Fantasiaklassikko sarjakuvana

Viime kirjastokäynnillä samoilin sarjakuvahyllyn eteen Satun luetut -blogin ensimmäinen minihaaste mielessäni. Siellä oli paljon melko tuttua juttua: Aku Ankkaa, Tinttiä, Tenavia jne. Nappasin kuitenkin mukaani Tolkienin Hobitin sarjakuvana mukaani. En ole jostain syystä Hobittia aiemmin lukenut, vaikka Taru sormusten herrasta lempikirjoihini kuuluukin. Hobitin tarina kertoo, miten Sormusten herran mahtisormus päätyy hobitti Bilbo Reppulin haltuun. Tosin se on vain pieni osa tarinaa, jossa Bilbo tekee pitkän ja vaarallisen matkan Gandalf-velhon ja kolmentoista kääpiön kanssa tarkoituksenaan vaatia takaisin kääpiöiden aarteet, jotka lohikäärme Smaug kauan sitten heiltä varasti. Bilbo ei aluksi ole kovin innokas seikkailija mutta osoittautuu matkan edetessä hyvin neuvokkaaksi ja rohkeaksi.

Hobitti eli sinne ja takaisin -sarjakuvaromaani (tämä ei nyt siis varsinaisesti ole albumi) perustunee uskollisesti Tolkienin alkuteokseen. Sarjakuvasovituksen on tehnyt Charles Dixon ja piirrokset David Wenzel. Suomennos noudattelee Kersti Juvan suomennosta. Dixon on amerikkalainen sarjakuvakäsikirjoittaja, joka on kirjoittanut mm. Batmania ja Conania. Wenzel on kuvittaja, jonka tunnetuin työ on juuri Hobitin sarjakuvaversion kuvitus.

Sarjakuva-Hobitti ei temmannut minua mukaansa, kuten Tolkienin teksti aiemmin on tehnyt. Wenzelin kuvitus on toki hieno (esimerkkejä voit vilkaista Wenzelin nettisivuilta), mutta sarjakuvasovituksesta jää silti puuttumaan jotakin. Hobitti on niin laaja teos ja monet asiat vaativat paljon selventämistä, mikä tässä versiossa aiheuttaa ensinnäkin sen, että ruuduissa on paljon tekstiä. Puhekuplien lisäksi niissä on tekstilaatikoita, joiden tehtävä on selittää keskeisiä asioita, kertoa mitä jossakin muualla samaan aikaan tapahtuu jne. Toisekseen, laajoista selityksistä huolimatta, välillä tuntuu siltä, että jotakin oleellista jää puuttumaan. Romaanin muokkaaminen sarjakuvaksi on varmasti vaativaa eikä kaikkea voi mahduttaa mukaan, mutta välillä seuraavassa ruudussa tapahtuukin jotain, joka tuntuu täysin irralliselta aiempiin tapahtumiin nähden.

Lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle, kiitos Wenzelin kuvituksen ja Juvan suomennoksen. Nyt tiedän, mitä Hobitissa tapahtuu. Luulen, että tartun vielä jonain päivänä alkuperäisteokseenkin.

Tolkien, J. R. R. - Dixon, Charles - Wenzel, David: Hobitti eli sinne ja takaisin (WSOY 2006)

Englanninkielinen alkuteos: The Hobbit Graphic Novel (1990)

Suomeksi toimittanut Mikael Ahlström Kersti Juvan suomennosta noudattaen


EDIT. Lukaisin myös lapsille suunnattua sarjakuvaa.

Armoitettu Helsinki-kuvaaja

Luen nykyään harvemmin tietokirjoja, koska niitä tuli opiskeluaikoina luettua ehkä aavistuksen liikaa (sama pätee tiettyihin kotimaisen kirjallisuuden kategorioihin). Nyt kuitenkin tartuin Signe Branderista kertovaan kirjaan. Kyseessä on Jan Alancon (taivutetaanko se näin?!) ja Riitta Pakarisen koostama Foto Signe Brander, jossa pääosassa toki ovat Branderin tunnetut Helsinki-kuvat.

