Pari dekkaria

Mennään samalla kaavalla kuin edellisessäkin varsinaisessa kirjapostauksessa. Niputan tähän kolme lukemaani dekkaria. Nii-in, dekkaria! Minähän en juuri koskaan lue jännityskirjallisuutta, mutta töiden takia jouduin muutaman lukaisemaan. Kokemukset eivät olleet ollenkaan niin kamalia kuin olisi voinut kuvitella.

Dashiell Hammett: Maltan haukka

En ollut kuullut Hammettista mainittavankaan ennen kuin näin Maltan haukan kollegani kirjalistalla. Jostakin luin, että Hammettia pidetään kovaksikeitetyn dekkarin isänä. Minä olen aina luullut Raymond Chandlerin kantavan tätä viittaa. Chandler lieneekin todennut, ettei Hammettin tarkoituksena ollut luoda mitään uutta. (Jos Wikipediaa on uskominen.)

Samuel Spaden alaleuka oli pitkä ja luiseva ja leuan kärki törrötti kuin v-kirjain taipuisamman v-muotoisen suun alapuolella. Hänen sieraimensa kaartuivat taaksepäin muodostaen vielä yhden, mutta pienemmän v-kirjaimen. Hänen kellertävänharmaat silmänsä olivat vaakasuorat. Tuuheahkot kulmakarvat, jotka alkoivat kahdesta otsarypystä kyömynenän yläpuolelta, toistivat samaa v-aihetta ja hänen vaaleanruskea tukkansa suippeni korkeilta litteiltä ohimoilta otsaa kohden kapeaksi niemekkeeksi. Hän näytti varsin hauskannäköiseltä vaalealta paholaiselta. (Aloituskappale s. 5)

Maltan haukka on melko perinteinen dekkari juonenkäänteineen ja yksityihskohtaisine miljöökuvauksineen. Päähenkilö Sam Spade on yksityisetsivän arkkityyppi, johon kaikki kirjan naiset lankeavat - olivat sitten naimisissa tai eivät. Kirja tarjoaakin melko stereotyyppistä 30-luvun nais- ja mieskuvaa.

Vaikken usein lue dekkareita, niin tästä jopa pidin jonkin verran. Ehkä se johtuu siitä, että nämä vanhat klassikot eivät ole ollenkaan niin pelottavia kuin uudet genrensä kirjat.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja poliisin poika

Olen lukenut Joensuun kirjan nyt kahteen kertaan. Ensimmäinen kerta oli joko yläasteella tai lukiossa ja toinen siis nyt. Mitään en kirjasta muistanut, kun sitä aloin lukea. Uskon kuitenkin, että kirja jäi nyt pysyvästi mieleeni, sillä se oli koskettava ja ajatteluttava.

- Mä sanoin sille että ei, me ollaan elukoita, Leo sanoi äkkiä ja niin lujaa että Mikael säpsähti. - Että mä keksin! (Aloitus s. 5)

Kirjasta jäivät erityisesti mieleeni Mikael ja Leo. Pojat, jotka pilaavat tulevaisuutensa hakkaamalla kaksi miestä kuoliaaksi, koska haluavat jotain säpinää. Kummankaan pojan elämä ei ole helppoa, mikä varmasti näkyy kaikissa heidän ratkaisuissaan.

Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Jo silloin Joensuu on ollut selvästi huolissaan siitä, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Hän on kiinnittänyt huomiota etenkin nuorten pahoinvointiin ja huonoon kohteluun. Kaikkeen siihen, mikä aiheuttaa sen, että nuoret ovat välinpitämättömiä ja röyhkeitä muita kohtaan. Joensuun havainnot kuvaavat hämmentävän tarkkanäköisesti myös tätä päivää.

Ilkka Remes: Operaatio Solaris

En ole koskaan aikaisemmin lukenut Ilkka Remestä. Rehellisesti sanottuna en usko, että luen enempää. Operaatio Solaris on kuitenkin vauhdikas ja toimiva nuorten jännityskirja. Hieman juonessa on epäuskottavia kohtia ja päähenkilö Aaro Korpi on turhan nokkela ja aikuismainen 14-vuotiaaksi. Toisaalta pidin kyllä siitä, miten kirjaan oli sekoitettu erilaisia myyttejä ja legendoja sekä saamelaisuudesta että Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta.

