Kirjamessut Helsingissä

Huomenna ne alkavat – Kirjamessut!

Olen kirjamessuillut uskollisesti jo vuosien ajan ja tänäkin vuonna aion taas solahtaa mukaan kirjallisiin karnevaaleihin. Olen raksinut jo hyvissä ajoin Kirjamessujen esitteestä mielenkiintoisilta vaikuttavat keskustelut, haastattelut ja esittelyt. Tosin jos vanhat merkit paikkansa pitävät, en malta kuunnella niistä kuin muutaman, sillä en kuitenkaan kykene pitämään näppejäni erossa kirjoista. Niitä on Messukeskus väärällään. Paljon. Ihania. Kirjoja.

Aion suorittaa oman messuiskuni näin työssäkäyvänä mitä luultavimmin lauantaina. Jos kykenen irrottautumaan uutuuttaan kiiltelevistä kirjapinoista, käyn kuuntelemassa varmaankin jotakin näistä (suluissa lava):

10.30 Liian vaikeaa, kiitos (Aino) 

11.30 Jaetun lukemisen lumo (Aino)

12.00 Runouslehti Janon julkistaminen (Takauma)

13.00 Kirjailijaksi alle 33-vuotiaana (Takauma)

15.30 Paperilta kankaalle – miten kirjasta tulee elokuva (Louhi)

16.30 Kirjasta näyttämölle – Kun kyyhkyset katosivat (Aino) 

Kovin on kiinnostava myös tämänvuotisille messuille uudistettu lastenalue, Tarinalaakso. Siellä voi esimerkiksi lauantaina käydä piirtämässä Muumien kanssa (10.30 ja 13.30), leikkimässä ja laulamassa Satu Sopasen tahdittamana (14.30) ja kuuntelemassa Hannele Huovin lukevan uusinta Urpo ja Turpo -kirjaansa. 

Lisää ohjelmaa lauantaille ja kaikille muillekin kirjamessupäivälle löydät täältä. 

Kirjablogeista tuttuja tyyppejä voi käydä moikkaamassa Sports Barissa tämän aikataulun mukaan. Lauantaina paikalla ovat Luetut, lukemattomat -blogin Liisa sekä Jäljen äänen Penjami. Toivottavasti törmään muihinkin bloggareihin. Tiedän, että sinne niitä taas soluttautuu, ihan tuosta noin vain tavallisen messukansan pariin.

Kiitokset lipusta messujen järjestäjille!

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo oli ensimmäinen äänikirjakokemukseni. Kuuntelin kirjan ajaessani Turkuun kirjamessuille. Yksinäinen automatka ei kirjaa kuunnellessa tuntunut enää niin yksinäiseltä ja matkakin hurahti kuin huomaamatta. Äänikirjan lukijoita, tamperelaisnäyttelijöitä Seela Sellaa ja Esko Roinetta oli ilo kuunnella. Hämäläismurre tuli heiltä aidosti, pakottamatta. Loistavat lukijavalinnat siis!

En silti tiedä, tuleeko äänikirjoista uusia ystäviäni muutoin kuin pitkillä automatkoilla (joita harrastan melko harvoin). En osaa kokeilematta sanoa, pystynkö muulloin keskittymään kirjan kuuntelemiseen. Ehkä pitäisi vielä kokeilla kuunnella kirjaa vaikkapa kotitöitä tehdessä. 

Entäs se kirja sitten? 

Ei tehrä tästä ny numeroo koostuu lyhyemmistä jutuista, jotka käsittääkseni on julkaistu aiemmin irrallisina juttuina. (Korjatkaa jos olen väärässä!) Jutut kertovat hämäläisistä ja osuvat kyllä melkoisen lähelle. Ne nimittäin piirsivät melko tarkan kuvan eräästä hiljattain edesmenneestä tärkeästä ihmisestä. Hämäläinen ei hötkyile turhasta, tyytyy osaansa eikä korosta itseään. Sellainen oli minunkin mummoni.

Kirja on varmasti myös hauska. Kyllähän minäkin itsekseni tyrskähtelin, mutta taisinpa tirauttaa pari kyyneltäkin. 

Kirja olisi ansainnut paljon hauskemmalla otteella kirjoitetun tekstin. En kuitenkaan voi sille mitään, että se henkilöityi minulla niin vahvasti.

Nopola, Sinikka: Ei tehrä tästä ny numeroo (WSOY 2004)

Lainattu kirjastosta

Kirjabloggari Turussa

Tämä kirjabloggari hyppäsi eilen aamulla autoon ja posotti Turkuun. Matkalla kuuntelin Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo äänikirjana. Ja tajusin vasta nyt, että matkalla Turkuun olisi voinut kuunnella ehkä jotain muuta kuin Tampereelle sijoittuvaa tekstiä. Aina ei voi onnistua. Kivaa oli kuitenkin.

