Joyce Carol Oates: Syntipukki

Oli tavallinen tammikuun iltapäivä, torstain, kun ne tulivat hakemaan Matt Donaghya. (Aloituskappale s. 9)

Joyce Carol Oatesin nuortenromaani Syntipukki on tarina siitä, kuinka väärinkäsitys voi saada valtavat mittasuhteet ja siitä kuinka puolihuolimaton sana saa aikaan tapahtumien vyöryn, joka jättää jälkensä kaikkiin osallisiin. Mutta se on myös romaani ystävyyden voimasta, erilaisuudesta ja siitä, miten kamalinkin asia yleensä selviää jollakin tavalla.

Lukiolaispoika Matt Donaghy joutuu pahoihin hankaluuksiin, kun hänen sanotaan uhanneen räjäyttää koulun ja tappaa mahdollisimman monta ihmistä. Yhtäkkiä huhua on mahdoton pysäyttää eikä kukaan usko Mattia tämän vakuutellessa vain vitsailleensa. Vain tyttö nimeltään Ursula, Rumaksi Ursulaksi haukuttu, kyseenalaistaa väitteiden todenperäisyyden. 

Kirja on teemoiltaan melko perinteinen nuortenkirja, sillä siinä käsitellään rohkeuden lisäksi ihmissuhteita (perhe, ystävät, ihastuminen) ja koulukiusaamista. Näiden lisäksi otetaan kantaa ajankohtaiseen asiaan: kouluampumisiin ja niiden uhkaan. Tämän aiheen kautta saa koulukiusaaminen kirjassa hirvittävän valtavat mittasuhteet ja se itse asiassa laajenee jo lähes vainoksi.

Syntipukki jää mieleen aiheensa takia. Tarinassakin on hetkensä, mutta sanoisin sen olevan vain ihan ok. Koko väärinkäsitysvyyhdin selviämistä on mielenkiintoista seurata. Sen sijaan Mattin ja Ursulan suhteen kehittymisessä ei ole mitään uutta vaan se etenee hyvinkin ennalta arvattavasti. Vahvimmillaan teos on käsitellessään erilaisuutta, kuten Valkoinen kirahvikin toteaa. Ruma Ursula on erilainen kuin muut, mutta kovettaa itsensä ja kohtaa koulumaailman roolissa. Kukaan ei tiedä, millainen Ursula on oikeasti tuon roolin takana. Matt taas on eräs koulun suosituimmista pojista, kunnes hänestä tulee uhkauksen myötä terroristi, erilainen, kiusattu. Kiusaaminen pudottaa Mattin naamion, Suurisuun, sillä hän on paistatellut suosiossa muuna kuin omana itsenään. Sinänsä mielenkiintoista, että sekä suositun että hyljeksityn tarvitsee olla joku muu, pitää roolia yllä.

Tämä oli ensimmäinen tutustumiseni Joyce Carol Oatesin tuotantoon. Vaikka Syntipukki täysillä innostanutkaan, niin olen vielä aikeissa tutustua hänen aikuisille suunnattuihin romaaneihinsa. Sen verran olen niistä kehuja kuullut ja lukenut. 

Oates, Joyce Carol: Syntipukki (Voltti-sarja, Otava 2002)

Englanninkielinen alkuteos: Big Mouth & Ugly Girl (2002)

Suomentanut Nora Schuurman

Kansi: ?

Lainattu kirjastosta

Eve Hietamies: Yösyöttö

Kuva: Otava

Olen kuullut paljon kehuja Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista, ja useampi ystäväni on kehottanut minua sen lukemaan. Tottahan sen silloin tbr-listalleni lisäsin ja tietysti nappasin sen mukaani, kun se kirjastossa kohdalle sattui.

