Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Huh! Luinpa juuri hengästyttävän kirjan. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven. Nyt sinä ehkä sanot, että miten paljon vapautta tuokin luulee vaativansa itselleen, siis minä jolla on ollut onni syntyä ja varttua Finøn saarella eli Tanskan Gran Canarialla, joksi sitä yleisesti kutsutaan - ja kaiken lisäksi pappilassa jossa on kaksitoista huonetta ja jonka puutarha on iso kuin puisto. Ja ympärilläni isä ja äiti ja isosisko ja isoveli ja isovanhemmat ja isomummo ja koira, kaikki kuin mainoskuvia jostain, mikä on kallista mutta ehdottomasti koko perheen parhaaksi. (Aloituskappale s. 11)

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on hulvatonta luettavaa. Se kertoo Finøn pappilan lapsista, jotka joutuvat hieman heitteille, kun heidän vanhempansa katoavat. Kirjan kertojana toimii pappilan 14-vuotias Peter, joka on melko tavallinen neljätoistavuotiaaksi. Hän elää enimmäkseen jalkapallolle ja Connylle, elämänsä rakkaudelle. Peterillä on isosisko, Tilte, joka on omaa luokkaansa. Hän saa helposti ihmisen kuin ihmisen taipumaan omaan tahtoonsa. Isoveli Hans taas tuijottelee enimmäkseen tähtiin.

Lasten vanhemmat lähtevät lomalle, mutta pian selviää, ettei asia olekaan niin. Vanhempien olinpaikasta alkavat olla kiinnostuneita mitä ihmeellisimmät tahot erilaisista uskonnollisista ryhmittymistä turvallisuuspoliisiin. Peter ja Tilte sijoitetaan laitokseen, mutta sehän ei heitä pidättele, kun he päättävät ottaa selvää vanhempiensa kohtalosta. Ja millaiseen seikkailuun he joutuvatkaan! Lapset joutuvat käyttämään - ja käyttävätkin - älyä ja nokkeluutta saadakseen jutun ratkaistuksi. Kirjassa ovatkin monet roolit hieman päälaellaan: lapset neuvovat aikuisia ja pitävät heistä huolta; isä rakastaa kokkaamista ja äiti nikkarointia; kylän koulun rehtorina toimii lapsia vihaava mies; (entinen) nisti pitää huumevieroitusklinikkaa. Naispuoliset henkilöt ovat vahvoja ja pitävät tarinan miehet kurissa ja vievät tapahtumia eteenpäin.

Norsunhoitajien lapset on tarinana ihan hullu. Se on hauska, hulvaton ja mieletön. Kirjan kieli on äidinkielen opettajalle (!) painajaismaista: lauseita ketjutetaan pelkin pilkuin yhteen ihan ilman mitään yhdistävää sanaa ja muuten ei pilkkuja sitten juuri käytetäkään. Yksi virke voi hyvin olla kokonaisen kappaleen mittainen. Minua se ei kuitenkaan nyt häirinnyt - päinvastoin. Pisteiden vähäisyys tuo kerrontaan vauhtia, eivätkä sitä toki vähennä henkilögallerian laajuus ja absurdit tapahtumat. Lukija vallan hengästyy.

Kaiken hauskuuden ja hillittömyyden takana on myös syvällisiä ajatuksia niin ystävyydestä ja perheestä kuin elämästä ylipäätään. Peter yrittää opettaa lukijaa ajattelemaan toisin, löytämään oven. Sen, mikä tuo ovi on, saa jokainen lukea itse kirjasta. Kirjassa kuvataan itse asiassa melko osuvasti nyky-yhteiskuntaa ja puhutaan politiikasta ja uskonnosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi ajatus Suuresta Synodista, kaikkien uskontojen keskustelufoorumista, jossa yritetään saada selville kuinka kaukana uskonnot loppujen lopuksi toisistaan ovat, mikä aiheuttaa joissakin pelkoa. 

Minä hurmaannuin norsunhoitajien lasten hulvattomasta tarinasta niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin ahminut kaikki 524 sivua. 

Lukiessani huomasin, että Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on aloittanut Keltainen kesä -haasteen, jossa ideana on lukea Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Sattuipa somasti!