Murto oli tehtävä tänä yönä. Olosuhteet olivat haastavat, mutta aika alkoi kulua loppuun. (Aloituskappale s. 9)

Pojat lukemaan -haasteeseen tulee tästä kolmikosta taas muutama lukuvinkki, sillä sekä Remeksen että Joensuun kirjat sopivat hyvin pojille luettavaksi. Molemmissa kirjoissa hankaluutena on näkökulman vaihtuminen. Joensuun kirjassa se on helpommin havaittavissa, sillä joka toisessa luvussa tapahtumia seurataan Harjunpään ja joka toisessa Mikaelin silmin. Remeksen kirjassa näkökulma saattaa vaihtua monta kertaa luvun aikana, mikä kuulemma sekoittaa todella paljon harjaantumatonta lukijaa.

Teen Pojat lukemaan -haasteelle oman sivun, jonna pääsee blogin yläpalkista. Kokoan sinne kirjalistaa sekä näistä itse lukemistani kirjoista, joiden arvioin poikia kiinnostavan sekä niistä, joista tiedän yläkouluikäisten poikien innostuneen.

Hammett, Dashiell: Maltan haukka (WSOY 1987 [1974])

Englanninkielinen alkuteos: The Maltese Falcon (1930)

Suomentanut Kalevi Nyytäjä

Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja poliisin poika (Parasta kotimaista, Otava 1988 [1983])

Remes, Ilkka: Operaatio Solaris (WSOY 2009)

Kaikki lainattu

Elossa ollaan -hihkaisu sekä Onni ja siniset kengät

Hip hei! Tämän bloggarin blogiloma venähti hieman pidemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta hyvää se teki. Viimeiset pari viikkoa olen reissannut ja fiilistellyt muun muassa tällaisissa maisemissa:

Lukemistakaan en ole unohtanut. Raahasin reissuun mukaan viisi kirjaa, joista luin kolme ja puoli (luetut lihavoitu):

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Mma Ramotswe tutkii)

Jean Kwok: Käännöksiä

Elizabeth Gilbert: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä

Diana Gabaldon: Sudenkorento

Charlaine Harris: Deadlocked 

On ihan pakko laskea tuo puolikaskin mukaan, koska luin Sudenkorennosta kuitenkin noin neljäsataa sivua.

Ensimmäisenä tartuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan kirjaan Onni ja siniset kengät. Olen lukenut kuusi aiempaa Mma Ramotswe -kirjaa. Nämä hyväntuuliset ja leppoisat dekkarit ovat minun lomalukemistani.

Kun on juuri oikean ikäinen, niin kuin Mma Ramotswe oli, ja kun on nähnyt hiukan elämää, niin kuin Mma Ramotswe totisesti oli nähnyt, on asioita, jotka kerta kaikkiaan vain tietää. Ja yksi sellainen asia, joka oli itsestään selvä Mma Ramotswelle, Naisten etsivätoimisto nro 1:n (Botswanan ainoan naisten etsivätoimiston) perustajalle, oli että elämässä on kahdenlaisia pulmia. On ensinnäkin pulmia - suuria pulmia - joille ei voi tehdä juuri mitään, paitsi tietysti toivoa parasta. Sellaiset pulmat liittyivät usein maahan: peltoihin jotka olivat liian kivisiä, multaan jonka tuuli puhalsi pois, seutuihin joilla viljelykset eivät menestyneet jonkin maan uumenissa piilevän taudin vuoksi. (s. 7)

--

Toiseen ryhmään kuuluivat pulmat, joita ihmiset itse aiheuttivat itselleen. Ne olivat hyvin yleisiä, ja Mma Ramotswe oli nähnyt niitä työssään paljon. -- Toisin kuin ensin mainitut pulmat - kuivuus ja muut vastaavat - sellaiset ongelmat olisi aivan hyvin voitu välttää. Jos ihmiset vain olisivat olleet varovaisempia tai käyttäytyneet itse kunnolla, he eivät olisi joutuneet vaikeuksiin. (s. 8)

Onni ja siniset kengät -romaanin voisi sanoa olevan taattua Mma Ramotswe -laatua, aika lailla samanlainen kuin aiemmatkin sarjan kirjat. Suuria yllätyksiä romaani ei siis tarjonnut, mutta tavallaan sitä lomakirjoiltani toisinaan toivonkin. On ihana välillä lukea jotakin sellaista, joka ei haasta pohtimaan tai aiheuta suuria tunnekuohuja - lukea siis ihan vain lukemisen ilosta. Mma Ramotsweissa minua viehättää myös niiden tunnelma. Vaikka kirjat ovat jollakin tasolla dekkareita, niin ne ovat - kuten jo mainitsin - leppoisia ja hyväntuulisia. Kenelläkään ei ole kiire minnekään eikä mikään tilanne ole niin vakava, ettei se voisi odottaa teekupillisen verran.