Kun ovi kolahti kiinni, ne kääntyivät katsomaan.Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapaset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin, että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy. (Aloitus s. 7)

Antti Pasasen elämässä tuntuu kaikki olevan mallillaan: työ toimittajana on mielenkiintoista, on oma asunto, vaimo raskaana ja kaikki muut kliseet hyvästä, tavoiteltavasta elämästä. Kaikki kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun vaimo masentuu jo ennen synnytystä ja häipyy lopulta heti synnytyksen jälkeen ja jättää pienen tuhisevan nyytin Antin hoteisiin. Alkaa samaan aikaan hulvaton ja sydäntäsärkevä taistelu selviytymisestä - eihän miehillä ole niitä äitigeenejä, joiden avulla kaikki vauvan hoitoon liittyvä olisi selvää (no, ei se kaikki äideillekään ihan annettuna tule).

Pojasta tulee Paavo ja Antista koti-isä, joka neuvolan Ullan työntämänä alkaa käydä muskarissa ja oppii pikkuhiljaa verkostoitumaan muiden vauvoineen kotona olevien (äitien) kanssa. Ongelmatonta ei urasuuntautuneen miehen muuttuminen vauvan ainoaksi huoltajaksi ole, vaan kipupisteitä on paljon. Antti joutuu selviytymään Paavon kanssa melko pitkälti yksin, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista turvaverkkoa. Oman lisänsä tuo tietysti välienselvittely Pia-vaimon, Paavon äidin kanssa.

Kirjaa on kehuttu hauskaksi ja hyväksi kuvaukseksi vauva-arjesta, ja se tarjoaakin helppoja samaistumiskohteita. Niitä löysin roppakaupalla, sillä vauva-arki ei ole meillä vielä kovin kaukaista historiaa. Silti en kokenut kirjaa kovin hauskana, vaan lähinnä kauhistelin ensinnäkin sitä, millainen Paavon elämästä tulee ilman äitiä ja toiseksi säälin Anttia, joka joutuu selviämään yksin. (En siis siksi, että Antti on mies eikä tiedä miten selvitä joka ongelmasta vaan koska tiedän, että vauvan kanssa yksin selviäminen ei todellakaan ole helppoa.) Voin myöntää, että itkin kirjaa lukiessani useammin kuin nauroin.

Hietamies käsittelee aiheitaan kaunistelematta mutta lempeästi. Vaikka kirja herätti tunteita ja oli viihdyttäväkin, ei se nouse parhaiden joukkoon tänä vuonna. Ehkä se olisi kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Kirjassa käsitellään kuitenkin tärkeitä asioita ja jo sen takia se on lukemisen arvoinen. Aion myös lukea Yösyötön jatko-osan, viime vuonna ilmestyneen Tarhapäivän, kunhan se sattuu kohdalle.

Yösyöttöä on luettu blogeissa paljon, viimeisimpänä Kujerruksissa. Lurun bloggauksen lopussa on linkki monen muun juttuun.

Osallistun kirjalla Avioliittojuonia-haasteeseen, sillä Antin näkökulmasta kirjassa käsitellään aviokriisiä.

Hietamies, Eve: Yösyöttö (Otava 2010)

Kansi: ? 

Lainattu kirjastosta

Marjo Niemi: Juostu maa

Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten. Se on pehmeämpi kuin punaisen verryttelypuvun kangas. Ulkovaatteiden pitää olla punaisia, sanoo äiti. Muuten metsässä joku ampuu. Ja jos ei kukaan, niin sitten karhu. Minä istun vaahterassa ja katselen maailmaa lehtien läpi. Ei näy koko maailma, vain hiukan enemmän kuin meidän piha. Vaahtera sujahtaa lehtikasaan ja sitten maahan. Lehtien ja mullan alla on maakellari, vaahtera pitelee sitä kourassaan. Talvella on sota siitä kumpi saa perunat, hiiret vai ihmiset. Myrkkyä vatsat pullollaan makaavat hiiret kellarin lattialla. Äiti antaa minulle keltaisen perunakipan täytettäväksi ja minua sattuu vatsaan. Hiiret vatsat paisuneina näkyvät silmissä monta päivää. En kerro sitä äidille. (Syksy, aloituskappale s. 5)

Kuva: Teos

Viime lokakuussa Aleksis Kiven päivänä Satu tempaisi kotimaisen kirjallisuuden puolesta ja laittoi jakoon kahdeksan kappaletta Marjo Niemen esikoisromaania Juostu maa. Minähän varasin omani välittömästi, sillä Satun myyntipuhe oli niin loistava. Kirja joutui odottelemaan hyllyssä muutaman kuukauden lukijaansa, mutta nyt on pieni suuri kirja luettu. Ja kyllä kannatti huutaa hep.

