Tunisialainen tyttö ja Afrikan tähti -haaste

Mennään samalla kaavalla kuin eilenkin, sillä myös Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haasteesta puuttuu näemmä yhden kirjan esittely. Ensin siis Lina Ben Mhennin Tunisialainen tyttö -kirjasta ja sitten lyhyt yhteenveto haasteesta, joka ei sujunut ihan toivotulla tavalla. Muihin haasteisiin palaan vielä hieman myöhemmin. 

Tunisialainen tyttö on pamfletti, bloggaajan ja arabikevään tapahtumiin vaikuttaneen nuoren naisen kertomus siitä, mitä tapahtui ja miten hän asioiden kulkuun vaikutti. 63-sivuinen kirjanen valottaa arabikevään tapahtumien taustoja ja näyttää sosiaalisen median voiman. 

Vuoden 2011 vaihteessa Tunisiassa oli meneillään vallankumous, joka räjähti liikkeelle Mohamed Bouazizin joulukuisesta polttoitsemurhasta mutta joka oli alkanut meneillään jo ennen sitä. Vastarintaliike toimi ja kokosi voimansa ennen kaikkea internetissä, sosiaalisessa mediassa. Lina Ben Mhenni oli yksi heistä, jotka vastustivat hallitusta ja kokosivat yhteistä rintamaa. Tunisian onnistunut vallankaappaus oli pohjana arabikeväälle, jonka aikana nähtiin kansannousuja mm. Egyptissä, Jemenissä ja Libyassa.

Tunisialainen tyttö on mielenkiintoista luettavaa. On käsittämätöntä, miten medialla ja etenkin internetillä sosiaalisine medioineen on niin valtava mahti, että se mahdollistaa jopa vallankumouksen. Täällä kun sitä käytetään lähinnä viihtymiseen ja kevyeen yhteydenpitoon. Toisaalta meillä ei ole täällä mitään syytä käyttää sosiaalista mediaa mihinkään muuhun. Ei meillä ole mitään syytä – toistaiseksi – nousta vallanpitäjiä vastaan. Jos olisi, niin eiköhän blogit, facebookit, twitterit ja mitä näitä nyt on olisi valjastettu vastarinnan aseiksi. Onneksi siihen ei ole mitään syytä, ja minäkin voin rauhassa jatkaa kirjabloggailua ihan vain omaksi huvikseni. 

Minä olen oman tieni kulkija, ja sellaisena haluan myös pysyä. Heti kun ryhdyin toimimaan Internetissä, sain kuulla kaikkialta, että olen typerä, jollen liity mihinkään puolueeseen: "Yksin et saa mitään aikaan." Kokemukseni osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. 

- - 

Puolueessa aika käy rajalliseksi, jäsenet iestetään tehtäviin, suut kapuloidaan ja kädet sidotaan; pitää seurata poliittista agendaa, eikä enää reagoida tapahtumiin tuoreeltaan. On sääntöjä, protokollia ja rajoitteita. Vapaa toimija ei tunnusta rajoja. Bloggaaja on sata kertaa tehokkaampi ja nopeampi. Johtajia ei ole. Kaikki voivat osallistua päätöksentekoon. Nettiaktivismissa jokainen kantaa kortensa kekoon ja kaikki tekevät kaikkea, juuri niin kuin tapahtui Tunisian vallankumouksen aikana. Kaikki tunisialaiset olivat vallankumousaktivisteja; kukaan ei ollut johtaja, mutta toisaalta kaikki olivat, kukin omalla tavallaan. (s. 7–9.) 

Tunisialainen tyttö olisi oivaa luettavaa ihan jokaiselle internetin ja sosiaalisen median käyttäjälle. Ensinnäkin kirja näyttää niiden voiman, mutta myös heikkouden. Se myös näyttää, että kuka tahansa voi halutessaan tehdä jotakin, vaikuttaa.