Mma Ramotswe joutuu tällä kertaa selvittelemään kiristystapausta ja kohtaa myös noituutta, mihin Botswanassa vielä joissakin tilanteissa ja paikoissa uskotaan. Työasioiden lisäksi Mma Ramotswea huolestuttavat läheistensä asiat, muun muassa Mma Makutsin kihlaus. Rooibos-kuppi kädessään Mma Ramotswe pohdiskelee omaa elämäänsä ja eritoten onnellisuutta: Millaisista asioista saa olla onnellinen?

Kirja solahtaa sattumalta hyvin Satun heinä-elokuun minihaasteeseen.

McCall Smith, Alexander: Onni ja siniset kengät (Seven/Otava 2011 [2008])

Englanninkielinen alkuteos: Blue Shoes and Happiness (2008)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat kuuluvat rikoskirjallisuuden klassikoihin. Kaiken kaikkiaan Conan Doyle kirjoitti kuusikymmentä Holmesin tähdittämää salapoliisitarinaa. Sherlock Holmesin parhaita -kokoelmassa on niitä kolmetoista.

Oletan, että jokaisella on jonkinlainen mielikuva Sherlock Holmesin hahmosta, vaikkei olisi koskaan lukenut yhtäkään Conan Doylen novellia. Suuria yllätyksiä ei hänen hahmonsa kirjallisena versiona minullekaan tuonut. Viihdyin Holmesin parissa ihan mainiosti: novellit ovat hyvin eteneviä ja välillä jännittäviäkin ja aikakausi, 1800-luvun loppu, viehättävä. Meillä tämän päivän kiireisillä kansalaisilla olisi paljon opittavaa asioihin ja aikaan suhtautumisesta. Holmesilla ei esimerkiksi koskaan ole niin kiire rikosten pariin, ettei voisi ensin nauttia runsasta ateriaa.

Holmes selvittelee novelleissa hyvin erilaisia rikoksia ylivertaisilla salapoliisin kyvyillään. Hän ei kuitenkaan koskaan halua kunniaa ratkaistuaan hankalan tapauksen, vaan kiitokset saa useimmiten poliisi tai sitten jutut ovat niin arkaluontoisia ja yksityisiä, että niistä vaietaan. Holmesin ylivertainen päättelykyky - tai oikeastaan novellien kerronta - sai minut muutaman kerran ärsyyntymään. Tarinoissahan toimii kertojana Holmesin ystävä ja apulainen, tohtori Watson, joka on kirjoittanut tapaukset muistiin kuten hän on ne nähnyt tai kuullut. Näin ollen lukija ei ennen loppupäätelmiä saa tietää yhtä paljon kuin Holmes. Tällöin on melkoisen vaikeaa yrittää päätellä rikoksen kulkua. Siitä kun ei juuri merkittäviä vihjeitä jaella. Minä taisin peräti kahdessa tarinassa keksiä syyllisen ennen kuin se tekstissä mainittiin, motiivia ja tapahtumien kulkua en kertaakaan. Toisaaltahan on hyvä, ettei juttu etene ennalta arvattavasti, mutta olisi kiva, että lukijakin voisi päätään käyttää.

Pääpiirteissään novellien juoni kulkee aina samalla tavoin, mutta tapaus ja sen yksityiskohdat muuttuvat. Kokoelmaa kannattaakin lukea aina yksi tai kaksi tarinaa kerrallaan eteenpäin. Vaikka luin tarinoita muutaman kerrallaan, on pakko myöntää, etten osaa välttämättä näin jälkeenpäin yhdistää kunkin kertomuksen tapahtumia sen nimeen. Jäi minulle toki muutama novelli mieleenkin. Ehkä siksi, että näistä jokainen on hieman tavallisesta Holmes-tarinasta poikkeava. Kirjava nauha on jännittävä ja kekseliäs. En millään olisi voinut arvata tai päätellä rikoksen tekijää saati tekotapaa. Viimeisessä tapauksessa Holmes kohtaa vertaisensa, Lontoon alamaailmaa johtavan professori Moriartyn. Kokoelman viimeinen novelli, Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus, on täysin erilainen kuin muut. Siinä ei ensinnäkään seurata miten Holmes ratkaisee tapauksen. Toinen muista erottava seikka on se, että novellissa on ulkopuolinen hän-kertoja. Tämä ratkaisu muuttaa sekä rakenteen että tunnelman.

Conan Doyle, Arthur sir: Sherlock Holmesin parhaita (Loisto / Basam Books 2009 [2001])

Suomentanut Tero Valkonen