Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Suhautin tuplaespresson ja paistoin valkuaismunakkaan. Teki mieli lattea, mutta ei laktoosia tänään koska proteiinipäivä. Kaksi proteiinipäivää, kaksi hiilaripäivää, kolme päivää sekasyöntiä. Proteiinipäivien huono puoli on, että suoleen ei kerry riittävästi kuituja, joten tuotos saattaa olla papanamaista tai sitä ei kehity lainkaan. Hiilaripäivät korjaavat vinouman: hedelmiä, kokojyväleipää, leseitä, juureksia. (Aloituskappale s. 5.)

Ei jestas. Ensimmäisten muutaman sivun jälkeen olin jättää Anneli Kannon Ihan pähkinöinä kesken. Ajattelin, että nyt leikitellään kieli vähän liian poskessa. Tuli sellainen olo, että tässä nyt koko viihdegenrestä tehdään pilaa, mutta siitä ei lopulta ollut kyse. Onneksi romaani osoittautui myös moniulotteisemmaksi kuin nykyisen bisnesmaailman ja pinnalliseksi esitetyn, kaupunkilaisen elämäntavan herjaamiseksi. 

Mirjami on kokenut ja menestynyt bisnesnainen stilettikoroista huoliteltuun hiuskuontaloon. Työ lobbarina on kuljettanut ympäri maailmaa. Kaikkialla muualla paitsi kotikonnuilla Pohjanmaalla. Sinne Mirjamia ei saa kirveelläkään. Velvollisuudentunnosta hän kuuntelee siskonsa puhelut, muttei korvaansa lotkauta pohjanmaalaisille ongelmille. Kunnes sitten eräänä päivänä kohtalo kiepauttaa Mirjamin elämän täysin ylösalaisin. Helsinki saa jäädä, kun Mirjamia tarvitaan enemmän Pohjanmaalla eikä Helsingissä itse asiassa mitään enää ollutkaan. Korttitalo romahti.  

Mirjami on ärsyttävä hahmo: itsekeskeinen luksuksen tavoittelija. Silti hän on Helsingissä täysin muiden armoilla ja vietävissä. Hän esimerkiksi avokätisesti ostelee nuoremmalle rakastajalleen kalliita lahjoja ja kuljettaa ulkomaanmatkoilla. Töissä hän tekee sen, mitä firman toimitusjohtajakaksikko käskee. (Ja mitä saa?) Pohjanmaalla hän näyttelee maailmannaista eikä ole kiinnostunut läheisistään, jotka kuitenkin lopulta ovat ne, jotka jäävät. Minäminä-mimmin muutos on väistämätön, joskin realistinen. Eihän sitä nyt "kalsea narttu" täysin karvoistaan pääse.

Ihan pähkinöinä on satiirinomainen romaani. Kritiikkiä ja huomioita nykymaailman menosta. Aihepiirejä on paljon. Käsiteltyä tulevat niin nykyinen kapitalistinen yksilökulttuuri kuin pakolaisten ja muiden huolenpitoa tarvitsevien asema. Ja eihän tämä olisi viihderomaani eikä mikään, jos ei ilmassa lentelisi myös nuolia Amorin aseesta. Alun vastareaktion tyynnyttyä kirja tuli luettua yhdeltä istumalta, joten lukukokemus oli varsin positiivinen. En minä huonoja jaksa loppuun saakka lukea.

Kanto, Anneli: Ihan pähkinöinä (Karisto 2018)

Lainattu kirjastosta 

Pari dekkaria

Mennään samalla kaavalla kuin edellisessäkin varsinaisessa kirjapostauksessa. Niputan tähän kolme lukemaani dekkaria. Nii-in, dekkaria! Minähän en juuri koskaan lue jännityskirjallisuutta, mutta töiden takia jouduin muutaman lukaisemaan. Kokemukset eivät olleet ollenkaan niin kamalia kuin olisi voinut kuvitella.

