Bloggaaja elokuvissa: Kirjavaras

Luin ennen blogiaikaa pysäyttävän kirjan, joka kertoi pienestä tytöstä, kirjoista, ystävyydestä ja sodasta. Muutama viikko sitten törmäsin kirjaan uudelleen, kun sen pohjalta tehdystä elokuvasta alkoi pyöriä mainoksia. Elokuva sai ensi-iltansa viime viikon perjantaina 4.4., ja minulle tarjottiin mahdollisuus käydä se katsomassa. Niinpä nappasin puolisoni mukaan, ja pääsimme leffaan pitkästä aikaa ihan kahdestaan.

Brian Percivalin ohjaama, Marcus Zusakin romaanin pohjalta tehty Kirjavaras (The Book Thief) kertoo Liesel-tytöstä (Sophie Nélisse), joka sijoitetaan toisen maailmansodan kynnyksellä uuteen perheeseen. Uudessa koulussa tyttöä kiusataan heti, koska hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Onneksi uusi isä (Geoffrey Rush) auttaa Lieseliä lukemaan opettelemisessa, myös naapurin pellavatukkaisella Rudylla (Nico Liersch) on asemansa Lieselin uudessa elämässä. Tärkein kaikista on kuitenkin Max (Ben Schnetzer), nuori juutalaismies, jota Hubermannit piilottelevat kellarissaan.

Elokuva on oikein onnistunut. Kaunis mutta surullinen. Kyynelkanavat avaavia kohtia on elokuvassa paljon. Myönnän itkeneeni ja harmittelin, ettei nenäliinoja sattunut mukaan. Parasta elokuvassa onkin sen kauneus ja koskettavuus. Onnistunutta on myös näyttelijäntyö. Pidin etenkin Geoffrey Rushista sekä molemmista lapsinäyttelijöistä, jotka ovat niin kauniitakin.

Kuten jo mainitsin, luin kirjan joitakin vuosia sitten enkä nyt lukenut sitä uudestaan. Ajattelin, että muistan tärkeimmät ja toisaalta halusin kokea elokuvan omana teoksenaan. Osin se varmaan onnistuikin. Leffan aikana aloin muutamassa kohdassa kuitenkin epäillä, ettei kirjassa asiat sujuneet ihan samalla tavalla. Kotona olikin pakko sitten vähän selailla kirjaa. Hieman oli elokuvassa mutkia suoristettu, mutta niinhän elokuvissa usein on.

Yhteistyössä SF Film Finlandin kanssa

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukan hienosti menestynyt Lumikki-trilogia on edennyt päätösosaan. Odotin tätä kolmatta osaa ehkä eniten, koska uskoin sen antavan vastauksia aiemmissa osissa auki jääneisiin kysymyksiin. Toivoin sen vihdoin raottavan verhoja Lumikin ja hänen menneisyytensä välissä.

Lumikki heräsi katseeseen. (s. 11)

Pidin kovasti Lumikki-trilogian aikaisemmista osista (joista täällä ja täällä), joissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Kolmas osa on tunnelmaltaan paljon rauhallisempi mutta myös pelottavampi. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat taas kotoisasti Tampereelle. Lumikki on selvinnyt Prahan tapahtumista ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa. Koulu jatkuu muuten tavalliseen tapaan, mutta Lumikki on houkuteltu mukaan koulun näytelmään, jossa hänellä on päärooli. Lumikilla on myös poikaystävä, Sampsa.

Yhtäkkiä Lumikki alkaa saada uhkaavia kirjeitä, joiden kirjoittaja väittää tietävänsä Lumikista ja tämän menneisyydestä kaiken. Alkaa sairas peli, jonka tiimellyksessä on Lumikin henki taas vaarassa. Anderssonin perheen salaisuuksista on vihjailtu jo sarjan edellisissä osissa, samoin kuin Lumikin ensirakkaudesta, Liekistä. Liekki polttelee edelleen Lumikin mielessä, mutta hän yrittää keskittyä Sampsaan. Teinien parisuhdepohdinnat ja -sotkut eivät minua niinkään kiinnostaneet, mutta ne eivät onneksi pääosassa olekaan.