Ben Mhenni, Lina: Tunisialainen tyttö – Arabikevään bloggaaja (Avain 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Tunisian Girl – Blogueuse pour un printemps arabe (2011)

Suomentanut Sampsa Peltonen

Kansi: Magnus Peterson

Saatu ystävältä

**

Merenhuiske pyöräytti liikkeelle alkuvuodesta hillittömän hienosti suunnitellun ja mielenkiintoisen Afrikan tähti -haasteen, jossa oli tarkoitus lukea afrikkalaista kirjallisuutta eri puolilta maanosaa ja samalla kerätä Afrikan tähti -pelin hengessä jalokiviä. Kirjoista-blogista voit käydä kurkistamassa haasteen säännöt ja vaikkapa listan afrikkalaisesta kirjallisuudesta.

Innostuin ajatuksen tasolla haasteesta todella paljon, sillä tunnen afrikkalaista kirjallisuutta todella huonosti. Tämä haaste olisi tarjonnut tilaisuuden paikata aukkoa sivistyksessä. Vähän heikostihan tässä kuitenkin kävi. Sain hädin tuskin kerättyä pisteitä topaasiin eli jalokivistä vähäisimpään! Luin siis kolme kirjaa kahdelta alueelta, Pohjois- ja Etelä-Afrikasta:

Pohjois-Afrikka 

Tunisia – Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Etelä-Afrikka 

Etelä-Afrikka – Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa 

Botswana – Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies (Mma Ramotswe tutkii)

Mielenkiintoista muuten on, että kaikki lukemani kirjat ovat minulle vähän vieraampaa genreä. Eteläiseen Afrikkaan sijoittuvat kirjat ovat nimittäin molemmat dekkareita, joita en yleensä lue olleenkaan ja Pohjois-Afrikkaan sijoittuvan voisi kai laskea jonkinlaiseksi asiaproosaksi tai tietokirjallisuudeksi, joita molempia luen hyvin vähän. Tämä oli siis kaikin puolin jonkinlainen hyppy tuntemattomaan.

Sen verran tämän haasteen puolittainen epäonnistuminen (olisin siis halunnut lukea enemmänkin) jää kaihertamaan, etten suinkaan aio jättää afrikkalaiseen kirjallisuuteen tutustumista tähän. Ehkä saan ensi vuonna luettua kirjahyllyni nigerialaisen ja kenialaisen täydennyksen. Ehkä jotain muutakin afrikkalaista.

Kiitos hienosta haasteesta, Merenhuiske!

Yksi sarjis vielä sekä Seitsemän sarja -haasteen yhteenveto

Huomasin tässä Seitsemän sarja -haastetta kootessani, että olen unohtanut kirjoittaa yhdestä haasteeseen lukemastani sarjakuva-albumista. Esittelenkin lyhyesti sen ensin ja sitten teen lopullisen haasteyhteenvedon.

Luin jo jonkin aikaa sitten Cyril Pedrosan sarjakuva-albumin Ekoloogiset. Pedrosa kertoo sarjakuvassaan oman perheensä elämästä, joka pyrkii noudattamaan vihreitä arvoja. Kirjassa hän tuo enimmäkseen esille niitä hetkiä ja tilanteita, jolloin ekologisuus aiheuttaa liikaa vaivaa tai hankauksia muiden ihmisten kanssa. Pedrosan kerronta on ironista, itseironista.

Kirjan jutut upposivat, koska pystyin samaistumaan niihin todella hyvin. Ajattelen monesta asiasta samalla lailla ja monessa tilanteessa olen kokenut samantyyppisiä ongelmia. Ihan yhtä ekolooginen en Pedrosan kanssa ole, mutta yritän parhaani. Yrittäminenkin on tosin toisinaan tehty aivan liian hankalaksi. 

Pedrosa, Cyril: Ekoloogiset (WSOY 2011)

Ranskankieliset alkuteokset: Autobio ja Autobio 2 (valikoima kahdesta albumista [2008, 2009])

Suomentanut Saara Pääkkönen

Lainattu kirjastosta

***

 
Sitten niihin haastetta varten lukemiini sarjakuviin. Sain kuin sainkin luettua seitsemän sarjakuvakirjaa tähän Susan Seitsemän sarja -haasteeseen. Luulin lukevani vuoden aikana enemmänkin sarjakuvia, mutta tiukoille näemmä veti saada seitsemän luetuksi. Luin suomalaisia ja alun perin ranskankielisiä (muutaman kanadalaisen ja yhden ranskalaisen) sarjakuvia, joista kanadalaiset veivät ylivoimaisen voiton. Delisle on loistava.