Brander kuvasi Helsinkiä 907 luetteloidun kuvan verran Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta vuosina 1907-13. Täytyy sanoa, että tuo toimielin on ollut aikaansa edellä ja varsin rohkeakin palkatessaan tehtävään nuoren naisen. Tehtävän pääideana oli kuvata katoavaa Helsinkiä mutta myös tavallista kaupunkielämää ihmisineen ja esineineen. Brander onnistui tehtävässään hyvin ja hänen kuvansa todella muodostavat hyvän kokoelman 1900-luvun alun muuttuvasta Helsingistä. Siellä pienet - ja vähän suuremmatkin - puutalot saivat väistyä monikerroksisten, kivisten jugendtalojen (jotka mielestäni ovat tänä päivänä kauneinta Helsinkiä) ja metsät sekä laaksot uusien kaupunginosien tieltä. Kuvien nykykatselijasta on mielenkiintoista nähdä, millaista oli Kalliossa ennen Linjoja ja miten vanha ja uusi hetken verran elivät rinnakkain, kun joitakin pieniä puutönöjä vielä kerrostalojen sisäpihoilla sinnitteli. Tätä kaikkea Brander kuvasi. Mutta hän kuvasi myös ihmisiä, mikä ei järin helppoa tuonaikaisella tekniikalla ollut. Ihmisiä piti pyytää pysymään paikallaan melko pitkäänkin, jotta liike ei kuvissa näkyisi epätarkkuutena. Tästä johtunee vanhoista valokuvista tuttu pönötysfiilis.

Kirjassa on paljon kuvia. Niitä on myös selitetty ja selvennetty kuvatekstein (keitä kuvissa olevat henkilöt voisivat mahdollisesti olla ja mistä kuva on otettu). Lisäksi jokaisen kuvan vierellä on pieni kartta kuvauspaikasta, jotta lukija voisi hieman paremmin hahmottaa sen. Välillä se tosin on silti melko hankalaa, sillä kartoissa näkyy usein vain viereinen katu (mikä on ongelma, jos Helsinkiä ei kovin hyvin tunne) eivätkä tekijät ole aina muistaneet mainita katujen nykyisiä nimiä. Toisaalta karttojen varsinainen tehtävä on ollut hahmottaa mistä päin kuvaaja on kuvansa ottanut ja millainen valo silloin on mahtanut olla. Jan Alanco on käsittääkseni tehnyt aiheesta Taideteollisen korkeakoulun opinnäytetyön.

Kuvien lisäksi kirjassa on Alancon artikkelit Signe Branderista ja hänen tunnistettavasta valokuvaustyylistään sekä Pakarisen artikkeli siitä, millaista elämä Helsingissä oli 1900-luvun alussa. Luin (ja katselin) kirjan järjestyksessä alusta loppuun, mutta sitä voi toki lähestyä myös selailemalla sieltä täältä. Luulen vielä palaavani Branderin kuvien kautta 1900-luvun Helsinkiin.

Signe Branderin taidonnäytteitä voi katsoa esimerkiksi täältä.

Alanco, Jan & Pakarinen, Riitta: Foto Signe Brander - Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907-1913 (Helsingin kaupunginmuseo 2007)

Dead Reckoning

"Down!" I yelled, but the word hadn't even gotten all the way out of my mouth when the window shattered and the bottle with its fiery head landed on a table where no one was sitting, breaking the napkin holder and scattering the salt and pepper shakers. Burning napkins flared out from the point of impact to drift down to the floor and the chairs and the people. The table itself was a mass of fire almost instantly.

Vuoden ensimmäisen luetun kirjan tittelin saa Charlaine Harrisin Dead Reckoning. Joo, myönnän lukevani vampyyrikirjoja, vaikkei se ehkä olekaan kirjallisesti kovin katu-uskottavaa. Mutta luen vain näitä nimenomaisia vampyyrikirjoja (+ Twilightit). Nämä nimenomaiset kirjat ovat siis Charlaine Harrisin Southern vampire -sarjaa tai ehkä vielä tunnetummin Sookie Stackhouse -sarjaa, jonka pohjalta myös tv:ssä pyörivä sarja True Blood on tehty. Tv-sarjaa en kestä katsoa ollenkaan, mutta kirjoista olen lukenut tähän mennessä kaikki ilmestyneet. Osa kirjoista on suomennettu, mutta olen lukenut kaikki englanniksi. Yritän näin pitää yllä englannin taitoani: viihdekirjallisuutta lukiessa voi pääsääntöisesti keskittyä kieleen eikä tarvitse sen kummemmin ajatella taustalla olevia suurempia teemoja tmv.

