Kasarikirja

Jouduin taannoin tyhjentämään kirjahyllyn - ja tietysti täyttämään uudelleen. Kaikenlaista on sinne kertynyt. Kaikkea en muistanutkaan. Yksi käsiini pyörimään jäänyt kirja oli Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja. Sain sen muutamia vuosia sitten ystäviltäni valmistujaislahjaksi. Jostain syystä kasarinostalgia ei silloin kiinnostanut. Nyt, toisen lapsen syntymän jälkeen olen miettinyt paljon omaa lapsuuttani ja siihen Kasarikirja on oiva työkalu: kirja täynnä lapsuuteeni liittyviä asioita.

Kasarikirja sisältö on jaettu viiteen osaan: Lelut ja leikit, Perhe, Koulu, Ajanviete ja 80-luku, joka käsittelee musiikkia, tyyliä, suuria tapahtumia ja yleistä ilmapiiriä. Kirjan ote on hyvin henkilökohtainen ja lukijaa lähelle tuleva, ihan kuin kaveriporukka olisi yhtäkkiä alkanut yhdessä muistella lapsuusaikaansa. Tätä tukee myös se, että kirjassa muistelijoina on joukko 80-luvun lapsia, joista puhutaan ainoastaan etunimillään. Ja kenenpä meistä kaveripiirissä ei olisi yhtäkään Minnaa, Johannaa tai Mikkoa? Tämä purree lähinnä siis meihin 80-luvulla lapsuutensa eläneisiin (nimim. Tintti-81), myöhemmät tai aiemmat sukupolvet eivät välttämättä saa niin paljon irti, ellei aika ole jollain muulla tavoin (esimerkiksi lasten kautta) tuttu.

Mitä se 80-lukulainen lapsuus sitten piti sisällään? Kirjan mukaan 80-luku oli vaurasta aikaa ja ensimmäiset merkkilelut saapuivat tuolloin markkinoille. Olihan tietysti Barbieita jo aiemminkin, mutta noin niin kuin suurella volyymilla. Minä leikin paljon pehmoleluilla ja isolla vauvanukellani. Oli meillä tietysti myös legoja ja barbeja. Olin kamalan katkera siitä, että pikkusiskollani oli oikeita Barbieita ja minulla vain Cindy. Sain onneksi myöhemmin persikka-Barbien ja Keninkin. Lisäksi leikin ihanilla My Little Pony -poneilla. Suuri osa leikkiajasta tosin kului pihaleikeissä. Aloitin koulunkäynnin 80-luvun loppupuolella, mutta hyvin osuivat kirjan koulumuistotkin omiini. Samoja ruokia tarjottiin koulun ruokalassa ja samoja leikkejä leikittiin tunneilla ja välitunneilla kuin muuallakin Suomessa. Koulussa vaihtelimme pieniä kuvapapereita, tarroja ja hajukumeja. Kotona luettiin paljon ja kuuluimme Kikero-kirjakerhoon. Näitä Disney-kirjoja on vanhempieni luona tallessa vino pino. Tieto- eikä pelikoneita meillä vielä 80-luvulla ollut, mutta videot ja telkkari toki. 

Kasarikirjan parasta antia ovat juuri haastateltujen muistot, joista kirja pääosin koostuukin, ja Sivosen ja haastateltavien (?) kotialbumeista kootut kuvat. Välillä erehdyin etsimään kuvista itseäni. Niin samankaltaisia tilanteita olen lapsena kokenut. Vähän väliä kirjaa lukiessani hymähdin: "Niin tosiaan!" tai "Just noin oli meilläkin!" Saatoinpa huudahtaa: "Ai niin, toi oli ihana!" tai jotain muuta vastaavaa. Kirja siis todella vei hyväntuuliselle aikamatkalle kultaiselle 80-luvulle, jota mielestäni aivan turhaan parjataan. 

Sivonen, Henna-Kaisa: Kasarikirja (Atena 2008)

Näkymättömät kädet

Miksi toiset ihmiset elävät kurjuudessa? Miksi toiset syntyvät parempiin oloihin? Mikä antaa oikeuden kohdella muita ihmisiä (tai eläviä olentoja) huonosti? Miksi kuvittelemme olevamme parempia kuin muut? Miksi riistämme? Miksi toiset uskovat, että jumala (tai muu korkeampi voima) ohjaa ja kannattelee, vaikka asiat ovat huonosti? Miksi toiset uskovat, vaikka asiat menevät huonompaan suuntaan? Miksi toiset tyytyvät kohtaloonsa?

Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet osoittaa taas kerran maailman epäoikeudenmukaisuuden. Kirja on tummasävyinen ja ahdistava. Ahdistava, koska me kaikki tiedämme, että vaikka tämä nimenomainen tarina on fiktiota, se voisi kuitenkin olla totta. Tummasävyinen myös konkreettisesti, sillä ruuduissa on lähinnä vain harmaan, ruskean ja sinisen sävyjä. Ahdistavuus siis tulee jo värienkäytön myötä hyvinkin kohosteisesti.

Tarinan päähenkilö on marokkolainen Rashid, joka lähtee pohjoiseen velkatyöläiseksi tavoitellakseen jotakin parempaa. Kotiin jäävät vaimo ja lapsi sekä isä ja äiti, jotka Rashidin olisi tarkoitus elättää. Rashid päätyy Espanjaan ja ajelehtii suunnattoman suurilta kasvihuoneilta Barcelonan La Ramblalle oman itsensä kadottaneena. Asiat eivät oikein suju ja Eurooppa näyttää ne rumimmat kasvonsa. Kaikkien ei ole mahdollista päästä eurooppalaiseen paratiisiin.

Kirja esittelee oikeastaan kaikki mahdolliset velkatyöläiskohtalot. Rashid lähtee matkaan kahden tutun miehen, ystävänsä Nadimin ja serkkunsa Wafiqin, kanssa. Jokaisella on oma kohtalonsa. Yksi kuolee vaarallisen merimatkan aikana, toinen ajelehtii slummista toiseen ja kolmas menestyy ja saa paperit. Teos käsittelee myös uskontoa ja sen mukanaan tuomaa ihmiskäsitystä, mutta ne eivät mielestäni ole keskeisimmässä asemassa vaan huomio kiinnittyy muualle.  

Näkymättömät kädet on taitavasti tehty niin visuaalisesti kuin tarinallisesti. Siitä näkee, että tekijä on todella paneutunut aiheeseensa. Lukiessani huomasin monta kertaa, etten todellakaan ole kovin harjaantunut sarjakuvan lukija. En ensinnäkään välttämättä huomannut kaikkien kuvien hienouksia, tarinan aukkoja oli vaikea täyttää ja välillä minun oli hankala erottaa kuka kukakin on. Myös ajallisen etenemisen hahmottaminen tuotti vaikeuksia. Loppupuolella tulee kyllä ilmi, että Rashid on ollut Espanjassa kolmisen vuotta, mutta tapahtumia seuratessa aikaa on mahdotonta sanoa. Tosin tuo ajattomuus, ajantajun katoaminen lienee tarkoituksellista ja vahvistaa vaikutelmaa siitä, miten tientynlaisissa olosuhteissa ihminen kadottaa itsensä ja ymmärryksensä maailmasta.

Lisäänpä tähän loppuun vielä kirjan kustantajan sivuilta löytyneen trailerin Näkymättömistä käsistä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti etenee tällä yhden sarjakuvaromaanin verran.

Tietäväinen, Ville: Näkymättömät kädet -sarjakuvaromaani (WSOY 2011)

Minä en pelkää (ja Lasten linnoitus -haasteesta)

Olin juuri pääsemässä Salvatoren ohi, kun kuulin siskoni kiljuvan. Käännyin ja näin, kuinka hän hävisi kukkulaa peittävää vehnäpeltoon.

Minun ei olisi pitänyt raahata häntä mukanani, äiti kyllä vielä panisi minut maksamaan siitä kalliisti.

Italialainen kyläpahanen, Acqua Traverse vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Michele kiipeää kavereineen kukkulalle. Sen reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Hän nimittäin löytää kukkulalta kuopan ja kuopassa makaa poika. Onko tämä kuollut? Kuka poika on? Miksi hän on kuopassa? Michele ei kerro löydöstään kenellekään vaan aikoo palata kukkulalle ja pojan luo myöhemmin itsekseen. Niin hän tekeekin ja ystävystyy pojan, Filippon, kanssa.

