sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset


Huh! Luinpa juuri hengästyttävän kirjan. Sitä ei vain voinut laskea käsistään.

Olen löytänyt oven ulos vankilasta, se avautuu vapauteen ja kirjoitan tämän näyttääkseni sinulle sen oven. Nyt sinä ehkä sanot, että miten paljon vapautta tuokin luulee vaativansa itselleen, siis minä jolla on ollut onni syntyä ja varttua Finøn saarella eli Tanskan Gran Canarialla, joksi sitä yleisesti kutsutaan - ja kaiken lisäksi pappilassa jossa on kaksitoista huonetta ja jonka puutarha on iso kuin puisto. Ja ympärilläni isä ja äiti ja isosisko ja isoveli ja isovanhemmat ja isomummo ja koira, kaikki kuin mainoskuvia jostain, mikä on kallista mutta ehdottomasti koko perheen parhaaksi. (Aloituskappale s. 11)


Peter Høegin Norsunhoitajien lapset on hulvatonta luettavaa. Se kertoo Finøn pappilan lapsista, jotka joutuvat hieman heitteille, kun heidän vanhempansa katoavat. Kirjan kertojana toimii pappilan 14-vuotias Peter, joka on melko tavallinen neljätoistavuotiaaksi. Hän elää enimmäkseen jalkapallolle ja Connylle, elämänsä rakkaudelle. Peterillä on isosisko, Tilte, joka on omaa luokkaansa. Hän saa helposti ihmisen kuin ihmisen taipumaan omaan tahtoonsa. Isoveli Hans taas tuijottelee enimmäkseen tähtiin.

Lasten vanhemmat lähtevät lomalle, mutta pian selviää, ettei asia olekaan niin. Vanhempien olinpaikasta alkavat olla kiinnostuneita mitä ihmeellisimmät tahot erilaisista uskonnollisista ryhmittymistä turvallisuuspoliisiin. Peter ja Tilte sijoitetaan laitokseen, mutta sehän ei heitä pidättele, kun he päättävät ottaa selvää vanhempiensa kohtalosta. Ja millaiseen seikkailuun he joutuvatkaan! Lapset joutuvat käyttämään - ja käyttävätkin - älyä ja nokkeluutta saadakseen jutun ratkaistuksi. Kirjassa ovatkin monet roolit hieman päälaellaan: lapset neuvovat aikuisia ja pitävät heistä huolta; isä rakastaa kokkaamista ja äiti nikkarointia; kylän koulun rehtorina toimii lapsia vihaava mies; (entinen) nisti pitää huumevieroitusklinikkaa. Naispuoliset henkilöt ovat vahvoja ja pitävät tarinan miehet kurissa ja vievät tapahtumia eteenpäin.

Norsunhoitajien lapset on tarinana ihan hullu. Se on hauska, hulvaton ja mieletön. Kirjan kieli on äidinkielen opettajalle (!) painajaismaista: lauseita ketjutetaan pelkin pilkuin yhteen ihan ilman mitään yhdistävää sanaa ja muuten ei pilkkuja sitten juuri käytetäkään. Yksi virke voi hyvin olla kokonaisen kappaleen mittainen. Minua se ei kuitenkaan nyt häirinnyt - päinvastoin. Pisteiden vähäisyys tuo kerrontaan vauhtia, eivätkä sitä toki vähennä henkilögallerian laajuus ja absurdit tapahtumat. Lukija vallan hengästyy.

Kaiken hauskuuden ja hillittömyyden takana on myös syvällisiä ajatuksia niin ystävyydestä ja perheestä kuin elämästä ylipäätään. Peter yrittää opettaa lukijaa ajattelemaan toisin, löytämään oven. Sen, mikä tuo ovi on, saa jokainen lukea itse kirjasta. Kirjassa kuvataan itse asiassa melko osuvasti nyky-yhteiskuntaa ja puhutaan politiikasta ja uskonnosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi ajatus Suuresta Synodista, kaikkien uskontojen keskustelufoorumista, jossa yritetään saada selville kuinka kaukana uskonnot loppujen lopuksi toisistaan ovat, mikä aiheuttaa joissakin pelkoa. 

Minä hurmaannuin norsunhoitajien lasten hulvattomasta tarinasta niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin ahminut kaikki 524 sivua. 

Lukiessani huomasin, että Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi on aloittanut Keltainen kesä -haasteen, jossa ideana on lukea Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Sattuipa somasti!


Høeg, Peter: Norsunhoitajien lapset (Keltainen pokkari, Tammi 2011)
Tanskankielinen alkuteos: Elefantpassernes børn (2010)
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Kansi: Timo Mänttäri

Lainattu 

18 kommenttia:

  1. Minä luin tämän viime kesänä ja huhhuh. Yksi hauskoimmista kirjoista mitä olen ikinä lukenut, täysin älyvapaa. Silti Norsunhoitajien lapsissa on myös syvempää ajatusta eikä tapahtumia puutu. Pitäisi lukea uudestaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskuutta ja absurdiutta ei tosiaan puutu!

      Minä luen todella harvoin kirjoja uudestaan. Oikeastaan vain jos kirja on ollut tosi tosi hyvä tai jos pitää muistella, mitä siinä tapahtuu (lähinnä töitä varten).