Musta kuin eebenpuu on trilogian kirjoista uskottavin. Juonessa ei ole sellaisia epäuskottavuuksia kuin Valkea kuin lumi -kirjassa. Kirja tekee Lumikista vihdoin oikean lukiolaistytön. Hän saa ikään kuin lihaa luiden ympärille. 

Salla Simukka on noussut minun suosikikseni nuortenkirjailijoiden joukosta Lumikki-trilogian ja dystooppisen duonsa myötä. Jään innolla odottamaan, mitä hänen näppäimistöltään seuraavaksi syntyy.

Monet muutkin ovat lukeneet ja lukemastaan kirjoittaneet. Googlaa vaikka. 

Simukka, Salla: Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Klassikoita, nobelisteja

Olen tämän vuoden puolella lukenut muutaman klassikkoromaanin: Hemingwayn Vanhuksen ja meren sekä Steinbeckin Helmen, joista Hemingwayn teoksen olen lukenut kerran aikaisemminkin.

Minulla on aina ollut melko lämmin suhde klassikoihin ja erityisen lämmin kotimaisen kirjallisuuden klassikoihin. Se ei ole johtunut siitä, että olisin ajatellut, että klassikoista pitävä ihminen olisi automaattisesti jotenkin ylempi kuin muut tai että niistä vain kuuluu pitää. Eikös se pääsääntöisesti ole niin, ettei kukaan oikeasti pidä klassikoista? Pölyisiä vanhoja ovat. No, minä pidän. (Tai pidin.)

Mutta kyllähän se on niin, että klassikkostatus tuo jo jonkinlaista takuuta siitä, että kirja on jonkun mielestä hieno (Ei nyt mennä ollenkaan siihen, kenen mielestä joku teos on hieno ja klassikkoainesta). Mielenkiintoista on sitten lukiessa pohtia, mikä tuo hienous on. Yleensä jotakin hienoa löytää. Yleensä se hienous löytyy kirjan rakenteesta tai kielestä tai teeman universaaliudesta. Klassikko kertoo ihmisyydestä jotakin perustavaa, muuttumatonta. Näin on myös molemmissa lukemissani klassikoissa.

Vanhus ja meri kuvaa vanhan kalastajan elämää ja suurta kalastusmatkaa. Se kertoo tarinan siitä, kuinka muut hylkäävät, koska toisella menee huonosti. Se kertoo siitä, kuinka periksi ei pidä antaa. Ja siitä, kuinka joskus on vain pakko antaa myöten. Se kertoo, kuinka muutoksen mahdollisuus antaa voimia, mutta sen mahdottomuus taas vie ne. Se kertoo unelmista ja niiden vaarallisuudesta mutta myös toivosta saavuttaa ne. Se kertoo välittämisestä. Se kertoo uskosta.

Helmi on raadollinen tarina länsimaisen elämän hiipimisestä alkuperäiskansojen pariin. Se on tarina ahneudesta ja häikäilemättömyydestä. Se on tarina unelmista ja niiden toteutumisen mahdollisuudesta - ja mahdottomuudesta. Se on tarina yhden ihmisen uskomattomasta onnesta, joka kääntyy täydelliseksi epäonneksi. Se on tarina ihmisen pahansuopuudesta ja mahdottomuudesta iloita toisen hyvästä onnesta. Se on tarina perheestä ja yhteisöstä. Se on tarina toivosta.