Yritin hieman miettiä, miksi jaksan lukea Harrisin kirjoja toinen toisensa perään ja ajattelin lukea jatkossakin. Kirjat ovat todella viihdyttäviä. Niissä tapahtuu koko ajan jotakin, mutta juonenkäänteet ovat yllättäviä. Tapahtumat päättyvät usein jonkun kuolemaan, mutta mielestäni murhilla tai tapoilla ei kuitenkaan mässäillä. Lisäksi Harris koukuttaa lukijan seuraamaan sarjaa jättämällä tärkeiden hahmojen elämään liittyviä asioita kesken. Dead Reckoningin jäljiltä lukija jää miettimään esimerkiksi sitä, miten Sookien ja Ericin suhteen käy, koska Ericin on luvattu menevän naimisiin vampyyrikuningattaren kanssa. Toinen mieltä askarruttava kysymys on se, miksi Sookien serkun, Clauden, klubille on kerääntynyt suuri joukko toiseen, suljettuun maailmaan kuuluvia olentoja, kuten keijuja ja menninkäisiä.

Tästä päästäänkin toiseen romaanisarjan viihdyttävyyttä rakentavaan seikkaan, henkilöhahmoihin. Sarjassa on paljon hahmoja, joista jotkut esiintyvät vain yhdessä kirjassa, jotkut monessakin. Hahmot ovat joko ihan vain ihmisiä, mutta myös yliluonnollisia olentoja, kuten vampyyreja, keijuja, ihmissusia tai muita muodonmuuttajia. Vaikka hahmokavalkadi on laaja, pysyy lukija silti mukana ja muistaa kuka kukin on. Toisaalta välillä sama hahmo esitellään samassa kirjassa useaan kertaan täsmälleen samalla lailla. Keskeisiä, useassa sarjan osassa esiintyviä henkilöitä ovat: Sookie, hänen veljensä Jason sekä ystävänsä Tara; Sookien pomo Sam, joka on muodonmuuttaja; vampyyrit Bill, Eric ja Pam, ihmissusi Alcide, keijut Claude ja Dermot.

Dead Reckoningissa  Sookie kokee muun muassa työpaikkansa tuhopolttoyrityksen, sieppausyrityksiä ja avoimia uhkauksia, mutta myös turvaa ja rakkautta. Sookie on sarjan myötä muuttunut kiltistä pikkukaupungin tytöstä naiseksi, joka joutuu välillä tekemään radikaalejakin tekoja pysyäkseen hengissä. Tässä kirjassa hän esimerkiksi suunnittelee salamurhan, jotta hänen rakkaansa tai hän itse eivät kuolisi.

Myönnetään, että Harrisin kirjat ovat melko höttöisiä, mutta viihdekirjallisuus on viihtymistä varten. Minä viihdyn, kun ei tarvitse turhia ajatella. Se virkistää.

Harris, Charlaine: Dead Reckoning (Gollancz 2011) 

Lukusuunnitelmia vuodelle 2012

Olen fiilislukija. En yleensä siis suunnittele mitä luen vaan poimin luettavakseni kirjoja, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat sopivilta. Tässä valintatilanteessa kirjan ensimmäinen kappale on ratkaiseva. Jos se juuri sillä hetkellä vaikuttaa sopivalta, niin jatkan eteenpäin. Tästä syystä kirjahyllyssäni on lukemattomia lukemattomia kirjoja. Olenkin ajatellut, jopa päättänyt, että luen mahdollisimman paljon omasta hyllystäni. (Saman projektin parissa tuntuu olevan muitakin bloggaajia, ainakin Mari A.) Tähän tietysti liittyy myös se, etten hanki hyllyyn uutta täytettä ennen kuin olemassa olevia on luettu. Kuinka ollakaan, postilaatikkoon on viime aikoina ilmestynyt joitakin kirjoja. En vain pystynyt vastustamaan pokkarialea. Hups!

Nämä toi postitäti:

Ahern: If You Could See Me Now

Gabaldon: Sudenkorento

Gabaldon: Matkantekijä

Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo

Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Lander: Tummien perhosten koti

Jotenkin ajattelin, etten lähtisi mukaan mihinkään haasteisiin, koska minulla ei oikeastaan ole aikaa lukea. Muutama tälle vuodelle heitetty haaste vaikuttaa kuitenkin todella mielenkiintoiselta. Ensinnäkin Satun luetut -blogin minihaasteet voisivat olla mielenkiintoisia. Tammi-helmikuun haasteen sarjakuvia olen lukenut aivan liian vähän. Saattaa siis olla, että osallistun. Toinen mielenkiintoinen haaste on Sonjan lukuhetket -blogin kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, jonka alakategoriat ovat seuraavanlaiset:

- Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla*
- Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla*
- Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua**
- Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua**
- Jännityskirjallisuus
- Fantasia- ja scifi-kirjallisuus
- Klassikot
- Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset ***
- Lastenkirjallisuus
- Nuortenkirjallisuus
- Sarjakuvakirjallisuus
- Tietokirjallisuus
- Kotimaiset elämänkerrat
- Novellikokoelmat
- Eräkirjallisuus
- Runokokoelmat
- Suomi ja sodat
- Suomalaiset maailmalla
- Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat

* Kotimaisten nais- ja mieskirjailijoiden teokset, jotka on painettu 2000-luvun puolella.
** Kotimaisten nais- ja mieskirjailijoiden teokset, jotka on painettu ennen 2000-lukua.
*** Kirjailijoilla, joilta on ilmestynyt vasta yksi (1) teos eli vain se esikoisromaani, voi valloittaa tätä kategoriaa. Näin tulee tutustuttua uusiin kirjailijalupauksiin.

Olen lukenut paljon kotimaista kirjallisuutta, koska olen sitä opiskellut, mutta jotenkin tuntuu, että en sittenkään tunne sitä kovin laaja-alaisesti. Näin ensiajattelemalta pitäisi tutustua paremmin ainakin ihan viimeaikaiseen kirjallisuuteen, fantasiaan ja scifiin, sarjakuviin, elämäkertoihin (Fredrika here I come!), novelleihin, runoihin... Melkein kaikkeen siis. Klassikot väittäisin tuntevani suht hyvin.

Edellä mainittuun haasteeseen voi sisällyttää myös Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista. Olen aikeissa lukea ainakin Katja Ketun Kätilön ja Laura Gustafssonin Huorasadun. Vanhemmista voisin lukea jonkin Hotakaisen kirjan ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Eiköhän tähän löydy vielä kaksi lisää, vaikka omasta hyllystä, niin saa sitäkin samalla tyhjennettyä.

En vielä aio sitoutua muihin kuin oman hyllyn lukemattomien lukemiseen. Parempi olla lupailematta liikoja, ettei tyssää tämä blogihomma ihan alkuunsa.

Calvino ja Pakkanen

Koska ensimmäinen kirja on vasta lukuvaiheessa, laitan tänne viime vuoden ensimmäisen blogitekstini, joka on kirjoitettu 9.1.2011.

 

Jos niistä kirjoista sitten

Koska perustin blogin lähinnä kirjoittaakseni muistiin, mitä olen lukenut, niin voisin sitäkin tehdä. Ensimmäinen luettu on omassa hyllyssä vuosia (?) lukemista odottanut Italo Calvinon Paroni puussa. Nimensä mukaisesti kirja kertoo paronista, joka elelee puussa.

Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondò keskuudessamme viimeisen kerran. Muistan sen kuin eilisen päivän. Olimme Ombrosan talomme ruokasalissa, ikkunat kehystivät puiston suuren rautatammen tiheitä oksia. Oli puolipäivä, ja vanhaan tapaan meidän perhe istui siihen aikaan pöydässä, vaikka aatelispiireissä jo seurattiinkin aamu-unisesta Ranskan hovista lähtenyttä muotia ja käytiin päivälliselle puolessa välin iltapäivää. Tuuli mereltä, muistan, ja lehdet liikkuivat. Cosimo sanoi: - Minä sanoin että minä en halua ja minä en halua! - ja työnsi pois etanalautasen. Se oli ennen näkemätöntä tottelemattomuutta.

Tämän tottelemattomuuden seurauksena Cosimo kiipeää edellä mainittuun rautatammeen ja jää lopulta sen oksistoon asumaan. Vuosien vieriessä hänen elinympäristönsä laajenee niin pitkälle kuin puissa voi liikkua. Ikinä hän ei enää laske jalkaansa maankamaralle. 

Vaikka Cosimolla on järkähtämätön periaate, jonka mukaan hän elää, ei hänen elämänsä silti jää vajaaksi. Hän rakastuu tulisesti, opiskelee, käy kirjeenvaihtoa aikansa suurten filosofien kanssa, auttelee maanviljelijöitä sekä metsissä asuvia, metsästää, kerää kirjastoa, jonka jossain vaiheessa jakaa rosvo Gian dei Brughin kanssa, on intohimoinen lukija, taltuttaa merirosvot ja paljon muuta. Cosimon tarinan kertoo hänen veljensä, Biagio. Hän muistuttaa moneen kertaan, ettei ole varma, miten tapahtumat ovat oikeasti edenneet. Hän vain toistaa, mitä on kuullut Cosimolta tai muilta. Cosimokin on saattanut kertoa hänen mukaansa tarinan moneen kertaan ja eri tavoin. Useimmiten hän mainitsee, että kertoo tapahtumasta sen version, jonka Cosimo hänelle yleensä kertoi.