Ensimmäinen etappi oli Turun kaupunginkirjasto, jonne Erja oli meille bloggareille järjestänyt vaikka ja mitä. Ihan ensiksi pääsimme kuitenkin vähän höpöttelemään ja syömään aamupalaa. Kuulimme myös kirjaston Lukulampun valossa -projektista. Minua jäi kiinnostamaan eniten kirjaston hakeutuva toiminta, kirjaston jalkautuminen erilaisten lukijoiden luo. 

Kävin viime kesänä ihan omatoimisella tutustumiskierroksella Turun kirjastossa, joka on kyllä huikean hieno. Jos asuinpaikan valitsisi kirjaston perusteella, asuisin Turussa. Tällä kertaa kirjaston maanpäälliset osat jäivät kiertämättä, sillä pääsimme kellarikerroksiin. Ihailimme vanhoja, kuluneita, arvokkaita, kauniita kirjoja - ja otimme niistä valokuvia! Teimme myös kummituskierroksen kirjaston kellarivarastossa, jossa työntekijöiden mukaan ihan oikeastikin kummittelee. Paikka oli kyllä sen verran sokkeloinen ja vähän pelottavakin, etten yhtään ihmettele. 

Messuilla sitten haahuilin ihan itsekseni ja hypistelin kirjoja. Käytin ko. toimintaan kolme (!) tuntia. En ehtinyt (!) kuuntelemaan yhtäkään kirjailijaa enkä oikeastaan ostanutkaan mitään (vain muutaman jo ennalta hyväksi havaitun kirjan lapsille ja yhden työhöni liittyvän). Nautin silti olostani, sillä en tiedä montaakaan parempaa aktiviteettia kuin kirjojen keskellä vaeltelu.

Tietokirjailijattaret Katja Jalkanen ja Hanna Pudas

Päivän toinen kohokohta (kirjastovierailun lisäksi siis) oli Taikan organisoima bloggaajailtapäivä, jossa ensin Hanna ja Katja kertoivat Rivien välissä -kirjastaan ja sen jälkeen kuulimme Into- ja Like-kustantamoiden edustajien (Mika Rönkkö ja Nora Varjama) näkemyksiä bloggaajista. Ja olihan paikalla parisenkymmentä kirjabloggaajaakin kertomassa mielipiteitään.

Into kustannuksen Mika Rönkkö ja Liken Nora Varjama

Kiitos Erja! Kiitos Taika! Kiitos Turku!

Kiitos ihanaiset kanssabloggaajat! Oli kiva nähdä teitä.

Kirjabloggaajat lukivat HS:n sadan listan

Helsingin Sanomat järjesti taannoin äänestyksen, jossa suomalaiset saivat kertoa kotimaisia 2000-luvun suosikkeja. Niistä koostettiin myös 100 parhaan lista - ja siitä se ajatus sitten lähti. Itse asiassa Kirjainten virrassa Hannan ajatus.

Viitisenkymmentä kirjabloggaajaa osallistui tempaukseen, jossa nuo 100 kirjaa luettiin ja niistä blogattiin syyskuun aikana. Minäkin sotkin lusikkani tähän soppaan ja luin kaksi kirjaa omasta hyllystäni: erään ensimmäiseni ja viime syksyn rummutetuimman.

Käy Hannan blogissa klikkailemassa lista läpi!

Kyllä me olemme aikamoisia, vai mitä?

 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Ostin Sofi Oksasen uutuuden, Kun kyyhkyset katosivat, jo heti sen ilmestyttyä, mutta kaikki siihen liittynyt hypetys piti minut kirjasta tähän asti erossa. Odotukseni olivat Puhdistuksen jälkeen melko kovat. Toisaalta niin kovin moni on keskusteluissa kertonut, ettei pitänyt tästä romaanista ollenkaan. En vielä tähän päivään mennessä ole lukenut yhtään Kyyhkysiä arvioivaa tekstiä, joten en tiedä, mitä siitä on kirjoitettu.

Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:

- Me emme tapaa enää koskaan. (Epilogin aloitus s. 7)

Kun kyyhkyset katosivat kertoo tarinan kahdesta ajasta, joista ei paljon ole kirjoitettu tai kerrottu. Edgar, Roland ja Juudit yrittävät selviytyä parhaansa mukaan ensin 1940-luvun alussa Neuvostoliiton miehityksestä, sen jälkeen kansallissosialistisen Saksan miehityksestä ja vielä lopulta taas Neuvostoliiton tiukassa valvonnassa 60-luvulla. Jokainen heistä pyrkii selviytymään hengissä. Yksi tekee sen yrittämällä sopeutua kulloisenkin miehittäjän toiveisiin häivyttämällä taustansa ja tuhoamalla jopa itselleen läheisiä ihmisiä päästäkseen tavoitteeseensa. Yksi toimii vastarintaliikkeessä ja elää maan alla, piilossa. Yksi elää yhä uudelleen kerran koettua rakkauttaan, valitsee puolensa ja toimintatapansa tunteella, aina rakastamiensa ihmisten parhaaksi tai heidän toiveidensa mukaan mutta myös itseään ajatellen.

Takakannessa kirjan kerrotaan olevan kuvaus eräästä surullisesta avioliitosta. Minusta kirjassa on kuitenkin kyse jostakin muusta. Onhan se toki avioliittokuvaus - jos kyseistä miehen ja naisen suhdetta voi avioliitoksi kutsua. Ennen kaikkea Oksanen kertoo siitä, millaista on elää miehitetyssä maassa ja millaisia asioita ihminen tekee (tai on valmis tekemään) selvitäkseen erilaisissa tilanteissa. Kirjassa etenkin Edgar on kuvattu opportunistina, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan itse selviää. Edgar on hahmo, johon samaistuminen on todella vaikeaa, ellei jopa täysin mahdotonta. Hän on suoraan sanottuna kuvottava, paha mies. Hänen toimensa eivät ole hyväksyttäviä eivätkä oikeastaan edes ymmärrettäviä, vaikka hankalan tilanteenkin ottaa huomioon. Juudit ja Roland tekevät valintansa hyväksyttävämmistä syistä. Toisaalta Edgarin hahmo on kirjassa tärkeä ja näyttää yhden tavan toimia kriisitilanteissa.

Romaania voisi luonnehtia yhdellä sanalla: vaikea. Minulla oli aluksi suuria hankaluuksia päästä tarinaan mukaan. Oli liian vaikea ymmärtää kuka oli kuka, kenen näkökulma ja mikä aika milloinkin oli kyseessä. Oli liian vaikeita sanoja, liian vaikea rakenne, liian vaikeaa asiaa. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos en olisi luvannut lukea kirjaa, olisin varmasti luovuttanut ensimmäisten 80 sivun jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä, että oli pakko. Pääsin mukaan kirjan maailmaan ja ideaan jossain sadannen sivun tienoilla. 

Alussa ärsytti ehkä eniten kieli, jossa oli liikaa yritystä runollisuuteen, liikaa ihmeellisiä kielikuvia, jotka eivät mielestäni tuoneet tarinaan mitään lisäarvoa. Onneksi kieli tasoittui loppua kohti. Lopussa itse asiassa nautin tekstistä, sen poljennosta ja sen luomasta tunnelmasta.

Jouduin viimeisen sivun luettuani palaamaan vielä kerran romaanin alkuun, jotta sain varmistuksen sille, olinko ymmärtänyt kaiken oikein. Lukijalle paljastetaan koko ajan melko taloudellisesti ja kyky koota annetuista vihjeistä järkevää kokonaisuutta on tarpeen. Kirjassa pelataan näkökulmilla ja aikatasoilla, joista jokaisessa lukija saa tietää ihmisistä jotakin uutta. 

Kun kyyhkyset katosivat on vaikeudestaan huolimatta hyvä ja taidolla rakennettu teos.

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012)

Kansi: Mika Perkiökangas

Ostettu omaan hyllyyn

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtelan blogisuosio on pitänyt minut tähän asti erossa miehen tuotannosta. Tai no, onhan hyllyssäni ollut yksi teos, Katoamispiste, mutta en ole halunnut sitä lukea. Siihen on syynä se, että välttelen kirjoja, joita yleisesti hypetetään. Haluaisin nimittäin lukea ilman ennakko-odotuksia. Toisinaan on myös niin, etten juurikaan välitä näistä suuren suosion saavuttaneista kirjoista. Haahtelan kohdalla tilanne oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että hänen kirjoistaan ja kirjoitustyylistään oletin jopa pitäväni. Ajattelin hänen olevan minun kirjailijani.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää. (Aloituskappale s. 7)

Kohtaaminen ranskalaisen naisen kanssa Bulevardilla muuttaa päähenkilön elämän suunnan. Mies onkin ollut hieman hukassa. Ottanut vastaan potilaitaan mutta prosessoinut samalla itse eroaan, mikä ei kuitenkaan ole edennyt. Nainen esittelee mysteerin, johon liittyy hänen kadonnut ex-miehensä ja suomalainen edesmennyt kirjailija Raija Siekkinen. Kukaan ei sano miehelle, että hänen pitäisi sekaantua asiaan, mutta hän tulee silti sekaantuneeksi. Ei osaa jättää mieltään kiihottavaa , hypätä pois tarinasta kesken kaiken.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, sillä Raija Siekkisen elämä on totta. Kaikki muu voisi olla totta. Fyysisesti kirja on pieni, mutta se sisältää niin paljon. Parasta on tunnelma. Verkkainen, mutta paljonpuhuva. Mutta myös tarina. Miten se on rakennettu, hiljalleen, vähitellen avautuvaksi.

