11 kysymystä

Monessa blogissa on jo kiertänyt haaste vastata 11 kysymykseen. Nyt "joudun" minäkin kysymyksiin vastailemaan, sillä Elma Ilona haastoi minut. Mikäs siinä, kun en ole oikein ehtinyt lukemaankaan. Ei siis ole mitään kirjaa blogattavaksi. Olen kyllä parhaillani nojatuolimatkalla Kreikassa, tarkemmin sanottuna Kreetalla. Kyseinen kirja vain vaatisi hieman pitempiä ja rauhallisempia lukuhetkiä kuin minulla on tällä hetkellä saatavilla.

No, niihin kysymyksiin sitten. Ideanahan on ensin vastata haastajan 11 kysymykseen, keksiä sitten omat 11 ja haastaa joitakuita vastaamaan niihin. 

1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?

Ihana, lämmin kesäsade, jonka jälkeen paistaa heti aurinko. 

2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?

Pinkkiä tai vaaleanpunaista. 

3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa? 

Soittamaan kitaraa tai hallitsemaan kreikan kielen. 

4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).

Minunkin täytynee tähän vastata, että se, kun tapasin mieheni yli 12 vuotta sitten. 

5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.

Aku Ankka 

6. Rakkain musiikkimuistosi?

Musiikkimuistoni liittyvät vahvasti aikaan, jolloin soitin itse paljon ja niihin itsensä ylittämisen hetkiin, kun oppi jonkin vaikean kappaleen / kohdan kappaleesta tai onnistui esityksessään pahemmin mokailematta. Silti on pakko jakaa tällainen: Minä ja pikkusiskoni järjestimme lapsena esityksiä. Pukeuduimme roolivaatteisiin ja sitten lauloimme. Joskus sävel oli tuttu, joskus minun keksimäni. Sanat keksin aina omasta päästäni eikä siskoni tiennyt niitä koskaan ennalta. Esitys meni sitten niin, että minä lauloin ja siskoni tuli mukaan säkeen viimeiseen tavuun :) 

7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
Ehdottomasti purjeveneellä. Jossakin Karibialla. 

8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?

Tämä tietokone, jolla kirjoitan, koska sen uumenissa ovat kaikki valokuvat. Pitäisi yrittää saada teetetyksi albumeihin. Pitäisi pitäisi.. 

9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?

Jonkin ihanan annoksen kanaa tai kalaa hyvän viini kera. Jälkkäriksi jäätelöä, mansikoita ja suklaakakkua. Nam. 

10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Yleensä puolityhjä. Pessimisti ei pety :) 

11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?

Jaa-a, enpä usko, että olen lukenut missään kovin eksoottisessa paikassa ainakaan. Vastaan purjevene. Kannella, auringossa on ihana lukea. 

Omat kysymykseni, joihin haastan vastaamaan Mari A:n, Kuuttaren, Marjiksen ja Sonjan - ja Sinut, joka tunnet palavaa halua näihin vastata:

1. Mieleenpainuvin matkustusmuistosi? 

2. Mitä aiot lukea kesälomalla?

3. Jos voisit matkustaa minne tahansa, niin minne menisit? 

4. Kirja, joka on naurattanut sinua?

5. Kirja, joka on itkettänyt sinua?

6. Mikä on parasta kesässä?

7. Millaisesta mukista juot mieluiten aamukahvisi/-teesi? 

8. Minkä kirjan haluaisit lukea uudestaan?

9. Mikä oli toiveammattisi lapsena?

10. Mikä on mielestäsi paras kesäruoka?

11. Jos kirjoittaisit romaanin, millainen se olisi (laji riittää)?

Kesä ja kirjat - lyömätön yhdistelmä!

 

Lasten linnoitus -haasteen yhteenveto

Runebergin päivänä alkoi Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haaste, johon lähdin innolla mukaan. Luenhan lasten- ja nuortenkirjallisuutta jonkin verran lähes päivittäin. Syynä lastenkirjojen lukuun ovat omat lapseni ja nuortenkirjojen lukemisen syy lähinnä ammatillinen. Toisaalta olen sen verran outo aikuinen, että luen näitä molempia mielelläni, ihan ilman syytäkin.

Haasteessa oli kymmenen kategoriaa, ja ajattelin, että olisin jokaiseen jonkun kirjan saanut luettua. Listani luetuista ja blogatuista on alla. Olisin voinut jaotella kirjat monella muullakin tavalla kategorioihin, mutta ovat nyt näin. Linkeistä pääsee postauksiin, joista osa on toisessa blogissani.