Tässä vielä listattuna kaikki seitsemän lukemaani sarjista. Linkit vievät niistä kirjoittamiini juttuihin.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan 

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta  

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset

Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina  

Karri Laitinen: Kafkan tutti 

 

 

Kiitos haasteesta Susa!

 

Kotimaista sarjakuvaa - sarjishaasteen loppukiri

Haasteet ovat tänä vuonna sujuneet tämän bloggaajan osalta huonosti. Alun perinhän tarkoitukseni oli olla ottamatta osaa yhteenkään haasteeseen. Sitten kuitenkin hamstrasin niitä kasapäin enkä loppujen lopuksi saa suoritetuksi kuin muutaman. Susan Seitsemän sarja -haaste on niitä harvoja, jotka näyttävät valmistuvan. Sain nimittäin tänään hetken lukurauhan ja sen turvin luin loppuun Minna & miehet ja kokonaan juuri joululahjaksi saamamme Karri Laitisen Kafkan tutin.

Löysin kirjastosta jokin aika sitten sarjakuvakokoelman, jonka idea herätti mielenkiintoni. Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvina esittelee kuuden suomalaisen miespiirtäjän näkemyksiä Minna Canthin teoksista, ja yksi jopa tunnustaa rakkautensa kirjailijatarta kohtaan. Sarjakuvien pohjatekstit olivat minulle pääosin ennalta tuttuja, vain Hemmo-nimistä novellia en muista koskaan lukeneeni.

Jokainen piirtäjä käsittelee pohjatekstiään oman näkemyksensä mukaan, mikä on sekä kokoelman ansio että heikkous. Koskaan ei tiedä, mitä odottaa, mutta toisaalta kaikki eivät ehkä ole onnistuneet ihan yhtä hyvin. Pentti Otsamon Kuoleva lapsi on hyvin uskollinen novellille ja sijoittuukin novellin aikaan. Jyrki Nissisen versio Köyhää kansaa -romaanista taas sijoittaa tapahtumat nykyaikaan, jossa tapahtumat uskottavasti etenevät kuin sellaiset edelleen olisivat mahdollisia - ja ovathan ne. Reijo Kärkkäisen Eräs Puijolla käynti sijoittunee jonnekin edellä mainittujen väliin: sarjakuva on hyvinkin uskollinen pohjatekstinä olevalle novellille, mutta piirroksissa on mukana nykymaailmaa. Jyrki Heikkinen on sijoittanut oman versionsa Epäluulo-novellista jonkinlaiseen unien haltiamaailmaan, mikä onkin mielenkiintoinen ratkaisu. Toisaalta tällainen ratkaisu saa lukijan epäilemään omaa kykyään ymmärtää, vaikka pohjatekstin tunteekin. Petteri Tikkasen Hemmossa seikkailevat muurahaiset ja Jope Pitkäsen Kiss & Tell -nimisessä sarjassa piirtäjä keskustelee Minna Canthin patsaan kanssa kännykän välityksellä. 

Suosikeikseni nousivat Köyhää kansaa ja Kiss & Tell. Ensimmäinen koska se osoittaa Canthin tekstien olevan edelleen ajankohtaisia, edelleen jonkun olisi hyvä olla köyhien ja alistettujen asialla. Jälkimmäisessä sarjakuvassa aiheen käsittelytapa on hauska ja omintakeinen.

Karri Laitisen Kafkan tutti on kokoelma sarjakuvapäiväkirjan piirroksia, joista välittyy piirtäjän elämä kaunistelematta, sellaisena kuin se on. Se kertoo, millaista on tavallinen lapsiperheen arki maalla vanhassa puutalossa. Se kertoo isän ja tyttären suhteesta ja se kertoo vaimon ja miehen suhteesta. Aihevalinta on hieman tylsä, sillä kuinka kiinnostavaa voi toisten tavallisesta arjesta lukeminen olla. Laitinen tekee kuitenkin oivaltavia huomioita ja huumoriakin kuvissa on mukana. Minä ainakin nauroin muutaman kerran ääneen. Niin tutuilta tuntuivat jotkut tilanteet - etenkin piirtäjän ja hänen avovaimonsa suhtautuminen toisiinsa. Riemu revitään pienistä asioista silloin kun isompia ei ole.