En oikein tiedä, pidinkö kirjasta. Pidin tekstistä, joka on yksinkertaista mutta jotenkin hyvin soljuvaa. Itse tarina - kaikesta huolimatta - on melko tylsä. Kirjassahan siis kerrotaan tosiaan Cosimon elämäntarina. Toisaalta juoni on älytön. Cosimolle tapahtuu enemmän kuin keskivertoihmiselle, vaikka hän asuu puissa. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan eristäydy vaan on koko ajan mukana oman yhteisönsä toiminnassa. Hän myös luo ihmissuhteita perheensä ulkopuolelle. Cosimo näyttää, että oman tiensä kulkijat pärjäävät. Aina ei tarvitse edetä sovinnaisten tapojen mukaan.

Toinen lukemani kirja on joululahjaksi saamani Outi Pakkasen Hinnalla millä hyvänsä. Jos ihan suoraan sanotaan, niin ajattelin aluksi laittaa kirjan saman tien kiertoon. En pidä dekkareista. Piste. Kuitenkin kaipasin jotain kevyttä välipalaksi, joten nappasin tämän ja sain nopsasti luettuakin. Näin jälkeenpäin en ehkä luokittelisi kirjaa dekkariksi. Niissähän pitää tapahtua murha ja olla pelottavia juonenkäänteitä sekä ilkeitä henkilöhahmoja, kuten sarjamurhaajia. Tämä kirja ei ole sillä tavalla pelottava.

Kirjan päähenkilö on viisitoistavuotias Piritta, jonka paras kaveri Hannamai haluaa julkkikseksi. Piritta asuu Lauttasaaressa äitinsä ja tämän uuden miesystävän kanssa. Piritta inhoaa äidin miesystävää, Juha Ristolaa. Juha työskentelee opettajana Piritan ja Hannamain koulussa. Eräänä päivänä Hannamai väittää rehtorille Juha Ristolan lähennelleen häntä. Kaikki - rehtoria lukuun ottamatta - uskovat Hannamaita, eikä Juha edes yritä puolustautua, koska kukaan ei uskoisi häntä kuitenkaan. Hän menettää maineensa tyystin. Tässä kohtaa tuli mieleen Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine (1974), joka liittyy tavallaan samaan aihepiiriin. Siinä päähenkilö nimetään rikokseen syylliseksi ennen kuin asiaa on ollenkaan tutkittu. Mielenkiintoista on, että Böll on kirjoittanut teoksensa lähes 40 vuotta sitten ja aihe on edelleen ajankohtainen. Pakkanen muuten viittaa kirjassaan myös Katharina Blumin menetettyyn maineeseen, mutta ei kirjaan vaan siitä tehtyyn elokuvaan. 

Muutaman päivän kuluttua lähentelyjupakan jälkeen Hannamai löytyy Lauttasaaren rannasta kuolleena. Arvata saattaa, että Juhaahan kaikki syyttävät. Hän joutuu pakoilemaan töniviä ihmisiä bussissa ja heidän kotinsa ikkunasta heitetään kivi, jonka ympärillä olevassa viestissä lukee "murhaaja". Myös poliisi löytää tiensä Juhan, Piritan ja tämä äidin kotiin kuolemaa tutkiessaan. Loppuratkaisu ei tullut minulle yllätyksenä. Ehkä tunnen sen verran 15-vuotiaiden sielunelämää.

Vaikka en kirjaa kovin paljon sitä lukiessani arvostanutkaan (Pakkanen kyllä kirjoittaa sujuvasti - minä en vain pidä dekkareista), olen huomannut sitä välillä miettiväni. Kirjassa tosiaan tartutaan hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Kyllähän nykyään monet nuoret tuntuvat hinkuvan julkisuuteen (millaiseen tahansa) hinnalla millä hyvänsä. Ei siinä paljon mietitä, joutuuko joku kärsimään omien pyrkimysten takia. Kirjassa Hannamai pettyy, koska iltapäivälehdet eivät suoraan halua kirjoittaa seksuaalisesta ahdistelusta vaan haluavat tutkia asiaa ensin. Hän ei pääsekään haluamiinsa parrasvaloihin. Kuolemansa jälkeen hänestä kyllä lehdissä kerrotaan. Myös Hannamain äiti pääsee tyttärensä kuoleman avulla lehtien sivuille antaessaan haastatteluja "surun murtamana". Minua suorastaan alkoi ärsyttää ihmisten typeryys!