Olin juuri pääsemässä Salvatoren ohi, kun kuulin siskoni kiljuvan. Käännyin ja näin, kuinka hän hävisi kukkulaa peittävää vehnäpeltoon.
Minun ei olisi pitänyt raahata häntä mukanani, äiti kyllä vielä panisi minut maksamaan siitä kalliisti.
Italialainen kyläpahanen, Acqua Traverse vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Michele kiipeää kavereineen kukkulalle. Sen reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Hän nimittäin löytää kukkulalta kuopan ja kuopassa makaa poika. Onko tämä kuollut? Kuka poika on? Miksi hän on kuopassa? Michele ei kerro löydöstään kenellekään vaan aikoo palata kukkulalle ja pojan luo myöhemmin itsekseen. Niin hän tekeekin ja ystävystyy pojan, Filippon, kanssa.
Romaani käsittelee lapsuuden loppua, luottamusta ja ystävyyttä. Michelen lapsuus loppuu melko kammottavalla tavalla, kun hän hiljalleen selvittelee kuopassa makaavan pojan tapausta. Michele joutuu myös miettimään, keneen voi luottaa. Hän ei kerro löydöstään aluksi kenellekään ja saa tietää kammottavia asioita itselleen tärkeistä henkilöistä. Kirjan kamalin kohta on ehdottomasti tämä:
"Ole tarkkana, Michele, sinun ei pidä lähteä ulos yöllä", äidillä oli tapana varoitella. "Pimeällä ulos lähtee musta mies, joka sieppaa lapsia ja myy ne mustalaisille."
Isä oli musta mies.
Päivisin hän oli hyvä, öisin paha.
Kun Michele sitten kertoo Filipposta parhaalle ystävälleen Salvatorelle, tämä pettää hänet yhdestä ajotunnista. Miten tällaisten kokemusten jälkeen voisi enää luottaa keneenkään. Käsittämätöntä onkin, että Michele ei ala vihata isäänsä, tai se ei ainakaan tule ilmi, vaan luottaa tähän edelleenkin mutta ei tottele. Teoksen pohjalta voisi miettiä myös pelkoa tai vallankäyttöä.
Romaanissa on minäkertoja, aikuinen Michele, mikä selviää kertojan viitatessa muutaman kerran kerrontahetkeen. Kertojan näkökulma on lapsen, mutta tapahtumista on jo aikaa ja kertojalla on selvästi enemmän ymmärrystä ja perspektiiviä kuin lapsella (jos esimerkiksi verrataan Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kertojaan Brunoon). Silti Michele esittää tapahtumat melko fragmentaarisesti, ja minä ainakin jäin usein miettimään kerrontaan jääneitä aukkoja.
Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.
Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Otava 2004)
Italiankielinen alkuteos: Io non ho paura (2001)
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
*******************************************************
Opuscolo-blogissa lanseerattiin helmikuun alussa, Runebergin päivänä Lasten linnoitus -haaste, jonka tarkoituksena on innostaa lukemaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Minä innostuin! Yläpalkin Haasteet-sivulla on nähtävissä, mitä kaikkea olen haasteen puitteissa lukenut. Niistä kirjoista, jotka luen tyttärelleni, olen kirjoittanut ja kirjoitan jatkossakin toisessa blogissani. Näihin postauksiin on linkit Haasteet-sivun Lasten linnoitukseen luettujen listassa.
