Laurent Gaudé: Hurrikaani

Minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, avasin ikkunan sinä aamuna muiden vielä nukkuessa, vedin ilmaa sisääni ja sanoin: "Täällä haisee narttukoiralle." Luoja yksin tietää että olen nähnyt jos jonkinlaisia pieniä ja pahansisuisia rakkeja, mutta tämä joka kohta tulee vie voiton kaikista, minä sanoin, se on peevelinmoinen otus, ja pian rämeikön seisova vesi alkaa väreillä kuin kuralätäköt lähestyvän junan edellä. Se oli paljon ennen kuin siitä alettiin puhua televisiossa, paljon ennen kuin ne valkoihoiset ääliöt alkoivat kohkata ja paasata meille vanhoille ja väsyneille neekereille, mitä meidän pitäisi tehdä. (Aloitus s. 13)

Kuva: Bazar

Ranskalaisen Laurent Gaudén Hurrikaani kertoo vaikuttavan tarinan taannoisesta hirmumyrsky Katrinan iskeytymisestä New Orleansiin. Luin kirjan jo muutama viikko sitten, mutta en oikein tiennyt, miten pukisin lukukokemukseni sanoiksi. Rehellisesti sanottuna en ole varma, tiedänkö nytkään. Googlailin hieman kirjailijasta, sillä kiinnostuin hänestä vahvan ja vaikuttavan kerrontatyylin vuoksi. Yllätyin että hän on ranskalainen. (Olisi tietysti voinut lukea kansiliepeen..) Ehkä Yhdysvaltoihin sijoittuvan kirjan olettaisi olevan yhdysvaltalaisen kirjailijan kirjoittama. Niin ainakin minä oletin, sillä Gaudén kuvaus tuntuu aidolta, aivan kuin hän olisi itse ollut myrskyn silmässä, tai ainakin kokenut vastaavanlaisen pelon ja kaaoksen. Kirjassa on lisäksi havaittavissa jonkinasteista patriotismia, mikä myös osaltaan ohjasi ajatuksiani yhdysvaltalaiskirjailijan suuntaan. Toisaalta patriotismi taitaa tässä toimia kritiikkinä itseään ja tummaihoisten asemaa vastaan.

Tehdään nyt vielä toinen tunnustus heti alkuun: olin jättää kirjan kesken heti alkumetreillä. Vihasin nimittäin tarinan aloittavaa kertojaa Josephine Linc. Steelsonia. Hän on jotenkin liian uhmakas, liian stereotyyppinen, lihava ja äänekäs, tummaihoinen vanha nainen. Lopussa huomasin kiintyneeni häneenkin. En edelleenkään pitänyt hänestä, mutta olisin halunnut auttaa häntä hänen pyrkimyksissään pitää kiinni arvokkuudestaan.

Gaudé siis kuljettaa tarinaansa monen eri henkilön kautta. Josephinen lisäksi oman versionsa saavat kertoa rakastamansa naisen hylännyt Keanu, hylätyksi tullut Rose, myrskyn edessä mielensä murtava pastori sekä kaksi vankia, Buckeley ja Tockpick. Monen näkökulman esille tuominen tekee rakenteesta katkelmallisen. Fragmentaarisuuden tuntua lisää myös kertojan vaihtuminen minäkertojasta hänkertojaksi. Kerronta on myös tajunnanvirtamaista. Kappalejakoa ei varsinaisesti ole, vaan kappale vaihtuu uuden näkökulman myötä. Toisinaan kerrotaan tästä hetkestä, toisinaan menneestä, toisinaan siitä mitä kertojan päässä liikkuu. Lukijan on siis oltava koko ajan hereillä.

Monesta kertojasta ja kerronnan katkelmallisuudesta huolimatta Hurrikaani kertoo monta uskomatonta, toistensa kanssa risteävää elämäntarinaa. Lukija saa tietää, miksi Josephine on niin katkera ja miten hän on selviytynyt, vaikka on saattanut hautaan miehensä ja lapsensa. Selviää myös, miksi Keanu lähti Rosen luota ja miksi hän palaa takaisin. Voiko lähdön hyvittää jotenkin? 

Kaiken keskellä on ajatus siitä, ettei elämä suju suunnitelmien mukaan. Keanu häipyi saadakseen paremman elämän, muttei kaikki mennytkään niin kuin piti. Tuskin vangit, Buckeley ja Tockpick, suunnittelivat viettävänsä osan elämästään vankilan muurien sisäpuolella. Ja nyt kaiken muuttaa myrsky.

Hurrikaani on kirjassa koko ajan läsnä, mutta kuitenkin vain tavallaan taustalla. Sitä ei juuri kuvailla eikä lukija pääse kohtaamaan myrskyä silmästä silmään. Sen sijaan on mahdollista tarkkailla, miten ihmiset toimivat kaaoksen keskellä. On mahdollista tuntea pelko, joka on koko ajan läsnä. Johtui se sitten mistä tahansa. Miltä tuntuu katsella lukitussa sellissä, kun vesi nousee? Miltä tuntuu, kun oma lapsi katoaa myrskyyn? Miltä tuntuu tuijottaa aseen piippua ja tietää kuolevansa? Miltä tuntuu maata maassa kykenemättä liikkumaan ja kuulla alligaattoreiden lähestyvän?

Kaikesta pelosta ja elämän negatiivisesta yllätyksellisyydestä huolimatta elämä jatkuu, ja siellä missä on pelkoa ja toivottomuutta, on lopulta myös toivoa. Toinen toivoo uutta alkua elämälleen, toinen parempaa elämää. Toivoa voi myös kuolemaa: hyvää ja arvokasta, tai kivuliasta rangaistusta.

Hurrikaani on vahva ja voimakas. Roisi ja rosoinen. Toivoton ja toiveikas. Täynnä pelko itkua rakkautta. Elämää ja kuolemaa.

Gaudé, Laurent: Hurrikaani (Bazar 2012)

Ranskankielinen alkuteos: Ouragan (2010)

Suomentanut Maija Paavilainen

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen

Saatu ystävältä

 

Liebster Award

Sain Pihiltä naiselta jokin aika sitten Liebster Award -tunnustuksen. Kiitos siitä!

 

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

 

Pihi nainen esitti seuraavat kysymykset:

1. Onko sinulla kirjallisuusgenreä, jota et lue (esim. novellit, sarjakuva, runous, dekkarit, romantiikka, historialliset romaanit, scifi jne.)?

Dekkareita ja muuta jännityskirjallisuutta en lue oikeastaan koskaan. Kaikki muu menee kyllä.

 

2. Huonoin lukemasi kirja?

En muista, sillä nykyään en enää lue huonoja kirjoja. Jos kirja on huono, jätän se kesken, koska minulla ei ole aikaa huonoille kirjoille.

3. Oletko lukenut kirjaa, jota sinun tekee mieli hehkuttaa? Jos, niin mikä?

Olen lukenut montakin hehkuttamisen arvoista kirjaa. Klassikoista jaksan kehua Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Viime aikoina lukemistani voisin nostaa esille Marjo Niemen Juostun maan ja Petteri Hannilan Kaukamoisen.

 

4. Luetko ennemmin ohuen kirjan vai ns. järkäleen?

Kummatkin käyvät. Se kumpaan tartun, riippuu tilanteesta.

 

5. Harrastatko jotakin muuta lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Pidän virkkaamisesta, mutta saan niin harvoin mitään koukulla aikaiseksi, ettei sitä voi kutsua harrastukseksi. Ai niin, aloitin juoksemisen :)

 

6. Tykkäätkö lukea tietokirjoja vai pysytteletkö kaunokirjallisuudessa?

Pitäydyn yleensä kaunokirjallisuudessa. Minulle taisi kehittyä opiskeluaikoina jonkinlainen allergia tietokirjallisuutta kohtaan. 

 

7. Onko laukussasi aina mukana kirja vai luetko yleensä vain kotona?

Luen yleensä kotona, mutta pidemmille reissuille otan toki kirjan (tai useammankin) mukaan. Myös junamatkoilla tykkään lukea.

 

8. Oletko lukenut koko ikäsi vai aloittanut aktiivisen lukuharrastuksen vasta aikuisiällä?

Olen lukenut siitä lähtien kun opin lukemaan. Taidan nykyään lukea paljon vähemmän kuin lapsena ja nuorena luin.

 

9. Paras kuuntelemasi äänikirja?

Ööh.. En ole kuunnellut äänikirjoja. Tai olen joskus lapsena jotain satuja, mutta näin aikuisiällä en ole eikä siihen edes ole mitään sen kummempaa syytä. En vain ole tullut kuunnelleeksi.

 

10. Kirja, joka on saanut sinut nauramaan?

Monikin kirja on saanut minut nauramaan. En tosin muista, mikä viimeksi. 

11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi? 

Aloitin juuri Salla Simukan Punainen kuin veri. Sen jälkeen voisin lukea joko Dovlatovin Meikäläiset tai Šiškinin Sinun kirjeesi.

Minun kysymykseni kuuluvat näin:

1. Muistatko, minkä kirjan luit ensimmäisenä lukemaan opittuasi? Jos, niin minkä?

2. Piditkö koulussa äidinkielestä?

3. Miksi pidit tai miksi et pitänyt?

4. Mikä oli lempikirjasi lapsena?

5. Mikä oli lempikirjasi nuorena?

6. Kuka on kaikkien aikojen paras kirjailija?

7. Minkä kirjan aiot hankkia seuraavaksi?

8. Mistä yleensä ostat kirjasi?

9. Kuinka usein käyt kirjastossa?

10. Miten nuoret saisi innostettua lukemaan?

11. Missä kirjassa on kaikkien aikojen hienoimmat kannet?

Tunnustuksen minulta saavat:

Kirjasfääri

Saran kirjat

Sivukirjasto

Sonjan lukuhetket

Tarinauttisen hämärän hetket

Vielä yksi rivi

Villasukka kirjahyllyssä

Yöpöydän kirjat

Tämän saa lisäksi halutessaan napata kuka tahansa!

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuva: Gummerus

Turkka Hautalan Kansalliskirja oli varmasti yksi Blogistanian kehutuimmista kirjoista viime vuonna. Minäkin halusin rakastua tähän suomalaisista kuvaa piirtäneeseen novelli- tai tarinakokoelmaan. Mutta kävi kuten niin usein näiden ylistettyjen kanssa: en oikein edes ihastunut. Toisaalta alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä lueskelin vielä kokoelmaa sieltä täältä ja käänsin useammankin novellin hiirenkorvalle, merkitsin. Jokin niissä sittenkin vaikutti.

Katsokaa sitä kun se makaa yksiössään ja kuolee hiljaa pois. Se on tehnyt itselleen pesän sohvalle, se makaa alasti ja toivoo ja pelkää. Sillä on pizzaa siinä ja aamuolut ja suuri sydän jota ei kukaan näe. (Katsokaa yksiöön -novellin aloitus, s. 66)

Kansalliskirja sisältää viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa tai novellia suomalaisuudesta. Hautala on onnistunut puristamaan näihin pääosin yksi- tai kaksisivuisiin tuokiokuviin jotakin hyvin olennaista siitä, millaisia me suomalaiset olemme. Tai ehkä ennemminkin, millaisia suomalaiset miehet ovat, sillä miehiä Hautala kuvaa kuitenkin enemmän. Kirsin sanoin Hautala "on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi."

Kukaan ei varmaankaan voi väittää, ettei Kansalliskirjan tarinoista tunnistaisi suomalaista. Osa tarinoista on oivaltavia, ja kaikista on mahdollista löytää merkityksiä enemmän kuin ensinäkemältä uskoisi. Mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt tämän jo. Tai ehkä ennemminkin lukenut tämän jo. Sanat ovat ehkä olleet toiset, mutta sama lakoninen tyyli ja ironinen ote on löydettävissä esimerkiksi Petri Tammisen teoksista. Jenniä Hautalan ja Tammisen tyylien samankaltaisuus jopa alkuun häiritsi – ehkä vähän minuakin.

Toinen minua häirinnyt seikka oli se, että taas lukiessani pohdiskelin, miten ja mitä kokoelman novelleja voisi käyttää hyödyksi oppitunneilla. Ehkä novelli on kirjallisuuden muotona niin helposti opetukseen soveltuva, että aina niitä lukiessani yritän bongailla niistä yläkoululaisille sopivia luettavia. 

Oli muuten mielenkiintoista huomata, että aika moni kirjan lukenut bloggaaja oli lopulta samaa mieltä kanssani. Minulle oli jäänyt sellainen kuva, että kaikki ylistivät Kansalliskirjaa, mutta yllättävän moni (kuten Zephyr, Linnea, Karoliina ja Villasukka kirjahyllyssä) suhtautuikin siihen hieman kahtalaisesti. Piti ja samalla ei pitänyt.

Lisää arvioita löydät googlaamalla.

Hautala, Turkka: Kansalliskirja (Gummerus 2012)

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Lainattu kirjastosta

 

Jouko Heikura: Joki kaupungin alla

Kuva: Gummerus

Ihastuin viime kesänä Jouko Heikuran esikoisromaaniin Mustien vuorten varjossa (myös Mari A piti kirjasta) ja kun huomasin, että sen päähenkilön, Rakel Ahon, tarina jatkuu, niin olihan Heikuran tämän syksyn uutuuteenkiin tartuttava. Joki kaupungin alla kertoo Rakelin elämästä Lontoon-kirjeenvaihtajana. Balkanin tapahtumista on kulunut muutama vuosi, eikä Rakel ole niitä unohtanut. Hänen kehossaan on niistä myös pysyvä merkki, joten unohtaminen ei oikeastaan edes onnistu. Silti Rakel heittäytyy täysillä kaikkeen, mitä 90-luvun Isossa-Britanniassa tulee vastaan. 

Pilvenpiirtäjän seinä oli romahtanut. Lasia oli kaikkialla, suurina laattamaisina kasoina, kuin liuskekiveä. Kuolonuhrien määrää ei vielä tiedetty, mutta suurin osa rakennuksesta oli ehditty evakuoida belfastilaislehden toimitukseen tulleen varoitussoiton jälkeen. Soittaja oli kertonut lähestyvästä räjähdyksestä ja käyttäynyt IRA:n koodisanaa, minkä vuoksi soittoon oli reagoitu nopeasti. (Aloituskappale s. 9)

Joki kaupungin alla on itsenäinen jatko-osa Heikuran esikoisromaanille, joten sen voi lukea, vaikkei esikoista olisikaan lukenut. Uutukaisessa toki viittaillaan silloin tällöin aiempiin, Mustien vuorten varjossa -romaanin tapahtumiin, mutta vain ylimalkaisesti. Jos olisin lukenut vain tämän toisen, niin minua kyllä kiinnostaisi esimerkiksi tietää, mitä Rakelin kädelle on tapahtunut. Toisaalta jos olisin lukenut vain tämän toisen, niin en välttämättä olisi kiinnostunut ensimmäistä lukemaan. Pidin siis ensimmäisestä kovastikin, mutta tästä en niinkään. 

Balkan-romaanissa tapahtuu paljon ja siinä on hieman liikaakin. Lontoo-romaanissa Rakelia pyöritetään taas tapahtumasta toiseen. Ongelmana on, että jotkin juonenkäänteet ovat melko epäuskottavia. Vai kuinka todennäköistä esimerkiksi on, että toimittaja sattuu astelemaan IRA:n kantapubiin ja häntä luullaan vastapuolen kätyriksi? Tästä saa alkunsa sivujuoni, joka uhkaa Rakelin henkeä, niin että hänen on paettava Skotlantiin. No, saahan hän estetyksi muutaman IRA:n pommin räjähdyksen Lontoossa.

Lontoossa Rakel ehtii tutustua politiikkaan ja tabloid-lehdistön toimintaan. Kuningattaren puutarhajuhlissa hän tapaa Richard-nimisen poliitikon, jonka kanssa hän aloittaa suhteen. Richardin noustessa hallitukseen Rakelista tulee tälle uhka, ja niinpä hän huomaa taas olevansa vaarassa - tai ainakin tulevansa joltakin taholta petetyksi. 

Joki kaupungin alla osoittaa, että Heikura tuntee aiheensa hyvin. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa lähihistoriasta kiinnostuneille. Kun Balkan-kirjassa pureuduttiin Bosnian tapahtumiin, ovat Lontoo-kirjassa tärkeässä roolissa IRA:n pelkoa kylväneet pommi-iskut. Irlannin tapahtumia taustoitetaan Rakelin haastatellessa sekä asiantuntijoita että tavallisia ihmisiä, jotka yhtäkkiä ovat huomanneet olevansa naapureidensa kanssa eri puolilla. Lähtötilanne on siis tavallaan sama kuin Balkanilla.

Vaikka kirjassa nostetaan esille pommi-iskut ja niiden taustat, kerrotaan siinä kuitenkin enemmän tabloid-lehdistön toiminnasta. Tavallaan harmi, että tärkeämmät asiat saavat väistyä juorujen tieltä, mutta tabloidien voittokulku taisi alkaa juuri tuolloin, 90-luvulla ja prinsessa Dianasta. Romaani kuvaa todella hyvin sitä, mistä jutut syntyvät ja mitä ne maksavat. Täytyy kuitenkin sanoa, että vähän järkytyin, kun huomasin, että kirjan toimittajat eivät välttämättä haluakaan aina toimia vallan vahtikoirina vaan ajavat - röyhkeästikin - vain omaa etuaan. Toisinaan juttujen pontimena on silkka kosto. 

Heikuran toisessa romaanissa on paljon hyvää, mutta valitettavasti se ei aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Yksi suurimmista syistä on se, ettei kirjan kieli ole yhtä kaunista, yhtä runollisen soljuvaa kuin esikoisessa. Toki teksti on edelleen sujuvan varmaa, mutta esikoisen kehuttua, "rosoisen runollista" kieltä jäin kaipaamaan, koska siitä niin pidin. Juoni ei myöskään vedä ja koukuta samalla tavalla kuin esikoisessa. Joessa kaupungin alla on aika monta sivujuonta eikä lukijalle mielestäni aina kerrota ihan riittävästi. Kun Rakel esimerkiksi IRA-pubiin talsiessaan joutuu hetkeksi kaapatuksi, hän kuulee naapurihuoneesta miesten puhetta. Palattuaan Lontooseen Rakel käy tiedustelupalvelu MI5:n päämajassa. Tämän enempää ei kerrota, eikä lukija osaa noita kahta tapahtumaa edes yhdistää. Jossain vaiheessa lukija sitten saa tietää, että Rakel kuuli sattumalta pommi-iskusuunnitelmista ja hänen avullaan se pystytään estämään. Minua ainakin hieman ihmetytti, miksi noin tärkeä asia lukijalta salataan. 

Kaiken kaikkiaan, monista ansioistaan huolimatta tämänkertainen Heikura-kokemukseni ei ollut kovin nautittava. Tiedän, että odotukseni olivat melko korkealla, ja ehkä siksi etteivät ne täyttyneet, tuntuu lukukokemus huonommalta kuin se oikeasti olikaan. En siis vielä luovuta Heikuran suhteen vaan jään odottamaan seuraavaa romaania. Joki kaupungin alla antaa viitteitä mahdollisesta jatkosta: luetaankohan seuraavaksi Rakelista New Yorkissa?

PS. Kansi on tosi hieno!

Heikura, Jouko: Joki kaupungin alla (Gummerus 2013)

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Arvostelukappale

Bloggaajan kevätuupumus ja Jos olisin -haaste

Kevät ja sen mukanaan tuomat kiireet ovat uuvuttaneet tämän bloggaajan. En ensinnäkään ole viime tai tässä kuussa lukenut juuri mitään. Yleensä luen yhtä kirjaa kerrallaan mutta nyt en osaa päättää, mitä lukisin. Aloitan yhden kirjan enkä pääse kuin hieman eteenpäin, kun haluankin lukea jotakin täysin toisenlaista. En myöskään saa aikaiseksi kirjoittaa blogia. Muiden juttuja käyn kyllä lukemassa, mutta kommentoinninkin kanssa on vähän niin ja näin. Pahoitteluni.

Mutta jospa tämä tästä. Minulla on hirmuisesti kaikenlaisia lukusuunnitelmia muun muassa eri haasteita varten. Jännä nähdä, miten niiden kanssa käy. 

Olen saanut muutamia haasteita ja tunnustuksia ihanilta kanssabloggaajiltani. Jospa aloitan "rästipinon" purkamisen niistä. Mari A muisti minua jokin aika sitten Jos olisin -haasteella. Tässäpä vihdoin omat lauseeni ja jatkot niihin. Osa lauseiden aluista on samoja kuin Mari A:lla, osa omiani.

Jos olisin elementti, olisin vesi; tavallisesti tyyni, mutta toisinaan myrskyävä.

"Water Splash" by Paul Brentnall / freedigitalphotos.net

Jos olisin ammatti, olisin opettaja. Miten se vanha sanonta menikään? Joka osaa, tekee. Joka ei osaa, opettaa. ;) (Sanonta on muuten peräisin G. B. Shaw'n vuonna 1903 julkaistusta aforismikirjasta Maxims for Revelutionists.)

Jos olisin väri, olisin vihreä; maan voimaa, kevättä ja kesää merkitsevä.

Kuva: "Grass Green" by Salvatore Vuono / freedigitalphotos.net

Jos olisin musiikki, toivoisin olevani jokin letkeä lattaribiisi, mutta olisin varmaankin melankolinen kotimainen iskelmä, kuten tämä.

Jos olisin tuoksu, olisin vastaleikatun nurmikon tai keväisen sireeninkukan tuoksu, sillä niitä rakastan.

Tekijä: Andrzej Otrębski [CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], lähde: Wikimedia Commons

Jos olisin paikka, toivoisin olevani valkoinen hiekkaranta kaukaisella paratiisisaarella, mutta lienen kuitenkin tuttu ja turvallinen, hieman kaislikkoinen mökkiranta pienen järven rannalla.

Kuva: "Lake" by prozac1 / freedigitalphotos.net

Jos olisin urheilulaji, haluaisin olla jokin joukkuelaji, jalkapallo tai salibandy. Taitaisin kuitenkin ennemmin olla jokin yksilölaji, kuten 50 kilometrin perinteinen hiihto.

Jos olisin viikonpäivä, haluaisin olla toivoa täynnä oleva torstai, mutta olisin kuitenkin laiskottelun viikonlopun aloittava perjantai.

Jos olisin huonekalu, olisin lekotteluun kutsuva nojatuoli tai terassilla lukijaa huhuileva, pehmusteella vuorattu kansituoli. 

Haaste pitäisi laittaa myös eteenpäin. Tällä kertaa onnelliset haasteen vastaanottajat ovat Villasukka kirjahyllyssä ja M, koskapa ette tähän soppaan ole vielä tainneet lusikkaanne työntää.

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Luokkaretkiaamun hämärä huhtikuussa. Niin varhaista, että valo ihmetyttää. Se hehkuu valkoisesta talon seinästä, Hannan takista, opettajan väsyneestä naamasta jossa on tyynynpainauma kuin madon kaivertama ura tai lakunauha. Ja kun me kohta istumme bussissa, valo on jo muuttunut, käynyt yksinkertaisemmaksi, tutummaksi, kouluaamuvaloksi. Eikä sitä enää ihmettele vaan katselee pellolle, soille, pieniin kyliin, joiden ohi ajetaan, joissa herätään, etsitään hanskoja, haisee kaurapuuro, tuossakin talossa varmaan navetta. Haukotuttaa. (Aloituskappale s. 9)

Ysiluokkalainen Aino tajuaa luokkaretkellä, että samalla luokalla oleva Samuli onkin aika ihana tyyppi. Mukava ja hyvännäköinen. Aino ei ole aiemmin ollut rakastunut eikä häntä ole milloinkaan suudeltu, joten Samulin pieni osoitus kiinnostuksesta saa järkevän ja kiltin Ainon raiteiltaan. Miten hän ei ole koskaan huomannut, kuinka suloinen Samuli on?

Aino ja Samuli alkavat seurustella, jos sitä nyt seurusteluksi voi kutsua. Samuli on aluksi ihana, ehkä vähän kovakourainen, mutta pikkuhiljaa hänen todellinen luontonsa tulee esiin. Hän yrittää manipuloida Ainoa, velvoittaa tämän toimimaan tietyllä tavalla, muttei sitten itse vastaa luomiinsa odotuksiin. Pahinta on, että Samuli on väkivaltainen. Mitä pidempään Aino on Samulin kanssa, sitä enemmän hänessä ja hänen kehossaan on siitä merkkejä - iskelmiä.

Kuva: WSOY 

Laura Lähteenmäen nuortenkirja Iskelmiä ottaa kantaa vakavaan asiaan, nuorten parisuhdeväkivaltaan. Se kertoo kuinka alistava suhde muuttaa alistettua osapuolta, josta tulee kuin toinen ihminen. Uskon, että yläkouluikäisen - etenkin tytön - on helppo löytää Ainosta samaistumiskohde. Tietysti täytyy toivoa, ettei kovin monen ole tarvinnut kokea vastaavaa. Itse en kuulu kirjan kohderyhmään ja se näkyi jonkinlaisena ärsyyntymisenä kirjan henkilöihin. Ymmärrän Ainon tilanteen: ensimmäinen seurustelusuhde on aina jännittävä eikä silloin vielä voi tietää, mitä kaikkea seurusteluun kuuluu, mikä on normaalia. Toisaalta luulisi, että jossain kohtaa tulee raja vastaan. Eihän mitä tahansa tarvitse kestää, ja se pitäisi kaikkien muistaa ja tietää. Enemmän ihmettelin Ainon vanhempia, jotka kyllä huomaavat tytössä muutoksen ja varmasti aavistavat, mistä on kyse, mutta eivät silti puutu tilanteeseen. 

Lähteenmäen kirja on hyvin kirjoitettu ja realistinen kuvaus tapahtumista ja tunteista, joita väkivaltaiseen suhteeseen liittyy. Aino ja Samuli ovat todentuntuisia henkilöitä, jotka molemmat ovat hukassa itsensä kanssa. Soisinkin jokaisen yläkouluikäisen tytön, miksei pojankin, lukevan tämän kirjan. Siksi että jokainen tietäisi, mitä ei tarvitse suvaita. Siksi että jokainen tietäisi, milloin olisi hyvä puhua jollekin. Siksi että jokainen osaisi sanoa EI. Sillä jokainen on liian arvokas ottaakseen vastaan hyväksyäkseen edes yhden mustelman.

Nuorten parisuhteista, siitä mikä kuuluu ja ei kuulu seurusteluun, on tietoa omatrajani.fi-verkkosivustolla. Kuuntele myös tämä.

Iskelmistä on kirjoittanut myös Maria.

Lähteenmäki, Laura: Iskelmiä (WSOY 2013)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen / Kuva: R. Petersen/plainpicture/Fennopress

Arvostelukappale