Vanhus ja meri on ollut - tai oikeastaan oli - pitkään yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Edellisellä, ensimmäisellä lukukerralla se kolahti nuoren kirjallisuudenopiskelijan tajuntaan kuin metrin halko. Tämä toinen lukukerta oli erilainen. Kirja ei enää sytyttänyt samalla tavalla. On se edelleen ihan hyvä. Mutta onhan se melko tylsä. Vähän samoihin aatoksiin päädyn nykyään melkein jokaisen klassikon seurassa. Mitä minulle on tapahtumassa? Sofistikoitunut kirjamakuni on rahvaanomaistumassa? (Ja tähän laittaisin silmää iskevän hymiön, jos sellaisia käyttäisin.)

Luetko sinä klassikoita? 

Molemmat lukemani klassikot ovat muuten Nobel-voittajien käsialaa. Hemingway on saanut palkinnon vuonna 1954 ja Steinbeck vuonna 1962. Voin siis näillä teoksilla korkata nobelistihaasteen (ks. tarkemmin Haasteet 2014 -sivulta).

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Tammen keltainen kirjasto 2007 [1952])

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio
Ostettu omaan hyllyyn

Steinbeck, John: Helmi (Tammen keltainen kirjasto 2008 [1949])

Englanninkielinen alkuteos: The Pearl (1945)

Suomentanut Alex Matson
Lainattu työpaikalta
 

Bloggaajan paluu

Vuoden vaihteessa bloggaaja väsähti. Kirjoista kirjoittaminen ei ollut enää kivaa vaan tuntui pakolliselta, koska bloggaaja oli päättänyt kirjoittaa kaikesta lukemastaan. Kaikesta ei kuitenkaan ollut mitään sanottavaa. Kaikesta ei ollut mielekästä kirjoittaa. Niinpä bloggaaja päätti pitää taukoa. Se alkoi tammikuussa ja oli jatkuva helmikuun loppuun saakka. Tauko tarkoitti sitä, ettei bloggaaja lukenut muidenkaan blogeja eikä osallistunut minkäänlaiseen kirjablogikeskusteluun. 

Tauko oli hyvä. En osaa sanoa, kuinka usein tänne ilmestyy tekstejä mutta pitkästä aikaa olen kaivannut blogielämääni. Pitkästä aikaa tuntuu kivalta, että on blogi.  

Tulinpahan vain kertomaan, että olen taas maisemissa.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

I'm only happy when it rains.

      Shirley Mansonin ääni valui Lumikin korvista sisään ja vakuutteli tämän kuuntelevan vain surullisia lauluja, hakevan lohtua mustasta yöstä ja rakastavan huonoja uutisia. Aurinko paistoi täysin pilevttömältä taivaalta. Kahdenkymmenenkahdeksan asteen helle norutti hikeä Lumikin selkää pitkin. Käsivarret ja sääret olivat nihkeät. Jos hän olisi nuolaissut kämmenselkäänsä, hän olisi tuntenut suolan maun. Sandaalien jokainen remmi tuntui olevan liikaa. Jalkaterät ja varpaat olisivat halunneet vapauteen. (Aloitus s. 7)

Odotin kovasti Salla Simukan Lumikki-trilogian jatko-osaa, Valkea kuin lumi, sillä pidin sarjan ensimmäisestä osasta. Trilogian toisen osan - etenkin jos aloitus on ollut vahva - on toisinaan hankala täyttää sille asetettuja toiveita ja odotuksia. Valkea kuin lumi lunasti kyllä osan odotuksista, ja sanon jo näin aluksi sen olevan hyvä kirja. Juoni on hieman epäuskottava, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita siitä ei kyllä puutu.

