Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan

Valitsin reissulukemistooni tarkoituksella Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ihan nobelistihaastetta silmällä pitäen. García Márquezhan on kirjallisuuden Nobelin saanut vuonna 1982. Karibialle sijoittuva Rakkautta koleran aikaan on kirjoitettu vasta sen jälkeen, vuonna 1985.

Se oli väistämätöntä: karvasmantelin haju toi hänelle aina mieleen onnettomien rakkauksien kohtalon. Tohtori Juvenal Urbino havaitsi sen heti kun oli astunut puolipimeään taloon, jonne hän oli rientänyt kiireen vilkkaa huolehtiakseen tapauksesta joka oli lakannut olemasta hänelle kiireellinen jo vuosia sitten. Antillilainen pakolainen Jeremiah de Saint-Amour, sotainvalidi, lasten valokuvaaja ja tohtorin armeliain shakkivastustaja, oli siirtynyt turvaan ahdistavilta muistoilta kultasyaanihöyryn avulla. (Aloituskappale s. 11)

Kirjan keskiössä on kolme henkilöä: jo alussa mainittu tohtori Juvenal Urbino, jokilaivayhtiössä alimmalta portaalta ylöspäin kipuava Florentino Ariza sekä Fermina Daza, nainen jota molemmat miehet rakastavat. Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan jo poikasena ja saa kiihkeiden rakkauskirjeidensä avulla Fermina Dazan rakastumaan itseensä. Juttu menee niinkin pitkälle, että pari kihlautuu salaa. Tytön isä ei hyväksy liittoa Florentino Arizan kanssa ja lopulta Fermina Dazakin huomaa, etteivät hänen tunteensa Florentino Arizaa kohtaan ole rakkautta. Arvostettu lääkäri Juvenal Urbino alkaa piirittää Fermina Dazaa ja onnistuukin naimaan tämän. Florentino Ariza vannoo rakastavansa Fermina Dazaa loppuun asti ja yrittävänsä uudelleen saada tämän omakseen siinä vaiheessa, kun tohtori Urbinosta aika jättää. 

Kirjan takakannessa romaania kuvataan nuoreksi klassikoksi, ja klassikon aineksia kirjassa onkin. Onhan se muutaman kymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen tunnettu teos eikä sen kirjoittajakaan aivan tuntematon ole. Kirjassa on paljon menneen ajan tunnelmaa sen tosiasian lisäksi, että se sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kerronta nimittäin tuo pitkine polveilevine virkkeineen ja henkilöihin viittaamisen tapoineen mieleeni vanhemmat klassikot. 

Romaanin rakkaustarinat sen sijaan aiheuttivat minussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Juvenal Urbino ja Fermina Daza menevät naimisiin lähinnä järkisyistä, kuten tuohon aikaan on ollut tavallista. He kuitenkin oppivat vuosien saatossa rakastamaan toisiaan. Florentino Arizan ja Fermina Dazan nuoruuden rakkaus on kirjeissä kiihkeää mutta osin vain hetken huumaa, jonka toinen osapuoli unohtaa. Florentino Arizan rakkaus Fermina Dazaa kohtaan on mielipuolista, koko hänen elämänsä ajan kestävää hulluutta, pakkomielle, josta hän ei kuitenkaan kerro kenellekään muulle kuin äidilleen. Florentino Arizan rakkaus on myös tekopyhää, sillä hän ei suinkaan elä elämäänsä ilman naisen seuraa ja kosketusta vaan keräilee kokemuksia kuin paraskin don juan.

Romaanissa on kyse myös elämästä, kuten klassikolta odottaa saattaa. Voiko elämänsä aikana rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä? Onko vanhuksilla oikeus elää ja rakastaa? Romaanissa Florentino Arizan nuoruuden kiihkeys ja imelät rakkauskirjeet muuttuvat iän mukana yleisemmäksi pohdinnaksi elämästä ja etenkin sen ehtoopuolesta. Myös muut henkilöt muuttuvat vanhetessaan. Toisaalta kirjoittaja rinnastaa ihmisen vanhenemisen ja samalla myös Florentino Arizan ja Fermina Dazan rakkauden siirtomaavallan rappeutumiseen, viimeisiin polttopuulla käyviin jokilaivoihin, paljaaksi hakattuun viidakkoon ja kuivuneeseen joen uomaan.

