velka (lentoliput jne.) on ainakin maksettava takaisin viimeistä lanttia myöten.

Käännöksiä on maahanmuuttajaromaani, mutta se on myös kasvutarina tytöstä nuoreksi naiseksi. Kim joutuu tekemään valtavasti töitä ja uhrauksia saavuttaakseen päämääränsä. Hän joutuu myös aikuistumaan aivan liian nopeasti, sillä hänen on otettava äitinsä paikka. Kimin äiti ei nimittäin osaa englantia muutamaa sanaa enempää, joten Kim joutuu huolehtimaan asioista, jotka vaativat englannin kielen taitoa. Toisaalta äiti kuitenkin pysyy äitinä ja pitää tytöstä huolta, vaikka Kim usein salaakin asioista tältä. Kaiken tarkoituksena on saada Kimille parempi tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan seitsemän vuotta kestänyt matka slummiin saapumisesta siihen päivään, kun velka on viimein maksettu. Lopuksi käydään vielä kahdentoista vuoden päässä kurkistamassa, mitä Kimberlylle tapahtui, millaisen elämänsä suuntaan vaikuttavan päätöksen hän 18-vuotiaana teki.

Romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se on ilmeisesti osin omaelämäkerrallinen. Kirjailija on muuttanut lapsena Yhdysvaltoihin kurjiin oloihin ja hän on Kimberlyn tavoin joutunut työskentelemään koulun jälkeen tehtaassa. Kirjassa kerrotaan karmaisevia asioita maahanmuuttajien elinolosuhteista ja ihmisten häikäilemättömyydestä, hyväksikäytöstä. Silti romaanin sanoma ei ole negatiivinen vaan lukija voi luottaa siihen, että toivoa on. Toisaalta nykylukija on melko valveutunut, sillä media on pitänyt huolen siitä, ettei mikään kirjassa kuvattu tule yllätyksenä. Elin- ja työolosuhteita enemmän minua kiinnostikin Kimin ja hänen äitinsä sopeutuminen uuteen maahan ja kulttuuriin. Tässä teoksessa sitä on kuvattu mielenkiintoisesti muun muassa kielenoppimisen kautta.

Osallistun romaanilla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Kwok, Jean: Käännöksiä (Bazar 2011)

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Translation (2010)

Suomentanut Ulla Lempinen

Elossa ollaan -hihkaisu sekä Onni ja siniset kengät

Hip hei! Tämän bloggarin blogiloma venähti hieman pidemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta hyvää se teki. Viimeiset pari viikkoa olen reissannut ja fiilistellyt muun muassa tällaisissa maisemissa:

Lukemistakaan en ole unohtanut. Raahasin reissuun mukaan viisi kirjaa, joista luin kolme ja puoli (luetut lihavoitu):

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Mma Ramotswe tutkii)

Jean Kwok: Käännöksiä

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Charlaine Harris: Deadlocked 

On ihan pakko laskea tuo puolikaskin mukaan, koska luin Sudenkorennosta kuitenkin noin neljäsataa sivua.

Ensimmäisenä tartuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan kirjaan Onni ja siniset kengät. Olen lukenut kuusi aiempaa Mma Ramotswe -kirjaa. Nämä hyväntuuliset ja leppoisat dekkarit ovat minun lomalukemistani.

Kun on juuri oikean ikäinen, niin kuin Mma Ramotswe oli, ja kun on nähnyt hiukan elämää, niin kuin Mma Ramotswe totisesti oli nähnyt, on asioita, jotka kerta kaikkiaan vain tietää. Ja yksi sellainen asia, joka oli itsestään selvä Mma Ramotswelle, Naisten etsivätoimisto nro 1:n (Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston) perustajalle, oli että elämässä on kahdenlaisia pulmia. On ensinnäkin pulmia - suuria pulmia - joille ei voi tehdä juuri mitään, paitsi tietysti toivoa parasta. Sellaiset pulmat liittyivät usein maahan: peltoihin jotka olivat liian kivisiä, multaan jonka tuuli puhalsi pois, seutuihin joilla viljelykset eivät menestyneet jonkin maan uumenissa piilevän taudin vuoksi. (s. 7)