Dashiell Hammett: Maltan haukka

En ollut kuullut Hammettista mainittavankaan ennen kuin näin Maltan haukan kollegani kirjalistalla. Jostakin luin, että Hammettia pidetään kovaksikeitetyn dekkarin isänä. Minä olen aina luullut Raymond Chandlerin kantavan tätä viittaa. Chandler lieneekin todennut, ettei Hammettin tarkoituksena ollut luoda mitään uutta. (Jos Wikipediaa on uskominen.)

Samuel Spaden alaleuka oli pitkä ja luiseva ja leuan kärki törrötti kuin v-kirjain taipuisamman v-muotoisen suun alapuolella. Hänen sieraimensa kaartuivat taaksepäin muodostaen vielä yhden, mutta pienemmän v-kirjaimen. Hänen kellertävänharmaat silmänsä olivat vaakasuorat. Tuuheahkot kulmakarvat, jotka alkoivat kahdesta otsarypystä kyömynenän yläpuolelta, toistivat samaa v-aihetta ja hänen vaaleanruskea tukkansa suippeni korkeilta litteiltä ohimoilta otsaa kohden kapeaksi niemekkeeksi. Hän näytti varsin hauskannäköiseltä vaalealta paholaiselta. (Aloituskappale s. 5)

Maltan haukka on melko perinteinen dekkari juonenkäänteineen ja yksityihskohtaisine miljöökuvauksineen. Päähenkilö Sam Spade on yksityisetsivän arkkityyppi, johon kaikki kirjan naiset lankeavat - olivat sitten naimisissa tai eivät. Kirja tarjoaakin melko stereotyyppistä 30-luvun nais- ja mieskuvaa.

Vaikken usein lue dekkareita, niin tästä jopa pidin jonkin verran. Ehkä se johtuu siitä, että nämä vanhat klassikot eivät ole ollenkaan niin pelottavia kuin uudet genrensä kirjat.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja poliisin poika

Olen lukenut Joensuun kirjan nyt kahteen kertaan. Ensimmäinen kerta oli joko yläasteella tai lukiossa ja toinen siis nyt. Mitään en kirjasta muistanut, kun sitä aloin lukea. Uskon kuitenkin, että kirja jäi nyt pysyvästi mieleeni, sillä se oli koskettava ja ajatteluttava.

- Mä sanoin sille että ei, me ollaan elukoita, Leo sanoi äkkiä ja niin lujaa että Mikael säpsähti. - Että mä keksin! (Aloitus s. 5)

Kirjasta jäivät erityisesti mieleeni Mikael ja Leo. Pojat, jotka pilaavat tulevaisuutensa hakkaamalla kaksi miestä kuoliaaksi, koska haluavat jotain säpinää. Kummankaan pojan elämä ei ole helppoa, mikä varmasti näkyy kaikissa heidän ratkaisuissaan.

Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Jo silloin Joensuu on ollut selvästi huolissaan siitä, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Hän on kiinnittänyt huomiota etenkin nuorten pahoinvointiin ja huonoon kohteluun. Kaikkeen siihen, mikä aiheuttaa sen, että nuoret ovat välinpitämättömiä ja röyhkeitä muita kohtaan. Joensuun havainnot kuvaavat hämmentävän tarkkanäköisesti myös tätä päivää.

Ilkka Remes: Operaatio Solaris

En ole koskaan aikaisemmin lukenut Ilkka Remestä. Rehellisesti sanottuna en usko, että luen enempää. Operaatio Solaris on kuitenkin vauhdikas ja toimiva nuorten jännityskirja. Hieman juonessa on epäuskottavia kohtia ja päähenkilö Aaro Korpi on turhan nokkela ja aikuismainen 14-vuotiaaksi. Toisaalta pidin kyllä siitä, miten kirjaan oli sekoitettu erilaisia myyttejä ja legendoja sekä saamelaisuudesta että Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta.

Murto oli tehtävä tänä yönä. Olosuhteet olivat haastavat, mutta aika alkoi kulua loppuun. (Aloituskappale s. 9)

Pojat lukemaan -haasteeseen tulee tästä kolmikosta taas muutama lukuvinkki, sillä sekä Remeksen että Joensuun kirjat sopivat hyvin pojille luettavaksi. Molemmissa kirjoissa hankaluutena on näkökulman vaihtuminen. Joensuun kirjassa se on helpommin havaittavissa, sillä joka toisessa luvussa tapahtumia seurataan Harjunpään ja joka toisessa Mikaelin silmin. Remeksen kirjassa näkökulma saattaa vaihtua monta kertaa luvun aikana, mikä kuulemma sekoittaa todella paljon harjaantumatonta lukijaa.