Olen lukenut García Márquezilta aikaisemmin hänen tärkeimmän teoksensa, Sadan vuoden yksinäisyyden, johon muistan ehdoitta rakastuneeni. Tuosta lukukokemuksesta on aikaa jo varmasti lähemmäs viisitoista vuotta, mutta muistan kirjasta edelleen tunnelmia ja paloja sieltä täältä. Rakkautta koleran aikaan ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta, mutta pidin siitäkin paljon. Etenkin jo mainitsemastani kerrontatyylistä, jolle ominaista on myös sen maalailevuus ja oikullisuus: asiat eivät etene täysin loogisessa järjestyksessä eivätkä odotusten mukaisesti.

García Márquez, Gabriel: Rakkautta koleran aikaan (WSOY/Loisto 2006 [WSOY 1988])

Espanjankielinen alkuteos: El amor en los tiempos del cólera (1985)

Suomentanut Matti Brotherus

Ostettu omaan hyllyyn

Klassikoita, nobelisteja

Olen tämän vuoden puolella lukenut muutaman klassikkoromaanin: Hemingwayn Vanhuksen ja meren sekä Steinbeckin Helmen, joista Hemingwayn teoksen olen lukenut kerran aikaisemminkin.

Minulla on aina ollut melko lämmin suhde klassikoihin ja erityisen lämmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Se ei ole johtunut siitä, että olisin ajatellut, että klassikoista pitävä ihminen olisi automaattisesti jotenkin ylempi kuin muut tai että niistä vain kuuluu pitää. Eikös se pääsääntöisesti ole niin, ettei kukaan oikeasti pidä klassikoista? Pölyisiä vanhoja ovat. No, minä pidän. (Tai pidin.)

Mutta kyllähän se on niin, että klassikkostatus tuo jo jonkinlaista takuuta siitä, että kirja on jonkun mielestä hieno (Ei nyt mennä ollenkaan siihen, kenen mielestä joku teos on hieno ja klassikkoainesta). Mielenkiintoista on sitten lukiessa pohtia, mikä tuo hienous on. Yleensä jotakin hienoa löytää. Yleensä se hienous löytyy kirjan rakenteesta tai kielestä tai teeman universaaliudesta. Klassikko kertoo ihmisyydestä jotakin perustavaa, muuttumatonta. Näin on myös molemmissa lukemissani klassikoissa.

Vanhus ja meri kuvaa vanhan kalastajan elämää ja suurta kalastusmatkaa. Se kertoo tarinan siitä, kuinka muut hylkäävät, koska toisella menee huonosti. Se kertoo siitä, kuinka periksi ei pidä antaa. Ja siitä, kuinka joskus on vain pakko antaa myöten. Se kertoo, kuinka muutoksen mahdollisuus antaa voimia, mutta sen mahdottomuus taas vie ne. Se kertoo unelmista ja niiden vaarallisuudesta mutta myös toivosta saavuttaa ne. Se kertoo välittämisestä. Se kertoo uskosta.

Helmi on raadollinen tarina länsimaisen elämän hiipimisestä alkuperäiskansojen pariin. Se on tarina ahneudesta ja häikäilemättömyydestä. Se on tarina unelmista ja niiden toteutumisen mahdollisuudesta - ja mahdottomuudesta. Se on tarina yhden ihmisen uskomattomasta onnesta, joka kääntyy täydelliseksi epäonneksi. Se on tarina ihmisen pahansuopuudesta ja mahdottomuudesta iloita toisen hyvästä onnesta. Se on tarina perheestä ja yhteisöstä. Se on tarina toivosta.

Vanhus ja meri on ollut - tai oikeastaan oli - pitkään yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Edellisellä, ensimmäisellä lukukerralla se kolahti nuoren kirjallisuudenopiskelijan tajuntaan kuin metrin halko. Tämä toinen lukukerta oli erilainen. Kirja ei enää sytyttänyt samalla tavalla. On se edelleen ihan hyvä. Mutta onhan se melko tylsä. Vähän samoihin aatoksiin päädyn nykyään melkein jokaisen klassikon seurassa. Mitä minulle on tapahtumassa? Sofistikoitunut kirjamakuni on rahvaanomaistumassa? (Ja tähän laittaisin silmää iskevän hymiön, jos sellaisia käyttäisin.)