Olen jokseenkin sanaton, mutta kyllä.

Kyllä. Haahtela on minun kirjailijani. 

Haahtela, Joel: Katoamispiste (Otava 2010)

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Ostettu omaan hyllyyn 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Toisinaan kirja jättää jälkeensä hiljaisuuden. 

Silloin tietää kirjan vaikuttaneen. 

 

Luin juuri kirjan, jonka jälkeen en hetkeen pystynyt puhumaan. Näin silmieni edessä kuvia, joita en olisi halunnut nähdä. Päässäni pyöri ajatuksia, jotka kernaasti olisin työntänyt jonnekin muualle.

Mutta mikään ei muutu, jos kaikki vaietaan kuoliaaksi. Tapahtumat, ihmiset.

Onneksi on kirjallisuus. Se nostaa tietoisuuteen asioita, teemoja, joita välttämättä muuten ei enää muistettaisi. Se osaa puhua asioista niin, että jokainen ymmärtää, että jokainen voi samaistua, että jokainen voi mennä itseensä, että jokainen voi muistaa.

Nyt minä tiedän enemmän niistä kauheuksista, joita tapahtui Kambodžassa 1970-luvulla. Nyt minä tiedän, miksei niitä ole siellä unohdettu. Mutta miksi me olemme unohtaneet?

Kaikki vangit valokuvattiin. Kuvia on ripustettu esille moniin eri huoneisiin. Mustavalkoisia kuvia on näytillä tuhansia, mutta kaikkien niiden, jotka kulkivat elämästä kuolemaan Tuol Slengin kautta, kuva ei mahdu vitriiniin. Heitä on liikaa. (s. 212)

Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan, Punaisten kyynelten talon. Se käsittelee punakhmerien aikaa kolmen naisen kautta. Chey Chan on ministerin vaimo, ehta vallankumouksellinen, punakhmer. Mutta miksi ihmeessä hän löytää itsensä yhtäkkiä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta, laitoksesta, jossa jokaisesta kidutetaan "totuus" ulos? Vanna on Chey Chanin tytär, joka vielä 2000-luvulla kantaa lapsuutensa arpia. Ne vaikuttavat myös hänen tyttäreensä, Chandaan. Myös Vannan miehellä, Maolla, on omat arpensa, muistot, jotka eivät jätä häntä rauhaan, joista hän ei voi puhua edes vaimolleen.

Sähköiskua ei voi edes kuvitella, se raatelee mielen ja ruumiin irti toisistaan. Minä kestin kolme. Kestän enemmänkin, jos on pakko. (s. 43)

Epäilin. Kyllä, voin myöntää, että ennen lukemista mietin, miten suomalainen Rannela muka voi uskottavasti kertoa jostakin, mikä on tapahtunut kaukaisessa Kambodžassa vuosikymmeniä sitten. Mutta miksei voisi? Historiallisia dokumentteja on olemassa. Niiden avulla saa faktat kohdilleen. Se ei kuitenkaan riitä. On vielä kyettävä samaistumaan, asettumaan toisen nahkoihin, pystyttävä kuvailemaan miltä kidutus tuntuu, miltä tuntuu nähdä läheisensä räjähtävän kappaleiksi, miltä tuntuu olla yksin. Siinä Rannela onnistuu hyvin. Silti jotain jäi puuttumaan. 

Tämän teoksen vaikuttavuus tulee sen aiheesta, siitä kuinka pahuutta kuvataan. Pidin myös kirjan rakenteesta, sillä sen kautta selviää, miten punakhmerien aika halvaannutti Kambodžan. Toipuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu edelleen. Ehkä kirja on hieman helppo. Lukijan ei juurikaan tarvitse haastaa itseään vaan kaikki annetaan valmiina. Silti tämä kirja on vaikuttava, koska minä opin sitä lukiessani uutta menneisyydestä. Kuva ihmisyydestä sen sijaan ei muuttunut mihinkään. Valitettavasti.

Pahuus on universaalia. Jokaisella kansakunnalla on oma pahuuden historiansa.

Muualla: Marin kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin

Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili

Arvostelukappale