Teen Pojat lukemaan -haasteelle oman sivun, jonna pääsee blogin yläpalkista. Kokoan sinne kirjalistaa sekä näistä itse lukemistani kirjoista, joiden arvioin poikia kiinnostavan sekä niistä, joista tiedän yläkouluikäisten poikien innostuneen.

Hammett, Dashiell: Maltan haukka (WSOY 1987 [1974])

Englanninkielinen alkuteos: The Maltese Falcon (1930)

Suomentanut Kalevi Nyytäjä

Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja poliisin poika (Parasta kotimaista, Otava 1988 [1983])

Remes, Ilkka: Operaatio Solaris (WSOY 2009)

Kaikki lainattu

Kirjavuosi 2014

Kirja- ja blogivuosi 2014 lähestyy loppuaan. On siis aika jo perinteiseksikin muodostuneen summauksen. 

Olen lukenut tänä vuonna 52 kirjaa, kun viime vuonna luin kymmenen enemmän. Asetin Goodreadsissakin tavoitteekseni 60 kirjaa, mikä ei ihan täyttynyt. No, ensi vuoden tavoitteeksi voisi sitten laittaa 50 kirjaa. Pidän tätä viittäkymmentäkin ihan hyvänä saavutuksena, koska minulla on ollut pitkiäkin aikoja, jolloin en ole lukenut yhtikäs mitään.

Luin tänä vuonna pääsääntöisesti ihan hyviä kirjoja. Joukkoon mahtuu vain muutama todellinen helmi, mutta onneksi myös vain muutama pettymys. Huonoja kirjoja en varsinaisesti lukenut ollenkaan, sillä olen oppinut jättämään ne kesken.

Olen perinteisesti listannut vuoden parhaat sekä aikuisille suunnatuista kirjoista että nuortenkirjoista. Teenpä samoin myös tänä vuonna. 

Parhaimmisto näyttää tältä:

Katja Ketun Kätilö, joka oli valtavan upea lukukokemus. Niin upea, etten saanut kirjoitettua siitä blogiin sanaakaan. Yritin kyllä. En onnistunut.

Peter Høegin Norsunhoitajien lapset, joka tarjosi hengästyttäviä, hersyviä ja mieleenpainuvia lukuhetkiä.

Pidin kovasti myös Gabriel García Márquezin romaanista Rakkautta koleran aikaan sekä Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjasta, jonka kolme osaa luin peräkkäin. 

Mieleeni jäivät myös Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia sekä Jari Järvelän tragikoominen Särkyvää.

Nuortenkirjoja luin tänä vuonna myös ja niistä parhaita hetkiä tarjosivat:

Siiri Enorannan Nokkosvallankumous ja Gisellen kuolema

Maria Turtschaninoffin Arra

Annukka Salaman Harakanloukku

Magdalena Hain koko Gigi ja Henry -sarja

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat -sarja

ja tietysti ne kaksi Harry Potteria (Viisasten kivi ja Salaisuuksien kammio), jotka luin uudelleen.

Blogi on ollut suht hiljainen koko vuoden. Bloggauksia näyttäisi ennen tätä kertyneen 28 kappaletta, mikä on yli puolet vähemmän kuin viime vuonna. En siis ole lähellekään kaikista lukemistani kirjoista blogannut. Suurin osa haasteista, joihin yritin osallistua, jäi kesken. Taisin jonkinlaisen suorituksen saada vain kahteen haasteeseen.

Tulevana vuonna jatkan varmaankin samaan malliin kuin tänäkin vuonna, Kirjoittelen rauhalliseen tahtiin niistä kirjoista, joista minulla jotain sanottavaa on. En aio tietoisesti osallistua haasteisiin, vaikka ne kuinka houkuttelisivat. Jos satun lukemaan jotakin sopivaa johonkin haasteeseen, niin sitten toki osallistun. Arvostelukappaleita en aio enää pyytää. Kaikki tämä siksi, etten juuri nyt halua rakkaimman harrastukseni aiheuttavan minkäänlaista stressiä. 