Høeg, Peter: Norsunhoitajien lapset (Keltainen pokkari, Tammi 2011)

Tanskankielinen alkuteos: Elefantpassernes børn (2010)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Timo Mänttäri

Lainattu 

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan

Valitsin reissulukemistooni tarkoituksella Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan ihan nobelistihaastetta silmällä pitäen. García Márquezhan on kirjallisuuden Nobelin saanut vuonna 1982. Karibialle sijoittuva Rakkautta koleran aikaan on kirjoitettu vasta sen jälkeen, vuonna 1985.

Se oli väistämätöntä: karvasmantelin haju toi hänelle aina mieleen onnettomien rakkauksien kohtalon. Tohtori Juvenal Urbino havaitsi sen heti kun oli astunut puolipimeään taloon, jonne hän oli rientänyt kiireen vilkkaa huolehtiakseen tapauksesta joka oli lakannut olemasta hänelle kiireellinen jo vuosia sitten. Antillilainen pakolainen Jeremiah de Saint-Amour, sotainvalidi, lasten valokuvaaja ja tohtorin armeliain shakkivastustaja, oli siirtynyt turvaan ahdistavilta muistoilta kultasyaanihöyryn avulla. (Aloituskappale s. 11)

Kirjan keskiössä on kolme henkilöä: jo alussa mainittu tohtori Juvenal Urbino, jokilaivayhtiössä alimmalta portaalta ylöspäin kipuava Florentino Ariza sekä Fermina Daza, nainen jota molemmat miehet rakastavat. Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan jo poikasena ja saa kiihkeiden rakkauskirjeidensä avulla Fermina Dazan rakastumaan itseensä. Juttu menee niinkin pitkälle, että pari kihlautuu salaa. Tytön isä ei hyväksy liittoa Florentino Arizan kanssa ja lopulta Fermina Dazakin huomaa, etteivät hänen tunteensa Florentino Arizaa kohtaan ole rakkautta. Arvostettu lääkäri Juvenal Urbino alkaa piirittää Fermina Dazaa ja onnistuukin naimaan tämän. Florentino Ariza vannoo rakastavansa Fermina Dazaa loppuun asti ja yrittävänsä uudelleen saada tämän omakseen siinä vaiheessa, kun tohtori Urbinosta aika jättää. 

Kirjan takakannessa romaania kuvataan nuoreksi klassikoksi, ja klassikon aineksia kirjassa onkin. Onhan se muutaman kymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen tunnettu teos eikä sen kirjoittajakaan aivan tuntematon ole. Kirjassa on paljon menneen ajan tunnelmaa sen tosiasian lisäksi, että se sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Kerronta nimittäin tuo pitkine polveilevine virkkeineen ja henkilöihin viittaamisen tapoineen mieleeni vanhemmat klassikot. 

Romaanin rakkaustarinat sen sijaan aiheuttivat minussa ristiriitaisia ajatuksia ja tunnelmia. Juvenal Urbino ja Fermina Daza menevät naimisiin lähinnä järkisyistä, kuten tuohon aikaan on ollut tavallista. He kuitenkin oppivat vuosien saatossa rakastamaan toisiaan. Florentino Arizan ja Fermina Dazan nuoruuden rakkaus on kirjeissä kiihkeää mutta osin vain hetken huumaa, jonka toinen osapuoli unohtaa. Florentino Arizan rakkaus Fermina Dazaa kohtaan on mielipuolista, koko hänen elämänsä ajan kestävää hulluutta, pakkomielle, josta hän ei kuitenkaan kerro kenellekään muulle kuin äidilleen. Florentino Arizan rakkaus on myös tekopyhää, sillä hän ei suinkaan elä elämäänsä ilman naisen seuraa ja kosketusta vaan keräilee kokemuksia kuin paraskin don juan.