Luetko sinä klassikoita? 

Molemmat lukemani klassikot ovat muuten Nobel-voittajien käsialaa. Hemingway on saanut palkinnon vuonna 1954 ja Steinbeck vuonna 1962. Voin siis näillä teoksilla korkata nobelistihaasteen (ks. tarkemmin Haasteet 2014 -sivulta).

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Tammen keltainen kirjasto 2007 [1952])

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio
Ostettu omaan hyllyyn

Steinbeck, John: Helmi (Tammen keltainen kirjasto 2008 [1949])

Englanninkielinen alkuteos: The Pearl (1945)

Suomentanut Alex Matson
Lainattu työpaikalta
 

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Tunnustin taannoin tietämättömyyteni spefi-kirjallisuuden alalla ja Taika vinkkasi, että Avalonin usvilla voisi aloittaa. No, panin korvan taakse ja päivänä eräänä kirjat (kaksi nidettä) kirjastosta kotiin kannoin. Ajattelin muutenkin spefi-sivistää itseäni Booksyn blogista löytyvän Spefin 101 helmeä -listan avulla. Pikkuhiljaa. (Tosiaan: tämänhetkinen tilanne on 6/101.)

Avalonin usvat on Marion Zimmer Bradleyn versio brittiläisestä kuningas Arthurin legendasta. Bradley on yhdistellyt varhaiskeskiaikaisista Arthur-tarinoista mieleisensä ja koonnut niistä yhtenäisen tarinan (tässähän tulee ihan Kalevala mieleen). Romaanin päähenkilönä ei kuitenkaan ole kuningas Arthur vaan hänen sisarpuolensa, Avalonin papitar Morgaine. Kirjan maailma on muutenkin naisten, sillä viime kädessä naiset päättävät tapahtumien kulusta. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin.

Tintagel oli ahdistava paikka, jopa keskellä kesää; Igraine, herttua Gorloisin vaimo, katseli niemenkärjestä merelle. Kun hän tuijotti sumua ja usvaa, hän pohti miten hän koskaan voisi tietää milloin yö ja päivä olivat yhtä pitkiä niin että uuden vuoden juhlia voitaisiin järjestää. Kevätmyrskyt olivat tänä vuonna olleet harvinaisen rajuja, rantaan murskaantuvien aaltojen ääni oli kaikunut linnaan yötä päivää kunnes kukaan ihminen ei enää saanut unta ja koiratkin vinkuivat surullisesti. (Aloituskappale s. 13)

Tarina alkaa kuitenkin ennen Morgainen ja Arthurin syntymää, sillä molempien alkuperä on tärkeä. Heidän äitinsä, Igraine, on avalonilainen, jonka hänen oma sisarensa naittaa Cornwallin herttua Gorloisille. Gorlois on Morgainen isä, mutta Arthur syntyy tämän avioliiton ulkopuolella, kun Igraine rakastuu Uther Pendragoniin, tulevaan suurkuninkaaseen. Utherin ja Igrainen hallitessa Morgainea kasvatetaan Avalonissa ja Arthuria kuningas Ektoriuksen hovissa hänen surmaamisekseen tähtäävien juonien takia.

Lapset kasvavat ja ottavat paikkansa maailmassa. Morgainesta tulee Avalonin papitar, mutta hän kuitenkin hylkää Avalonin järkyttyneenä ja kiertää tätinsä Morgausen hovista Arthurin hoviin tämän vaimon, Gwenhwyfarin, seuranaiseksi. Morgaine luopuu siis hänelle valitusta tiestä, sillä hänestä piti tulla Avalonin seuraava Valtiatar tätinsä, Vivianen, jälkeen.

Tarina on täynnä sotia ja juonittelua. Vaikka Arthurin legenda on minulle jokseenkin tuttu, siinä on paljon sellaista, mitä en tiennyt. Olen varmaan joskus nähnyt Disneyn elokuvan Miekka kivessä, jossa Arthur-poikanen kiskaisee Excalibur-miekan kivestä irti noin vain. Myös Merlin, Camelot, pyöreän pöydän ritarit ja Graalin malja olivat minulle ennalta tuttuja. Avalonin usvissa näistä aineksista sekoitetaan hieman erilaisempi ja itse asiassa minulle mielekkäämpi soppa.