      Poista
  2. Minustakin hahmot ja tarina olivat todella sympaattisia mutta olisin tykännyt kirjasta parisataa sivua lyhyempänä. Pikkuisen alkoi tuntua toistoa seikkailuissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olet oikeassa. Olisi kirjaa ehkä vähän voinut tiivistää. Toisaalta viisisataa sivua sujahti melko nopeasti. :)

      Poista
  3. Tämän olen jo pitempään ajatellut lukea ja muutenkin tutustua Høegiin. Tosin nyt hieman säikähdin tuota kuvaamaasi tyyliä. Olen jotenkin aika tylsä ehkä tässä asiassa, mutta haluan lukea tekstini oikeaoppisilla välimerkeillä ja järkevänmittaisina virkkeinä... No, ehkä silti jossain välissä uskaltaudun tämän vietäväksi. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin luulin, että haluan. Itse asiassa täytyy tunnustaa, että alussa minäkin mietin, että mitä hittoa. Sitten tyyliin pääsi sisälle ja se toimi kirjassa oikein hyvin. Yritä edes!

      Poista
  4. Olipas ilahduttava teksti kirjasta, joka jo pidempään on ollut hyllyssäni. Pitäisipäs tarttua tähän!

    Jos teksti on rytmistä ja välimerkkien käytössä on kuitenkin selvä logiikka, ei välimerkkien tiukka käyttö ole mielestäni itsetarkoituksellista. Saramagon kanssa on sama juttu. Hänhän luki kaikki kirjansa ääneen ja tekstissä on todella rytmi, myös suomennoksissa tämä on tavoitettu erinomaisesti. Olen sen sijaan huomannut, että lyhyt päälauseteksti saattaa olla toisinaan sellaista, että ajatus pätkii koko ajan eikä tekstiin muodostu rytmiä lainkaan. Tietty hakkaavuus on lukijana minulle hankalampi kuin se, että teksti pilkuttuu vapaammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä kannattaa tarttua. Keltaista kesää kun on vielä jäljellä! Minä aloitin jo seuraavan keltaisen - Tóibínia tällä kertaa.

      Minä taas yleensä pidän enemmän lyhyestä ilmaisusta, mutta tämä jotenkin imaisi mukaansa. Tekstillä siis oli oma rytminsä ja ainakin minä luulen ymmärtäväni sen tarkoituksen.

      Poista
    2. Lyhyestä nautin minäkin. Moni kirjailija osaa sen käytön niin, ettei tule hakkaavaa tekstiä. Olen huomannut, että kyse on ilmeisesti rytmistä.

      Tóibínilta olen lukenut vain yhden kirjan. Minulla on meneillään tiiliskivi-Dicker. Yli puolivälin mennään. Saas nähdä, mikä on lopputulema.

      Poista
    3. Minäkin luulen, että nautittavassa lyhyessä ilmaisussa on hyvä rytmi. Ja sama pätee tietysti Norsunhoitajien kaltaiseen tekstiinkin, mikä jo ilmi tulikin.

      Tämä Tóibínin novellikokoelma, jota eilen aloittelin, on minulle ensimmäinen häneltä. Vielä en oikein osaa sanoa mitään. Brooklynin haluaisin lukea. Keltainen kesä on kyllä oiva, koska saa vähän infoa siitä, millaisia kirjoja sarjassa julkaistaan ja voisiko joku niistä sopia omaan makuun.

      Poista
  5. Olen jo pitkään ihaillut tämän kirjan nimeä ja värikästä ulkoasua, mutten kuitenkaan ollut ottanut selville, mistä kirja kertoo. Nyt luulen, että tämä menee kyllä lukulistalle, kuulostaa sen verran hauskalta kirjalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ollut mitään aavistusta kirjasta ja sen sisällöstä, kun aloin sitä lukea. Onneksi tartuin. :)

      Poista
  6. Hauska onkin! Minäkään en pysty lukemaan tekstiä, jossa on kirjoitusvirheitä (ammatin varjopuolia). Tässä on kuitenkin kyse selvästä tyylivalinnasta, joka sopii kirjaan todella hyvin ja on kaikin puolin onnistunutta.

    VastaaPoista
  7. Tällä kirjalla on mahtava ja houkutteleva nimi, mutta kirjan juonikin kuulostaa hauskalta ja mielenkiintoiselta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on! Nimi tosin vie ajatukset jonnekin ihan muualle kuin mistä lopulta on kyse. Tai minun odotukseni nimen perusteella olivat jotain ihan muuta.. :)

      Poista
  8. Samaa ajattelin kuin Kirjaneito, tämä kirja pitäisi lukea uudestaan. Ahmin sen aikoinaan, ja varmaan hienouksia jäi siinä rytäkässä huomaamattakin. Minä, pilkunviilaaja pahimmasta päästä, viihdyin hyvin tämän kirjoitustyylin kanssa, se vain vie mukanaan. Kuten Saramago, johon täällä viitattiinkin. Eikä ollut liian pitkä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja tosiaan vei tämänkin pilkunviilaajan mukanaan. Minä luen kirjoja uudelleen todella harvoin niin kuin tuolla aiemmin jo mainitsinkin. Tosin juuri tänään rupesin pohtimaan josko nuoruuden Anna-kirjat ottaisi uusintalukuun - ja Potterit.

      Poista
  9. Totta. Aina tyylivalinnaksikaan tarkoitettu ei ole onnistunut. Rytmi lienee siis tosiaan kaiken A ja O.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!