Romaani käsittelee lapsuuden loppua, luottamusta ja ystävyyttä. Michelen lapsuus loppuu melko kammottavalla tavalla, kun hän hiljalleen selvittelee kuopassa makaavan pojan tapausta. Michele joutuu myös miettimään, keneen voi luottaa. Hän ei kerro löydöstään aluksi kenellekään ja saa tietää kammottavia asioita itselleen tärkeistä henkilöistä. Kirjan kamalin kohta on ehdottomasti tämä:

"Ole tarkkana, Michele, sinun ei pidä lähteä ulos yöllä", äidillä oli tapana varoitella. "Pimeällä ulos lähtee musta mies, joka sieppaa lapsia ja myy ne mustalaisille."

 

Isä oli musta mies.

Päivisin hän oli hyvä, öisin paha.

Kun Michele sitten kertoo Filipposta parhaalle ystävälleen Salvatorelle, tämä pettää hänet yhdestä ajotunnista. Miten tällaisten kokemusten jälkeen voisi enää luottaa keneenkään. Käsittämätöntä onkin, että Michele ei ala vihata isäänsä, tai se ei ainakaan tule ilmi, vaan luottaa tähän edelleenkin mutta ei tottele. Teoksen pohjalta voisi miettiä myös pelkoa tai vallankäyttöä.

Romaanissa on minäkertoja, aikuinen Michele, mikä selviää kertojan viitatessa muutaman kerran kerrontahetkeen. Kertojan näkökulma on lapsen, mutta tapahtumista on jo aikaa ja kertojalla on selvästi enemmän ymmärrystä ja perspektiiviä kuin lapsella (jos esimerkiksi verrataan Boynen Poika raidallisessa pyjamassa kertojaan Brunoon). Silti Michele esittää tapahtumat melko fragmentaarisesti, ja minä ainakin jäin usein miettimään kerrontaan jääneitä aukkoja.

Osallistun kirjalla Lasten linnoitus -haasteeseen.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Otava 2004)

Italiankielinen alkuteos: Io non ho paura (2001)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

*******************************************************

Opuscolo-blogissa lanseerattiin helmikuun alussa, Runebergin päivänä Lasten linnoitus -haaste, jonka tarkoituksena on innostaa lukemaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Minä innostuin! Yläpalkin Haasteet-sivulla on nähtävissä, mitä kaikkea olen haasteen puitteissa lukenut. Niistä kirjoista, jotka luen tyttärelleni, olen kirjoittanut ja kirjoitan jatkossakin toisessa blogissani. Näihin postauksiin on linkit Haasteet-sivun Lasten linnoitukseen luettujen listassa.

Näkymätön Elina

Tartuin Kerstin Johansson i Backen Näkymätön Elina -romaaniin, koska a) se on lyhyt ja sopi näin hyvin välipalaksi b) se löytyi omasta hyllystä ja c) ajattelin sen sopivan Lasten linnoitus -haasteeseen. Kirja tosiaan on lyhyt ja sen luki nopeasti, mutta välipalaksi se ei käynyt. Sitä ei hevin saa mielestään. Lasten linnoituksesta en löydä sille sopivaa kategoriaa, mutta ehkäpä sen johonkin niistä työnnän..

Näkymätön Elina kertoo noin kymmenvuotiaasta ruotsinsuomalaisesta Elinasta, jonka perhe on köyhä ja uskovainen. Isä on kuollut joitakin vuosia aiemmin ja äiti, suomalainen Martta, yrittää elättää nelilapsisen perheensä. Elina ei ole päässyt yli isänsä kuolemasta, vaikka äiti niin luuleekin. 

Kukaan muu kuin Elina ei tiennyt, että isän henki asui suolla. Äiti kävi hautausmaalla. Seisoi siellä vähän aikaa joka sunnuntai. Irma ja Erkki ja pikku-Isak olivat hänen mukanaan. Elinakin oli joskus, jos ei ehtinyt mennä piiloon. Isä pelkää haustausmaata yhtä paljon kuin minäkin, Elina ajatteli. Isä haluaa olla näkymättömien kanssa suolla. Elinan kanssa. Elina oli kerran kuullut, kuinka äiti sanoi Antin Fiialle: "En ymmärrä, miksei Elina sure isänsä kuolemaa. Se on kauheaa. Hän ei halua tulla mukaan, kun menemme sunnuntaisin hautausmaalle."