Mikä tuo mystinen Avalon sitten on? Siitä en muista koskaan aiemmin kuulleeni, mutta erään tarinan mukaan Arthur on haudattu Avalonin saarelle, josta hänen äitinsä on kotoisin. Sieltä hän on jossain vaiheessa heräävä ja palaava pelastamaan kansansa. Avalon on siis saari, josta Arthurin ja Morgainen Igraine-äiti on kotoisin. Se ei kuitenkaan ole mikä tahansa saari vaan täynnä taikuutta ja valtaa, sillä Saaren Valtiatar hallitsee myös muuta Britanniaa. Hänen tahdostaan joku kruunataan suurkuninkaaksi tai syöstään vallasta.

Avalonin taikuus ja koko saari perustuu jumalattaren olemassaoloon ja hänen palvelemiseensa. Jumalatar on ylin jumala, Äiti Maa, rakkauden jumaluus. Kristinuskon mukaan jumalattaren palvominen on pakanallista, ja siihen uskovat tekevätkin kaikkensa saadakseen pakanalliset riitit (esim. toukovalkeat) hävitetyksi. Muut uskonnot siis koetaan uhkaaviksi. Avalonilaisten mukaan on vain yksi jumala, jolla on monta eri nimeä. Toisaalta he eivät ymmärrä, miksi kristittyjen jumala on niin erilainen kuin heidän jumalattarensa. Kristinuskon mukaanhan kaikki on syntiä ja nainen on syntinen jo siksi, että on nainen (Eevan synnin takia). Avalonilaisten mielestä nainen on kaiken alku, hedelmällinen, jumalainen.

Tässä asetelmassa onkin luettavissa kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Etenkin kohdissa, joissa kristillisyys kuvataan koston uskontona. Arthurin vaimo, Gwenhwyfar, pohtii monta kertaa, miten asiat, joista tuntee huumaavaa onnea ja iloa, ovat järjestäen kristinuskon mukaan syntiä. Romaanissa kritisoidaan myös kristinuskon tiettyjä tulkintoja, joista suurimpina sen naisvastaisuus ja ihmisten elämän kurjistaminen (koska kaikki on syntiä).

Uskontoon liittyvien teemojen lisäksi Avalonin usvissa pohdiskellaan paljon valtaa ja vallankäyttöä. Kuka määrää kuka saa määrätä? Kuten jo mainitsin, tarinassa on paljon vahvoja naisia, jotka eivät kaihda keinoja päästäkseen valtaan, saadakseen muut toimimaan omien päämäriensä hyväksi. Tavallaan naisellinen vallankäyttö on miehistä lempeämpää, mutta naiset ovat miehiä juonikkaampia. Jokainen kirjan nainen ajaa jossakin vaiheessa omia etujaan, nimesi taustalle sitten minkä tahansa voiman. Viviane tekee sen mikä on Avalonin etu, samoin Morgaine. Morgause haluaa valtaa itselleen ja omille pojilleen jopa läheistensä hengen kustannuksella. Gwenhwyfar uskoo toimivansa Jumalan nimissä. 

Marion Zimmer Bradley kertoo Avalonin usvissa naisnäkökulman tunnetusta legendasta. Minä pidän tarinoiden, myyttien uudelleenkerronnasta – etenkin silloin, kun ilmeinen miesnäkökulma murretaan ja naiset nostetaan etualalle, aktiivisiksi toimijoiksi. Bradleyn kerronta piti pääosin loistavasti otteessaan muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Viihdyin varsin mainiosti varhaiskeskiaikaisessa Britanniassa myyttien ja mystisten tapahtumien keskellä.

Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1987 [WSOY 1986])

Englanninkielinen alkuteos: The Mists of Avalon (1982)

Suomentanut Paula Herranen

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Ferenc Molnár: Koulupoikia

Unkarilaisen Ferenc Molnárin nuorille suunnattu 1880-luvun Budapestiin sijoittuva klassikkoteos Koulupoikia on julkaistu tänä vuonna Outi Hassin uutena suomennoksena. Romaani on ilmestynyt alun perin vuonna 1907 ja ensimmäinen suomennoskin jo 1913. Hassin esipuheen mukaan romaani saavutti heti ilmestyttyään suuren suosion ja kuuluu edelleen unkarilaisen peruskoulun lukemistoon. Se onkin kestänyt hyvin aikaa.