Romaanissa on kyse myös elämästä, kuten klassikolta odottaa saattaa. Voiko elämänsä aikana rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä? Onko vanhuksilla oikeus elää ja rakastaa? Romaanissa Florentino Arizan nuoruuden kiihkeys ja imelät rakkauskirjeet muuttuvat iän mukana yleisemmäksi pohdinnaksi elämästä ja etenkin sen ehtoopuolesta. Myös muut henkilöt muuttuvat vanhetessaan. Toisaalta kirjoittaja rinnastaa ihmisen vanhenemisen ja samalla myös Florentino Arizan ja Fermina Dazan rakkauden siirtomaavallan rappeutumiseen, viimeisiin polttopuulla käyviin jokilaivoihin, paljaaksi hakattuun viidakkoon ja kuivuneeseen joen uomaan.

Olen lukenut García Márquezilta aikaisemmin hänen tärkeimmän teoksensa, Sadan vuoden yksinäisyyden, johon muistan ehdoitta rakastuneeni. Tuosta lukukokemuksesta on aikaa jo varmasti lähemmäs viisitoista vuotta, mutta muistan kirjasta edelleen tunnelmia ja paloja sieltä täältä. Rakkautta koleran aikaan ei tehnyt ihan samanlaista vaikutusta, mutta pidin siitäkin paljon. Etenkin jo mainitsemastani kerrontatyylistä, jolle ominaista on myös sen maalailevuus ja oikullisuus: asiat eivät etene täysin loogisessa järjestyksessä eivätkä odotusten mukaisesti.

García Márquez, Gabriel: Rakkautta koleran aikaan (WSOY/Loisto 2006 [WSOY 1988])

Espanjankielinen alkuteos: El amor en los tiempos del cólera (1985)

Suomentanut Matti Brotherus

Ostettu omaan hyllyyn

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Oi ihana kesäloma! Ensimmäinen kirja on jo luettu, vaikka lukuaikaa ei varsinaisesti ihan hirveästi olekaan enempää kuin arkena. Opettajatar kuitenkin hengittää jo vähän vapaammin.

Tämän kesän ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Heidi Könkään Hyväntekijä, koska se pokkarina hyllystäni löytyi (projektina on tänä kesänä lukea pääsääntöisesti omasta hyllystä) ja tämänhetkiseen olinpaikkaani pystyin ottamaan vain pokkareita mukaan. Ja vieläpä sellaisia pokkareita, jotka voin suuremmitta tuskitta tänne jättää, kun lähden kotiin. Köngäs on minulle kirjailijana vieras. Olen toki kuullut hänestä (esim. Poplaarin Pekka on hänestä toisinaan puhunut) ja muutenkin. En vain ole tullut lukeneeksi. Kiinnostunut olen kuitenkin hänen tuotannostaan ollut ja odottanut, että joku hänen kirjansa tulee vastaan oikealla hetkellä. Sen takia nappasin Hyväntekijän mukaani, kun sen työpaikkani kierrätyspisteessä huomasin.

Mies istuu ikkunapöydässä kirja edessään, lasi tyhjänä, ei enää tilaa. Hän on syönyt paistetut ahvenfileet, juonut kaksi pulloa olutta, kahvin ja yhden kalvan. Hän ei enää tilaa, muttei vielä lähde. Kello tulee yksitoista, keittiö meni puolelta kiinni, nurkkapöydässä viiden hengen seurue tekee jo lähtöä. (Aloituskappale s. 7)

Kirja alkaa ja päättyy samaan kohtaukseen. Päähenkilö Alma on työpaikallaan ravintolassa ja yhdessä hänen pöydistään istuu mies, joka selvästi tahtoo häneltä jotakin. Mies on Juhani, maailmanparantaja, Afrikassa työskentelevä lääkäri, joka ei osaa pysähtyä, jäädä paikoilleen. Alma sen sijaan on paikoillaan. Hänen elämänsä pyörii Helsingissä yhtä ja samaa neliötä: töihin Mäkelänkadulle, kotiin Arabianrantaan, töihin Koskelaan, vanhempien luo Laajasaloon. Alman avioliitto on päättynyt pettymykseen ja eroon, minkä jälkeen hän on sinnitellyt yksinhuoltajana ja asuntolainan vuoksi kahdessa työssä. Vanhempiensa luona Alma ramppaa hoitamassa sairasta äitiään, koska isä ei aina jaksa.