Kategoriat:

1. Huumoripläjäyksiä

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina 

2. Olipa kerran - satusiivillä

Ursula Jones - Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa 

3. Runoratsu laukkaa

Jukka Itkonen - Matti Pikkujämsä: Kaupunkiretki. Lastenrunoja

Reetta Niemelä - Matti Pikkujämsä: Makkarapiruetti

Anni Riipinen - Ritva Ruuska - Tuominen: Kielet kippuralle - Lasten loruaapinen 

4. Uuden äärellä: vuosina 2011 ja 2012 julkaistuja kirjoja

Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Tähystäjäneito (Kuparisaari 1)

Pirkko Harainen - Leena Lumme: Tekemistä riittää, Emma

Tittamari Marttinen - Virpi Penna: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää  

5. Klassikko kiikarissa

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia  

6. Fantsua fantasiaa, siistiä scifiä

Maggie Stiefvater: Väristys

Maggie Stiefvater: Häivähdys 

Maggie Stiefvater: Ikuisuus 

7. Eläimellisiä elämyksiä

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Karuselli

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Onnenpyörä  

8. Palkittujen paraati    

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Keinulauta
Riitta Jalonen - Kristiina Louhi: Tyttö ja naakkapuu
Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa 

9. Salaseura X
Niccolò Ammaniti:  Minä en pelkää 

10. Kirmataan kuvakirjaan  

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja
Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja 
Katri Kirkkopelto: Muusan ja Maestron taideseikkailu
Sinikka Nopola - Linda Bondestam: Anna Talven outo viivytys - Satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja 
Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera lääkärissä
Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera ja menopelit

Kiitos Valkoiselle kirahville ihanasta haasteesta! 

Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta

Ylläni on vuoritettu 60-luvun tyylinen villakangasleninki, jonka olen itse ommellut. Kun aloitin ompelemisen neljä vuotta sitten, en olisi ikinä kuvitellut, että voisin oppia niin paljon. Olin ommellut tyynynpäällisiä ja yksinkertaisia kasseja, mutta vaatteita kinusin äidiltä ja tädiltä. Tiesin juuri ja juuri, miten ompelukone toimii, ja osasin virkata ketjua.

 Laura Honkasalon Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta valikoitui luettavakseni sattumalta, sillä poimin sen mukaani kirjastosta Tänään palautetut -hyllystä ihan vain siksi, että kirjailija kiinnosti. Olen lukenut Honkasalolta aiemmin Sinun lapsesi eivät ole sinun  ja novellikokoelman Lumen saartama kahvila. Molemmista muistan pitäneeni. En kuitenkaan arvannut, ettei kirja ole romaani. Se on nimittäin kokoelma lyhyehköjä tekstejä erilaisista käsitöistä tai itsetekemisen muodoista. Luokittelisin kirjan tietokirjallisuudeksi, sillä kaunokirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä se ei mielestäni ole.

Ensimmäisen tekstin jälkeen ajattelin jättäväni leikin kesken. En nimittäin ole ollenkaan käsityöihmisiä. Osaisin kyllä, jos viitsisin, mutta kun en oikein viitsi. Teksti alkoi kuitenkin vetää, hienoisesta jäykkyydestään huolimatta, ja sainkin kirjan luettua. Sain myös monta ekologista herätystä ja innostuin suunnittelemaan virkkaustöitä. Enköhän piakkoin suuntaa virkkuukoukkuostoksille. (Tähän intoon on yhtä suurena syynä Kodin kuvalehden uusimmassa numerossa vilahtanut virkattu pyöreä matto, jollaisen haluaisin tehdä.)

Tekstin jonkinasteinen jäykkyys ja kategoriointi tietokirjallisuudeksi johtuvat siitä, että kirja on melko pirstaleinen esitys eri käsintekemisen muotojen historiasta ja nykypäivästä. Pirstaleinen siksi, että peruskäsitöiden ohella kirjassa käsitellään muun muassa ruoanlaittoa, valokuvausta ja sisustamista. Pirstaleisuus näkyy myös siinä, etteivät tekstit ole kovin loogisessa järjestyksessä ikään kuin toisiinsa liittyen. Tai ainakaan minä en tällaista yhtenäisyyttä löytänyt. Koska odotin lukevani kaunokirjallista tai ainakin kaunokirjallisempaa esitystä, odotin soljuvaa tekstiä. Ehkä siksi koin tekstin jotenkin jäykäksi, jähmeäksi, paikoin jopa vähän öö.. (paremman sanan puutteessa) kököksi.