Kymmenvuotias Syksy-tyttö juoksee läpi kaupungin, tehtaan viertä, metsään. Jotakin on tapahtunut, jotakin hän pakenee. Juoksunsa lomassa Syksy kertoo perheestään ja siitä miksi ylipäätään juoksee. Tyttö tuntee itsensä selvästi ulkopuoliseksi perheessään ja ainoiksi tukijoiksi osoittautuvat mummo ja Kalevi, sukulaismies ja valmentaja. Kalevinkaan elämä ei ole ollut helppo. Pieneltä paikkakunnalta on aina ollut hankala ponnistaa ja epäonnistumiset vainoavat. Ne lienevät kuitenkin pääosin Kalevin omassa päässä. Hän ei uskalla onnistua. Syksyssä hän näkee jotakin, mahdollisuuden uuteen.

Tarina kulkee tajunnanvirtamaisesti sekä Syksyn että Kalevin näkökulmasta. Vaikka Syksy onkin vielä lapsi eikä ymmärrä aivan kaikkea, hän tekee perheestään ja yhteisöstään tarkkojakin havaintoja. Hän on tarkkailija, joka hakeutuu yksinäisyyteen. Kaikkea ei kuitenkaan voi käsitellä yksin. Kalevin silmien kautta Syksynkin havainnot saavat aikuisen merkityksen. 

Kirjan tunnelma on perisuomalainen: masentava, jopa painostava. Lukija tietää, että taustalla on salaisuus, joka (toivottavasti) selviää, kun kirjaa lukee eteenpäin. Ja niin se selviääkin. Kotimaisissa romaaneissa salaisuus on usein jotakin kamalaa. Se voi olla perheväkivaltaa, insestiä, alkoholismia. Jotakin sellaista, joka ei pikkukaupungissa kuitenkaan täysin pysy salassa. Juostun maan vahvuus on vahvan kerronnan lisäksi yllättävä lopetus, joka ei ole niin kauhea kuin alkuun epäilin, vain surullinen. Niemen romaanin voisi ajatella olevan vastalause kotimaiselle kurjuudelle, ainakin se on erilainen. Täytyy kyllä myöntää, että odotin jotakin enemmän, jotakin suurempaa. Silti – näin jälkeenpäin – ajattelen, että näin on hyvä. 

Haluan vielä kehua kirjan kieltä ja kerrontaa. Tajunnanvirtamaisuuden lisäksi siinä on runollinen poljento, sanajärjestys. Vaikka kieli onkin omanlaistaan, tuli minulle monta kertaa lukiessani mieleen Petri Tamminen ja hänen lakoninen kerrontansa. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä se johtui Kalevin hahmosta, epäonnistuneesta urheilijalupauksesta, jonka Elämä petti ja joka on niin säälittävän surullisen suomalainen. 

Tarkoituksenani oli Satun tavoin laittaa Juostu maa kiertämään sen luettuani, mutten raaski! Haluan pitää kirjan omassa hyllyssäni ja lukea ehdottomasti lisää Niemeltä.

Lue myös Satun juttu.

Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004)

Graafinen muotoilu: M-L Muukka

Kannen kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg

Saatu toiselta bloggarilta

Kahdeksan kera tunnustuksen

Sain samansisältöisen haasteen yhdistettynä tunnustukseen sekä Mari A:lta että Lukutoukka-Kristalta. Kiitokset molemmille! Haasteeseen kuuluu kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään, ja tunnustus kiittelee ihanasta blogista.