Lumikki Andersson seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ihanassa Prahassa, jossa onnekseni olen kerran vieraillut ja joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Olikin kivaa lukiessa bongailla tuttuuksia. Lumikki on kaupungissa yksin, karistamassa harteiltaan edellisen talven tapahtumien jälkeensä jättämää pelkoa ja painostavaa tunnetta. Hän on myös tehnyt pyhän lupauksen, ettei puutu asioihin, jotka hänelle eivät kuulu. Niinhän siinä käy, että lupaukset on pakko rikkoa. Lumikkia nimittäin lähestyy nuori nainen, Zelenka, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Pian Lumikki huomaa tytön olevan vaarassa ja joutuu itsekin tämän myötä hengenvaaraan. Tapahtumiin liittyy niin uskonnollinen lahko kuin etusivun uutisia metsästävä toimitus viekkaine päätoimittajineen ja läpimurtojuttua halajavine toimittajineen.

Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni hieman huterat, vaikka niitä yritätetäänkin selittää. Myös erilaisia käsittämättömiä yhteensattumia ja muita epäuskottavuuksia on jonkin verran. En kuitenkaan halua paljastaa juonesta liikaa, joten tämän on pakko jäädä tällaiseksi pikaiseksi huomioksi. Epäuskottavaa on niin ikään Lumikin huomiokyky, joka vetää vertoja Sherlock Holmesille. Kuka muka muistaa vieraassa kaupungissa vilkkaassa kahvilassa näkemänsä ihmiset ja pystyy vieläpä yhdistämään heidät jonnekin muualle?

Lumikin hahmo sen sijaan saa tässä kirjassa syvyyttä, sillä häneen pääsee tutustumaan paremmin. Tätähän ensimmäisen osan luettuani toivoinkin. Toisaalta kirja jättää paljon kertomatta ja tuo esille aina vain uusia salaisuuksia Lumikista ja hänen perheestään. Senpä takia odotan innolla myös trilogian päätösosaa, Musta kuin eebenpuu, jonka on määrä ilmestyä helmikuussa.

Valkea kuin lumi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Anna minun lukea enemmän,

Kirjavinkit,

Kirsin kirjanurkka,

Nenä kirjassa ja

Sonjan lukuhetket.

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi (Tammi 2013)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

Joululahjakirjat ja vuoden 2013 parhaat lukukokemukset

En taaskaan olisi saanut joululahjaksi kirjoja, ellen olisi itse niitä itselleni (ja miehelleni) ostanut ja ellei olisi kirjabloggaajien joululahjarinkiä. Ostin itselleni joululahjaksi tämän:

Miehelleni tilasin ennen joulua tämän:

mutta se ei ole vielä suvainnut saapua meitä ilahduttamaan.

Kirjabloggaajien joululahjaringissä salaiseksi ystäväkseni sattui Solaris-blogin Anna Maria, joka lahjoitti minulle kirjan, joka hänelle oli vaikuttava lukukokemus.

Millainen oli Tarinoiden taikaa -blogin ja minun kirjavuoteni? Enää en ehdi saada yhtään kirjaa tämän vuoden puolella luetuksi (etenkin kun luen tällä hetkellä erästä venäläistä klassikkotiiliskiveä), joten luettujen kokonaismääräksi tulee 61 kirjaa. Se on yhdeksän vähemmän kuin viime vuonna, ja 70 luettua olin epäviralliseksi tavoitteekseni tällekin vuodelle asettanut. Lukutahtini hidastui loppuvuotta kohti melko radikaalisti. Sille on olemassa melko selvä ja yksinkertainen syykin: työ. Opettajan työhän on luonteeltaan sellaista, että loppuvuodelle kasaantuu kaikki, vaikka kuinka yrittäisi tehdä toisin.

Olen pitänyt blogiani tähän asti lukupäiväkirjanani, jonne merkitsen muistiin kaikki lukemani kirjat. Tänä vuonna en ihan kaikesta ole kirjoittanut, muutamasta toki aion vielä kirjoittaa (voi tosin olla, että vasta ensi vuoden puolella). Olen myös miettinyt, kuinka mielekästä on tämäntyyppisen blogin pitäminen, etenkin kun se aiheuttaa jonkinlaista stressiä pitäjälleen. En aio lopettaa bloggaamista, mutta pohdiskelen tässä josko jotenkin blogiani muuttaisin. Katsotaan.

