Mulla on Kobo (ja teillä lahjakoodi)!

Pohdiskelin pitkään e-lukijan ostamista. Luin aikaisemmin tabletilla, eikä se ollut kovin kätevä. Käyttö lukemiseen oli jotenkin hankalaa eikä kiiltävä ruutukaan ollut omiaan lisäämään lukunautintoa. Seurasin pitkään kanssabloggareiden e-lukijakokemuksia ennen kuin päätin, minkä itselleni hankin.

Aivan ensimmäiseksi totesin, että lukijan pitää olla sellainen, joka toimii helposti Suomessa ja tukee epub-tiedostoja. Päädyin Koboon. Tarkemmin Kobo Aura HD:hen. Kobot toimivat hyvin Suomessa: kirjojen ostaminen ja lataaminen on helppoa ja kirjastolainatkin onnistuvat.

Hankalinta e-lukijan ostamisessa on se, ettei niitä oikein saa Suomesta. Minäkin tilasin omani netin kautta ulkomailta. Pääsääntöisesti nettikaupat toimivat ihan hyvin, mutta minulla oli tilauksessa - tai oikeastaan toimituksessa - ongelmia. Tilaaminen onnistui hyvin ja paketti tuli Suomeen. Pakettia postista hakiessani aloin ihmetellä sen keveyttä. Avasin paketin postissa ja tyhjähän se oli. Tarkemmin pakettia tutkittuani huomasin, että se oli auennut jossain vaiheessa ja teipattu uudelleen kiinni. Ikinä ei selvinnyt, minne Kobo oli paketista joutunut, mutta onneksi sain uuden tilalle. Ja se tuli ihan perille saakka.

Olen ehtinyt lukea uudella e-lukijallani vasta muutaman kirjan. Lukulaitteeni kirjastossa on kuitenkin jo monta kirjaa odottelemassa. Muutaman olen ostanut ja muutaman ladannut Projekti Lönnrotista. Kaiken kaikkiaan Kobo vaikuttaa hyvältä  ja toimivalta laitteelta. Raportoin lisää jahka jatkan lukuharjoituksia.

Tähän saumaan sopi hyvin ElisaKirjan yhteistyöehdotus, joka tarjoutui Blogatin kautta. Sain valita kaksi e-kirjaa, genreltään scifiä tai fantasiaa. Latasin e-lukijaani Veronica Rothin Kapinallisen, josta juttua seurannee pian sekä Dmitri Gluhovskin Metro 2033:n, joka on ollut jo pitkään lukulistallani.

ElisaKirja tarjoaa myös teille mahdollisuuden ladata ilmaiseksi Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta. Edun saa koodilla KUMMAAETU, joka on voimassa 12.10. saakka. Toimi siis nopeasti.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia + Keltaisen kesän koonti

Olen huomannut irlantilaisesta Colm Tóibínin ensimmäisen kerran jossakin kirjablogissa. Sitä kautta olen kiinnostunut herran Brooklyn-nimisestä teoksesta. Alkukesästä bongasin kirjastosta Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia, joka lähtikin sitten mukaani. Olen lukenut kirjaa pikkuhiljaa, yksi novelli kerrallaan koko kesän. Pari päivää sitten sain viimeisenkin novellin luetuksi. Hyvä niin, sillä nyt tämäkin kirja ehtii vielä mukaan Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haasteeseen.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pohjimmiltaan kertovat erilaisista äitien ja heidän poikiensa välisistä suhteista. Jokainen äiti ja jokainen poika kokee tuon suhteen erilaiseksi. Kaikki lapset ovat erilaisia. Kaikki äidit ovat erilaisia. Novellikokoelman äidit ovat niitä, jotka tahtovat pysyä poikansa rinnalla, vaikka tämä olisi tehnyt mitä. Niitä, jotka ovat häipyneet poikansa elämästä jo varhain. Niitä, jotka pyrkivät tekemään kaikkensa oman lapsensa eteen. Niitä, jotka eivät kestä pojan aikuistumista. Kokoelman pojat pitävät äitejään hupsuina ja viisaina, huolehtivaisina ja ylihuolehtivaisina, etäisinä ja liian lähelle tulevina.