Alma valitsee Juhanin yhdeksi yöksi, mutta vastoin odotuksia mies opettaakin hänelle, miltä ikävä tuntuu ja mitä se todella on. Kumpikaan ei lupaa mitään, mutta kumpikin odottaa, kärsii, ikävöi. Romaani ei kerro kuitenkaan pelkästään Alman ja Juhanin suhteesta vaan monenlaisista ihmissuhteista. On Alman vanhempien välinen suhde. Alman suhde vanhempiinsa - tai oikeastaan äidin kautta isään, joka on aina ollut temperamenttisuudessaan pelottava ja tyrannisoiva. Alman suhde poikaansa Sakuun. On Saku ja tämän tyttöystävä Nekku. On Alma ja lohtuhoito Nylander. Alma ja ystävät, lapsuudenystävä Keksi ja työkaveri Piko. 

Romaanin nimi Hyväntekijä ei kerro vain Juhanista, joka työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä lääkärinä Afrikassa. Hyväntekijyyden kun voi ymmärtää melko laajana käsitteenä. Alma on itse asiassa melkoinen hyväntekijä itsekin. Hän hoitaa oman poikansa lisäksi myös vanhempiaan. Isä on äidin pääasiallinen omaishoitaja, mutta Alma auttaa aina kun siihen pystyy. Hän on oikeastaan unohtanut omat tarpeensa kokonaan, koska kaikki aika menee töissä, jotta pojalla olisi katto pään päällä ja ruokaa, ja äitiä hoitaessa. Voisi myös ajatella, että loppujen lopuksi Alma ja Juhani tekevät toisilleen hyvää.

Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin mukaan Könkään lauseiden rytmiin ja sisälle tarinaan. Matkaan päästyäni tarina ja kerronta kuitenkin vetivät mukanaan, vaikka kulku välillä vähän töksähtelikin, ja kirja tuli luettua melko nopeasti. Minulle kirja oli aivan uusi tuttavuus, en muista lukeneeni siitä aikaisemmin mitään. On siitä kuitenkin kirjoitettu monessakin blogissa, kuten Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, P. S. Rakastan kirjoja ja Täällä toisen tähden alla -blogeissa.

Köngäs, Heidi: Hyväntekijä (Otava/Seven 2007 [2006])

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Etukannen kuva: Suomen kuvapalvelu Oy

Carol Shields: Ellei

En ole toviin oikein ehtinyt lukea ja nyt vihdoin, kun oli aikaa, halusin lukea jotakin taatusti oikeanlaista. Hetken pohdin ja totesin, että nyt tekee mieli lukea Shieldsiä. Olen siis aiemmin lukenut häneltä vain yhden kirjan, Rakkauden tasavallan. Silti tiesin, että nyt on nimenomaan hänen kirjansa vuoro. Ja tosiaan! Ihan kuin olisin tavannut vanhan, hyvän ystävän pitkästä aikaa. Niin oli tuttua ja lohduttavan turvallista viipyä Shieldsin kirjoittamilla sivuilla.

Minulle on käynyt niin, että elän juuri nyt suuren surun ja menetyksen aikaa. Olen iät ja ajat kuullut ihmisten puhuvan siitä miten heitä on kohdannut ankara murhe, henkinen ja ruumiillinen romahdus, mutta en ole ikinä ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. Että menettää. On menettänyt. (Aloitus s. 9)

Reta Winters on kolmen tyttären äiti, vaimo, miniä, kääntäjä ja kirjailija. Jokainen rooli on vaativa ja vie osan hänen ajastaan. Tärkein on tietysti perhe ja onnellinen perhe kohtaakin suuren kriisin. Retan ja Tomin vanhin tytär, Norah, päättää hylätä kaiken ja ryhtyä etsimään hyvyyttä. Muu perhe pitää toki yhtä, mutta aiheuttaahan yhden osan puuttuminen suuren särön ja huolen.

Retan kirjallinen työ on myös keskeisessä asemassa. Hän on kuuluisan Danielle Westermanin kääntäjä, mutta tunnettu myös omasta viihteellisestä romaanistaan. Elleissä hän työstää uutta romaaniaan, jatko-osaa esikoiselleen. Yllättäen onnettomuus perheessä saa hänet pohtimaan kirjan henkilöitä ja tapahtumia.

Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin. Ironista kyllä, ellei, vipu joka lopulta siirtää todellisuuden uuteen ulottuvuuteen, ei käänny suoraan ranskaksi. À moins que ei ole aivan yhtä painava; sauf on karkea. Ellei on kielellinen tietoisuuden ihme, sanoo Danielle Westerman tuoreimmassa esseessään " Mielen varjo". Se herättää meissä levottomuutta, se tekee meistä viekkaita. Viekkaita kuin sudet, jotka aina putkahtavat esiin kaikkein hurjimmissa kansansaduissa. Mutta se antaa meille toivoa. (s. 228)

Romaanissa pohditaan kirjailijuuden lisäksi naisen asemaa ja feminismiä monestakin näkökulmasta. Reta viittaa usein Danielle Westermaniin, pesunkestävään feministiin, joka on elänyt kuten opettaa. Ja miksi jokainen julkisesti kaikkien aikojen kirjailijoita esittelevä ei listassaan mainitse yhtäkään naiskirjailijaa? Kolmas keskeinen teema on hyvyys ja sen kautta onnellisuus. Mitä on hyvyys ja kuka on onnellinen?

Shields kirjoittaa ja kertoo arkipäiväisistä asioista mielenkiintoisesti, niin että lukija alkaa pohtia omaa elämäänsä samojen teemojen valossa. Kuten vanha ystävä, Shields ei pettänyt tälläkään kertaa muttei toisaalta tuonut mitään uuttakaan. Tavallaan. Odotan silti seuraavaa kertaa, jolloin tarvitsen Shieldsin lohduttavaa tavanomaisuutta.

Shields, Carol: Ellei (Otava/Seven 2011 [2003])

Englanninkielinen alkuteos: Unless (2002)

Suomentanut Hanna Tarkka

Kansi: Jaakko Ollikainen / Kuva: Kaj Lindh / taigamedia.fi

Ostettu omaan hyllyyn

Bloggaaja elokuvissa: Kirjavaras

Luin ennen blogiaikaa pysäyttävän kirjan, joka kertoi pienestä tytöstä, kirjoista, ystävyydestä ja sodasta. Muutama viikko sitten törmäsin kirjaan uudelleen, kun sen pohjalta tehdystä elokuvasta alkoi pyöriä mainoksia. Elokuva sai ensi-iltansa viime viikon perjantaina 4.4., ja minulle tarjottiin mahdollisuus käydä se katsomassa. Niinpä nappasin puolisoni mukaan, ja pääsimme leffaan pitkästä aikaa ihan kahdestaan.

Brian Percivalin ohjaama, Marcus Zusakin romaanin pohjalta tehty Kirjavaras (The Book Thief) kertoo Liesel-tytöstä (Sophie Nélisse), joka sijoitetaan toisen maailmansodan kynnyksellä uuteen perheeseen. Uudessa koulussa tyttöä kiusataan heti, koska hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Onneksi uusi isä (Geoffrey Rush) auttaa Lieseliä lukemaan opettelemisessa, myös naapurin pellavatukkaisella Rudylla (Nico Liersch) on asemansa Lieselin uudessa elämässä. Tärkein kaikista on kuitenkin Max (Ben Schnetzer), nuori juutalaismies, jota Hubermannit piilottelevat kellarissaan.

Elokuva on oikein onnistunut. Kaunis mutta surullinen. Kyynelkanavat avaavia kohtia on elokuvassa paljon. Myönnän itkeneeni ja harmittelin, ettei nenäliinoja sattunut mukaan. Parasta elokuvassa onkin sen kauneus ja koskettavuus. Onnistunutta on myös näyttelijäntyö. Pidin etenkin Geoffrey Rushista sekä molemmista lapsinäyttelijöistä, jotka ovat niin kauniitakin.

Kuten jo mainitsin, luin kirjan joitakin vuosia sitten enkä nyt lukenut sitä uudestaan. Ajattelin, että muistan tärkeimmät ja toisaalta halusin kokea elokuvan omana teoksenaan. Osin se varmaan onnistuikin. Leffan aikana aloin muutamassa kohdassa kuitenkin epäillä, ettei kirjassa asiat sujuneet ihan samalla tavalla. Kotona olikin pakko sitten vähän selailla kirjaa. Hieman oli elokuvassa mutkia suoristettu, mutta niinhän elokuvissa usein on.