En kirjoittanut seuraavista lukemistani, koska niistä ei ollut oikein mitään sanottavaa. Tai sitten ehdin unohtaa sanottavani, kun en heti saanut kirjoitetuksi. Ehkäpä nyt siis muutama sananen.

Kari Levolan Kattohaukan luin töitä varten. Se on kuvaus teinipojan hankalasta elämästä ilman isää ja oikeastaan ilman äitiäkin. Poika hankkiutuu vaikeuksiin mutta nousee suosta ystävällismielisten ihmisten avulla. Rakkauttakin on ilmassa.

Heli Slungan Varjomadonna-runokokoelma puhutteli kyllä, mutten osannut muodostaa ajatuksistani mitään järkevää tänne Bloggeriin. Nainen. Naiseus. Naisen asema. Siinäpä se. Anteeksi ei tarvitse naiseuttaan pyydellä eikä hävetä.

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa ei mielestäni ollut niin hyvä ja upea kuin odotin ja minulle oli annettu ymmärtää. Hetkensä silläkin toki oli ja vinksahtaneisuudesta pidin. Mieleeni jäivät erityisesti tarinat vaarista ja novelli ihmisestä, joka käy läpi toisten nurkkia aarteiden toivossa.

Hämmentävintä on, etten tullut kirjoittaneeksi Jan Guilloun Pahuudesta, joka komeili TBR100-listallanikin. En tiedä, pitäisikö huolestua, koska kirjan pahuus ei tullut minun iholleni asti. Se ei juuri hetkauttanut. Kirja oli suoraan sanottuna vähän tylsäkin.

Diana Gabaldonin Matkantekijä on Muukalainen-sarjan kolmas romaani. Luulenpa, että minun osaltani sarjan lukeminen jää tähän. Claire palaa 1700-luvun Skotlantiin, koska hänen on saatava tietää, elääkö rakas Jamie vielä. Kirjassa on taas paljon tapahtumia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Vähän turhankin uskomattomia minun makuuni. 

Sitten onkin ehkä hyvä lopuksi siirtyä vuoden parhaimmiston pariin, luinhan tänäkin vuonna hyviä teoksia. Joskaan en muista lukeneeni yhtäkään aivan loistavaa kirjaa. Erittäin hyviä kuitenkin. Huomasin jaotelleeni kirjat tällä tavoin viime vuonnakin, joten tehdäänpä tästä perinne. Vuoden parhaita lukuhetkiä tarjosivat minulle:

Proosa

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Marjo Niemi: Juostu maa

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

John Irving: Oman elämänsä sankari

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sarjakuvat

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta; Merkintöjä Jerusalemista

Nuortenkirjat

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Maria Turtschaninoff: Anaché

Kirjavuosi 2013 oli sitten tässä. Mielestäni se oli vallan hyvä, ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin edellinen vuosi mutta hyvä kumminkin. Tavoitteet eivät täyttyneet ja haasteet jäivät osin suorittamatta, mutta mitä siitä! En ole koskaan pitänyt lukemista kovinkaan tavoitteellisena harrastuksena. Enkä halua alkaa pitääkään. 

Kiitos kaikille blogini lukijoille tästä vuodesta! Te teette tästä merkityksellistä. <3

Edit. Sainkin luettua vielä yhden kirjan! Luin juuri loppuun kauan kesken olleen Kirja joka muutti elämäni -kirjan. Täten luettujen saldo on 62.

Vuoden 2013 muut haasteet

Kokosin jo eilen ja toissapäivänä muutaman haasteen (Seitsemän sarja sekä Afrikan tähti) kasaan. Nyt olisi sitten vuorossa ne loput. Aloitetaan niistä muutamasta, joissa pärjäsin hieman paremmin. Sinisen linnan kirjastossa oli tänä vuonna kaksi haastetta, joista innostuin: Nykyajan tyttökirjat ja Avioliittojuonia. Lopuksi muutama sana kesken jääneistä.