--

Toiseen ryhmään kuuluivat pulmat, joita ihmiset itse aiheuttivat itselleen. Ne olivat hyvin yleisiä, ja Mma Ramotswe oli nähnyt niitä työssään paljon. -- Toisin kuin ensin mainitut pulmat - kuivuus ja muut vastaavat - sellaiset ongelmat olisi aivan hyvin voitu välttää. Jos ihmiset vain olisivat olleet varovaisempia tai käyttäytyneet itse kunnolla, he eivät olisi joutuneet vaikeuksiin. (s. 8)

Onni ja siniset kengät -romaanin voisi sanoa olevan taattua Mma Ramotswe -laatua, aika lailla samanlainen kuin aiemmatkin sarjan kirjat. Suuria yllätyksiä romaani ei siis tarjonnut, mutta tavallaan sitä lomakirjoiltani toisinaan toivonkin. On ihana välillä lukea jotakin sellaista, joka ei haasta pohtimaan tai aiheuta suuria tunnekuohuja - lukea siis ihan vain lukemisen ilosta. Mma Ramotsweissa minua viehättää myös niiden tunnelma. Vaikka kirjat ovat jollakin tasolla dekkareita, niin ne ovat - kuten jo mainitsin - leppoisia ja hyväntuulisia. Kenelläkään ei ole kiire minnekään eikä mikään tilanne ole niin vakava, ettei se voisi odottaa teekupillisen verran.

Mma Ramotswe joutuu tällä kertaa selvittelemään kiristystapausta ja kohtaa myös noituutta, mihin Botswanassa vielä joissakin tilanteissa ja paikoissa uskotaan. Työasioiden lisäksi Mma Ramotswea huolestuttavat läheistensä asiat, muun muassa Mma Makutsin kihlaus. Rooibos-kuppi kädessään Mma Ramotswe pohdiskelee omaa elämäänsä ja eritoten onnellisuutta: Millaisista asioista saa olla onnellinen?

Kirja solahtaa sattumalta hyvin Satun heinä-elokuun minihaasteeseen.

McCall Smith, Alexander: Onni ja siniset kengät (Seven/Otava 2011 [2008])

Englanninkielinen alkuteos: Blue Shoes and Happiness (2008)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Helsingin alla

Tutustumismatkani kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen jatkuu tällä kertaa kehutulla Maria Turtschaninoffin romaanilla Helsingin alla. Odotukset olivat melko korkealla, enkä onneksi joutunut pettymään.

Alva päätti kiertää rannan kautta. Matka oli kaksi kertaa pidempi kuin suoraan, mutta se ei haitannut. Tietty arvaamattomuus oli valtti. Päätösten täytyi olla täysin sattumanvaraisia, niin että kukaan ei koskaan pystyisi edes aavistamaan, mikä olisi hänen seuraava vetonsa tai missä hän olisi tai miten hänet voisi löytää. (s. 12)

Alva on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka tuntee Helsingin Kruununhaan kuin omat taskunsa. Hän viihtyy yksin ja on koko ajan varuillaan, kuin odottaisi jonkun tai jonkin jahtaavan häntä. Hänet on adoptoitu pienenä eikä hän muista elämästä ennen sitä yhtään mitään. Hän kuitenkin haluaa muistaa, ja joku muukin tahtoo hänen muistavan. Eräänä päivänä häntä lähestyy nuori mies, Nide, joka väittää tunteneensa hänet lapsena ja johon Alva tuntee käsittämätöntä vetoa. Nide aikoo viedä Alvan Helsingin alla sijaitsevaan Varjokuninkaan valtakuntaan, Alistadiin, jossa tämä vihdoin saisi menneisyytensä selville. Alistadiin päätyy myös Alvan rinnakkaisluokkalainen Joel.