Tarkoituksessaan Kotikutoista onnistuu kyllä. Lukija nimittäin saa tietoa erilaisista käsintekemisen muodoista, niiden historiasta ja nykypäivästä: Miksi käsitöitä on tehty ennen? Miksi niitä tehdään nyt, kun kaiken saa valmiina kaupasta? Lukija haastetaan myös pohtimaan tälle hetkelle tyypillistä kulutus- ja kertakäyttökulttuuria. Minä pidin eniten kohdista, joissa Honkasalo kertoo omasta kokemuksestaan, omista hetkistään itsetekemisen äärellä.

Kirjan on lukenut myös Maija. Muita en tähän hätään löytänyt.

Honkasalo, Laura: Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta (Kirjapaja 2011)

Tähystäjäneito (Kuparisaari 1)

Pidän melko paljon fantasiakirjallisuudesta, vaikka en voikaan sanoa tuntevani sitä kovinkaan laajasti. Siinä kuitenkin kiehtoo se, että kirjoissa on kunnollinen, yleensä mukaansatempaava tarina. Rakastan hyviä tarinoita! Kotimainen fantasia on tähän asti ollut minulle kuitenkin täysin tuntematon alue, mutta jos se on lähellekään yhtä tasokasta kuin Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Tähystäjäneito, on sillä uusi ystävä.

- Hyvää syntymäpäivää, tyttäreni, ruorinainen Blagorodna toivotti ja johdatti kaksi neitoa pieneen huoneeseen, jossa he eivät olleet koskaan aikaisemmin käyneet. Tytöt olivat kyllä kuulleet hovin aarrekammiosta, mutta sinne ei ollut lupa mennä eikä sinne niin vain livahdettukaan. Aarteita säilytettiin paksun oven ja monen lukon takana.

17-vuotias sarmatialainen tähystäjäneito Amaya saa ensimmäisen edustustehtävänsä: hänen on matkustettava Khalkoksen saarelle sen edesmenneen johtajan, isä Romanin hautajaisiin. Sarmatialaisten täytyy osallistua hautajaisiin, sillä maiden väliset kauppasuhteet edellyttävät sitä. Sarmatia nimittäin ainoana valtiona ostaa Khalkokselta louhittavaa kuparia. Khalkoksella Amayan oppaana toimii hovin neuvonantaja Miroslav, joka esittelee khalkkidien maata valtiovieraalle jokseenkin vastahakoisesti. Tähystäjäneito suoriutuu tehtävästään varsin mallikkaasti, mutta Khalkoksen hovilla, Korkealla puolisolla ja tämän pojilla, on hänen varalleen suunnitelmia, jotka mutkistavat hänen kotiinlähtöään ja lopulta muuttavat hänen elämänsä täysin. 

En aluksi pitänyt Amayasta ollenkaan. Hän vaikutti todella naiivilta 17-vuotiaaksi. Hän kuitenkin kasvaa kaiken kokemansa ja näkemänsä myötä aikuiseksi valtiovierailunsa aikana. Minua ilahdutti erityisesti se, että vaikka hän näennäisesti tyytyy kohtaloonsa, koska ei voi sillä hetkellä muutakaan tehdä, kytee hänen sisällään voimakas halu tehdä oikein ja vastarintaa. Alun perin pelkäksi pelinappulaksi kaavailtu tyttönen osaakin tehdä omia siirtoja.

Toinen minua ilahduttava seikka on se, että kirjassa naiset ovat hyvin vahvoja. Khalkoksella naisten asema on heikko, ja heitä pidetään miehiä tyhmempinä. Heitä ei esimerkiksi kannata kouluttaa. Sarmatiassa taas naiset ovat vahvoja. Valtiota johtaa ruorinainen Blagorodna ja hänen miehensä on perämies Neofit. Jopa nimitykset kertovat naisten vallasta. 

-Sarmatiassa naiset purjehtivat, käyvät kauppaa, opettavat ja toimivat kirjureina, eikä siinä ole mitään merkillistä.

--

Amaya ajatteli, että läksyttäisi Miroslavin kunnolla. Niinkö mies oli Amayastakin ajatellut? Että hänen ajattelunsa ylsi juuri ja juuri lehmän tasolle, jos sillekään? Amaya päätti näyttää kyläläisille, että tytöt oppivat siinä missä pojatkin ja että oli vääryys, jos puolet Khalkoksen kansasta oli oppimatonta ja tietämätöntä. 

Kuparisaari-fantasiatrilogian aloitusosassa on paljon tärkeitä teemoja: politiikan valtapelit, alistaminen, naisten asema. Mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Jokainen ajaa omaa asiaansa. Toisten asia on henkilökohtainen, toiset haluavat hyvää myös muille. 