Yhteistyössä SF Film Finlandin kanssa

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Klassikoita, nobelisteja

Olen tämän vuoden puolella lukenut muutaman klassikkoromaanin: Hemingwayn Vanhuksen ja meren sekä Steinbeckin Helmen, joista Hemingwayn teoksen olen lukenut kerran aikaisemminkin.

Minulla on aina ollut melko lämmin suhde klassikoihin ja erityisen lämmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Se ei ole johtunut siitä, että olisin ajatellut, että klassikoista pitävä ihminen olisi automaattisesti jotenkin ylempi kuin muut tai että niistä vain kuuluu pitää. Eikös se pääsääntöisesti ole niin, ettei kukaan oikeasti pidä klassikoista? Pölyisiä vanhoja ovat. No, minä pidän. (Tai pidin.)

Mutta kyllähän se on niin, että klassikkostatus tuo jo jonkinlaista takuuta siitä, että kirja on jonkun mielestä hieno (Ei nyt mennä ollenkaan siihen, kenen mielestä joku teos on hieno ja klassikkoainesta). Mielenkiintoista on sitten lukiessa pohtia, mikä tuo hienous on. Yleensä jotakin hienoa löytää. Yleensä se hienous löytyy kirjan rakenteesta tai kielestä tai teeman universaaliudesta. Klassikko kertoo ihmisyydestä jotakin perustavaa, muuttumatonta. Näin on myös molemmissa lukemissani klassikoissa.

Vanhus ja meri kuvaa vanhan kalastajan elämää ja suurta kalastusmatkaa. Se kertoo tarinan siitä, kuinka muut hylkäävät, koska toisella menee huonosti. Se kertoo siitä, kuinka periksi ei pidä antaa. Ja siitä, kuinka joskus on vain pakko antaa myöten. Se kertoo, kuinka muutoksen mahdollisuus antaa voimia, mutta sen mahdottomuus taas vie ne. Se kertoo unelmista ja niiden vaarallisuudesta mutta myös toivosta saavuttaa ne. Se kertoo välittämisestä. Se kertoo uskosta.

Helmi on raadollinen tarina länsimaisen elämän hiipimisestä alkuperäiskansojen pariin. Se on tarina ahneudesta ja häikäilemättömyydestä. Se on tarina unelmista ja niiden toteutumisen mahdollisuudesta - ja mahdottomuudesta. Se on tarina yhden ihmisen uskomattomasta onnesta, joka kääntyy täydelliseksi epäonneksi. Se on tarina ihmisen pahansuopuudesta ja mahdottomuudesta iloita toisen hyvästä onnesta. Se on tarina perheestä ja yhteisöstä. Se on tarina toivosta.

Vanhus ja meri on ollut - tai oikeastaan oli - pitkään yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Edellisellä, ensimmäisellä lukukerralla se kolahti nuoren kirjallisuudenopiskelijan tajuntaan kuin metrin halko. Tämä toinen lukukerta oli erilainen. Kirja ei enää sytyttänyt samalla tavalla. On se edelleen ihan hyvä. Mutta onhan se melko tylsä. Vähän samoihin aatoksiin päädyn nykyään melkein jokaisen klassikon seurassa. Mitä minulle on tapahtumassa? Sofistikoitunut kirjamakuni on rahvaanomaistumassa? (Ja tähän laittaisin silmää iskevän hymiön, jos sellaisia käyttäisin.)

Luetko sinä klassikoita? 

Molemmat lukemani klassikot ovat muuten Nobel-voittajien käsialaa. Hemingway on saanut palkinnon vuonna 1954 ja Steinbeck vuonna 1962. Voin siis näillä teoksilla korkata nobelistihaasteen (ks. tarkemmin Haasteet 2014 -sivulta).

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Tammen keltainen kirjasto 2007 [1952])

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio
Ostettu omaan hyllyyn

Steinbeck, John: Helmi (Tammen keltainen kirjasto 2008 [1949])

Englanninkielinen alkuteos: The Pearl (1945)

Suomentanut Alex Matson
Lainattu työpaikalta