Calvino ja Pakkanen

Koska ensimmäinen kirja on vasta lukuvaiheessa, laitan tänne viime vuoden ensimmäisen blogitekstini, joka on kirjoitettu 9.1.2011.

 

Jos niistä kirjoista sitten

Koska perustin blogin lähinnä kirjoittaakseni muistiin, mitä olen lukenut, niin voisin sitäkin tehdä. Ensimmäinen luettu on omassa hyllyssä vuosia (?) lukemista odottanut Italo Calvinon Paroni puussa. Nimensä mukaisesti kirja kertoo paronista, joka elelee puussa.

Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondò keskuudessamme viimeisen kerran. Muistan sen kuin eilisen päivän. Olimme Ombrosan talomme ruokasalissa, ikkunat kehystivät puiston suuren rautatammen tiheitä oksia. Oli puolipäivä, ja vanhaan tapaan meidän perhe istui siihen aikaan pöydässä, vaikka aatelispiireissä jo seurattiinkin aamu-unisesta Ranskan hovista lähtenyttä muotia ja käytiin päivälliselle puolessa välin iltapäivää. Tuuli mereltä, muistan, ja lehdet liikkuivat. Cosimo sanoi: - Minä sanoin että minä en halua ja minä en halua! - ja työnsi pois etanalautasen. Se oli ennen näkemätöntä tottelemattomuutta.

Tämän tottelemattomuuden seurauksena Cosimo kiipeää edellä mainittuun rautatammeen ja jää lopulta sen oksistoon asumaan. Vuosien vieriessä hänen elinympäristönsä laajenee niin pitkälle kuin puissa voi liikkua. Ikinä hän ei enää laske jalkaansa maankamaralle. 

Vaikka Cosimolla on järkähtämätön periaate, jonka mukaan hän elää, ei hänen elämänsä silti jää vajaaksi. Hän rakastuu tulisesti, opiskelee, käy kirjeenvaihtoa aikansa suurten filosofien kanssa, auttelee maanviljelijöitä sekä metsissä asuvia, metsästää, kerää kirjastoa, jonka jossain vaiheessa jakaa rosvo Gian dei Brughin kanssa, on intohimoinen lukija, taltuttaa merirosvot ja paljon muuta. Cosimon tarinan kertoo hänen veljensä, Biagio. Hän muistuttaa moneen kertaan, ettei ole varma, miten tapahtumat ovat oikeasti edenneet. Hän vain toistaa, mitä on kuullut Cosimolta tai muilta. Cosimokin on saattanut kertoa hänen mukaansa tarinan moneen kertaan ja eri tavoin. Useimmiten hän mainitsee, että kertoo tapahtumasta sen version, jonka Cosimo hänelle yleensä kertoi.

En oikein tiedä, pidinkö kirjasta. Pidin tekstistä, joka on yksinkertaista mutta jotenkin hyvin soljuvaa. Itse tarina - kaikesta huolimatta - on melko tylsä. Kirjassahan siis kerrotaan tosiaan Cosimon elämäntarina. Toisaalta juoni on älytön. Cosimolle tapahtuu enemmän kuin keskivertoihmiselle, vaikka hän asuu puissa. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan eristäydy vaan on koko ajan mukana oman yhteisönsä toiminnassa. Hän myös luo ihmissuhteita perheensä ulkopuolelle. Cosimo näyttää, että oman tiensä kulkijat pärjäävät. Aina ei tarvitse edetä sovinnaisten tapojen mukaan.

Toinen lukemani kirja on joululahjaksi saamani Outi Pakkasen Hinnalla millä hyvänsä. Jos ihan suoraan sanotaan, niin ajattelin aluksi laittaa kirjan saman tien kiertoon. En pidä dekkareista. Piste. Kuitenkin kaipasin jotain kevyttä välipalaksi, joten nappasin tämän ja sain nopsasti luettuakin. Näin jälkeenpäin en ehkä luokittelisi kirjaa dekkariksi. Niissähän pitää tapahtua murha ja olla pelottavia juonenkäänteitä sekä ilkeitä henkilöhahmoja, kuten sarjamurhaajia. Tämä kirja ei ole sillä tavalla pelottava.

Kirjan päähenkilö on viisitoistavuotias Piritta, jonka paras kaveri Hannamai haluaa julkkikseksi. Piritta asuu Lauttasaaressa äitinsä ja tämän uuden miesystävän kanssa. Piritta inhoaa äidin miesystävää, Juha Ristolaa. Juha työskentelee opettajana Piritan ja Hannamain koulussa. Eräänä päivänä Hannamai väittää rehtorille Juha Ristolan lähennelleen häntä. Kaikki - rehtoria lukuun ottamatta - uskovat Hannamaita, eikä Juha edes yritä puolustautua, koska kukaan ei uskoisi häntä kuitenkaan. Hän menettää maineensa tyystin. Tässä kohtaa tuli mieleen Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine (1974), joka liittyy tavallaan samaan aihepiiriin. Siinä päähenkilö nimetään rikokseen syylliseksi ennen kuin asiaa on ollenkaan tutkittu. Mielenkiintoista on, että Böll on kirjoittanut teoksensa lähes 40 vuotta sitten ja aihe on edelleen ajankohtainen. Pakkanen muuten viittaa kirjassaan myös Katharina Blumin menetettyyn maineeseen, mutta ei kirjaan vaan siitä tehtyyn elokuvaan. 

Muutaman päivän kuluttua lähentelyjupakan jälkeen Hannamai löytyy Lauttasaaren rannasta kuolleena. Arvata saattaa, että Juhaahan kaikki syyttävät. Hän joutuu pakoilemaan töniviä ihmisiä bussissa ja heidän kotinsa ikkunasta heitetään kivi, jonka ympärillä olevassa viestissä lukee "murhaaja". Myös poliisi löytää tiensä Juhan, Piritan ja tämä äidin kotiin kuolemaa tutkiessaan. Loppuratkaisu ei tullut minulle yllätyksenä. Ehkä tunnen sen verran 15-vuotiaiden sielunelämää.

Vaikka en kirjaa kovin paljon sitä lukiessani arvostanutkaan (Pakkanen kyllä kirjoittaa sujuvasti - minä en vain pidä dekkareista), olen huomannut sitä välillä miettiväni. Kirjassa tosiaan tartutaan hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Kyllähän nykyään monet nuoret tuntuvat hinkuvan julkisuuteen (millaiseen tahansa) hinnalla millä hyvänsä. Ei siinä paljon mietitä, joutuuko joku kärsimään omien pyrkimysten takia. Kirjassa Hannamai pettyy, koska iltapäivälehdet eivät suoraan halua kirjoittaa seksuaalisesta ahdistelusta vaan haluavat tutkia asiaa ensin. Hän ei pääsekään haluamiinsa parrasvaloihin. Kuolemansa jälkeen hänestä kyllä lehdissä kerrotaan. Myös Hannamain äiti pääsee tyttärensä kuoleman avulla lehtien sivuille antaessaan haastatteluja "surun murtamana". Minua suorastaan alkoi ärsyttää ihmisten typeryys!