Mila Teräs: Perhosen varjo

Kuva: Otava

Minun oli tarkoitus lukea Mila Teräksen nuortenkirjauutuus Perhosen varjo jo Blogistanian Kuopus -kisaa ennen, mutten millään ehtinyt. Ei se mitään, sillä parempi myöhään ja niin edelleen. Eikä kirja - odotuksista huolimatta - olisi hätyytellyt kolmen kärkeä.

- Linnea, sulle on tullut kirje, äiti huikkaa ovelta.Suljen selailemani nettisivun ja leiskautan katseeni äitiin, joka heiluttelee kädessään vaaleanviolettia kirjekuorta. (Aloituskappale s. 8)

Pian neljätoistavuotias Linnea kokee elämänsä hankalana: vanhemmat ovat eronneet ja hän on äitinsä kanssa muuttanut äidin uuden kamalan miesystävän luo eikä hänellä oikeastaan ole ystäviä. Lisäksi hän pitää itseään kauheana, lihavana, tyhmänä ja rumana, vaikka on kaikkea muuta. Linnean tuleva kesäloma näyttää jo etukäteen surkealta, mutta sitten hän saa isoäidiltään kutsun tulla viettämään kesää hänen luokseen Usvalaan. 

Linnea on aina pitänyt itseään ulkopuolisena ja ajatellut kuuluvansa ennemminkin jonnekin muualle. Hänen äitinsä on aina ollut hyvin vaitonainen oman sukunsa asioista eikä haluaisi nytkään päästää Linneaa Usvalaan. Suvun salaisuudet kuitenkin selviävät isoäidin luona, ja tyttö oppii samalla tuntemaan itseäänkin ja ymmärtää, mistä erilaisuus kumpuaa.

Romaanin vahvuuksia on ehdottomasti nuoren anorektikon ajatusmaailman kuvaaminen, sillä anorektikkohan Linnea on. Hän rankaisee itseään tyhmyydestä ja lihavuudesta kieltämällä itseltään syömisen lähes tyystin ja rääkkäämällä itseään kilometrien mittaisilla juoksulenkeillä. Suoraa syytä Linnean sairastumiseen ei kerrota, mutta varmasti kaikki hänen ongelmansa ovat sitä edesauttaneet.

Toinen mielenkiintoinen taso on kirjan maagisuus, joka ei kuitenkaan minuun täysillä kolahtanut. Pidän kovin fantasiakirjallisuudesta ja maagisesta realismista. Perhosen varjossa maagiset elementit ovat taustalla läsnä koko ajan, mutta Usvan kansan, keijujen, ja Linnean kohtaaminen jää hyvin lyhyeksi. Metsään menneiden tapaaminen ei muuta Linnean elämää niin paljon kuin voisi kuvitella, vaan enemmän sitä muuttavat uudet, tärkeät ihmiset, joihin hän Usvalassa ollessaan tutustuu. Ystävyydellä Valeriaan, ihastumisella Mikaeliin ja lähemmällä tutustumisella isoäitiin ja tämän luona asuvaan Hedvigiin on tervehdyttävä vaikutus. Usvan kansasta vihjaillaan alusta asti, mutta olisin halunnut tietää siitä vielä lisää. Ehkä odotin, että maagisuutta olisi ollut enemmän ja suoremmin esillä.

Saran mukaan kirja on yhtä aikaa kaunis ja herkkä kuin rankka ja raakakin. Teräs kirjoittaa kauniisti, mutten silti voi sanoa kirjaa kauniiksi. Sillä vaikka lopussa asiat alkavatkin selvitä, jäi minulle kirjasta päällimmäisenä mieleen Linnean ajatusten ahdistavuus, se miten hän inhoaa itseään, kiduttaa itseään. Myös kohtaaminen Usvan kansan kanssa muuttuu rumaksi, vaikkei se toki ole heidän syytään. Pidin kyllä kirjasta, mutta minulle siitä jäi Se Jokin uupumaan.

Teräs, Mila: Perhosen varjo (Otava 2012)

Kansi: ?