Tästä tuli mieleeni, että myös mieheni luki sarjakuvan. Luulisi, että pienten lasten isänä hän olisi löytänyt samaistumispintaa minua enemmän. Hänen mielestään Laitinen on ottanut käsiteltäväkseen elämästään hieman liian suppean alueen, mikä teki kirjasta yksipuolisen. Kranttu lukija kuitenkin luki kirjan loppuun, mikä kertoo siitä, ettei se nyt ihan huono ja tylsä ole. Minusta taas Laitisen aiherajaus tuntuu siinä mielessä luontevalta, että se esittelee nimenomaan hänen arkeaan isänä, aviomiehenä, koiran omistajana ja sarjakuvapiirtämisen opettajana. Juuri sellaista arkea, jota moni lapsiperhe elää juuri nyt.

Vaikka sarjakuvan aihepiiri vetosi minuun, työnsi Laitisen piirrostyyli taas hieman kauemmas. Hänen ruutunsa ovat niin täynnä. Eivät niinkään tapahtumia, vaan viivaa. Hyvin erottuvaa viivaa, jolla on väritetty kuvaa. Tyyli on muutenkin sotkuinen. Tämä voisi johtua siitä, että kyseessä on alun perin päiväkirja, jonka lienee tarkoituskin olla luonnosmainen. Huomaan olevani yksinkertaisen, tarkan viivan ystävä.

**

Minna & miehet - Minna Canthia sarjakuvana (Asema & Pohjois-Savon taidetoimikunta 2010)

Piirtäjinä: Jyrki Heikkinen, Reijo Kärkkäinen, Jyrki Nissinen, Pentti Otsamo, Jope Pitkänen ja Petteri Tikkanen

Ulkoasu: Mika Lietzén / Piirros: Pentti Otsamo

Lainattu kirjastosta

Laitinen, Karri: Kafkan tutti eli kaikki ei ole unta mitä yöllä näkee (Kreegah Bundolo 2008)

Saatu lahjaksi

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Huusin. Raivokas ääni kimmahti veden pinnasta uudestaan korviini. Se oli kuin kuolevan eläimen rääkäisy. En tunnistanut siitä itseäni. (Aloituskappale s. 5)

Kirai on atavaanipoika, jonka hänen heimonsa julistaa kuolleeksi. Kirai kuitenkin elää. Silti hänet kannetaan ruuheen, joka aloittaa matkansa jokea pitkin kohti varjojen maata. Joki laskee mereen, jonka rantaan ruuhi huuhtoutuu. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät henkihieverissä olevan Kirain.

Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää sijoittuu tulevaisuuteen, joka omalla tavallaan on varjojen maa. Asisi ja Rei asuvat yhteiskunnassa, joka on täysin kontrolloitu. Heidän tulevaisuutensa määritellään ja määrätään ylemmältä taholta, sillä järjestelmä tietää, mikä on itse kullekin juuri se paras vaihtoehto. Ja mikä on järjestelmän kannalta paras vaihtoehto. Toisinajattelulle tai kysymyksille ei ole sijaa.

Maailma, josta Kirai tulee, on täysin erilainen. Hänen heimonsa elää vapaasti, yhteydessä luontoon. Toisaalta myös atavaaneilla on tiettyjä ikiaikaisia sääntöjä, jotta elämä luonnonolojen armoilla onnistuisi. Kirain on tietysti vaikea sopeutua elämään ilman heimoa, mutta hän ystävystyy Asisin kanssa. Valvova silmä saa kuitenkin tietää atavaanipojasta ja hänet tullaan hakemaan sopeuttamislaitokseen, mikä käytännössä tarkoittaa pakkotyötä vankilamaisissa olosuhteissa.

Hän joka ei pelkää on nuorille suunnattu, hyvin kerrottu ja rakennettu dystopia, jossa on pelottavan paljon piirteitä meidän maailmastamme ja viitteitä siitä, mihin me saatamme olla menossa. Monessa maassa kuvatun kaltaiset toimet ja tilanteet ovat arkipäivää. Romaanissa siis yhdistyvät dystooppiset ainekset reaalimaailman totalitaarisiin piirteisiin. Isoveli valvoo ja ohjaa eikä toisinajattelemista sallita. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä kenestä tulee toisinajattelija ja kuka uskaltaa esittää kysymyksiä, joita ei edes saisi ajatella.

