Vuoden 2013 muut haasteet

Kokosin jo eilen ja toissapäivänä muutaman haasteen (Seitsemän sarja sekä Afrikan tähti) kasaan. Nyt olisi sitten vuorossa ne loput. Aloitetaan niistä muutamasta, joissa pärjäsin hieman paremmin. Sinisen linnan kirjastossa oli tänä vuonna kaksi haastetta, joista innostuin: Nykyajan tyttökirjat ja Avioliittojuonia. Lopuksi muutama sana kesken jääneistä.

Nykyajan tyttökirjat

Vaikka luenkin ehkä keskimääräistä enemmän nuortenkirjoja, ei varsinaisia tyttökirjoiksi luokiteltavia osunut matkan varrelle kuin muutama. Tarkoitus oli niitäkin lukea enemmän, mutta onneksi tähän haasteeseen pystyi osallistumaan vaikka vain yhdellä luetulla teoksella. Minä sain lopulta luettua kolme kirjaa, joiden voisi ajatella kuuluvan tyttökirjojen kategoriaan:

Laura Lähteenmäki: Annastiina

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Näistä kaksi ensin mainittua ovat selkeästi tyttökirjojen sukua. Viimeisintä joudun varmaankin vähän selittämään. Khao Lakin sydämet ei ehkä ole perinteinen tyttökirja, sillä sen tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan lomamatkalle. Lomamatkakaan ei ole siitä tavallisimmasta päästä, koska päähenkilö palaa Thaimaahan tsunamin kokeneena. Osa kirjasta käsittelee tsunamia ja siitä selviytymistä monesta eri näkökulmasta, mutta tyttökirjaakin on ehdottomasti mukana. Kirjan päähenkilö on tyttö ja vaikka hän on menettänyt paljon, hänen ongelmansa ja ajatuksensa ovat hyvinkin tavallisia. On ystävä- ja poikahuolia ja onneakin molempiin liittyen. Maria, sinä voit päättää, voiko tällä kirjalla osallistua haasteeseen!

Avioliittojuonia

Huomasin tänä vuonna lukemiani kirjoja tarkastellessani, että voin sisällyttää Avioliittojuonia-haasteeseen useamman kirjan kuin olin alun perin ajatellut. Pitemmittä puheitta tässä listani:

Kolmiodraamoja
Johan Bargum: Syyspurjehdus 

KriisejäHerman Koch: Illallinen Heikki Hietala: Tulagi Hotel

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Avioero
Eve Hietamies: Yösyöttö

Kesken jääneet haasteet

Muutama haaste jäi kesken, koska hamstrasin hieman liian monta haastetta tälle vuodelle. Ensimmäinen haaste, josta innostuin taisi olla Mari A:n Kirjavuori Mount Everestille -haaste, jossa asetin itselleni mielestäni kohtuullisen tavoitteen: Haltille kipuamisen eli 25 omasta hyllystä luettua kirjaa. Sain luettua listalta kuusi kirjaa. Opinpahan ainakin, että tällaiset suppeahkot listat eivät ole minua varten. Olen niin fiilislukija, että minua ahdistaa, jos pitäisi lukea vain joitain ennalta valittuja kirjoja.

Toinen epäonnistuminen kohtasi Kide-novellihaasteessa, joka lähti liikkeelle nykyiseltä nimeltään Mifonkien matkassa -blogista. Asetin tavoitteekseni tuoda blogiini kymmenen yksittäistä novellia. Toin yhden. 

Haasteet 2013 -sivulta voi löytää myös muutaman muun aiemmin tänä vuonna päättyneen kesken jääneen haasteen. Ehkä opin nyt vihdoin myös sen, ettei ihan kaikkiin kivoihinkaan haasteisiin kannata sännätä osallistumaan.

Edelleen jatkuvat haasteet

Tällä hetkellä olen vielä mukana kahdessa jo alkaneessa ja yli vuodenvaihteen jatkuvassa haasteessa. Maaliskuun alussa päättyy Jaanan Venäjää valloittamaan -haaste, jossa yksi kategoria on hyvässä vauhdissa. Suketus kehitteli marraskuun loppuun asti jatkuvan Ihminen sodassa -haasteen, johon yritän osallistua. Ainakin monta siihen sopivaa kirjaa odottelee kirjahyllyssä. 