Varttia vaille yksi iltapäivällä, monen pitkän ja epäonnistuneen kokeilun jälkeen, tapahtui kemianluokan opettajanpöydällä kauan odotettu ihme: bunsenlampun värittömään liekkiin ilmestyi smaragdinvihreä juova sen merkiksi, että aivan niin kuin opettaja oli tahtonut todistaa, se kemiallinen yhdiste, jonka tuli värjätä liekki vihreäksi, todellakin värjäsi liekin vihreäksi. Täsmälleen samaan aikaan, varttia vaille yksi, juuri tuolla voitokkaalla hetkellä, rämähti naapuritalon pihalla soimaan posetiivi, ja tunnelman juhlallisuus oli tipotiessään. (Aloitus s. 11)

Paavalinkadun pojilla on leikkipaikkana eräs kaupungin laidalla sijaitseva maa-alue, rakentamaton tontti, grund. Poikien kentän ovat huomanneet muutkin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa majaansa pitävä poikajoukko päättääkin vallata grundin itselleen. Alkaa armoton valmistautuminen taisteluun. Jengit tunkeutuvat toistensa alueille, hiovat taistelutaktiikoita ja pyrkivät horjuttamaan toistensa taistelutahtoa. 

Koulupoikia on tavallaan jengikuvaus ja siitä tuleekin mieleen eräs suosikkini, S. E. Hintonin Me kolme ja jengi -teos, niin paljon kirjoissa on yhtymäkohtia. Toki eroavaisuuksiakin on, eikä niistä ole vähäisin se, että Koulupoikien pojat ovat aika pieniä ja ihan tavallisia koululaisia, jotka viettävät aikaa leikkien. Heidän tarkoituksensa ei ole paha eivätkä he toivo satuttavansa toisen jengin poikia, vaikka sodassa ovatkin. Valitettavasti seuraukset ovat toisinaan vakavat, vaikkei niin olisi tarkoitus.

Koulupoikia ei varsinaisesti voi kehuskella syvällisillä henkilöhahmoilla, mutta se tarjoaa kiinnostavan näkökulman ryhmädynamiikan ja ryhmän roolien tarkasteluun. Näennäisen kevyen käsittelyn alla kirjan tematiikka antaa myös tilaisuuksia pohdiskella oikeaa ja väärää erilaisissa tilanteissa sekä oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja ystävyyttä - koskettavakin se on.

Minua jäi hieman mietityttämään kirjan kertoja. Romaanissa nimittäin on hänkertoja, joka on kaikkitietävä, koska hän tietää muiden ajatukset ja tunteet. 

Geréb painoi päänsä alas. Hän oli valmistautunut koviin sanoihin, siihen että hänet ajettaisiin pois, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hänelle puhuttaisiin näin hiljaa ja alakuloisesti. Hänestä tuntui kauhealta, pahemmalta kuin jos häntä olisi lyöty. (s. 133-134)

Silti hän lukee itsensä Paavalinkadun poikiin kuuluvaksi. Häneen ei kuitenkaan viitata missään vaiheessa nimellä. On todella hämmentävää, että yksi pojista muka kykenisi näkemään muiden ajatuksiin.

Eikö kuulostakin täydelliseltä paikalta? Meille kaupunkilaispojille se oli paratiisi. Mitään sen jännittävämpää emme olisi osanneet edes kuvitella. Paavalinkadun tontin hieno tasainen kenttä kävi meille Villin lännen preeriasta. Takaosan saha sai olla kaikkea muuta: kaupunki, metsä, kalliovuori, miksi sen milloinkin ristimme. Eikä siellä ollut suinkaan suojaton olo. Suurimpien puupinojen päälle olimme rakentaneet linnakkeita. Bokan asia oli päättää, missä tarvittiin vahvistusta. Rakennustöitä johtivat Csónakos ja Nemecsek. Linnakkeita oli neljä viisi, ja jokaisella oli oma kapteeninsa. Armeijamme koostui kapteeneista, yliluutnanteista ja luutnanteista. Tavallisia sotamiehiä oli valitettavasti vain yksi. Yksi ainoa sotamies, joka pääsi osalliseksi kaikkien kapteenien, yliluutnanttien ja luutnanttien komennoista, kurinpalautuksista ja rangaistuksista. (s. 29)

Uuden suomennoksen lukeneita en pikaisella googlauksella löytänyt, mutta Jokke on lukenut Kivekkään version.