Novellien henkilöiden kirjo on laaja. Kaikki henkilöt ovat jollakin tavalla hieman syrjässä, yhteiskunnan reunamilla. Tóibìn kuvaa novelleissaan niin varkaita, alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä kuin yksinäisiä, lähes erakoituneita ihmisiäkin. Monessa novellissa yhtenä teemana on homous. Erityisesti läheisyyden kaipuun tunnelmaa kirjailija sanoittaa osuvasti.  

Kokoelman novellit ovat kaikki tarkkanäköisiä kuvauksia aiheestaan. Ne luovat lukijalle monipuolisen kuvan siitä, millainen äidin ja pojan suhde voi olla. Kolme novellia nousi - näin jälkikäteen ajateltuna - ylitse muiden. Kolmesta kokoelman novellista pidin enemmän kuin muista. Laulu-niminen novelli kertoo pojasta, joka ei tunne äitiään. Lopulta hän jo nuorukaisena tapaa tämän pubissa, jossa äiti laulaa. Lauluhetken kuvaus jäi mieleeni erityisen vahvana.

Äidin voimistuva ääni tuntui kumpuavan kuin tyhjästä. Se oli myös matalissa sävelissä vahvempi kuin levyllä. Noel ajatteli, että suurin osa läsnäolijoista tunsi äidin laulamasta laulusta yhden tai useammankin yksinkertaisemman version, ja muutama saattoi jopa tuntea äidin oman tulkinnan. Tällä kertaa tulkinta oli hurjempi, pelkkiä korusäveliä ja juoksutuksia, laulun tunnelma vaihtui nopeasti. (Novellista Laulu s. 63)

Pappi suvussa -novellissa äiti saa kuulla viimeisenä poikansa, katolisen papin, pimeistä puuhista. Silti äiti on se, joka osoittaa suurinta ymmärrystä ja uskoo kestävänsä kaiken, mitä oikeudenkäynti tuo mukanaan. Kokoelman viimeinen novelli, Pitkä talvi, ei jäänyt mieleeni siksi, että se päätti kokoelman vaan koska se oli tunnelmaltaan vahva ja jätti taakseen jonkinlaisen mysteerin. 

Haavoittunut lintu makasi nurinniskoin ja alkoi kirkua, yritti nousta ja lysähti takaisin. Yhtäkkiä sen pää nousi; ele oli raaka ja kumartelematon, se oli elossa, ja sen silmät vilkkuivat pilkallisina ja terävinä, sitä vaille etteivät sieraimet häijyssä nokassa hönkäisseet tulta. (Novellista Pitkä talvi s. 315)

Kaikki ei selviä. Miquel huomaa - ihan liian myöhään - äitinsä alkoholisoituneen. Äiti katoaa ja Miquel jää isänsä kanssa kahdestaan selviytymään. Kuvioihin tulee mukaan myös Manolo, johon Miquel alkaa tuntea vetoa, suorastaan vihlovaa kosketuksen kaipuuta. 

Colm Tóibín jäi novellien perusteella mieleeni vahvojen kuvien ja tunnelmien maalaajana. Brooklyn houkuttelee edelleen.

Tóibín, Colm: Äitejä ja poikia (Tammen keltainen kirjasto 2013)

Englanninkielinen alkuteos: Mothers and Sons (2006)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

******************************************************

Valkoisen kirahvin Keltainen kesä -haastetta varten luin lopulta kolme kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli melko monta enemmän. Ensi kesänä uusi yritys?

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Toni Morrison: Armolahja
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kiitos haasteesta Opuscolo-blogiin!

Kesän paras lukuhetki

Luettua elämää -blogin Elina haastoi bloggaajat pitämään kameran käden ulottuvilla ja kuvaamaan kesän parhaan lukuhetken. Aina ei kamera mukana ollut, mutta enköhän silti saanut jonkinlaiset tunnelmakuvat.