Ai niin, en tänäkään vuonna olisi saanut joululahjaksi yhtäkään kirjaa ilman kirjabloggaajien joululahjarinkiä. Kiitos Jonnalle Kirjakaapin kummitus -blogista tästä kirjasta:

Kiitos kuluneesta vuodesta lukijoilleni ja blogikollegoilleni sekä ihanaa uutta kirjavuotta 2015, joka onkin Kirjan vuosi!

Muutamasta nuortenkirjasta lyhyesti

Minua on vaivannut kiireen lisäksi jonkinlainen bloggausjumikin. On monta kirjaa, jotka olen lukenut ja joista haluaisin kirjoittaa täällä, mutta en vain ole saanut sitä tehtyä. Josko tällainen useamman kirjan yhteispostaus helpottaisi sekä kirjoitusjumiin että bloggaussumaan. Kirjoja on nimittäin kertynyt koneen viereen aikamoinen pino.

Aloitetaan siis muutamalla nuortenkirjalla, joista jotakin sanottavaa olisi. Edetäänpä vaikka lukujärjestyksessä.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Joelin pikkusisko Linnea palaa kotiin asuttuaan kahdeksan vuotta tätinsä luona Tukholmassa. Linnea on balettitanssija muttei tanssi enää koskaan. Kotona Linnea on vieras niin perheelleen kuin itselleenkin. On vaikeaa yrittää löytää itsensä, kun ei olekaan enää se, mitä on aina tiennyt olevansa. On vaikeaa yrittää olla perhe, kun yksi ei selvästikään kuulu siihen, vaikka nimellisesti kuuluukin.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diftongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopi Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta syystä tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. (Aloitus s. 7)

Joel on perheestä ainoa, joka ymmärtää myös Linnean tuskan ja antaa tälle tilaa olla sellainen kuin on. Linnea ei kuitenkaan tunnu perheenjäseneltä vaan on jotakin kiehtovaa, uutta, outoa, ihmeellistä, ihanaa. Miten omaa siskoa pitää rakastaa?

Joelin ja Linnean tarina on piirretty tarkoin vedoin, vähin sanoin. Se käy syvälle. Sekä päähenkilöidensä että lukijansa tunteisiin. 

Raili Mikkanen: Koukussa

Roudan katkomaa kapeaa tietä pomppi vanha farmariauto. Se jysähti ilkeästi ohuen jään piilottamaan kuoppaan, selvisi ylös ja sukelsi sammaleisten portinpilareiden läpi ison talon pihaan. Talo seisoi yksinäisellä kummulla peltojen keskellä uhmakkaana ja rappioituneen mahtailevana. (Aloitus s. 5)

Sanna on narkkari. On vaikkei enää käytäkään. 

Kirjassa seurataan Sannan elämää. Sitä, miten kiltistä hyvän perheen tytöstä tulee nisti ja miten tyttö pääsee pohjalta jälleen jaloilleen. Tarinassa vuorottelevat menneisyys ja nykyhetki.

Harmillisesti kirja tuntuu hieman vanhalta, vaikka aihe ei todellakaan ole vanhentunut. Menneet vuosikymmenet kuultavat läpi. Pelottavinta kirjassa on, että sillä on vankka pohjansa todellisuudessa. Se nimittäin perustuu kahden entisen narkkarin elämäntarinoihin. 

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Dragon elämä etenee aiemmista Nörtti-kirjoista tuttua rataansa. Päivät kuluvat erilaisia konsoli- ja tietokonepelejä pelaten, koulussa (ysiluokalla), kavereiden kanssa sarjakuvaa suunnitellen ja Fetasalaatista unelmoiden. Haasteitakin toki on: keskiarvoa pitäisi nostaa huimasti, jos aikoo mennä lukioon, Fetasalaatti on edelleen Jaken kanssa ja Dragoa ihailevaa seiskaluokkalaista Santeria kiusataan.