Tähystäjäneito on nuortenkirja, minkä huomaakin tietyssä keveydessä asioiden (esim. politiikan) käsittelyssä. Pidin kyllä kirjasta kovasti ja sen tarina imaisi yllättävillä juonenkäänteillä mukaansa. Takakansitekstissä kirjan luvataan yhdistelevän seikkailua, huumoria ja romantiikkaa. Onneksi romanttinen juonne on tavallaan vain sivuosassa, vaikkei se vähäinen olekaan. Onneksi sen tähden, että romanttista fantasiaa nuorille on jo kirjatolkulla. Odotan innolla seuraavaa osaa, jonka pitäisi ilmestyä syyskuussa.

Haasteet: Lasten linnoitus -haaste, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100

Kanto, Anneli & Rannela, Terhi: Tähystäjäneito (Karisto 2011)

ps. Trilogialla on myös nettisivut kuin Twilightilla konsanaan.

Satuja, seikkailuja ja kepposia

Astrid Lindgrenin saduista ja kertomuksista on koottu monta monituista kokoelmaa ja nyt olisi esittelyssä taas yksi, melko tuore tapaus: vuonna 2011 ilmestynyt Satuja, seikkailuja ja kepposia. Ostin kirjan tietysti lapsia varten, mutta kävikin niin, ettei tyttäreni jaksanut näistä saduista kuunnella kuin ne vauhdikkaimmat Pepit ja Eemelit. Jotkut saduista ovatkin nykylapsen näkökulmasta ehkä jo hieman vanhentuneita ja tylsiä, vaikka äiti rauhallisesta tunnelmasta pitäisikin. Koska luin kirjan lähinnä itsekseni, niin ajattelin tavoistani poiketen kirjoittaa siitä täällä Tarinoiden taiassa. Yleensähän lastenkirjapostaukseni löytyvät toisesta blogistani.

Minulle luettiin lapsena Lindgreniltä lähinnä juuri Peppi Pitkätossun ja Eemelin seikkailuista. Joihinkin Lindgrenin satuihin olen tutustunut vasta aikuisemmalla iällä, Saariston lapsia toki katsottiin telkkarista jo lapsena. Lukiossa luin ruotsiksi Ronja ryövärintyttären, yliopistossa seikkailin muun muassa Veljeni Leijonamielen ja Mio, poikani Mion maisemissa. Niinpä Satuja, seikkailuja ja kepposia toimi jonkinlaisena syventävänä johdatuksena (heh) Lindgrenin tuotantoon ja nostalgisena matkana lapsuuden satuihin.

Satukokoelma sisältää 11 Lindgrenin satua alkuperäisine kuvituksineen. Jo mainitsemieni Peppi Pitkätossun (Muistatko Peppi Pitkätossun?) ja Eemelin (Eemeli ja keittokulho) lisäksi mukana on muitakin tunnettuja satuja: Mikko ja Minna, Marikki, katso, lunta sataa, Luokan paras Kassinen ja Minä en tahdo nukkumaan! Minulla tuntemattomampia satuja olivat aivan mielettömän upeasti kuvitetut, herkät sadut: Punasilmäinen lohikäärme, Kultasiskoni ja Hämäränmaassa. Tyttäreni mielestä tylsimpiä satuja olivat Poju muuttaa Pikkulaan ja Pontus käy koulua, jotka kieltämättä ovatkin ehkä aihepiireiltään, ilmaisultaan, sanastoltaan ikääntymisestä eniten kärsineitä, vanhentuneimpia siis.

Kirjan kuvitus on kautta linjan todella hienoa, mutta käsittääkseni näin on yleensä aina Lindgrenin ollessa kyseessä. Kuvat ovat hauskoja ja värikkäitä, mutta tarvittaessa myös herkkiä ja tunnelmallisia. Kuvitus on siis, kuten jo mainittua, alkuperäinen. Siitä vastaavat aina ihana Ilon Wikland, Ingrid Vang Nyman, Björn Berg, Hans Arnold, Kristina Digman ja Marit Törnqvist.

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Lindgren, Astrid: Satuja, seikkailuja ja kepposia (WSOY 2011)

Ruotsinkielinen alkuteos: Sagor hyss & äventyr

 

Huhtikuun luetut

Huhtikuu oli melko samanlainen lukukuukausi kuin maaliskuukin. Sain luettua kolme romaania, joista yksi on nuortenromaani ja lisäksi yhden novelliantologian. Kaikki olivat oikein miellyttäviä lukukokemuksia, mutta jos yhden haluaisi nostaa esiin, olisi se Näkymätön ja näkyvä - nykykreikkalaisia novelleja -antologia. 

