Toinen tapaaminen Westön kanssa: Isän nimeen

Tuuli puhalsi eilen kaakosta ja illansuussa meri antoi minulle taimenen.

Satun maalis-huhtikuun minihaaste patisti tällä kertaa tarttumaan jo tuttuun kirjailijaan. Tarkoituksena oli lukea lisää kirjailijalta, johon on jo yhden kirjan verran tutustunut. Vaihtoehtoja oli monia ihan omassa hyllyssänikin. Päätin sitten treffata Kjell Westön kanssa vähän kauhunsekaisin tunnelmin. Rakastin nimittäin hänen Missä kuljimme kerran -teostaan: sen tarinaa, henkilöitä ja Helsinkiä. Mitä jos Isän nimeen onkin paljon kehnompi?

Isän nimeen kertoo Skraken suvusta. Tarinan kertojana toimii Wiktor Skrake, joka kirjoittaa suvustaan. Hän on lähinnä kiinnostunut isästään, Werneristä ja isoisästään, Brunosta (joka muuten on sivuosassa Missä kuljimme kerran -romaanissa). Kaiken takana on halu oppia tuntemaan isänsä, mutta toki myös halu ymmärtää kuka on Wiktor "Viki" Skrake.

Jos nimi Skrake olisi juurtunut syvälle kaupunkiin, jos se ei liittyisi vanhimpien sukupolvien haalistuviin muistoihin isoisästäni Brunosta ja hänen loistavista kaupoistaan ja värikkäistä konkursseistaan, jos se ei olisi sidoksissa Leo-sedän kiisteltyyn opettajantyöhön liittyviin, yhtä haalistuviin muistoihin, ja ennen kaikkea: jos se ei olisi niin tiiviisti sidoksissa Werneriin ja hänen niin epäonnisiin kuin tahattomiin tekosiinsa.

Olisiko kaikki ollut silloin toisin?

Olisinko minä silloin ollut joku muu?

Viki muistelee aikuisena, millaista elämä hänen lapsuudessaan oli Rajavaarassa, millainen isä, mies, Werner oli. Hän toistaa muiden kertomia tarinoita suvustaan ja perheestään. Erityisen tärkeiksi nousevat Brunon veljen, Leon ja Wernerin äidin, Maggien tarinat. Samalla sivutaan Suomen historiaa 1900-luvun alusta lähtien, pääosin suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Muiden tarinoista ja Vikin omista muistoista muodostuu katkelmallinen kertomus eräästä suvusta ja sen vaiheista. Muistot kun ovat usein hataria ja toisen käden tietoa. 

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsä harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme.

Juuri tuo katkelmallisuus loppujen lopuksi viehätti minua. Ikään kuin olisi lukiessaan kutonut eri suuntiin poukkoilevaa verkkoa, joka kuitenkin jossakin kohdin taas yhdistyy. Lukija joutuu tekemään paljon työtä yhdistellessään tietoja tai ainakin yrittäessään muistaa, miten henkilöt tarinaan liittyvät. Myönnän, että menivät välillä sekaisin, mutta se ei haitannut.

Kaiken kaikkiaan Isän nimeen oli positiivinen lukukokemus, vaikka olin aloittaessani hieman kauhuissani. Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin vielä enemmän kauhuissani, sillä en todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi kaiken sen kalastuksen ja urheilun parissa. Aluksi teksti tuntui myös kovin raskassoutuiselta ja lukeminen eteni tahmeasti. Lopulta kuitenkin hienon suomennoksen kieli vei mukanaan enkä olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Missä rakkaus on ehdolle pantua, siellä sitä ei ole.

Haasteet: Minihaasteen 2/2012 lisäksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100 sekä samalla oman hyllyn lukematon luetuksi

Westö, Kjell: Isän nimeen (Loisto / Otava 2009 [2000])

Ruotsinkielinen alkuteos: Vådan av att vara Skrake (2000)

Käsikirjoituksesta suomentanut Katriina Savolainen