15. heinäkuuta
Mun elämässä on yksi asia, jota mun on vaikeeta sietää, ja se on se, että Hege91 luulee olevansa parempi pelaamaan kuin mä. (Aloitus s. 9)

Samalla kaavalla siis mennään kuin aiemminkin, mutta Delikouras on ottanut selvästi huomioon ysiluokkalaisen psyykkisen kehityksen. Drago nimittäin selvästi kasvaa henkisesti ja ottaa vastuuta omasta elämästään - ja vähän toistenkin.

Nörtti-kirjojen hienous piilee siinä, että niissä eletään ihan tavallista yläkoululaisen pojan elämää. Kirjat ovat hauskoja eivätkä karkota sellaistakaan lukijaa, joka on hyvinkin kaukana kohderyhmästä. 

Tuli tässä muuten mieleeni Suketuksen Pojat, lukemaan! -haaste. Sekä Delikourasin Nörtti että Mikkasen Koukussa ovat kirjoja, joita voisi hyvin suositella pojille luettavaksi. Nörtti on melko selkeästi pojille suunnattu, mutta Koukussakin sopii pojille rankan tarinansa ja aiheensa takia. Hankaluutta voi aiheuttaa se, että tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nörtti-kirjat ovat usein tuttuja sellaisillekin pojille, jotka eivät ole lukeneet niitä. Delikouras on nimittäin ohjannut Nörtistä videoita, joihin pojat ovat YouTubessa törmänneet. Tässä videossa Game over -kirjan tapahtumat saavat jatkoa.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema (Robustos 2011)

Kansi: Sára Köteleki

Mikkanen, Raili: Koukussa (Otava 1997)

Delikouras, Aleksi: Nörtti 3 - Game over (Otava 2014)

Kaikki lainattu kirjastosta

14 nobelistia -haasteen koonti

Huh! 

Hektinen syyslukukauden loppu on ohi ja jouluruoatkin ahmittu. Nyt on vihdoin aikaa lukemiselle ja ehkäpä bloggaamisellekin. Aloitetaan matalalla kynnyksellä ja vedetään yhteen Jokken 14 nobelistia -haaste omalta osaltani.

Minulla ei varsinaisesti ollut tavoitteita tähän haasteeseen. Ajattelin, että muutamia nobelistien teoksia tulee varmasti luettua. No, lopulta luin neljä. Hiljaisia suunnitelmia oli kyllä lukea enemmänkin.  Hyllyssä olisi odotellut teoksia mm. Herta Mülleriltä ja J.M. Coetzeelta. Saramagoa oli pitkään lainassa, mutten saanut ko. kirjaa luettua. Ehtiihän noita.

Kirjat, jotka haasteeseen luin, ovat:

John Steinbeck: Helmi (Nobel 1962)

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Nobel 1954)

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan (Nobel 1982)

Toni Morrison: Armolahja (Nobel 1993)

Olen lukenut jokaiselta edellä mainitulta kirjailijalta jotakin jo ennen näiden teosten lukemista. Ja saatanpa lukea jotain vielä lisääkin. Kirjahyllyssäni odottelee esimerkiksi Hemingwayn Kenelle kellot soivat.

Kiitos Jokkelle haasteesta!

Edit. Lisätty vuodet, jolloin kirjailijat ovat Nobelinsa saaneet.

Kolmas viikko #lukuhaastetta..

... sujui tähän mennessä ehkä huonoiten. Selittelen asiaa sillä, että koko ajan on ollut menoa ja iltatöitä ihan liikaa. Ensin kun lukee vaikkapa 25 kirja-arvostelua tai runoanalyysia, ei rahkeet enää riitä lukemaan mitään ihan huvin vuoksi.

15.11. luin 59 sivua Metro 2033:a.
16.11. kolusin metroraiteilla 87 sivun verran.
17.11. harhailin metrossa edelleen mutta vain 27 s.
18.11. lyhyehköllä junamatkalla ehdin kuitenkin lukea Wenla Männistöä 45 s. ja lisäksi vielä metroilua 25 s.
Ja sitten loppuviikko (19. - 21.11.) eteni lukematta.