Molnár, Ferenc: Koulupoikia (Otava 2012)

Unkarinkielinen alkuteos: A Pál utcai fiúk (1907)

Suomentanut Outi Hassi

Teos on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1913 Matti Kivekkään kääntämänä ja Otavan kustantamana

Kansi: Timo Mänttäri

Onko kenelläkään muuten suositella jotakin uudempaa, nykyaikaan sijoittuvaa jengikuvausta? Tuo Hintoninkin teos on ilmestynyt jo 60-luvulla ja sijoittuukin niille main.

Herääminen

Vihreänkeltainen papukaija toisteli häkissään ovenpielessä yhä uudelleen ja uudelleen: "Menkää tiehenne! Menkää tiehenne! Lempo soikoon! Hyvä on!" Se osasi puhua hieman espanjaa ja myös kieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt, paitsi ehkä satakieli, joka häkissään oven toisella seinustalla vihelteli raivostuttavan sinnikkäästi huilumaisia säveliään vienoon tuuleen. (Aloituskappale s. 17)

Toinen lukumaratonilla lukemani klassikko on Kate Chopinin vuonna 1899 ilmestynyt Herääminen. Se herätti oitis kohua, sillä sitä pidettiin moraalittomana ja lopulta unohdettiin. Teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, mistä lähtien sitä on pidetty naiskirjallisuuden klassikkona ja myös feministisen kirjallisuuden varhaisena edustajana, missä asemassa Chopin ei itse teostaan ehkä olisi nähnyt. Suomeksi Herääminen julkaistiin vasta muutama vuosi sitten, vuonna 2009.

Edna Pontellier on vaimo ja äiti. Hänen yhteiskunnallinen asemansa on erittäin hyvä ja hän on aina käyttäytynyt tuon aseman mukaan. Eräs kesä kuitenkin muuttaa kaiken. Pontellierit matkustavat pois kaupungista ja tuon matkan aikana, pienessä lomayhteisössä Louisianan Grand Islella, Edna alkaa löytää naisen itsessään. Tähän asti hän on elänyt miehelleen kuuliaisena ja sangen tyytyväisenä elämäänsä. Ei hän ole intohimoisesti miestään rakastanut, mutta se ei kai liene tarpeenkaan, kuten tuolloin yleisesti ajateltiin.

Laiskoina lomapäivinä hän huomaa, ettei oikeastaan pidä äitiydestä. Tokihan hän lapsiaan rakastaa, mutta ei halua olla uhrautuva, vain lapsiaan varten elävä äiti. Hän haluaa olla oma itsensä, tulla määritellyksi itsensä, ei äitiyden kautta.

Lyhyesti sanottuna, rouva Pontellier ei ollut äiti-ihminen. Äiti-ihmiset näyttivät olevan enemmistönä sinä kesänä Grand Islella. Heidät oli helppo tunnistaa lepattamassa ympäriinsä levitetyin, suojelevin siivin, kun mikä tahansa vaara, oikea tai kuviteltu, uhkasi heidän kallisarvoista jälkikasvuaan. He olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä ja kasvattaa suojelusenkelin siivet. (s. 28)

Lapset näyttivät hänestä vastustajilta, jotka olivat voittaneet hänet, jotka olivat kukistaneet hänet ja yrittivät vetää hänen sielunsa elinikäiseen orjuuteen. (s. 198)

Leppeät pehmeät lämpimät yöt ovat omiaan herättämään intohimoa. Edna tunnistaa kaipuun, intohimon ja kosketuksen kaipuun sisällään, ihollaan, eikä se kohdistu omaan aviomieheen vaan lomasaarella oleskelevaan naimattomaan Robert Lebruniin. Tiukkojen käytösnormien vuoksi edes vihjailu ei ole sallittua, ja niinpä Edna kärsii samalla kun nauttii uudesta, vastaheränneestä minuudestaan ja seksuaalisuudestaan.