Romaanissa käsitellään myös teemoja, jotka ovat arkipäivää meille kaikille. Tällaisia ovat muun muassa ihmisten eriarvoisuus ja orjuuttaminen. Miksi toiset ihmiset ovat parempia ja arvokkaampia kuin toiset? Millä perusteella toinen ihminen voi omistaa toisen ihmisen? Tärkeä teema on myös vieraantuminen. Nykyihminen on vieraannuttanut itsensä niin luonnosta kuin omasta kansanperinteestään. Heimojakaan ei enää pidetä tärkeinä. Mihinpä muita ihmisiä tarvittaisiin, koska yksinkin pärjää ihan hyvin?

Romaanista on kirjoitettu muissakin blogeissa, kuten Periaatteessa kirjoista ja Lukuholistin maistiaisissa.

Aarnio, Reeta: Hän joka ei pelkää (Otava 2013)

Kansi: tekijää ei mainita

Arvostelukappale 

Merja Tynkkynen: Valkoinen sohva Rivieralla

Marraskuun hyinen tuuli hakkasi hameeni helmaa pitkin pakkasesta sähköistyneitä sukkahousukinttuja. Kiroilin mielessäni. Miehen vanha mersu - Cisse Häkkisen entinen, kuten mies jaksoi jatkuvasti muistuttaa - oli talviteloilla. Tietenkin sillä ajettiin vain kesäisin, tyyliajoa merenrantaan ja takaisin, joten mies lainasi harva se päivä minun autoani. Seisoin työpäivän jälkeen metropysäkillä ja odotin miestä ja autoa tulevaksi. (Aloituskappale s. 5)

Marraskuun kylmyys piiskaa räntää tai lunta vaakasuoraan kasvoille. Aina on pimeää. Arki rullaa monotonisesti eteenpäin ainakin jouluun saakka. Puolison kanssa riidellään autosta rahasta ajankäytöstä kotitöistä. Melko moni osaa kuvitella tilanteen - tai itsensä tilanteeseen. 

Tunnustan, että melkoisen monta kertaa olen jo tänäkin syksynä haaveillut matkoista kauas ja pois. Taidan kärsiä jonkinlaisesta kroonisesta matkakuumeesta, johon ei Tallinnan-matkasta suurta apua saa. Yleensä en lue matkakirjoja tai haaveideni matkakohteisiin sijoittuvia kirjoja reissukuumetta helpottaakseni. Merja Tynkkysen Valkoinen sohva Rivieralla päätyi luettavakseni oikeastaan sattumalta. Etsin kirjaston hyllystä Nizzan-matkaa varten matkaoppaita. Niiden joukossa oli muina kirjoina myös tämä, vähän laajemminkin Ranskan Rivieralle sijoittuva teos. Nappasin sen mukaani.

Merja Tynkkynen tarjoilee kirjassaan yhden tavan päästä pimeästä ja kylmästä marraskuusta eroon. Se tosin vaatii aikaa ja se vaatii rahaa, mutta kukapa meistä ei olisi haaveillut viettävänsä pitkiäkin aikoja lämpöisemmillä leveyspiireillä. Minä ainakin olen ja haaveilen koko ajan. En välttämättä halua valkoista sohvaa, mutta sellainen hieman ränsistynyt terrakotan värinen villa pienessä toscanalaisessa kylässä olisi aika ihana. 

  
Valkoinen sohva Rivieralla kertoo haaveesta ja sen todeksi saattamisen vaikeudesta. Kiire, stressi ja Suomen säältään surkeat vuodenajat saivat Tynkkysen haaveilemaan omasta kodista jossakin Etelä-Euroopassa. Monien mutkien ja pitkän pohdinnan jälkeen alue rajautui Rivieraksi. Asuntoa hankkiessaan Tynkkynen käy monta kertaa Ranskassa ja pettyy yhtä monta kertaa. Unelman saavuttaminen ei nimittäin ole ollenkaan helppoa. Etenkään kun siihen ei saa perheeltään tukea.