Eve Hietamies: Yösyöttö

Kuva: Otava

Olen kuullut paljon kehuja Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista, ja useampi ystäväni on kehottanut minua sen lukemaan. Tottahan sen silloin tbr-listalleni lisäsin ja tietysti nappasin sen mukaani, kun se kirjastossa kohdalle sattui.

Kun ovi kolahti kiinni, ne kääntyivät katsomaan.Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapaset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin, että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy. (Aloitus s. 7)

Antti Pasasen elämässä tuntuu kaikki olevan mallillaan: työ toimittajana on mielenkiintoista, on oma asunto, vaimo raskaana ja kaikki muut kliseet hyvästä, tavoiteltavasta elämästä. Kaikki kuitenkin kääntyy päälaelleen, kun vaimo masentuu jo ennen synnytystä ja häipyy lopulta heti synnytyksen jälkeen ja jättää pienen tuhisevan nyytin Antin hoteisiin. Alkaa samaan aikaan hulvaton ja sydäntäsärkevä taistelu selviytymisestä - eihän miehillä ole niitä äitigeenejä, joiden avulla kaikki vauvan hoitoon liittyvä olisi selvää (no, ei se kaikki äideillekään ihan annettuna tule).

Pojasta tulee Paavo ja Antista koti-isä, joka neuvolan Ullan työntämänä alkaa käydä muskarissa ja oppii pikkuhiljaa verkostoitumaan muiden vauvoineen kotona olevien (äitien) kanssa. Ongelmatonta ei urasuuntautuneen miehen muuttuminen vauvan ainoaksi huoltajaksi ole, vaan kipupisteitä on paljon. Antti joutuu selviytymään Paavon kanssa melko pitkälti yksin, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista turvaverkkoa. Oman lisänsä tuo tietysti välienselvittely Pia-vaimon, Paavon äidin kanssa.

Kirjaa on kehuttu hauskaksi ja hyväksi kuvaukseksi vauva-arjesta, ja se tarjoaakin helppoja samaistumiskohteita. Niitä löysin roppakaupalla, sillä vauva-arki ei ole meillä vielä kovin kaukaista historiaa. Silti en kokenut kirjaa kovin hauskana, vaan lähinnä kauhistelin ensinnäkin sitä, millainen Paavon elämästä tulee ilman äitiä ja toiseksi säälin Anttia, joka joutuu selviämään yksin. (En siis siksi, että Antti on mies eikä tiedä miten selvitä joka ongelmasta vaan koska tiedän, että vauvan kanssa yksin selviäminen ei todellakaan ole helppoa.) Voin myöntää, että itkin kirjaa lukiessani useammin kuin nauroin.

Hietamies käsittelee aiheitaan kaunistelematta mutta lempeästi. Vaikka kirja herätti tunteita ja oli viihdyttäväkin, ei se nouse parhaiden joukkoon tänä vuonna. Ehkä se olisi kaivannut jonkinlaista tiivistämistä. Kirjassa käsitellään kuitenkin tärkeitä asioita ja jo sen takia se on lukemisen arvoinen. Aion myös lukea Yösyötön jatko-osan, viime vuonna ilmestyneen Tarhapäivän, kunhan se sattuu kohdalle.

Yösyöttöä on luettu blogeissa paljon, viimeisimpänä Kujerruksissa. Lurun bloggauksen lopussa on linkki monen muun juttuun.

Osallistun kirjalla Avioliittojuonia-haasteeseen, sillä Antin näkökulmasta kirjassa käsitellään aviokriisiä.

Hietamies, Eve: Yösyöttö (Otava 2010)

Kansi: ? 

Lainattu kirjastosta

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen. (Aloituskappale s. 7)

Kuva: Tammi

Johan Bargumin Syyspurjehdus on romaani kahdesta miehestä, Haraldista ja Olofista. Se on myös romaani Elinistä, naisesta, johon molemmat miehet ovat jossain vaiheessa elämäänsä olleet rakastuneet ja ovat yhäkin. Se on myös rakkaudentunnustus merelle ja saaristolle Helsingin edustalla. Ja purjehtimiselle. 

Ennen kuin luin romaanin itse, olin kuullut siitä poikkeuksetta pelkkää hyvää: Kirja piirtyi Liisan mieleen kuin valokuva tai katkelma filmistä, Erjan mukaan se on mielenkiintoinen ja taidokas pienoisromaani ja Linneakin viihtyi tämän hyvin tämän suomenruotsalaisen herran kanssa. Moni muukin on kirjoittanut kirjasta kauniisti. Minä taas odotuksineni petyin aavistuksen verran. 