Nykyajan tyttökirjat

Vaikka luenkin ehkä keskimääräistä enemmän nuortenkirjoja, ei varsinaisia tyttökirjoiksi luokiteltavia osunut matkan varrelle kuin muutama. Tarkoitus oli niitäkin lukea enemmän, mutta onneksi tähän haasteeseen pystyi osallistumaan vaikka vain yhdellä luetulla teoksella. Minä sain lopulta luettua kolme kirjaa, joiden voisi ajatella kuuluvan tyttökirjojen kategoriaan:

Laura Lähteenmäki: Annastiina

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Näistä kaksi ensin mainittua ovat selkeästi tyttökirjojen sukua. Viimeisintä joudun varmaankin vähän selittämään. Khao Lakin sydämet ei ehkä ole perinteinen tyttökirja, sillä sen tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan lomamatkalle. Lomamatkakaan ei ole siitä tavallisimmasta päästä, koska päähenkilö palaa Thaimaahan tsunamin kokeneena. Osa kirjasta käsittelee tsunamia ja siitä selviytymistä monesta eri näkökulmasta, mutta tyttökirjaakin on ehdottomasti mukana. Kirjan päähenkilö on tyttö ja vaikka hän on menettänyt paljon, hänen ongelmansa ja ajatuksensa ovat hyvinkin tavallisia. On ystävä- ja poikahuolia ja onneakin molempiin liittyen. Maria, sinä voit päättää, voiko tällä kirjalla osallistua haasteeseen!

Avioliittojuonia

Huomasin tänä vuonna lukemiani kirjoja tarkastellessani, että voin sisällyttää Avioliittojuonia-haasteeseen useamman kirjan kuin olin alun perin ajatellut. Pitemmittä puheitta tässä listani:

Kolmiodraamoja
Johan Bargum: Syyspurjehdus 

KriisejäHerman Koch: Illallinen Heikki Hietala: Tulagi Hotel

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Avioero
Eve Hietamies: Yösyöttö

Kesken jääneet haasteet

Muutama haaste jäi kesken, koska hamstrasin hieman liian monta haastetta tälle vuodelle. Ensimmäinen haaste, josta innostuin taisi olla Mari A:n Kirjavuori Mount Everestille -haaste, jossa asetin itselleni mielestäni kohtuullisen tavoitteen: Haltille kipuamisen eli 25 omasta hyllystä luettua kirjaa. Sain luettua listalta kuusi kirjaa. Opinpahan ainakin, että tällaiset suppeahkot listat eivät ole minua varten. Olen niin fiilislukija, että minua ahdistaa, jos pitäisi lukea vain joitain ennalta valittuja kirjoja.

Toinen epäonnistuminen kohtasi Kide-novellihaasteessa, joka lähti liikkeelle nykyiseltä nimeltään Mifonkien matkassa -blogista. Asetin tavoitteekseni tuoda blogiini kymmenen yksittäistä novellia. Toin yhden. 

Haasteet 2013 -sivulta voi löytää myös muutaman muun aiemmin tänä vuonna päättyneen kesken jääneen haasteen. Ehkä opin nyt vihdoin myös sen, ettei ihan kaikkiin kivoihinkaan haasteisiin kannata sännätä osallistumaan.

Edelleen jatkuvat haasteet

Tällä hetkellä olen vielä mukana kahdessa jo alkaneessa ja yli vuodenvaihteen jatkuvassa haasteessa. Maaliskuun alussa päättyy Jaanan Venäjää valloittamaan -haaste, jossa yksi kategoria on hyvässä vauhdissa. Suketus kehitteli marraskuun loppuun asti jatkuvan Ihminen sodassa -haasteen, johon yritän osallistua. Ainakin monta siihen sopivaa kirjaa odottelee kirjahyllyssä.