Yhtä paljon kuin matkakirja Valkoinen sohva Rivieralla on kirja parisuhteesta, sillä sitä kuvataan koko ajan. Pitäisihän kakkosasunnon hankkimisen olla molempien, sekä miehen että vaimon, yhteinen projekti. Näin ei kuitenkaan Tynkkysen tapauksessa ole. Mies on nimittäin sitä mieltä, että rahaa ei ole ja kyseessä on muutenkin vain vaimon "harrastus", jota hän koko ajan vähättelee. Silti hän antaa vaimon nähdä vaivaa ja etsiä sopivaa asuntoa puuttumatta siihen mitenkään. Lopulta kun asunto on löytynyt mies puhkaisee unelmien kuplan, vaikka kaikkia miellyttävä vaihtoehto sitten loppujen lopuksi löytyykin.

Kun aloin lukea kirjaa, oletin lukevani puhtaasti matkakirjaa. Lukeminen eteni nopeasti. Oli hauska kuljeskella Nizzassa samoja katuja, joista kirjassa oli kerrottu ja etsiä sen perusteella paikkoja, ravintoloita ja kahviloita. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin edellä mainitsemani parisuhdetilityksen. Se sai minut vaivaantuneeksi. Tynkkynen ei mainitse miestään nimeltä, mutta kertoo tämän olevan rikostoimittaja, joka on naimisissa Uutisen kanssa. Myöhemmin hän mainitsee miehen myös olevan kirjailija. Kirjan takakannesta selviää sitten miehen henkilöllisyys: hän on mm. Raideistaan tunnettu Harri Nykänen.

Tynkkynen kuvailee unelmansa todeksi tulemisen prosessia hyvin rehellisesti, ja yhtä rehellisesti hän kertoo avio-ongelmistaan. Se sai minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi, ja siitä en lukiessani pitänyt. Ymmärrän, että tässä tapauksessa mies on ollut tapahtumissa osallisena ja jopa kaukokaipuun alullepanijana, mutta rajansa on rehellisyydelläkin. Muistuttakaa minua, että seuraavan kerran matkakirjaa valitessani varmistan, että kyseessä todella on matkakirja. Parisuhdetilitykset jätän mieluusti ihan muille lukijoille.

Tynkkynen, Merja: Valkoinen sohva Rivieralla (Nemo/Loisto 2004 [Nemo 2003])

Lainattu kirjastosta 
 

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Muu perhe on jo jalkeilla, mutta tyttö lepää vielä sängyssään. Kuusivuotias katsoo silmiensä raosta äitiään, joka pyrähtelee edestakaisin huoneessa keräämässä tavaroita rantakassiin. Aurinkorasva, pikkuveljen uimakellukkeet ja paksu kirja pujahtavat pyyhkeiden ja kameran seuraksi. Isää ja pikkuveljeä ei näy, mutta heidän äänensä kuuluvat kylpyhuoneesta. (Aloituskappale s.5)

  

Emma on viisitoistavuotias tyttö, joka on ehtinyt elämässään kokea menetyksistä kauheimman - oman perheensä kuoleman. Emma asuu isovanhempiensa luona ja lähtee isoäitinsä kanssa lomalle Thaimaahan. Loma ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen, sillä Emmalla on kaksi suurta tehtävää: hyvästellä lähes kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleet läheisensä ja etsiä eräs tärkeä henkilö, jonka ansiosta Emma elää edelleen.

Emma on siis ollut Thaimaassa kerran aikaisemminkin. Joulukuussa 2004.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Khao Lakin sydämet kertoo lukijalleen tarinan lähihistoriasta. Kukapa meistä ei muistaisi, mitä tapahtui Intian valtamerellä tapaninpäivänä 2004. Ainakin minä saan hyvinkin elävästi mieleeni uutiskuvat vellovista vesimassoista ja tuhosta, jonka vedenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami sai aikaan. Ennen tuota päivää en aktiivisesti edes tainnut muistaa, mikä tsunami on. Nyt muistan. Myös nuoret tietävät, mitä tuolloin tapahtui, vaikka olivatkin vasta muutaman vuoden ikäisiä.