Ensinnäkin alkukesän reissulla lukeminen oli parasta, etenkin kun maisemat olivat tällaiset:

Kirja, jota tuossa luen, on Gabriel García Marquézin Rakkautta koleran aikaan. Kirjana se ei yllä kesän parhaaksi lukukokemukseksi, mutta tuossa hetkessä oli silti riittävästi tunnelmaa.

Paras lukukokemus oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tässä kuvassa nautiskeltuna hämäläisen järven rannalla. Hetki ei sitä vastoin ihan täydellinen ollut, koska vähän väliä sai laiturilla pelätä kirjan kastuvan, kun lapset hyppivät vierestä veteen.

Kesä oli kaiken kaikkiaan täynnä hyviä lukuhetkiä, joista monesta toivon vielä ehtiväni tänne kirjoittaa.

Nuortenkirjahittejä ja muita kuulumisia

Blogi on taas kesän vähäisen bloggausinnostuksen jälkeen jäänyt tahattomalle tauolle. Kirjoja olisi blogattavaksi, mutta enpähän vain ole saanut aikaiseksi. Olen aloittanut montakin tekstiä mutta jättänyt ne syystä tai toisesta kesken. Lukeminen maistui kesällä ihan hyvin mutta viime aikoina töiden alku on vienyt aikaa ja energiaa. Täytynee vain antaa itselle lupa kirjoitella tänne aina silloin tällöin. Kokonaan kun en tahdo blogiani kuopata.

Luin heinä- ja elokuussa kaksi nuortenkirjaa, joista on kohkattu mediassa paljon, koska niistä on vähän aikaa sitten tehty elokuvaversiot. Nämä tapetilla olleet nuortenkirjat (ja -elokuvat) ovat tietysti John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Veronica Rothin Outolintu. Kirjat ovat olleet myös blogeissa paljon esillä, mutta työnnänpä silti minäkin vielä lusikkani tähän soppaan. Kirjat ovat aivan erilaisia eikä niillä ole mitään yhteistä, paitsi se että ne ovat oikeinkin oivallisia opuksia ja että niistä on ne elokuvat. Silti ajattelin mahduttaa ne samaan postaukseen. 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa. (Aloitus s. 11)

Hazel Lancaster on 16-vuotias tyttö, jolla on syöpä. Sen takia hän ei käy koulua eikä hänellä juuri ole sosiaalista elämää. Äiti kuitenkin pakottaa tytön vertaistukiryhmään, jossa Hazel tapaa Augustuksen, joka on tullut sinne ystävänsä tueksi. Augustuksellakin on syöpätausta, mutta hän kuuluu jo melkein voittajiin. Ei nuortenkirjaa ilman rakkaustarinaa: Hazel ja Augustus rakastuvat toisiinsa ja muuttavat toistensa elämän.

Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit minun sydämeni. (s. 193)

Romaanin aihe on vakava, ankea ja kurja, mutta romaani itsessään ei sitä ole. Kirja kuvaa realistisesti syöpälasten elämää sairaalakäynteineen ja kipuineen, mutta sillä ei mielestäni mässäillä tai maalata kauhukuvia. Kaiken kaikkiaan romaania värittää toivo. Toivo, vaikka kaikki eivät selviä menetyksittä. Kuivin silmin ei lukijakaan kirjan kanssa selviä. Paljon tuli taas ajattelemisen aihetta. Onhan se hyvä, että kirjallisuus herättelee pohdiskelemaan elämää ja kaikkea, mitä se voi tuoda eteen. Nuorille yksi tämän kirjan opetus lienee muistutus siitä, ettei kukan ole täällä ikuisesti. No, ihan hyvä se on meidän aikuistenkin välillä muistaa. Toisaalta kenelläpä meistä ei ole lähipiirissä jotakuta syöpään sairastunutta tai sitä sairastavaa.