Herääminen on herkkä ja viipyilevä kuvaus Ednan muutoksesta, heräämisestä. Vaikka tunnistankin - ja tunnustan - teoksen kaunokirjalliset ansiot ja ymmärrän sen tärkeyden, en silti oikeastaan pidä kirjasta kovinkaan paljon. Minun on hyvin hankala asettua Ednan paikalle. En ihmettele, miksi hän kokee olevansa vanki, sillä hän ei ole itse valinnut elämäänsä. Silti minun on vaikea ymmärtää naista, äitiä, joka hylkää lapsensa. Edna ja hänen valintansa tuntuvat äärimmäisen itsekkäiltä, vaikken osaisi samaistua myöskään kirjassa mainitunlaiseen "äiti-ihmiseen".

Kirjan suomentanut Raija Larvala vertaa esipuheessaan Chopinia ja Canthia toisiinsa. Heissä ja heidän tuotannossaan on hänen mukaansa paljon samaa, mutta siinä missä Chopin on kiinnostunut ihmisluonteesta, tuo Canth mukaan myös sosiaalisen aspektin, yhteiskunnan. Canthin teokset ovat paljon kurjempia. Se tietysti johtuu siitä, että hän kuvaa köyhintä kansanosaa Chopinin keskittyessä yläluokkaisen elämän kuvailuun. Canthin teokset ovat myös vahvoja, tunnelmaltaan voimakkaita. Täytyy myöntää, että saatan vetää kotiin päin, mutta Canthin tapa kertoa tuntuu minusta omemmalta, vaikuttavammalta. Niin, ehkä en vain osaa samaistua amerikkalaisen yläluokan elämään palvelijoineen ja illanviettoineen. Eikä tainnut osata Ednakaan. Sen verran meillä on yhteistä.

Kirja on siis ansiokas, muttei aivan minun makuuni. Liisa, Maria ja Suketus ovat saaneet teoksesta irti enemmän kuin minä.

Chopin, Kate: Herääminen (Faros-kustannus 2009)

Englanninkielinen alkuteos: The Awakening (1899)

Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Raija Larvala 

Punainen viiva

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. (s. 5)

Aloitin taannoisen lukumaratonini Ilmari Kiannon klassikkoteoksella Punainen viiva. Kirjassa tarkastellaan Korpiloukon mökin väen kautta sitä asenteellista muutosta, jonka uusi eduskuntalaki - ensimmäiset eduskuntavaalit - ja uusi aate - sosiaalidemokratia - tuovat Suomen köyhälle väestönosalle tullessaan.

Voin tässä kohtaa tunnustaa, että olen kotimaisen realismin ystävä. Tätä taustaa vasten en oikeastaan ymmärrä, miksi en ole lukenut Punaista viivaa aiemmin. Viime aikoina realistinen kirjallisuus on kuitenkin alkanut kiinnostaa hieman vähemmän. Ehkä se on kaikki se kurjuus ja lohduttomuus, jota se edustaa. Punainen viiva ei kuitenkaan mässäile kurjuudella niin paljon. Onhan Korpiloukon Topin ja Riikan elämä kovaa, kurjaa ja köyhää. Kianto ei kuvaile kovinkaan tarkasti inhottavia yksityiskohtia, vaikka mökki torakoita viliseekin. Sen sijaan uusi tulevaisuuden näkymä hohtaa toivoa paremmasta elämästä, jota yksikään köyhä ei koskaan uskonut kokevansa. Uusi aate ja uudenlaiset lupaukset villitsevät korpiloukkolaisetkin. 

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltään tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomalta uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin. (s. 63-64)

Luonnonkuvaajana Kianto on parhaimmillaan. Maisemakuvauksen lisäksi hän antaa torakoille ja muillekin luontokappaleille, kuten koirille ja karhulle, oman aseman ja tilan kertoa ajatuksistaan - tarinaa tukien.