Elina kuitenkin käsittelee asiaa omalla tavallaan, suolla mielikuvitusolentojen, ainoiden ystäviensä kanssa.

Suo oli hänen valtakuntaansa. Aivan hänen ikiomaansa. Paitsi muutaman viikon ajan kesällä, kun hillat kypsyivät. Silloin saattoi tulla hillanpoimijoita. Mutta he eivät ymmärtäneet suon salaisuuksia. He poimivat vain marjoja eivätkä tunteneet Hieno-Keijua ja Kukka-Koivua ja Taika-Feeriä. Eivät he tienneet sitäkään, että Paha-Luura vaaniskeli suolla. Eivätkä he olleet nähneet Onnenkaivoa ja Isäpaikkaa, joka oli kuiva ja pehmeän sammaleen peittämä.

Elina joutuu kahnauksiin opettajansa kanssa. Opettaja pitää Elinaa tyhmänä, koska tämä ei opi ruotsia ja opettaja ymmärtää Elinan hiljaisuuden väärin. Asiat johtavat siihen, että opettaja loukkaa Elinaa, koska ei muuten saa tätä "kuriin". Sen takia Elina ei enää voi syödä koulussa, vaikka hän ehdottomasti tarvitsisi kouluruoan. Konflikti jatkuu ja pahenee - opettaja suorastaan kiusaa tyttöä ja on tälle todella ilkeä - kunnes kaikki joutuvat valitsemaan puolensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsin puolelle Lappiin, 1930-luvun köyhyyteen. Kirja antoi taas perspektiiviä ja ajattelemisen aihetta mm. siitä miten hyvin asiat nykyään ovat ja mikä on aikuisen ihmisen - etenkin opettajan - vastuu lapsesta, millainen valta opettajalla on lapseen. Romaani on todella koskettava, mihin yksi syy on se, että suurin osa tapahtumista kerrotaan Elinan näkökulmasta. Lukija voi samaistua nimenomaan häneen. Suosittelen!

Johansson i Backe, Kerstin: Näkymätön Elina (Otava / Seven 2006)

Ruotsinkielinen alkuteos: Som om jag inte fanns (1978)

Suomentanut Kirsti Johansson

Minäminäminä ja tämä paisti

 

Nostin sianpaistin pöydälle. Ulkoa kuului jo toisen kerran kova kimeä kiljunta. Menin ikkunalle ja painoin nenäni aivan kiinni lasiin, mutta kun mitään uhkaavaa ei näkynyt - näkyi vain pihamme tiestä erottavaa pensasaitaa - aloin alusta. Hyvä herra Fidler, kuten foorumista "Sianpaisti" voitte huomata, olen tullut siihen tulokseen että täydellisen sianpaistin määritelmää tarvitaan kipeästi. Seurasi monivaiheinen selostus, ehdotan ensi hätään seuraavaa. Olin lukenut reseptin monta kertaa läpi. Olin kulkenut sen kanssa eilen supermarketin käytävillä ja löytänyt kaiken muun paitsi juurisellerin. Reseptiin liittyi kuva, ja ripustin sen malliksi maustekaapin oveen. Täydellinen sianpaisti.

Satu Taskisen esikoisromaanin Täydellinen paisti (joka muuten voitti HS:n  kirjallisuuspalkinnon) alkua lukee epäuskoisesti: Oikeastiko tässä kirjassa kerrotaan nimensä mukaisesti vain sianpaistin kokkaamisesta? Kirjan päähenkilö, minäkertoja, Taru on Wienissä asuva suomalainen, joka aikoo valmistaa - ja valmistaakin - pyhäinpäivän ateriaksi miehensä perheelle sianpaistia itävaltalaisittain. Siitä kirja kertoo, mutta myös paljon muusta.