Alva haluaa löytää menneisyytensä, perheensä, itsensä, juurensa. Hän haluaa kuulua johonkin. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista vaan etsintäretki viekin Alvan suureen seikkailuun, jossa on mukana paljon enemmän. Alva kohtaa ystävyyttä, rakkautta, ikiaikaista pahuutta, kansantarinoiden olentoja peikoista keijuihin. Kaiken käyntiinpanijana on kuitenkin kosto. Kuka saa kostaa? Miten teot ylipäätään oikeutetaan? 

Helsingin alla ei sijoitu nimestään huolimatta pelkästään pääkaupungin maisemiin. Kaupunkia ja sen vilinää kyllä kuvataan, ja se on tärkeä sekä Alvalle että Joelille. Koko aikaa ei myöskään olla Helsingin alla, Alistadissa, vaan nuoret matkaavat Närpiöön ja aina Lappiin saakka. Luonto ja nykyihmisen luontosuhde ovat kirjassa keskeisessä osassa: ihminen on tuhonnut peikkojen ja muiden metsänolentojen elinpaikkoja ja ajanut ne maan alle, mikä aiheuttaa konflikteja.

Kirjassa on myös rakkautta, jonka taustalla on ensin ystävyys ja lojaalius. 

Toista pojista Alva ei voinut pitää loitolla, vaikka tiesi, että hänen pitäisi. Toiseen hän taas oli kytketty omien tekojensa ja pojan tekojen kautta. (s. 269)

Rakkaustarina kulkee koko ajan juonessa mukana, mutta se ei missään tapauksessa ole pääosassa vaan antaa muille tapahtumille niille kuuluvan tilan.

Risuja ei romaanille juuri tarvitse antaa. Onhan juoni osin melko arvattava, mutta tapahtuu siinä paljon sellaistakin, mitä en osannut odottaa. Monessa blogikirjoituksessa on moitittu alkupään puhekieltä, joka minunkaan mielestäni ei ole kovin onnistunutta vaan suorastaan teennäistä. En myöskään oikein pitänyt Alistadi-nimestä. Onhan se oikeastaan hyvinkin onnistunut, mutta se ei mielestäni sovi sen paikan henkeen, sille paikalle, jonka nimi se on. Varjojen valtakunta on nimittäin hyvin vanhanaikainen, epästadimainen paikka.

Helsingin alla nojaa fantasian perinteeseen. Silti romaani on uusi, uudenlainen. En ole kovin paljon lukenut kotimaista fantasiaa, joten ehkä se, että tapahtumat sijoittuvat tuttuihin maisemiin, tuttuun kulttuuriin (tosin kansanperinne, johon romaani perustuu, on pitkälti ruotsinkielistä: Suomessa on esimerkiksi kyllä kerrottu tarinoita Vetehisestä, mutta ei niinkään Vetehisen ratsusta) tuo uutta näkökulmaa, tuoreuden tuntua tähän genreen.

Osataan sitä kotimaassakin fantasiaa kirjoittaa!

Turtschaninoff, Maria: Helsingin alla (Tammi 2012)

Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (Söderströms, Helsingfors 2010)

Suomentanut Marja Kyrö

Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat kuuluvat rikoskirjallisuuden klassikoihin. Kaiken kaikkiaan Conan Doyle kirjoitti kuusikymmentä Holmesin tähdittämää salapoliisitarinaa. Sherlock Holmesin parhaita -kokoelmassa on niitä kolmetoista.