Veronica Roth: Outolintu

Rothin Outolintu oli minulle positiivinen yllätys. Kyseessähän on taas yksi nuorille suunnattu dystopiatrilogia. Kirjassa maailma on muuttunut niin, että ihmiset on jaettu sodan välttämiseksi osastoihin: vaatimattomiin, sopuisiin, rehteihin, uskaliaisiin ja teräviin. Jokaisella osastolla on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Nuoret valitsevat 16-vuotiaina, mihin osastoon haluavat kuulua. Päätös ei ole mikään pieni juttu, vaan se koskee koko loppuelämää. Jos nuori haluaa vaihtaa osastoa, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaikki vanha pitää jättää taakseen - myös oma perhe.

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä. (Aloitus s. 5)

Beatricella ja hänen veljellään Calebilla on valintaseremonia edessään. Molemmat käyvät tietämättään samaa kamppailua: Mitä haluan? Mitä uskallan? Mikä on minun tieni? Jotta tarinassa olisi ylipäätään mitään aineksia, niin totta kai Beatrice hyppää tuntemattomaan, valitsee jotakin muuta kuin sen mihin on tottunut. Hänestä tulee Tris, uskalias. Uskaliaiden koulutus on kova, rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Kaikkein hankalinta on kuitenkin oppia erottamaan toisistaan ne joihin voi luottaa niistä jotka yrittävät päästä ohitse hinnalla millä hyvänsä.

Outolintu ei ehkä voi juhlia poikkeuksellisen onnistuneella kielellä, mutta tarina on huikea ja koukuttava. Pakko oli minunkin taas lukea yötä myöten.

Kirjoitin aluksi, ettei näissä kirjoissa ole mitään yhteistä. Olin itse asiassa väärässä. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on erilainen kuin muut ja molemmissa se voi koitua heidän kohtalokseen. Kummassakin kirjassa, myös Outolinnussa, on keskeisenä elementtinä rakkaustarina, joka on jotenkin hankala mutta voimakas.

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013)

Englanninkielinen alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)

Suomentanut Helene Bützow

Kansi kuvineen: Sofia Scheutz Design

Roth, Veronica: Outolintu (Otava 2014)

Englanninkielinen alkuteos: Divergent (2011)

Suomentanut Outi Järvinen

Kansi: ?

Molemmat lainattu kirjastosta

Toni Morrison: Armolahja

Älä pelkää. Kertomukseni ei voi satuttaa sinua vaikka mitä olenkin tehnyt, ja lupaan maata hiljaa pimeässä - ehkä itkeskelen tai välillä näen taas sen veren - mutta ikinä enää en oikaise kerältä ja kavahda pystyyn hampaat irvessä. Minä selitän. Voit pitää kertomustani rippinä, jos haluat, mutta rippinä joka vilisee erikoisuuksia, sellaisia joita tapaa vain unissa ja silloin kun pannun höyryssä häilyy koiran sivukuva. Tai kun hyllyllä istuva maissintähkänukke retkottaa kohta huoneen nurkassa ja on selvää, mikä kataluus sen sinne vei. Kummempaakin tapahtuu koko ajan kaikkialla. Tiedät kyllä. Tiedän että tiedät. (Aloitus s. 7)

Keltainen kesäni jatkui amerikkalaisen Nobel-voittajan matkassa historiaan, Afrikasta Barbadoksen kautta pohjoiseen, viileämmille seuduille. Toni Morrisonin Armolahja kertoo monta tarinaa. Jonkinlaisena keskushenkilönä toimii kuitenkin orjatyttö Florens. Tytön äiti saa heidän omistajansa myymään tytön Isännälle. Tavallaan myynti on onni, tavallaan onnettomuus. Isäntä ja Emäntä ovat hyviä ihmisiä, mutta mikään ei ole pysyvää. Tytöistä tulee naisia, joilla on tunteet. Ihmiset kuolevat yllättäen. Rakkaan kuolema aiheuttaa muutoksen, joka vaikuttaa useampaankin ihmiseen.

Ennen kaikkea tarinassa pureudutaan naiseuteen (ja toki myös ihmisyyteen). Neljä naista mittelee keskinäisestä hierarkiastaan eikä loppujen lopuksi valkoisen naisen asema ole kovinkaan paljon kummoisempi kuin tummaihoisen. Ei ainakaan ilman miestä. 