Ensin haasteen kimppuun. Ohjeet ovat tällaiset:

1. Kiitä haasteen antajaa

2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

Pitäydyn tylsästi (mielipidekysymys!) kirjallisissa asioissa, sillä kirjablogissa pääsääntöisesti kirjoista intoillaan. 

1. Kesä on lempivuodenaikani lähinnä siksi, että silloin on tällaisella opettajaihmisellä enemmän aikaa lukea. Myös lukupaikat ovat monipuolisempia, koska voi lukea ulkonakin.

2. Kesällä voi myös pitää oman lukuloman, joko reissussa tai ihan kotosalla. 

3. Luen usein lomilla jotakin kevyttä ja hyväntuulista, kuten chick litiä tai vaikkapa Mma Ramotswe -kirjoja.

4. Viime aikoina olen lukenut fantasiaa ja nuortenkirjallisuutta. Töissäkin jo kyselivät, että miksi luen niin paljon nuorille suunnattua kirjallisuutta, vaikka olen aikuinen. 

5. Siksi että minun pitää lukea niitä kirjoja, joita aion oppilaillani luetuttaa. Mutta myös siksi, että haluan pysyä kärryillä siinä, mitä nuortenkirjallisuuden saralla tapahtuu ja siksi, että yleensä aidosti nautin nuortenkirjojen lukemisesta.

6. Aion kyllä taas pian paneutua muuhunkin kirjallisuuteen.

7. Vaikka tässä on jonkinlainen lukujumi vaivannutkin. En ole viikkoon saanut luettua yhtään mitään. En jaksa keskittyä edes novelleihin.

8. Seuraavaksi luettavien pinoon voisin nostaa vaikkapa Jouko Heikuran Joen kaupungin alla, Dostojevskin Idiootin tai Helena Ruuskan Kuin linnun kirkaisun.

Sitten tunnustukseen. Sen sääntöihin kuuluu: 

- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai

- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)

- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin.

Minä kiitän ja kumarran molempia haasteesta ja tunnustuksesta, mutta en tällä kertaa laita niitä eteenpäin, sillä minusta tuntuu, että nämä molemmat ovat jo kiertäneet kaikissa blogeissa.

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Helteinen aurinko paahtoi korpea tiettömän taipaleen takana. Kaksi tyttöä liikkui läpi metsän tottunein askelin, vaikka siellä ei ollut polkuja eikä ihmisen jälkiä. Tytöt olisivat voineet olla sisaruksia, niin merkittävä oli heidän yhdennäköisyytensä. Molemmat olivat solakoita ja lyhyitä, kuten kainujen kansan ihmiset tapasivat olla. Hiukset olivat kummallakin pitkät ja tummat kuin syksy-yö. Ne erottuivat hyvin vaaleasta, kuulaasta ihosta, jota aurinko oli vain sieltä täältä saanut tummennettua.

Kuva: www.kaukamoinen.fi

Minulle tarjoutui arvostelukappaleen myötä tilaisuus tutustua uuteen kotimaiseen omakustannefantasiaan ja samalla testata niin ikään ensimmäistä kertaa e-kirjan lukemista. En ole koskaan aikaisemmin lukenut omakustannetta eikä mielikuvani niistä ollut ennen tätä kovinkaan mairitteleva. Alkuun lukiessani tuntuikin kuin olisin tehnyt töitä (virtuaalisen) punakynän kanssa. Sitten tapahtui jotakin ja uppouduin täysin Petteri Hannilan luomaan Kaukamoisen maailmaan.