Silti sivumääräksi tuli 243, mikä edelleen on enemmän kuin jos olisin lukenut joka päivä 30 sivua.

Jari Järvelä: Särkyvää

Törmäsin ennen Helsingin kirjamessuja Jari Järvelän uutuuskirjan, Särkyvää, nimeen muutamassakin paikassa, mutta se ei kiinnittänyt millään tavalla kiinnostustani. Messuilla pääsin Bonnierin kirjabloggareille järjestämälle brunssille, jossa Järvelä oli itse kertomassa kirjastaan. Kirjailija onnistui myymään tarinansa minulle hauskoilla jutuillaan ja sai siis mielenkiintoni heräämään. Nappasinkin kirjan mukaani, kun valinnan aika tuli.

Tie on molempiin suuntiin suora ja pitkä, tuuli pyyhkii sitä tasaisena seinänä. Ryhmä pyöräilijöitä ponnistelee vastatuuleen, ne ovat taipuneet lähes kaksinkerroin yli ohjaustankojen. Niiden takit lepattavat, kaikilla näyttää olevan kyttyräselkä. Notre Damen kellonsoittajien pyöräretki. (s. 8)

Särkyvää-romaanin lähtöasetelma on vähintäänkin eriskummallinen: keski-ikäinen Teemu pakenee, lähinnä itseään, päämääränään Pamplonan härkäjuoksu, jossa hänen on tarkoitus heittäytyä härkien sarvien eteen ja tulla seivästetyksi. Kirjan aihe ei siis ole kovinkaan kevyt ja hilpeä, kuten suomalaisessa kirjallisuudessa tapana tuntuu olevan. Järvelän kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä. Päinvastoin! Naureskelin monta kertaa ääneen ja herätin paheksuntaa kanssamatkustajissani junamatkalla Messukeskuksesta pois.

Teemun ei tarvitse ajella Ladallaan yksin, sillä hän noukkii kyytiin liftarin, Agneksen. Teemun ja Agnesin välillä on koko ajan jännite, enimmäkseen negatiivinen. He eivät ole sietää toisiaan ja matkanteko onkin täynnä konflikteja ja toisen nälvimistä. Silti Agnes vaikuttaa Teemun ajatuksiin ja tämän tekemisiin.

Teemun elämänvaiheet tulevat lukijalle selviksi sekä hänen omina henkilökohtaisina muisteloinaan että kertomuksinaan Agnesille. Lukija pääsee osalliseksi niihin myös Teemun blogiinsa kirjoittamien tekstien kautta. Minä pidin tästä ratkaisusta, koska se toi mukavasti vaihtelua. Kuva Teemusta ja siitä, mikä hänet on ajanut tällaiseen äärimmäiseen ratkaisuun, monipuolistui sen ansiosta.

Teemun elämä ei ehkä ole ollut kovinkaan helppo, jos hänen muistoihinsa nalkuttavasta vaimosta ja hallitsevasta isästä voi luottaa. Muiden muistot kun eivät aina aivan täsmää Teemun muistoihin. Ehkä se onkin Teemu, joka on tehnyt omasta elämästään vaikean, koska ei ole milloinkaan osannut tehdä päätöksiä. Paitsi tietenkin nyt. Hänhän on päättänyt tehdä itsemurhan.

Agnes sitä vastoin on salaperäinen hahmo. Kuka hän oikein on? Miksi hän liftaa Euroopassa? Häneen viitataan sanalla tyttö, mutta eiköhän hän kuitenkin parikymppinen liene, Agnes pitää Teemua ääliönä, mutta haastaa tätä koko ajan perustelemaan itsemurhan syytä ja pohtimaan sitä. Hän myös yrittää puhua Teemua jättämään asian sikseen. Agnes myös tuntuu tarvitsevan Teemua tai Teemun kaltaista miestä. Tasapainottavat toisiaan.

Teemun ja Agnesin matkassa oli oikein rattoisaa.

Särkyvää on ollut esillä monissa blogeissa, kuten Booking it some moressa, Mari A:n kirjablogissa ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Järvelä, Jari: Särkyvää (Tammi 2014)

Kansi: Markko Taina