Täytyy myöntää, että minulla on ollut tämän kirjan kanssa hankaluuteni. Olen aikaisemmin aloittanut sen ainakin kahdesti ja päässyt toiseen lukuun saakka. Tällä kertaakin jouduin vähän pakottamaan itseäni lukemaan. Ei kirja missään nimessä huono ole. Pidän Morrisonin tarinoista ja tavasta, jolla hän maalailee kuvia ihmisistä ja paikoista. Hänen tapansa kertoa - ainakin tässä romaanissa - aiheuttaa ne hankaluudet. Koska näkökulma vaihtuu joka luvussa, menee ensin jonkin aikaa, että saa selville kenen silmin asioita tarkastellaan. Sen lisäksi kerronta poukkoilee ajassa, mikä aiheutti ainakin tälle lukijalle harmaita hiuksia.

Olen lukenut Morrisonilta monta muuta hänen romaaniaan ja muistan niistä pitäneeni. En varmastikaan muuten olisi niitä lukenut. Arvostan ennen kaikkea sitä, että hän on antanut äänen tummaihoisille amerikkalaisille ja heidän historialleen.

Kirjamielellä-blogissa ihastuttiin Morrisoniin taas kerran ja Kirjavinkeissä Elinalla ei ole ollut ollenkaan niin paljon ongelmia kirjan rakenteen kanssa kuin minulla. 

Haasteet: 14 nobelistia, Keltainen kesä

Morrison, Toni: Armolahja (Tammen keltainen kirjasto 2009)

Englanninkielinen alkuteos: A Mercy (2008)

Suomentanut Seppo Loponen

Kansi: Laura Lyytinen

Ostettu omaan hyllyyn

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Hiivin eteenpäin kyyryssä kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa. Se mitä metsästä oli jäljellä rytisi puuskittaisessa tuulessa, eivätkä ne voineet kuulla askeliani, mutta vielä ei ollut tarpeeksi pimeää että olisin voinut piiloutua. Hengitykseni vihelsi ja silmiin valui kylmä, kirvelevä hiki. Ne huutelivat minulle ja nauroivat, iskivät sorkkaraudoilla pystyyn kuolleisiin puunrunkoihin niin että kaarna lensi säpäleinä, ne olivat kohtalaisen varmoja siitä että saisivat minut kiinni. Se oli kaikki tapahtunut ennenkin. (Aloituskappale s. 9)

Kuvittele millaista olisi, jos sinun kotikaupungissasi räjähtäisi ydinvoimala tai samankaltaista tuhoa kylvävä pommi. Samalla yhteiskuntarakenne muuttuisi: valtaa pitävät asuvat suljetussa kaupungissa ruokapurkkeineen ja tavalliset ihmiset on jätetty hökkelikyliin pärjäämään. Poliisia ei ole vaan elinoikeudet ovat vahvimmalla. (Nyt kun näen tekstini kirjoitettuna, tajuan että tuollaistahan elämä on monessakin paikassa.) Tällaisessa, auringottomassa maailmassa elää Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-romaanissa Vayu ja yrittää löytää ruokaa sairaalle äidilleen. Äiti kuolee ja Vayu löytää tiensä kapinallisten, Nokkosten, leiriin. Nokkosia johtaa Dharan, jonka sukunimi jo velvoittaa olemaan johtaja. Se jonka puolesta taistellaan. Se jonka puolesta kuollaan. Vayu on hänen vastakohtansa. Poika jota kukaan ei huomaa.

Vayu ja Dharan huomaavat kuitenkin pian yhteyden välillään. Se on enemmän kuin rakkautta. Se on jotain ikiaikaista. Pojat rakastavat ja vihaavat, lähtevät pois toistensa luota mutta palaavat aina takaisin. Heidän kohtalonsa on pelastaa tai tuhota, mutta yhdessä. He saavat toisistaan esiin jonkinlaisen vastakohtaisuuden. Dharanista tulee Vayun kanssa epävarma ja Vayusta sukeutuu todellinen johtaja.