Maaliskuussa listaamani TBR100 tuntuu heti vaikuttavan lukemiseeni, sillä kaikki neljä huhtikuun kirjaa ovat listallani. Toisaalta tiesin jo listaa kootessani, että nämä kirjat luen. Olivat nimittäin jo siinä vaiheessa kirjastosta lainassa. Satun maalis-huhtikuun minihaasteeseen osallistuin Westön Isän nimeen -romaanilla. 

Lastenkirjat ovat meillä edelleen enimmäkseen lojuneet hyllyssä, koska likka on mieluummin viettänyt lämpenevät päivät ulkosalla viilettäen. Kirjoitin kuitenkin muutaman kirjapostauksen Leppislampun puolelle ja ajattelin vielä kirjoittaa Astrid Lindgrenin satukokoelmasta Satuja, seikkailuja ja kepposia.

Toinen tapaaminen Westön kanssa: Isän nimeen

Tuuli puhalsi eilen kaakosta ja illansuussa meri antoi minulle taimenen.

Satun maalis-huhtikuun minihaaste patisti tällä kertaa tarttumaan jo tuttuun kirjailijaan. Tarkoituksena oli lukea lisää kirjailijalta, johon on jo yhden kirjan verran tutustunut. Vaihtoehtoja oli monia ihan omassa hyllyssänikin. Päätin sitten treffata Kjell Westön kanssa vähän kauhunsekaisin tunnelmin. Rakastin nimittäin hänen Missä kuljimme kerran -teostaan: sen tarinaa, henkilöitä ja Helsinkiä. Mitä jos Isän nimeen onkin paljon kehnompi?

Isän nimeen kertoo Skraken suvusta. Tarinan kertojana toimii Wiktor Skrake, joka kirjoittaa suvustaan. Hän on lähinnä kiinnostunut isästään, Werneristä ja isoisästään, Brunosta (joka muuten on sivuosassa Missä kuljimme kerran -romaanissa). Kaiken takana on halu oppia tuntemaan isänsä, mutta toki myös halu ymmärtää kuka on Wiktor "Viki" Skrake.

Jos nimi Skrake olisi juurtunut syvälle kaupunkiin, jos se ei liittyisi vanhimpien sukupolvien haalistuviin muistoihin isoisästäni Brunosta ja hänen loistavista kaupoistaan ja värikkäistä konkursseistaan, jos se ei olisi sidoksissa Leo-sedän kiisteltyyn opettajantyöhön liittyviin, yhtä haalistuviin muistoihin, ja ennen kaikkea: jos se ei olisi niin tiiviisti sidoksissa Werneriin ja hänen niin epäonnisiin kuin tahattomiin tekosiinsa.

Olisiko kaikki ollut silloin toisin?

Olisinko minä silloin ollut joku muu?

Viki muistelee aikuisena, millaista elämä hänen lapsuudessaan oli Rajavaarassa, millainen isä, mies, Werner oli. Hän toistaa muiden kertomia tarinoita suvustaan ja perheestään. Erityisen tärkeiksi nousevat Brunon veljen, Leon ja Wernerin äidin, Maggien tarinat. Samalla sivutaan Suomen historiaa 1900-luvun alusta lähtien, pääosin suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Muiden tarinoista ja Vikin omista muistoista muodostuu katkelmallinen kertomus eräästä suvusta ja sen vaiheista. Muistot kun ovat usein hataria ja toisen käden tietoa. 

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsä harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme.

Juuri tuo katkelmallisuus loppujen lopuksi viehätti minua. Ikään kuin olisi lukiessaan kutonut eri suuntiin poukkoilevaa verkkoa, joka kuitenkin jossakin kohdin taas yhdistyy. Lukija joutuu tekemään paljon työtä yhdistellessään tietoja tai ainakin yrittäessään muistaa, miten henkilöt tarinaan liittyvät. Myönnän, että menivät välillä sekaisin, mutta se ei haitannut.

Kaiken kaikkiaan Isän nimeen oli positiivinen lukukokemus, vaikka olin aloittaessani hieman kauhuissani. Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin vielä enemmän kauhuissani, sillä en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi kaiken sen kalastuksen ja urheilun parissa. Aluksi teksti tuntui myös kovin raskassoutuiselta ja lukeminen eteni tahmeasti. Lopulta kuitenkin hienon suomennoksen kieli vei mukanaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Missä rakkaus on ehdolle pantua, siellä sitä ei ole.

Haasteet: Minihaasteen 2/2012 lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100 sekä samalla oman hyllyn lukematon luetuksi

Westö, Kjell: Isän nimeen (Loisto / Otava 2009 [2000])

Ruotsinkielinen alkuteos: Vådan av att vara Skrake (2000)

Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen