Salla Simukka: Valkea kuin lumi

I'm only happy when it rains.

      Shirley Mansonin ääni valui Lumikin korvista sisään ja vakuutteli tämän kuuntelevan vain surullisia lauluja, hakevan lohtua mustasta yöstä ja rakastavan huonoja uutisia. Aurinko paistoi täysin pilevttömältä taivaalta. Kahdenkymmenenkahdeksan asteen helle norutti hikeä Lumikin selkää pitkin. Käsivarret ja sääret olivat nihkeät. Jos hän olisi nuolaissut kämmenselkäänsä, hän olisi tuntenut suolan maun. Sandaalien jokainen remmi tuntui olevan liikaa. Jalkaterät ja varpaat olisivat halunneet vapauteen. (Aloitus s. 7)

Odotin kovasti Salla Simukan Lumikki-trilogian jatko-osaa, Valkea kuin lumi, sillä pidin sarjan ensimmäisestä osasta. Trilogian toisen osan - etenkin jos aloitus on ollut vahva - on toisinaan hankala täyttää sille asetettuja toiveita ja odotuksia. Valkea kuin lumi lunasti kyllä osan odotuksista, ja sanon jo näin aluksi sen olevan hyvä kirja. Juoni on hieman epäuskottava, vaikka vauhtia ja vaarallisia tilanteita siitä ei kyllä puutu.

Lumikki Andersson seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ihanassa Prahassa, jossa onnekseni olen kerran vieraillut ja joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Olikin kivaa lukiessa bongailla tuttuuksia. Lumikki on kaupungissa yksin, karistamassa harteiltaan edellisen talven tapahtumien jälkeensä jättämää pelkoa ja painostavaa tunnetta. Hän on myös tehnyt pyhän lupauksen, ettei puutu asioihin, jotka hänelle eivät kuulu. Niinhän siinä käy, että lupaukset on pakko rikkoa. Lumikkia nimittäin lähestyy nuori nainen, Zelenka, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Pian Lumikki huomaa tytön olevan vaarassa ja joutuu itsekin tämän myötä hengenvaaraan. Tapahtumiin liittyy niin uskonnollinen lahko kuin etusivun uutisia metsästävä toimitus viekkaine päätoimittajineen ja läpimurtojuttua halajavine toimittajineen.

Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni hieman huterat, vaikka niitä yritätetäänkin selittää. Myös erilaisia käsittämättömiä yhteensattumia ja muita epäuskottavuuksia on jonkin verran. En kuitenkaan halua paljastaa juonesta liikaa, joten tämän on pakko jäädä tällaiseksi pikaiseksi huomioksi. Epäuskottavaa on niin ikään Lumikin huomiokyky, joka vetää vertoja Sherlock Holmesille. Kuka muka muistaa vieraassa kaupungissa vilkkaassa kahvilassa näkemänsä ihmiset ja pystyy vieläpä yhdistämään heidät jonnekin muualle?

Lumikin hahmo sen sijaan saa tässä kirjassa syvyyttä, sillä häneen pääsee tutustumaan paremmin. Tätähän ensimmäisen osan luettuani toivoinkin. Toisaalta kirja jättää paljon kertomatta ja tuo esille aina vain uusia salaisuuksia Lumikista ja hänen perheestään. Senpä takia odotan innolla myös trilogian päätösosaa, Musta kuin eebenpuu, jonka on määrä ilmestyä helmikuussa.

Valkea kuin lumi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:

Anna minun lukea enemmän,

Kirjavinkit,

Kirsin kirjanurkka,

Nenä kirjassa ja

Sonjan lukuhetket.

Simukka, Salla: Valkea kuin lumi (Tammi 2013)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Arvostelukappale