Khao Lakin sydämet on hyvin todentuntuinen tarina. Kirja kertoo itse asiassa monta tarinaa. On ensinnäkin Emman tarina, kaksikin. Pieni Emma on kauhuissaan veden saartamana ja perheestään eroon joutuneena. Isompi Emma jatkaa jo elämäänsä, muttei ole kokonaan pystynyt päästämään irti, unohtamaan hän ei tule koskaan. Emman isoäidin tarina ei sekään ole helppo: Miltä tuntuisi katsoa uutisia ja ymmärtää, että oma lapsi perheineen on juuri tuhoalueella? Miltä tuntuu saada kotiin heistä vain yksi? Ruotsalainen Lukas menetti luonnonkatastrofissa äitinsä ja veljensä. Isän uuteen elämään, uuteen naisystävään, sopeutuminen on ollut vaikeata. Miten isä on voinut unohtaa äidin? Tuhoalueilla asui (ja asuu edelleen) totta kai myös paikallisia ihmisiä. Kirjassa ei ole heidänkään kohtaloitaan unohdettu. Toisaalta siinä myös näytetään, miltä kaikki näyttää Thaimaan-turistin - suomalaisen, ruotsalaisen, minkä tahansa maalaisen - näkökulmasta. Sellaisen turistin, joka on kokenut tsunamin kotisohvaltaan uutisten kautta.

Minusta romaanin vahvuus on juuri se, että se valottaa tapahtumia monesta eri näkökulmasta. Aiheestaan huolimatta Khao Lakin sydämet on perinteinen nuortenkirja. Se käsittelee nimittäin myös nuorten ihmissuhteita: perheitä, ystävyyttä, kaveruutta ja rakkauttakin. Ihmettelin jonkin nuortenkirjan yhteydessä (en muista minkä), miksi nuorille suunnatun kirjan täytyy aina päättyä onnellisesti. Samalla kaavalla mennään tässäkin, mikä itse asiassa tekee yhden juonikuvion epäuskottavaksi.

Khao Lakin sydämet on hyvä nuortenkirja ja ihan ilman lokeroitakin se on hyvä kirja, koskettava. Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirsi, Krista, Jenni ja Mari A.

Tiainen, Marja-Leena: Khao Lakin sydämet (Tammi 2013)

Kannen alkuperäiskuva: Shutterstock

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

 

Kirjamessuista lyhyesti

Kivaa oli.


No, okei. Ehkei noin lyhyesti.

Viime viikonloppuna Helsingissä kirjamessuiltiin (ja muutamat muutkin messut menivät siinä sivussa). Minä pääsin paikan päälle lauantaina ja se oli ihan riittävästi. Ehdin päivän aikana

- haahuilla hyllyjen ja kirjapinojen välissä
- kuunnella paneelikeskustelun lukupiireistä ja kirjabloggaamisesta
- ostaa monta kirjaa, joista huomhuom. vain kolme (3!) itselleni 
- lounastaa muutaman kirjabloggaajan kanssa
- käydä kahvilla pressihuoneessa
- haahuilla lisää
- saada olkapään kipeäksi kirjojen kantamisesta (tiiliskiviä)
- kuulla Pasi Ilmari Jääskeläisen kertovan uutuuskirjastaan Sielut kulkevat sateessa
- saada Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuuskirjan Sielut kulkevat sateessa omistuskirjoituksen kera
- tavata melko monta kirjabloggaajaa.

Kameraa en muistanut ottaa mukaan. Moni muu bloggaaja kuitenkin muisti ja heidän blogijutuistaan voi käydä tunnelmia katselemassa. Käy vaikkapa kurkkaamassa Elinan juttu, jonka lopussa on linkit moneen kirjamessupostaukseen.

Kotiin kannoin monta lastenkirjaa, joista osa on menossa lahjaksi. Siksi en niistä tässä nyt enempää kerro. Ehkä elvytän Leppislampun alla -blogini ja kerron löydöistäni siellä, kunhan kirjat on luettu. Itselleni ostin kolme kirjaa:

Johanna Sinisalon Enkelten verta,
Hilary Mantelin Susipalatsin
ja Graig Thopsonin Habibin.

Näiden lisäksi siis sain arvostelukappaleena Atenalta Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa.


Sitten vain ensi vuoden messuja odottelemaan!