Paitsi kissimirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista. (s. 50)

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100

Kianto, Ilmari: Punainen viiva (Otava 1999 [1909])

Kerro minulle, Zorbas

Tapasin hänet Pireuksessa. (s. 5)

Nikos (Suomessa on käytössä myös muoto Niko) Kazantzakis lienee Kreikan tunnetuin kirjailija ja Kerro minulle, Zorbas hänen tunnetuin teoksensa. Zorbaksen tarina ja sen jännite rakentuu kahden erilaisen päähenkilön varaan: minäkertojana toimivan, paljon opiskelleen, kirjoista elämää tutkivan  miehen ja Alexis Zorbaksen, elämää nähneen ja sitä todella eläneen. Zorbas lyöttäytyy kertojan seuraan kahvilassa Pireuksessa ja yrittää sen jälkeen saada uuden isäntänsä silmät tarkkailemaan maailmaa ja huomaamaan, millaista on oikea elämä. Tämän hän tekee kertomalla tarinoita omasta elämästään.

Minulta kului tämän kirjan lukemiseen ihan kohtuuttoman pitkä aika. Se vain tuntui filosofisine pohdintoineen todella raskaalta. Silti nyt, kun lukemisesta on jo useampi viikko, ajattelen kirjaa lämmöllä. Ymmärrän täysin, miksi se on saavuttanut klassikkoasemansa. Puhukoon Kazantzakiksen teksti tällä kertaa puolestaan.

Ilonaiheeni ja nautintoni täällä ovat suuret, sillä ne ovat hyvin yksinkertaiset ja peräisin ikuisista elementeistä: raitis ilma, aurinko, meri, ohraleipä, ja iltaisin ihmeellinen Sindbad merenkävijä, joka istuu jalat ristissä edessäni ja puhuu; hän puhuu ja maailma avartuu minulle. Toisinaan kun sanat eivät riitä, hän hyppää ilmaan ja tanssii. Ja kun tanssikaan ei riitä hänelle, hän asettaa santourin polvilleen ja alkaa soittaa. (s. 92)

**

Niin kuin ensimmäisiä ihmisiä, jotka ovat polveutuneet apinoista, niinkuin suuria filosofeja häntäkin askarruttavat ennen kaikkea ihmiselämän peruskysymykset. Hänelle ne ovat välittömiä ja pakottavia välttämättömyyksiä. Lapsen tavoin hän hämmästyy ja kyselee. Kaikki on hänestä ihmettä, ja joka aamu avatessaan silmänsä ja nähdessään puut, meren, kivet, linnun, hän jää ihmettelemään niitä suu auki. "Mitä kummaa!" hän huudahtaa. "Mitä kätkeytyy puuhun, mereen, kiveen, lintuun?" (s. 152)

**

- Luulen, että tarkoitat Zeusta. Kuinka tulit häntä ajatelleeksi?

- Jumala pyhittäköön hänen sielunsa! sanoi Zorbas ja ojensi käsivartensa taivasta kohti. Hän sai kokea kovia, paljon hän saikin kärsiä! Todella suuri marttyyri, sen minä sanon, isäntä, tiedän noista asioista yhtä ja toista! Sinä nielet kaiken, mitä kirjat sanovat. Mutta ajattelehan hieman, ketkä niitä kirjoittavat! Koulumestarit! Ja mitä he tietävät naisista ja naistenmetsästäjistä? Ja hempukoista?

- Mikset sinä itse kirjoita, Zorbas, selittääksesi meille maailman kaikki mysteerit, naureskelin.

- Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä elän kaikki nuo mysteerit, kuten sanoit, eikä minulla ole muuhun aikaa. Milloin on sota, milloin nainen, milloin viini, milloin santouri; kuinka minulle jäisi aikaa jaaritella kynällä? Kun asiat ovat näin, kirjoittaminen on joutunut kirjatoukkien käsiin. Katsos ei kenelläkään, joka elää näitä mysteereitä, ole aikaa kirjoittamiseen, eikä kukaan, jolla on aikaa kirjoittaa, elä mysteereitä. Käsitätkö? (s. 217) 

Kazantzakis, Nikos: Kerro minulle, Zorbas (Keltainen kirjasto, Tammi 1966)

Kreikankielinen alkuteos: Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά (1946)

Ranskan kielestä suomentanut Vappu Roos