Kaukamoinen on tarina Vierrasta, kainujen kansaan kuuluvasta tytöstä, jonka elämää ja kasvua aikuiseksi kirjassa seurataan. Kirja koostuu yhdeksästä tarinasta, jotka etenevät kronologisesti. Tarinoiden välissä on kuitenkin aikaa toisinaan useampikin vuosi, mikä kuljettaa Vierran elämää reippaalla tahdilla eteenpäin. Pidin tästä ratkaisusta, sillä tarinassa ei ole turhia suvantovaiheita. Vaikka tarinat ovat erillisiä, niin mielestäni ne kuitenkin liittyvät vahvasti toisiinsa. Viimeinen jätti minut kuitenkin hieman kylmäksi, sillä se tuntui osin irralliselta tai sitten minulta jäi vain jotakin ymmärtämättä.

Pidin myös Vierran hahmosta. Hän on vahva, lujatahtoinen nainen. Hänen elämänsä kulku ennustetaan hänelle jo lapsena ja hän pyrkii vastustamaan kohtaloaan eikä tahdo alistua siihen. Hänen elämänsä ei ole helppo, mutta hän ei lannistu. Vierra on henkilönä uskottava ja hänestä on helppo pitää.

Myös Kaukamoisen maailma on uskottava. Sen luomiseksi on käytetty fantasiaelementtien lisäksi sekä kotoperäistä että pohjoismaista mytologiaa. Suomalaista, tuttua perinnettä tarjoilevat muun muassa viittaukset muinaisuskontoihin sekä kalevalainen kaunis ja vanhahtava kieli runonlaulantoineen. (Voitte uskoa, että kalevalaisen kansanrunouden ja historian ystävänä olin enemmän kuin innoissani.) Tarinassa mukana olevat vainolaiset eli viikingit tuovat skandinaavista väriä ja vievät Vierran kauas kotoa. 

Olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua Kaukamoiseen. Viihdyin sen parissa loistavasti, samoin kuin mieheni, joka on todella valikoiva lukemistensa suhteen.

Hannila, Petteri: Kaukamoinen (omakustanne 2013)

Kansikuva: Anne Petelius 

E-kirja

Arvostelukappale 

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Lyhyet siniset kuulakärkikynäviivat suihkivat paperilla.

Lyhyt yöpaita. Tuoli kylmänä takapuolta vasten.

Toinen silmä piirtyi paperille, vain toinen, pitkä vaalea otsatukka oli valahtanut toisen päälle. Vain yksi silmä.

Hajamielisiä yrityksiä saada hiukan henkeä siihen ainoaan silmään.

Kun käänsin katseeni tummaa ikkunaa kohti, pitkä vaalea otsatukka heijastui ruudulta pimeyden keskeltä. Toinen sininen silmä. Sen enempää paperille ei tullut. Ei listaa tavoitteista jotka olisi saavutettava vuoden aikana eikä mitään tulevaisuuden linjauksia. (s. 7)

Kuva: Teos

Sara Razain esikoisteos Olen etsinyt sinua tuli luettavakseni sattumalta, sillä se oli kirjapinossa, jonka sain ystävältäni. Aikaisemmin en ollut teoksesta kuullutkaan. Sittemmin olen lukenut siitä arvion ainakin Mari A:lta ja Marialta.

Olen etsinyt sinua on romaani rakkaudesta, sopeutumisesta ja ulkopuolisuudesta. On ekonomi-Annika, suomenruotsalainen suomea puhumaton pätkätyöläinen ja on pakolainen-Samim Tabestanista, hiljainen ja yksinäinen. Turkulaisessa kulttuurien sulatusuunissa, Bailando-baarissa, 

"Olet ihan väärässä", hän toisti. "Susta kyllä näkee mitä sä ajattelet, mutta ei me olla täällä minkään saatanan yhden illan jutun takia. Tai että meistä tulisi jonkun tyttöystäviä.""Aina luullaan että täällä käydään vaan sen takia", Sandra sanoi ja puristi huulensa ärtyneenä yhteen. "Mutta koko juttu on paljon yksinkertaisempi. Se menee näin: kalja maksaa kaksi ja viisikymmentä ja sitten on koko maailma neljän seinän sisällä. Tämän lähemmäksi Madventuresia ei pääse jos on ihan rahaton." (s. 30–31)

alkaa suhde, joka herättää närää kaikkialla – monestakin syystä. Annikan ystävien ja perheen mielestä 19-vuotias Samim on Annikalle liian nuori ja ennen kaikkea liian muslimi. Samimin ystävien mielestä suomalaisen Annikan kanssa voi pitää hauskaa, mutta naimisiin ei voi mennä kuin tabestanilaisen tytön kanssa. Miten voi onnistua, jos kaikki epäilevät? Alkaako itsekin uskoa stereotypioihin?

