Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Hiivin eteenpäin kyyryssä kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa. Se mitä metsästä oli jäljellä rytisi puuskittaisessa tuulessa, eivätkä ne voineet kuulla askeliani, mutta vielä ei ollut tarpeeksi pimeää että olisin voinut piiloutua. Hengitykseni vihelsi ja silmiin valui kylmä, kirvelevä hiki. Ne huutelivat minulle ja nauroivat, iskivät sorkkaraudoilla pystyyn kuolleisiin puunrunkoihin niin että kaarna lensi säpäleinä, ne olivat kohtalaisen varmoja siitä että saisivat minut kiinni. Se oli kaikki tapahtunut ennenkin. (Aloituskappale s. 9)

Kuvittele millaista olisi, jos sinun kotikaupungissasi räjähtäisi ydinvoimala tai samankaltaista tuhoa kylvävä pommi. Samalla yhteiskuntarakenne muuttuisi: valtaa pitävät asuvat suljetussa kaupungissa ruokapurkkeineen ja tavalliset ihmiset on jätetty hökkelikyliin pärjäämään. Poliisia ei ole vaan elinoikeudet ovat vahvimmalla. (Nyt kun näen tekstini kirjoitettuna, tajuan että tuollaistahan elämä on monessakin paikassa.) Tällaisessa, auringottomassa maailmassa elää Siiri Enorannan Nokkosvallankumous-romaanissa Vayu ja yrittää löytää ruokaa sairaalle äidilleen. Äiti kuolee ja Vayu löytää tiensä kapinallisten, Nokkosten, leiriin. Nokkosia johtaa Dharan, jonka sukunimi jo velvoittaa olemaan johtaja. Se jonka puolesta taistellaan. Se jonka puolesta kuollaan. Vayu on hänen vastakohtansa. Poika jota kukaan ei huomaa.

Vayu ja Dharan huomaavat kuitenkin pian yhteyden välillään. Se on enemmän kuin rakkautta. Se on jotain ikiaikaista. Pojat rakastavat ja vihaavat, lähtevät pois toistensa luota mutta palaavat aina takaisin. Heidän kohtalonsa on pelastaa tai tuhota, mutta yhdessä. He saavat toisistaan esiin jonkinlaisen vastakohtaisuuden. Dharanista tulee Vayun kanssa epävarma ja Vayusta sukeutuu todellinen johtaja.

Nokkosvallankumouksen vahvuus on ensinnäkin tarinassa, jonka lähtökohta ja miljöökuvaus ovat dystopiaksi riittävän realistisia. Näin voisi oikeasti tapahtua ja se on pelottavaa. Toisaalta tarinaan on yhdistetty myös ajassa ja paikassa siirtymistä, mikä ei tietenkään ole kovin realistista. Toisekseen henkilökuvaus on vahvaa. Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa useampi kuukausi, pystyn muistamaan Dharanin ja Vayun, tuntemaan heidät. Myös muilla henkilöillä on lihaa luidensa ympärillä eikä kenellekään tärkeimmistä soisi tapahtuvan mitään pahaa. Kapina-tarinassa on paljon tuttua mutta silti paljon uuttakin ja Vayun ja Dharanin rakkaustarina on riipaiseva, poikkeuksellisen vahva ja hyvin tarinaan kirjoitettu.

Kirja jätti minuun todella vahvan jäljen. Lukemisesta on tosiaan jo kuukausia, mutta pystyin helposti tätä kirjoittaessani palaamaan kirjaan, sen tunnelmaan ja tarinaan. Mitä siitä voi päätellä? 

P.S. Ja tämähän siis ei ole pelkästään nuortenkirja, vaikka takakansi niin sanookin. 

Enoranta, Siiri: Nokkosvallankumous (WSOY 2013)

Päällys: Sami Saramäki