Oletan, että jokaisella on jonkinlainen mielikuva Sherlock Holmesin hahmosta, vaikkei olisi koskaan lukenut yhtäkään Conan Doylen novellia. Suuria yllätyksiä ei hänen hahmonsa kirjallisena versiona minullekaan tuonut. Viihdyin Holmesin parissa ihan mainiosti: novellit ovat hyvin eteneviä ja välillä jännittäviäkin ja aikakausi, 1800-luvun loppu, viehättävä. Meillä tämän päivän kiireisillä kansalaisilla olisi paljon opittavaa asioihin ja aikaan suhtautumisesta. Holmesilla ei esimerkiksi koskaan ole niin kiire rikosten pariin, ettei voisi ensin nauttia runsasta ateriaa.

Holmes selvittelee novelleissa hyvin erilaisia rikoksia ylivertaisilla salapoliisin kyvyillään. Hän ei kuitenkaan koskaan halua kunniaa ratkaistuaan hankalan tapauksen, vaan kiitokset saa useimmiten poliisi tai sitten jutut ovat niin arkaluontoisia ja yksityisiä, että niistä vaietaan. Holmesin ylivertainen päättelykyky - tai oikeastaan novellien kerronta - sai minut muutaman kerran ärsyyntymään. Tarinoissahan toimii kertojana Holmesin ystävä ja apulainen, tohtori Watson, joka on kirjoittanut tapaukset muistiin kuten hän on ne nähnyt tai kuullut. Näin ollen lukija ei ennen loppupäätelmiä saa tietää yhtä paljon kuin Holmes. Tällöin on melkoisen vaikeaa yrittää päätellä rikoksen kulkua. Siitä kun ei juuri merkittäviä vihjeitä jaella. Minä taisin peräti kahdessa tarinassa keksiä syyllisen ennen kuin se tekstissä mainittiin, motiivia ja tapahtumien kulkua en kertaakaan. Toisaaltahan on hyvä, ettei juttu etene ennalta arvattavasti, mutta olisi kiva, että lukijakin voisi päätään käyttää.

Pääpiirteissään novellien juoni kulkee aina samalla tavoin, mutta tapaus ja sen yksityiskohdat muuttuvat. Kokoelmaa kannattaakin lukea aina yksi tai kaksi tarinaa kerrallaan eteenpäin. Vaikka luin tarinoita muutaman kerrallaan, on pakko myöntää, etten osaa välttämättä näin jälkeenpäin yhdistää kunkin kertomuksen tapahtumia sen nimeen. Jäi minulle toki muutama novelli mieleenkin. Ehkä siksi, että näistä jokainen on hieman tavallisesta Holmes-tarinasta poikkeava. Kirjava nauha on jännittävä ja kekseliäs. En millään olisi voinut arvata tai päätellä rikoksen tekijää saati tekotapaa. Viimeisessä tapauksessa Holmes kohtaa vertaisensa, Lontoon alamaailmaa johtavan professori Moriartyn. Kokoelman viimeinen novelli, Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus, on täysin erilainen kuin muut. Siinä ei ensinnäkään seurata miten Holmes ratkaisee tapauksen. Toinen muista erottava seikka on se, että novellissa on ulkopuolinen hän-kertoja. Tämä ratkaisu muuttaa sekä rakenteen että tunnelman.

Conan Doyle, Arthur sir: Sherlock Holmesin parhaita (Loisto / Basam Books 2009 [2001])

Suomentanut Tero Valkonen

Ota riski ja rakastu kirjaan

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut Kirjamielellä-blogista liikkeelle lähteneeseen haasteeseen, jonka ideana on haastaa toinen bloggari lukemaan jotakin sellaista, jota hän ei vielä ole lukenut. Säännöt ovat seuraavanlaiset:

Säännöt: Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Maria haastoi minut lukemaan Carol Shieldsiltä joko Pikkuseikkoja tai Rakkauden tasavallan. Haastekirja on erittäin onnistunut, sillä en olekaan vielä lukenut Shieldsiltä mitään. Tarkoitus on kyllä ollut, mutta ei vain ole sattunut sopivasti kohdalle. Marialle oli äärimmäisen hankala keksiä vastahaastekirjaa, sillä hän lukee niin paljon. Hän ei taida ainakaan viime aikoina olla lukenut ns. kevyempää kirjallisuutta, joten haastan hänet lukemaan Cecelia Ahernin P.S. rakastan sinua -romaanin. Olen itse lukenut sen englanniksi, joten toivottavasti suomennos on edes jokseenkin toimiva (lukukielen voit, Maria, toki valita itse).