Nokkosvallankumouksen vahvuus on ensinnäkin tarinassa, jonka lähtökohta ja miljöökuvaus ovat dystopiaksi riittävän realistisia. Näin voisi oikeasti tapahtua ja se on pelottavaa. Toisaalta tarinaan on yhdistetty myös ajassa ja paikassa siirtymistä, mikä ei tietenkään ole kovin realistista. Toisekseen henkilökuvaus on vahvaa. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa useampi kuukausi, pystyn muistamaan Dharanin ja Vayun, tuntemaan heidät. Myös muilla henkilöillä on lihaa luidensa ympärillä eikä kenellekään tärkeimmistä soisi tapahtuvan mitään pahaa. Kapina-tarinassa on paljon tuttua mutta silti paljon uuttakin ja Vayun ja Dharanin rakkaustarina on riipaiseva, poikkeuksellisen vahva ja hyvin tarinaan kirjoitettu.

Kirja jätti minuun todella vahvan jäljen. Lukemisesta on tosiaan jo kuukausia, mutta pystyin helposti tätä kirjoittaessani palaamaan kirjaan, sen tunnelmaan ja tarinaan. Mitä siitä voi päätellä? 

P.S. Ja tämähän siis ei ole pelkästään nuortenkirja, vaikka takakansi niin sanookin. 

Enoranta, Siiri: Nokkosvallankumous (WSOY 2013)

Päällys: Sami Saramäki

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit-trilogia

Harvoin käy niin, että tulee luettua koko trilogia yhteen menoon, kaikki kirjat perätysten. Useinhan ei kaikkia kirjoja saa samaan aikaan käsiinsä. Ja vaikka sarja olisi vanhakin, niin pitäähän sitä ensin yhdellä kokeilla kolahtaako. No, nyt kolahti norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia niin, että luin kaikki kirjat peräkkäin. Olin kerännyt ne omaan hyllyyni, niin olivat kätevästi saatavilla.

Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt kertovat Neshovin perheen ja tilan tarinan. On Anna-äiti, Tormod-isä, veljekset Tor, Margido ja Erlend ja Torin tytär Torunn. Jotain on kuitenkin pielessä, kun nelikymppinen Erlend ei ole käynyt kotitilallaan yli kahteenkymmeneen vuoteen eikä Margidokaan seitsemään. Torunn käy sukutilalla ensimmäisen kerran vasta lähes nelikymmenvuotiaana.

Kun puhelin soi puoli yhdeltätoista sunnuntai-iltana, hän luonnollisesti tiesi mistä oli kyse. Hän tarttui kaukosäätimeen ja madalsi ääntään. Televisioruudussa näytettiin reportaasia al-Qaidasta. (Berliininpoppelit, aloituskappale s. 11)

Berliininpoppelit on trilogian avausosa. Se esittelee Neshovin tilan ja väen. Vahvatahtoinen Anna on elänyt tilalla miehensä Tormodin ja tilaa jatkaneen poikansa Torin kanssa. Lypsykarja on Annan tahdosta vaihdettu sikoihin, joihin Tor on hellyyttävän kiintynyt ja joilla on tarinassa keskeinen osa. Margido työskentelee hautausurakoitsijana. Erlend on muuttanut Kööpenhaminaan, jossa elää hulppeata elämää kumppaninsa Krummen kanssa. Torunn taas asuu Oslossa ja työskentelee eläinklinikalla eikä ole juuri suonut ajatustakaan isälleen tai muulle suvulleen, jotka ovat pysyneet poissa koko hänen elämänsä ajan. Kaikki kuitenkin kerääntyvät Neshovin tilalle Bynesetiin, kun Anna joutuu halvauksen kourissa sairaalaan. Jokainen perheenjäsen joutuu kohtaamaan vaietuimman salaisuuden ja pohtimaan omaa menneisyyttään ja suhdettaan perheeseen.