Razai kirjoittaa tärkeistä aiheista kauniilla, tunteisiin vetoavalla kielellä. Siitä pidin erityisesti. Kirjan myötä pääsin katselemaan asioita hieman erilaisesta asetelmasta kuin tavallisesti ja se onkin yksi romaanin vahvuuksista. Mutta lopusta en pitänyt, vaikka ymmärrän sen kyllä. 

Razai, Sara: Olen etsinyt sinua (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Alkuteos: Jag har letat efter dig (2012)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi: Eva-Jo Hancock

Saatu ystävältä

Seita Parkkola: Viima

Kuva: WSOY

Seita Parkkolan nuortenkirja Viima on ollut lukulistallani jo pitkään. Satuin löytämään kirjan työpaikan hyllystä ja lainasin. Luin ja pidin.

Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä. Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu. Pahempaa kuin joutua elinrosvojen sieppaamaksi tai jäädä ikuiseen jälki-istuntoon. Olla kaksitoista vuotta on kahdeksan auton ketjukolari. (Aloituskappale s. 5)

Viima Teräs on 12-vuotias poika, jolla menee hieman huonosti. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja poika karkailee omille teilleen. Viima saa kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, kun hän pääsee Mahdollisuuksien taloon, kouluun, joka on kuin vankila. Paikan Mahdollisuuksien talossa Viimalle järjestää hänen uusi äitipuolensa, Virve Avanto, joka sattuu olemaan kyseisen koulun kuraattori.

Koulu on vielä kamalampi paikka kuin Viima olisi voinut kuvitellakaan. Hän joutuu luopumaan kaikesta entiseen elämäänsä liittyvästä, kuten skeittaamisesta ja kavereistaan. Uusi koulu järjestää opetuksen lisäksi ohjelmaa myös vapaa-ajalle. Pian koulun alkamisen jälkeen hänen vanhempansa katoavat vuoron perään, eikä koululla tunnu olevan kaikki ihan kohdallaan. Oman lisänsä tarinaan tuovat menetetyt, hylätyssä tehtaassa asuvat lapset, joihin Viima tutustuu.

Eräs tehtaan lapsista, Intia, on koko romaanin kiinnostavin henkilö. Kuka hän on? Onko häntä edes oikeasti olemassa? Myös Viima tuntee oudolla tavalla vetoa Intiaa kohtaan. Tyttöä, jolla on keinot selviytyä kaupungissa ilman vanhempia ja joka osaa tarpeen vaatiessa olla näkymätön.

Viima on mielenkiintoinen romaani. Se rikkoo genrerajoja yhdistelemällä mm. fantasian ja jännityskirjallisuuden piirteitä. Kirjan meno äityykin melko jännittäväksi, joten kovin nuorille en kirjaa suosittelisi, vaikka päähenkilö onkin vasta 12-vuotias. Kirjan idea ei ole ennennäkemätön, sillä lukiessani vertailin sitä esimerkiksi aiemmin lukemiini Tomi Kontion Keväällä isä sai siivet -romaaniin ja Philip Pullmanin Kultaiseen kompassiin. Toteutus on kuitenkin hyvä, eikä kirja ainakaan verrokkiensa rinnalla kalpene.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen.

Parkkola, Seita: Viima (WSOY 2006)

Kuvitus: Jani Ikonen

Graafinen suunnittelu: Sami Saramäki

Lainattu työpaikalta