Minä siirrän haasteen eteenpäin ensinnäkin Lurun luvut -blogin Lurulle, joka lukee mielestäni mielenkiintoisia ja hieman ehkä erilaisiakin kirjoja eri kielillä. Hänet haastaan lukemaan yhden suosikkini, Leena Krohnin Tainaronin.

Toisena haastan Sonjan. Hän lanseerasi alkuvuodesta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteen, jossa tarkoituksena on lukea mahdollisimman paljon kotimaista kirjallisuutta eri alakategorioista. Runoja hän ei vielä taida olla lukenut, joten haastan hänet lukemaan Edith Södergranin Runoja-kokoelman.

Jään jännityksellä odottamaan, mitä Luru ja Sonja valitsevat minulle luettavaksi!

Toukokuu ja kurkistus (kesä)kirjastokassiin

Toukokuussa luin vain kolme kirjaa: kotimaista fantasiaa, itsetekemisestä ja Kreetalle sijoittuvan sukutarinan. Lastenkirjoja luin sentään hieman enemmän kuin muutamana aikaisempana kuukautena. Osallistuin jo Satun Saarella-minihaasteeseen (touko-kesäkuun haaste) ja saatoin loppuun Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteen (yhteenvetopostaukseni löytyy täältä). Ja jotta haasteet eivät loppuisi kesken, liityin mukaan Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. 

Lukeminen on hieman tökkinyt, mutta kesä innostaa lukemaan - tai ainakin hamstraamaan luettavaa. Kunhan saan kesken olevat kirjat (Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas ja Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita) luettua, niin pääsen tutkailemaan tarkemmin kirjastokassini uumeniin solahtaneita teoksia. En ole todellakaan varma, saanko nämä kaikki luetuksi, mutta näin ainakin suunnittelen. Kesällä nimittäin saan aina luettua paljon enemmän kuin muulloin. Toivottavasti näin on tänäkin kesänä!

Kesällä on aikaa syventyä klassikoihin. Älköön kukaan nyt turhaan kyseenalaistako klassikkomääritelmääni, mutta näihin ajattelin syventyä:

Kate Chopin: Herääminen

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Umberto Eco: Ruusun nimi

Minä pidän fantasiasta, mutta tänä kesänä aion antaa sen lisäksi myös scifille mahdollisuuden:

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa

Joitakin Kreikkaan liittyviä kirjoja sisällytän myös lukulistalleni:

Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään

Andreas Staikos: Herkullisia suhteita

Arto Kivimäki: Aikojen alussa. Antiikin taruja 1

Arto Kivimäki: Sankarien aika. Antiikin taruja 2

 

Olen viime aikoina saanut paljon hyviä lukuvinkkejä sekä blogeista (kiitos kaikille!) että lehdistä, tutuilta, ystäviltä:

Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani - mietteitä puutarhanhoidosta

Jean Kwok: Käännöksiä

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna

Guy Delisle: Shenzhen

Guy Delisle: Pjongjang

Kirjastossakin laittavat ihan minua ajatellen kiinnostavia kirjoja esille. Eihän niitä voi olla lainaamatta!

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Jeanette Winterson: Intohimo

Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa

 

Siinä oli kirjastokassi kuunliljan varjoon kannettuna! Näiden lisäksi oli tarkoitukseni lukea jotakin myös omasta (ja appivanhempieni) hyllystä:

Elizabeth Adler: Kesä Toscanassa

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Fedor Dostojevski: Idiootti

Diana Gabaldon: Sudenkorento

 

Suuret on suunnitelmat! Jos lukutahtini jatkuu samanlaisena kuin tämän alkuvuoden, niin saan luetuksi vain murto-osan. Onneksi kesän laina-ajat ovat pidempiä ja omassa hyllyssä kirjat jaksavat odotella. 