Syyspurjehdus on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Ensimmäisessä osassa Olof kertoo tarinaansa rikoskomisariolle Haraldin kadottua heidän yhteisellä purjehdusretkellään. Kertomus kuitenkin poukkoilee, sillä tarinaan liittyy niin paljon - ja paljon jää kertomatta. Toisessa osassa Harald saa äänensä kuuluviin jättämänsä kirjeen kautta. Miesten kertomusten välityksellä muodostuu kuva kahdesta yhteenkietoutuneesta elämästä vastoinkäymisineen ja onnellisine hetkineen. 

Pidin kirjasta enemmän luettuani sen kuin lukiessani sitä. Vähäisestä sivumäärästään huolimatta kirjan lukeminen kesti melko kauan. Kimpaannuin aukkoisuudesta, kunnes luettuani ymmärsin, ettei kyse ollutkaan Haraldin katoamisesta vaan jostain paljon suuremmasta. Elämästä ja kuolemasta. Rakkaudesta ja yksinäisyydestä. 

Osallistun kirjalla Avioliittojuonia-haasteeseen.

Bargum, Johan: Syyspurjehdus (Tammi 2012)

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september (2011)

Suomentanut Marja Kyrö
Kansi: Helena Kajander

Herman Koch: Illallinen

Menimme syömään ravintolaan. En kerro mihin ravintolaan, sillä muuten se saattaa olla ensi kerralla täynnä porukkaa, joka on tullut katsomaan, olemmeko mekin siellä. Serge oli varannut pöydän. Se on hänen heiniään, pöydän varaaminen. Ravintola on sitä lajia, josta pöytä on varattava kolmea kuukautta etukäteen - tai kuutta tai kahdeksaa, en ole pysynyt laskuissa. Itse en haluaisi päättää kolmea kuukautta aikaisemmin minne menen syömään jonakin tiettynä iltana, mutta kaikesta päätellen on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee siitä pienintäkään ongelmaa. (Aloitus s. 9)

Kuva: Siltala

Herman Kochin Illallinen-romaanissa aloituskatkelman illallispöytään istahtavat Lohmanin veljekset, Paul ja Serge, vaimoineen. Ruokailunsa aikana seurue saa huomiota sekä käyttäytymisellään että siitä yksinkertaisesta syystä, että Serge on mitä todennäköisimmin maan (Hollannin) seuraava pääministeri. Romaani noudattelee illallisen kulkua aperitiivista digestiiviin ja juomarahaan asti, mutta kaikkein tärkein on jo tapahtunut, mikä lukijalle selviää pikkuhiljaa.

Illallinen on saanut bloggarit lähes kautta linjan huokailemaan ihastuksesta (googlaa vaikka!), mutta minua se lähinnä ärsytti. Myönnän että romaani on hienosti rakennettu, mutta muusta en sitten oikein pitänyt. Kirjan minäkertoja, Paul, vaikuttaa ihmiseltä, johon en haluaisi tutustua. Hän on ärsyttävä, enkä osaa päättää voiko häneen luottaa. Myös kirjan muut henkilöt vaikuttavat ihmisiltä, jotka ajavat vain omaa etuaan. Toisaalta tilanne, johon kaikki neljä ovat joutuneet, edellyttää omien intressien ajamista niiden kaikkein läheisimpien vuoksi. Myönnän myös sen, että Koch kuvaa henkilöidensä välisiä suhteita melko taidokkaasti. Mikä ihmissuhde on kaikkein tärkein? Voiko veljensä kanssa keskustella kaikesta? Entä vaimonsa? Meneekö oman lapsen etu kaiken edelle? Kuka päättää mikä on järkevin toimintatapa: kaikki osalliset vai vain vanhemmat? Entä jos äiti ja isä toimivat kumpikin tahoillaan?

Romaanista on hankala kirjoittaa paljastamatta liikaa, joten olkoon tämä nyt sitten tässä. Sanonpa vielä vain, että kyllä en meinannut saada kirjaa luettua. Se ei hyvästä yrityksestään huolimatta temmannut tätä lukijaa mukaansa.

Osallistun Illallisella sekä Marian Avioliittojuonia-haasteeseen että Mari A:n Kirjavuori-haasteeseen. 

Koch, Herman: Illallinen (Siltala 2012)

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kannen kuva: Vilma Pimenoff / Millennium Im ages, UK

Saatu ystävältä