Luin Berliininpoppeleita ilolla, vaikka itse kirja ei iloinen olekaan. Aluksi ajattelin, ettei tarina sikatilasta voisi millään kiinnostaa minua, mutta se veikin täysin mukanaan. Se johtuu toki pitkälti hyvästä kielestä ja tavasta, jolla tarina on rakennettu. Pidin myös siitä, että tarinassa on monta erilaista henkilöä, joista kukaan ei jää "pinnalliseksi". Tarinaa kerrotaan vuorotellen veljeksistä jokaisen sekä Torunnin näkökulmasta. Lukija pääsee henkilöiden nahkoihin ja ajatuksiin, tutustuu näihin, tulee melkein ystäväksi. Sama jatkuu kaikissa kolmessa osassa. 

Torunn ei yleensä koskaan herännyt näin aikaisin. Hän makasi silmät sepposen selällään makuuhuoneen pimeydessä ja kuunteli isän ääniä. (Erakkoravut, aloitus s. 5)

Toisessa osassa, Erakkoravuissa, Neshovit joutuvat taas uuteen tilanteeseen, kun Tor loukkaa itsensä niin, ettei pysty hoitamaan tilaa. Torunn rientää paikalle uudelleen auttaakseen isäänsä sikalan hoidossa. Isä yrittää myös saada Torunnin ymmärtämään, että Neshovin tila on jossain vaiheessa tämän. Tila on kuitenkin huonossa kunnossa eikä kovinkaan kannattava. Isän eläkkeelle jäämiseen on kuitenkin vielä aikaa, joten Torunn ei oikeastaan jaksa suoda tilan omistajuudelle montaakaan ajatusta.

Hän löysi vapaan paikan melkein Søndre gaten alkupäästä, kiepautti autonsa siihen, sammutti moottorin ja jäi sitten istumaan tuijottaen eteensä. Näkökenttään ilmaantui vanha mies. (Vihreät niityt, aloitus s. 13)

Päätösosa, Vihreät niityt, vie tarinan päätökseen, joka on erilainen kuin odotin. Etenkin Torunnin kohdalla, mutta muutkin henkilöt joutuvat tekemään päätöksiä, jotka muokkaavat heidän elämäänsä paljon. Enempää en oikeastaan voi tapahtumista kertoa, jotta en tulisi pilanneeksi kenenkään lukunautintoa. Sen verran voin vielä sanoa, että viimeinen osa oli oikeastaan minulle näistä kolmesta se, josta pidin vähiten. Ehkä sen takia, ettei tarina edennyt odotuksieni mukaan. Vaikka toisaaltahan kirjailija on silloin onnistunut yllättämään lukijansa.

Neshovin perheen tarina kertoo juurien ja oman perheen tärkeydestä. Kaikilla on juuret jossakin ja ne vaikuttavat vahvasti elämään, vaikka ne yrittäisi kieltää kokonaan. Tarina kertoo myös oman itsensä löytämisestä. Joillakin se kestää kauemmin kuin toisilla. Toisaalta kirjoissa, etenkin päätösosassa, käsitellään sitäkin, miten jokaisesta ihmissuhteesta yritetään etsiä ne omien päämäärien saavuttamisen mahdollistavat puolet. Erlend ja Margido ovat karttaneet Neshovin tilaa pitkään, mutta Torunnin kautta he molemmat yrittävät hyötyä tilasta omalla tavallaan.

Neshovin perhekuviot tempaisivat minut mukaansa tosiaan niin, että luin trilogian kirjat peräkkäin. Se on harvinaista, joten kirjojen täytyy olla hyviä. Ja niin ne minun mielestäni ovatkin.

Ragde, Anne B.: Berliininpoppelit (Tammi 2010 [2007])

Norjankielinen alkuteos: Berlinerpoplene (2004)

Suomentanut Tarja Teva

Kansi: Laura Lyytinen

Saatu opetilaisuudesta

Ragde, Anne B.: Erakkoravut (Tammi 2008)

Norjankielinen alkuteos: Eremittkrepsene (2005)

Suomentanut Tarja Teva

Kansi: Laura Lyytinen

Työpaikan kierrätyshyllystä

Ragde, Anne B.: Vihreät niityt (Tammi 2010 [2009])

Norjankielinen alkuteos: Ligge i grønne enger (2007)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Laura Lyytinen

Työpaikan kierrätyshyllystä