Saari

Pollarista irrotettu köysi lennähti halki ilman ja roiskautti naisen paljaille käsivarsille suolaisia pisaroita. Ne kuivuivat nopeasti, ja auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta nainen huomasi, että hänen ihollaan kimalteli taidokkaita suolakidekuvioita, kuin timanteista tehty tatuointi. Alexis oli pienen, rähjäisen veneen ainoa matkustaja, ja kun se lähti puksuttamaan kohti edessä siintävää yksinäistä, asumatonta saarta, hän värähti ajatellessaan sinne aikoinaan matkanneita miehiä ja naisia.

Kreetan edustalla sijaitsevalla Spinalonga-saarella on surullinen historia. Vuodesta 1903 vuoteen 1957 se toimi leprasiirtolana. Noiden vuosien aikana jokainen Kreetan lepraan sairastunut kuljetettiin eristyksiin saarelle. Victoria Hislopin Saari-romaani vie lukijansa noille molemmille Välimeren saarille.

Alexis Fielding on nuori, englantilainen nainen. Hänen äitinsä on kreetalainen, mutta ei ole ikinä kertonut menneisyydestään kenellekään - ei edes perheelleen. Alexis lähtee poikaystävänsä kanssa Kreikkaan lomalle ja saa samalla tilaisuuden käydä Kreetalla. Siellä hän vihdoin saa selville äitinsä ja sukunsa salaisuudet, joihin Spinalongan saari linkittyy hyvin vahvasti.

Alexis ja hänen elämänsä ovat kirjassa sivuosassa, sillä päätähtenä loistavat erään kreetalaissuvun vaiheet 1930-luvun lopulta aina 1960-luvulle saakka. Petrakisien elämä on täynnä surua ja kyyneleitä, mutta perheenjäsenet ovat vastoinkäymisistään huolimatta vahvoja ja muistavat myös antaa tilaa rakkaudelle, toivolle ja ilolle. Hislopin teksti välittää vahvasti tunteita, minä myötäelin tapahtumissa mukana. Olisin halunnut kantaa edes osan Giorgisin, Spinalongan lautturin ja Alexiksen isoisoisän, raskaan elämän painosta tai Marian, Alexiksen isotädin, tukahduttavasta vastuusta, joka ei jätä tilaa omalle tahdolle tai haaveiden toteuttamiselle.

Saari on juuri sellainen romaani, jollaisen lukemisesta minä pidän. Siinä ovat kaikki osaset - hyvä tarina, mielenkiintoiset ja samaistuttavat henkilöt, sujuva teksti ja rakenne - kohdallaan. Huonona asiana ei voi myöskään pitää romaanin historiallisuutta. En olisi millään malttanut laskea kirjaa kädestäni hetkeksikään, vaikka sivujakin on lähemmäs 500. Painan Hislopin nimen visusti mieleeni, sillä hän on kirjoittanut kaksi muutakin romaania, joiden suomennoksia jään innolla odottelemaan.

Osallistun romaanilla Satun kolmanteen minihaasteeseen, johon piti lukea kirja, jonka tapahtumapaikkana on saari. Saari löytyy myös TBR100-listaltani ja vaikka se ei ole kreikkalaista nykykirjallisuutta, niin lisään sen Kreikka-kirjojen listaani.

Hislop, Victoria: Saari (Bazar 2012)

Englanninkielinen alkuteos: The Island (2005)

Suomentaneet Laura ja Olga Jänisniemi

Kansi: Satu Kontinen (suomenkielinen) / Charles Dragazis (maisema) / Photonica/Toby Marshall (vene)