Aloitin lukemisen kuitenkin aiheen kapeudesta huolimatta melko innoissani. Jostain syystä pidän paljon minämuotoisesta tekstistä, vaikka kertojan luotettavuutta onkin tällöin syytä epäillä. Niin nytkin. Romaanin kerronta on minämuotoisuuden lisäksi myös suurimmaksi osaksi tajunnanvirtaa. Välillä on hankala tietää, tapahtuvatko asiat oikeasti vai vain Tarun ajatuksissa. Alussa ajattelin ihmismielen toimivan mielenkiintoisesti: Mikä asia tuokaan seuraavan asian mieleen. Loppua kohti lukuinto hiipui. Kirja on melko pitkä ja Taru osoittautuu todella tasapainottomaksi ihmiseksi. Toden ja Tarun päänsisäisen raja on vielä vaikeampi hahmottaa. Taruun on hyvin hankala samaistua ja sama pätee mielestäni myös muihin romaanin henkilöihin. Jokainen heistä on jollakin tavalla vastenmielinen. Tarun mies, Itävaltalainen, Franz ei pidä Tarun puolia perhettään "vastaan" eikä ymmärrä, miksi Taru haluaa nähdä niin paljon vaivaa aterian onnistumiseksi. Itävaltalaisen äiti, Frau Mutti, ei pidä Tarusta ja osoittaa, ettei tämä ole kyllin hyvä hänen pojalleen. Itävaltalaisen sisko, Marie-Luisa on laiska, masentunut ja saamaton. Marie-Luisan tytär, Elisabeth on ajattelematon, itsekeskeinen pimu, Tarun ja Franzin naapuri, Frau Berger, taas omituinen vanha höppänä. Tosin kaikki esitetään Tarun näkökulmasta, miten hän asiat näkee. Ja hän on todella hyvin epäluotettava kertoja.

Tavallaan kuitenkin pidin kirjasta. Minämuotoisuuden lisäksi tajunnanvirtatekniikka upposi minuun. Se tuntui jotenkin tuoreelta, sillä tällaista kerrontaa ei ole tullut vastaani pitkään aikaan. Myös kieli, lauseiden rytmi, niiden rakenne tukivat tajunnanvirtamaisuutta. Romaani käsittelee ulkopuolisuutta, sillä onhan Taru ulkomaalainen. Franzin äiti ei anna unohtaa sitä eikä tavallaan Taru itsekään. Hän vertaa Itävaltaa koko ajan Suomeen ja haluaa itsepintaisesti pitää kiinni suomalaisista ajatuksistaan. Toisaalta hän haluaa tulla hyväksytyksi, mistä kertoo täydellisen paistin tavoittelu ja Franzin sukulaisten hyysääminen.

Täydellinen paisti kartuttaa pisteitä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa - jee!

Taskinen, Satu: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Tammikuun luetut

Sain tammikuun aikana luettua jopa yllättävän paljon! Tätä menoa luettujen määrä tuplaantuu viime vuoteen verrattuna. Olen aina pitänyt lukemisesta, mutta nyt olen saanut uutta intoa tämän blogin ja etenkin erilaisten haasteiden myötä. Jännä nähdä, mitä vuoden aikana saan luettua. Tiedän, että lukemiseni on edelleen melko vähäistä ja entiseen lukutahtiini (yli 100 kirjaa vuodessa) on matkaa. Tämä on kuitenkin hyvä alku.

Luin tammikuussa:

Charlaine Harris: Dead Reckoning

Jan Alanco ja Riitta Pakarinen: Foto Signe Brander

J. R. R. Tolkien, Charles Dixon ja David Wenzel: Hobitti eli sinne ja takaisin -sarjakuvaromaani
Satu Taskinen:  Täydellinen paisti (postattu helmikuun puolella)

Lastenkirjoja luin sitten enemmän:

Markus Majaluoma: Taiteilijaelämää - Pipsa ja Herra Pompidoun kiertävä sirkus

Annina Holmberg - Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka

Marcus Pfister: Sateenkaarikala löytää kotiin

Marcus Pfister: Sateenkaarikala voittaa pelkonsa

Marcus Pfister: Sateenkaarikala tutkii meren syvyyksiä

Katri Kirkkopelto - Suna Vuori: H niin kuin hirviö

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina 

Astrid Lindgren - Ingrid Vang Nyman: Peppi tulee. Sarjakuvia I
Ursula Jones - Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Näiden lisäksi luin paljon yksittäisiä satuja.